11.11.2018

Langinkosken keisarillinen kalastusmaja

Kävin puolisoni kanssa viime heinäkuussa Langinkosken keisarillisessa kalastusmajassa, joka sijaitsee Kymijoen itärannalla, Kotkassa. Aivan ohimennen, hetken mielijohteesta - ja se kannatti. Paikka oli hieno.




Oli valtavan aurinkoinen ja kuuma päivä, oikea hellepäivä. Mikä sen mukavampaa kuin viettää hetki vilvoittavien vetten äärellä, Langinkoskella. Siellä kävellessämme, vähäsateisen kesän loppupuolella, mietimme, miltähän paikka näyttäisi keväällä.

Keväällä, kun lumien sulamisvedet saisivat kosken vesimassat kuohumaan niin, että se täyttäisi kaikki joen uomat vedellään. Myös ne uomat, joissa kesällä veden määrä vähenee ja toisin paikoin jopa kuivuu kokonaan muistoksi vain. Kuten nyt, heinäkuun helteillä.

Silloin, keväällä, paikka olisi varmaan upea. Sillä kävelysilloista päätellen, vesi virtaisi keväällä kalastusmajan molemmin puolin ja uskon, että sen kohinan kuulisi talon sisälle asti. Uskonpa vielä, että veden voima tärisyttäisi maata niin, että sen tuntisi talossakin.

Edessä oleva joenuoma oli nyt heinäkuussa aivan kuiva, mutta keväällä lumien sulettua vettä ryöppyäisi varmaan kalastusmajan molemmin puolin. Sillä majan toisella puolella on myös silta, sisääntuloreitti. Silloin paikka on varmaan mykistävä. Tänne on tultava keväällä uudestaan!






Keisarillisen kalastusmajan kohdalla joki haarautuu kolmeksi (?) eri haaraksi, josta isoin ja levein uoma on tämä oikeanpuoleinen. Päähaara. Langinkoski.



Uskon, että paikka olisi myös talvella hieno, kun puut olisivat valkoisessa huurteessa ja niiden keskellä virtaa kosken vesi. Sillä en usko, että virtaava vesi jäätyy talven aikana laisinkaan. Kovalla pakkasella kosken vesi taas höyryäisi, kun vesi olisi lämpimämpää kuin ilma ympärillään. Kuvittele, miltä se näyttäisi silloin...

Keisarillinen kalastusmaja ei ikävä kyllä ole auki talviaikana, mutta nettikuvien perusteella kalastusmajan pihapiirissä pääsee kävelemään talvellakin, mutta en voi taata sitä. Majaa ympäröi kuitenkin luonnonsuojelualue, joka on kaikkien käytettävissä ympäri vuoden.

Emme menneet kalastusmajalle sisälle ensimmäisenä, vaan lähdimme tutustumaan paikkaan kävelemällä rantaa pitkin ja ihaillen samalla laakeita kallioita ja koskea.

Rakennettu näköalapaikka kosken reunalla


Laakeita kallioita ja kuohuva koski, kuumana kesäpäivänä. Jokin tässä miellyttää...



Kalliot olivat ne, jotka jäivät paikasta mieleen. Kaikkialla oli laakeita, paljaita kallioita, parkkipaikkakin sijaitsi tasaisen kallion päällä. En ollut koskaan nähnyt sellaista.
 



Kalliorannalle oli rakennettu vielä kivistä penger
Jatkoimme kulkuamme saarta kiertävää polkua pitkin, joka kulki saaren ympäri. Saaren toisessa päässä oli penkki, jolle hetkeksi istahdimme ja katselimme joen toiselle puolelle ja taloja siellä. 

Yksinkertainen penkki ja näköala - mitä muuta sitä ihminen tarvitsee tällaisella hetkellä?
Onpa hieno paikka asua, tällaisen joen rannassa. Näkymä oli - kodikas. Joki oli ns. ihmisen kokoinen, kapeana helposti ylitettävissä. Toisin kuin isot järvet, meristä puhumattakaan.

Ennen Langinkoskialuetta, sen ylävirrassa, vesi virtasi näin rauhallisesti. Tämä on kuin eri maailmasta. Vastarannalla olevan talon vasemmalla puolella on iso laituri ja siellä pestiin mattoja. Mattoja oli myös kuivumassa. Liekö virallinen matonpesupaikka...


Kalastusmajaa ympäröi 28 hehtaarin puistometsä ja se on suojeltu vuodesta 1960. Minusta on hienoa, että tällaisia alueita halutaan ja tajutaan suojella. Kunpa ihmiset muistaisivat käydä nauttimassa näistä puistometsistä ja luonnonsuojelualueista, kansallispuistoista. Minäkin. Ja puolisoni myös.

Saaren toisella puolella oli myös polku, joka kulki kapeamman sivuhaaran varrella. Siellä tunnelma oli aivan toinen, rauhallinen ja yksityinen.

Joen sivu-uomassa veden virtaus oli hyvin rauhallista, vesi oli matalalla. Hauskinta oli hyppiä kiviä pitkin, kuin lapsena. Kun kukaan ei ollut näkemässä.
Heijastuksia veden pinnalla
En ihmettele, että Aleksanteri III oli ihastunut paikkaan. Ja olihan siellä toki paljon kalojakin, paikka oli jo keskiajalla kuuluisa lohistaan, ja tänä päivänäkin se on suosittu perhokalastuspaikka. 

Langinkoski on jo menneinä aikoina katsottu niin merkittäväksi kalapaikaksi, että sen kalastusoikeudet kuuluivat jo 1380-luvulta Vadstenan luostarille ja 1790-luvun loppupuolesta 1840-luvulle Valamon luostarille. 

Valamon luostarin ajoilta 1800-luvun alussa paikalle rakennettiin myös pieni ortodoksinen kappeli, jossa pidetään tänä päivänäkin kesäjumalanpalveluksia. Kappeli sijaitsee aivan kalastusmajan lähellä, sen takana.

Pienen pieni ortodoksinen kappeli, rakennettu 1800-luvun alussa. Kuinka idyllinen! Ovi oli lukossa, mutta onneksi ikkunoista näki sisälle.



Aleksanteri III vieraili Langinkoskella jo vuonna 1880 ollessaan kruununprinssi ja ihastui paikkaan. Niinpä hän päätti rakennuttaa paikalle kalastusmajan. Ja suomalaiset tietenkin, rakensivat sen keisarille, ja samalla keisari myös vuokrasi paikan kalastusoikeudet itselleen. Maja valmistui 1889 ja keisari seurueineen vietti siellä aikaansa useana kesänä.

Alakerran sali on isohko ja korkeahko tila. Takan takana vasemmalla oleva ovi johtaa keisarinnan pukeutumishuoneeseen ja oikealla olevan oven kautta pääsee keittiöön ja keisarin työhuoneeseen. Ja eteiseen, josta johtaa portaat yläkerran makuuhuoneisiin.



Keisarinnan pukeutumishuone, jonka vierellä oikealla toinen pikku huone ja vasemmalla  ovi suoraan ulos pihalle.


Alakerran keittiössä oli tietenkin puuliesi ja astiat omilla paikoillaan, astiahyllykössä.
Kalastusmajan yläkerrassa sijaitsivat makuuhuoneet, joista oli kauniit näköalat ympäristöön.
Keisarin kerrottiin kalastaneen mielellään ja pilkkoneen majalla polttopuita.  Keisarinna keitteli sitten kaloista kalakeittoa kaikille. Leikkivät hetken tavallista perhe-elämää kalastusmajassaan ja sitten illalla palasivat laivalleen. Siellä odotti kokin tekemä ateria valmiina ja tutut yöpymispaikat. Näin kertoi lipunmyyjä. He eivät kuulema koskaan yöpyneet majalla, vaikka sinne olikin rakennettu heille makuuhuoneet.

Tässä kuva kalastajien majasta. Aleksanteri III:n ajoista Suomen itsenäistymiseen saakka Langinkoskelle saapui vuosittain kolme kalastajaa Venäjältä. He viipyivät paikalla kesäajan. Lohenpyynti aloitettiin juhannuksena. Näin luin info-taulusta.

Takana keisarillinen kalastusmaja ja edessä - maakellari?
Suomen itsenäistyttyä paikka siirtyi Suomen valtiolle ja kalastusmajaa käytettiin senaattorien ja ministerien kesäasuntona.  

Museovirasto muutti paikan museoksi 1933 ja tästä kesästä alkaen paikasta on vastannut Kansallismuseo. 

Rakennukset ja maat omistaa kuitenkin Metsähallitus, jolta Museovirasto on vuokrannut paikan.

Sisäänkäynnin puolelta katsottuna. Langinkosken rantaa pitkin kulkee polku, jota on mukava kävellä ja samalla katsella ympärilleen. Katsella, kuinka vesi virtaa Langinkoskella tai kuinka ihmiset kulkevat siltaa pitkin yli Kymijoen sivuhaaran Keisarilliselle kalastusmajalle.




3.11.2018

Pilvet taivaalla

Olen seitsemännessä taivaassa, kun istun mökkiniemen kärjessä ja katselen järven selälle - ja taivaalle sen yllä. Mikä näky!


On elokuinen ilta ja auringonlaskun aika. Ja auringon viime säteet kultaavat taivaanrannan ennen kuin se, aurinko, painuu kaukana olevan saaren ja niemen taakse piiloon. Noustakseen taas seuraavana päivänä, toiselta puolelta näkyviin. Mutta sen aika ei ole vielä, sillä nyt on aika nauttia vielä tästä auringonlaskusta ja sen väreistä.

Kuinka monta väriä taivaalla näkyykään? 

Luin, että muinaisessa Kiinassa kiinnitettiin erityistä huomiota viisivärisiin pilviin, sillä niitä pidettiin onnen pilvinä ja rauhan vertauskuvana. Näin luin Suuresta symboli kirjasta. Niiden pilvien uskottiin syntyvän kaukana lännessä alkuprinsiippien jinin ja jangin yhtymisestä. 

Eikö tässä ole sellainen pilvi, jossa on viisi eri väriä: siniharmaata ja violettia, vaaleanpunaista, oranssia ja keltaista?



 
Eräänä toukokuun lopun iltana, puoli yhdentoista aikoihin, aurinko laski myös taivaanrannan taa, mutta nyt iltarusko oli hillitympi. Ilta oli rauhallinen ja jokin lintu lenteli järven yllä. Lokki? 

Tällaisena kauniina ja lämpimänä kesäiltana ei maltaisi aina mennä illalla nukkumaan, vaan tulee lähdettyä ulos rannalle kävelemään ja nauttimaan Suomen kauniista kesästä ja luonnosta. 



 
Mutta aina ei ilma ole kaunis ja lämmin. Kerran sunnuntai-iltana viedessäni poikaani armeijaan, koko matkan meitä seurasi myrskyrintama. Se kulki menomatkalla oikealla puolellamme ja tulomatkalla vasemmalla, muttei tullut päälle. 


Mutta taivaankansi oli upea. Oli kesäkuun loppu, vuoden valoisin aika, ja aurinko paistoi pilvien yläpuolella osuen pilviin ja värjäten valkoiset vaaleanpunaisiksi. Osa pilvistä oli kuin jäätelöpalloja. 


Taivaalla oli valtava näytelmä, jota en voinut olla katsomatta ja seuraamatta. Satoi ja paistoi yhtäaikaa, tuo niin tuttu kesäinen ilmiö. Kesäiset sadekuurot.







Mutta yön jälkeen tulee aamu ja aurinko nousee, vaikka olisi vielä aikaista ja sankka sumu peittäisi maiseman. Nyt on jo lokakuu ja kello lähenee seitsemää, aurinkohan on jo aika korkealla. Pysäytän auton, tervehdin aurinkoa, uuden päivän luojaa, ja otan siitä valokuvan. Sillä parin kuukauden kuluttua on jo vuoden lyhyin päivä, joulunaika, eikä Pohjois-Suomessa aurinko nouse näkyviin pitkään aikaan.



 
Mutta kevättalvella aurinko taas paistaa kirkkaasti siniseltä taivaalta ja auringonsäteet heijastuvat valkoisesta lumesta niin, että silmiä häikäisee. Valon määrä on huikea. Silloin kannattaa ulkoilla ja tankata auringonvaloa tyhjentyneeseen varastoon pitkän ja pimeän talven jälkeen. Silloin, kun taivaalla ei ole pilviä auringon edessä.



Pilvettömältä taivaalta aurinko paistaa niin kirkkaasti, että sitä ei voi katsoa paljain silmin, vaan täytyy varovasti ja vain nopeasti vilkaista sitä oksien lomitse. Tai ottaa siitä valokuva ja katsoa sitä, aurinkoa, valokuvan kautta.



 
Joskus taivas kuitenkin näyttää synkältä ja sitä peittää mustat pilvet, mutta 
sitten pilvet väistyvät ja auringon säteet pääsevät taas valaisemaan taivaanrantaa. Maailma näyttää hetkessä aivan toiselta, kun toivo valosta nostaa päätään. Tiedäthän sanonnan, jossa luvataan auringon lopulta paistavan risukasaankin? Täyttävän jokaisen hämärän sopukan valolla. Siltä tällaisella hetkellä tuntuu. Synkkyys kaikkoaa.




Joskus taas, aivan tavallisena arkipäivänä, kun olet ajelemassa moottoritietä pitkin kotiin päin, kiinnität huomiota valtaviin, valkoisiin kumpupilviin taivaalla. Ne näyttävät niin suurilta, että tunnet hetken itsesi aivan pieneksi. 



Tuntuu kuin taivaalla olisi aivan oma maailmansa, joka elää omaa ihmeellistä elämäänsä ja sinä saat vain seurata sitä täältä maan pinnalta pystymättä laisinkaan vaikuttamaan tähän näytelmään. 

Ei ihme, että taivasta on pidetty paikkana, jota kohti kurkotella. Jonkinlaisena ihmetyksen kohteena. Sillä sen ilmiöt voivat olla huikaisevan kauniita, kauniimpia kuin mikään muu täällä alhaalla maan päällä.



 
Veden äärellä taas taivas kaksinkertaistuu heijastuessaan sen pinnalle. Taivaankantta ja pilviä voi seurata vedenpinnalta kuin peilistä. Heijastuksena. Näkymä on sama, vain mittasuhteet hieman muuttuvat ja kuva hieman vääristyy. Kuva ei nimittäin ole koskaan alkuperäisen väärti.





Joskus on vaikeata nähdä, missä taivas alkaa ja missä veden pinta loppuu. Ja onko sillä oikeastaan niin väliäkään? 

Varsinkin isomman veden äärellä, missä vastaranta on kaukana tai vastarantaa ei edes näy, ulapalla, taivaan ja maan ero hämärtyy. Yhtymäkohta vain katoaa jonnekin, taittuu kahtia. 

Jokin siinä viehättää, siksi katselemme niin mielellämme tuota taivaanrantaa. Ja annamme ajan vain kadota. Jonnekin.


30.10.2018

Lampaat

Hei, katsokaa lampaita!

Olimme ajelemassa vitostietä kohti Savonlinnaa ja tienreunassa todellakin laidunsi lauma lampaita. Valkoisia, ruskeita ja mustia. Todennäköisesti suomenlampaita, joka on yleisin lammasrotu maassamme.


Sillä kertaa meillä ei ollut aikaa pysähtyä ottamaan niistä valokuvia, mutta tulomatkalla kuitenkin. Laitumen lähellä oli linja-autopysäkki, jolle parkkeerasimme ja sitten lähdinkin kävelemään kohti lammaslaumaa matkapuhelin kuvausvalmiina.

Juttelin niille, lampaille, kuin pikkulapsille ja ne tulivat jonossa uteliaina luokseni. 

Lampaat eivät näyttäneet pelkäävän minua laisinkaan. Välillämme oli maantieoja ja aita, ja ne jäivät seisomaan odottavasti aivan aidan viereen. 

Mitä ne odottivat minulta? Syötävää? Rapsutusta? Minulla ei ollut niille mitään syötävää annettavaksi eikä niille mitä tahansa saakaan antaa, sillä lampaiden pötsin toiminta menee helposti sekaisin vääränlaisesta ruoasta - vaikkapa vain maasta revitystä ruohotuposta, jossa on multaa mukana. Näin luin.

Lammaslaitumet eivät myöskään kuulu jokamiehen oikeuksien piiriin, joten minulla ei ollut oikeutta ei rapsutella eikä ruokkia niitä, joten päätin vain kohteliaana seisoa aidan toisella puolella ja jutustella niille. Ja ottaa niistä valokuvia.

Katso kuinka suloisia ne ovat! Osa työnsi päänsä verkkoaidan lävitse päästäkseen lähemmäksi...

Aikansa ne kuuntelivat höpöttelyäni, osa pisti jopa toiveikkaana koko päänsä aidan raosta puolelleni. Mutta kun mitään juttelua kummempaa ei minulla ollut niille tarjota, ne lopulta kyllästyivät ja rupesivat palailemaan aikaisemmalle ruokailupaikalleen.

Mielenkiinto rupeaa jo lopahtamaan ja minulle käännetään selkä. Yksi toisensa jälkeen.





Mutta minä sain kuin sainkin niistä muutaman valokuvan. Vaikka ilta-aurinko paistoi ja loi teräviä varjoja kaikkialle ja aitakin oli välissä, olin tyytyväinen edes muutamaan kuvaan. Autolle palatessani paikalle oli pysähtynyt myös lapsiperhe ja koko perhe oli menossa näitä lampaita katselemaan. Katselijoita näin myöhemminkin siellä aidan vieressä. Ohi ajaessani. Lampaat kiinnostivat!

Tällä valkoisella lampaalla oli pitkään pää verkon silmän välissä, mutta lopulta sekin luovutti. Lammaskin ymmärtää, mikä ero on pelkällä puheella ja todellisella teolla.:))

Mummolassani, Pohjois-Pohjanmaalla, oli lampaita - ja lehmiä ja kanojakin, maatila kun oli. Mutten kiinnittänyt niihin silloin lapsena paljoa huomiota, oli niin paljon muuta puuhaa muiden sukulaislasten kanssa. Nuo lampaat elivät omalla laitumellaan piharakennusten takana metsän reunassa, ei niitä ollut kuin pari kolme kerrallaan. Joskun kävimme niitä ihmettelemässä. Aidan takana katselemassa.

Vitostien lampailla oli tällainen suoja isojen kuusten alla. Vähän samantyyppinen oli mummolassanikin...


Välillä saa sanomalehdestä lukea, kuinka nykyajan kaupunkilaislapset eivät aina tiedä, mistä maito tulee. Kaupan hyllyltä, maitopurkista, he sanovat. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten nelitoistavuotiaana erottanut lehmää ja sonnia toisistaan. Molemmilla kun oli sarvet päässä. Sukulaistyttöni sitten ohjeisti minua katsomaan vatsan alle, oliko utareita. Olin nolona. 

Tämä on selvästi naaraspuolinen lammas eli uuhi. Mistäkö tiedän sen? Luin, että tänä päivänä ei suomenlampaalla, ei myöskään pässillä eikä oinaalla, ole jalostuksen seurauksena enää sarvia. Mutta uuhella on utareet ja sen karitsat tietävät - kuten seuraavasta kuvasta näkyy.


Ruokatauko

Ruokailun jälkeen on taas mukavaa kirmailla laitumella...


Muutenkin varoin niitä, lehmiä, sillä nautaeläimet ovat isoja ja niiden kanssa on oltava varovainen. Aivan pienenäkin pysyin tiukasti mummoni selän takana, kun oikaisimme laitumen poikki. Varsinkin iso sonni oli erityisen pelottava. Mutta mummoni ei pelännyt niitä, koko ikänsä niiden kanssa tekemisissä olleena.

Mutta lampaat eivät ole yhtä isoja ja pelottavia kuin nautaeläimet. Joku on lauhkea kuin lammas, sanotaan. Lammasmainen. Eikä se ole aina kovin mairitteleva kuvaus, mutta se kuvaa hyvin lampaiden olemusta. Ne ovat yleensä ottaen arkoja eläimiä ja lähes täysin suojattomia petoeläimiä vastaan. Saaliseläimiä. 

Jos jotakin kutsutaan lampaaksi, se tarkoittaa, ettei hän osaa oikein puolustaa itseään. Mutta kun kaikki eivät ole taistelijoita eivätkä halua käyttää aikaansa riitelyyn. Meitä on moneksi. Myös lampaita.



Varsinkin uuhet eli tyttölampaat elävät sopuisasti keskenään. Näin luin. Pässit sitten tappelevat keskenään, mittelevät voimiaan lähinnä toisten samanarvoisten kanssa. Paikasta laumassa. Voipa joku olla lauman musta lammaskin, aina eri mieltä muiden kanssa.

Lampaita pidetään joko harrastusmielessä laiduntamassa joutomaalla, hoitamassa perinnemaisemia - tai tuotantoeläimenä. Oli kyse mistä tavasta tahansa, luin, että lampaat on ilmoitettava lammasrekisteriin. Rekisterissä pidetään kirjaa lampaiden ostosta, myymisestä, syntymisestä, kuolemasta ja katoamisesta.

Katariinan Meripuiston lampailla oli korvissa korvamerkit, jotka yksilöivät eläimet. Vasemman korvan merkki on päämerkki ja oikanpuolen korvan merkki apumerkki, ja jos merkki katoaa, sen tilalle on tilattava uusi. Jokainen eläin täytyy merkitä. 

Myös laidunpaikoille täytyy hankkia pitopaikkatunnus. Ja lampaan pitäjänkin täytyy rekisteröityä. Eli jos haluaa ottaa vaikka kesälampaita omalle joutomaalle, monenlaisia paperitöitä on tiedossa. Ilmoitukset voi onneksi tehdä tänä päivänä myös internetissä. Se nopeuttaa asian hoitamista.

Katariinan Meripuiston lampailla näkyy korvamerkit molemmissa korvissa. Ne on rekisteröity.


Hyvinkään Vantaanjoen luontopolun varrella laiduntaa kesäisin myös lampaita ja siksi siellä on varoitustaulu, jossa kerrotaan, ettei lampaita saa ruokkia. Pienessä info-taulussa on lehtiartikkeli Tammelalaisesta lammastilasta, jonka lampaat kuolivat, kun joku syötti niille omenoita. Lampaan ruoansulatus kun ei omenoita kestänyt. Ne kuolivat. Tapauksesta kertoi ensimmäisenä Maaseudun tulevaisuus-lehti vuonna 2016.

Toisaalta taas Katariinan Meripuistossa Kotkassa oli lammashaan luona kasa lehtipuun oksia ja iso kyltti, jossa kehotettiin antamaan niitä noille lampaille. Sillä tavalla haluttiin aktivoida sekä lampaita että puistossa kävijöitä. Ja varmistaa, että lampaat saivat oikeanlaista ravintoa.

Mitä lampaat sitten syövät? Ne syövät kesäaikana laiduntaessa pehmeitä ruohokasveja mm. kukkia, puiden lehtiä ja silmuja sekä pihlajan ja pajun kuorta. Ja vettä sekä suolaa ja kivennäisiä, niitä on oltava aina saatavilla.

Katariina Meripuistossa oli tällainen lampaiden ruokintapaikka. Kesälampailla.

Nyt lauantaina olimme taas matkalla Savonlinnaan, mutta lampaita en enää laitumella nähnyt. Taisi mennä koko laidunaluekin huomaamatta ohitse, sillä maahan oli satanut ensilunta ja en saanut silmiäni irti järvien vedenpinnasta, jonne luminen maisema heijastui. 

Lampaat on varmaan viety jo sisätiloihin, laiduntaminen ulkona on päättynyt. Laiduntakausi kun alkaa Suomessa yleensä toukokuussa ja päättyy elo-syyskuussa. Säiden mukaan, noin 4-5 kuukautta. Viimeiset lammaskuvat tähän postaukseen on otettu 30.09.2018, jolloin ilmat olivat vielä hyvät.

Tämä kuva on otettu Englannista 2000-luvun alussa. Jos katsot tarkkaan, huomaat, että lampaita näkyy silminkantamattomiin. Lampaita oli yleensä ottaenkin Englannin maaseudulla kaikkialla.
Mutta illalla, jos uni ei tule syystä tai toisesta silmään, voi aina laskea lampaita. Näin neuvotaan. Voi kuvitella niiden hyppivän yksi kerrallaan aidan ylitse, kuten niin monessa sarjakuvassa on kuvattu. Loputtomiin. Tai ainakin niin kauan kunnes nukahtaa - tai keksii itselleen jonkin paremman nukahtamistavan.