17.6.2018

Perhosia ja niittykukkia

Monena lämpimänä kesäpäivänä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kävelin lapsena paljain jaloin tienreunaa pitkin. Heinäsirkat sirisivät, kärpäset surisivat, ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Tienvarsi kuhisi monenlaista elämää, jota kaikessa rauhassa seurailin. Voisi sanoa, että nuo muistot kuuluvat elämäni onnellisimpiin muistoihin.

Mehiläinen etsimässä mettä yhdestä lempikukastani, hiirenvirnasta. Keltaiset kukat ovat leinikkejä, luultavasti niittyleinikkejä.



Yhä edelleen kiinnitän huomioni tienvarren kukkiin, mutta heinäsirkkojen ääntä en enää kuule. Suren sitä, sillä jotakin tuntuu puuttuvan ympäröivästä äänimaailmasta. Mutta onneksi sentään näen - ja mitä kaikkea silmäni näkevätkään: kukkia, perhosia ja kaiken maailman ötököitä.

Loistokultasiipinaaras katselee, minnehän seuraavaksi lentäisi.
Pysäytin autoni tienreunaan, mutta huomasin pian olevani ohiajavien autojen tientukkeena, joten suuntasin kulkuni yleiseltä tieltä peltotielle. Siellä voisin kaikessa rauhassa tutkailla tienreunoja ja sen varrella kasvavia niittykukkia.

Päivänkakkara kuuluu lämpimiin kesäpäiviin, lapsuudenmuistoihin ja tienvarsipenkkoihin. Oletko sinä nyhtänyt kukan terälehtiä ja laskenut, rakastaakö hän sinua vai ei? Kukapa ei olisi sitä tehnyt...



Tämän perhosen tuntevat kaikki, ainakin nimeltä. Nokkosperhosen. Se laskeutui peltotiellä olevalle matalalle kivelle ja käänsi siipensä kohti aurinkoa.


Ensimmäisenä silmiini osui peltotielläkin lupiinit. Ne olivat levinneet tännekin, peltotien alkupäähän. Kauniitahan ne olivat suurine erivärisine kukkineen, vaikka ne onkin luokiteltu haitallisiksi vieraslajeiksi. Kun ne eivät osaa mokomat pysytellä ruodussaan, omalla paikallaan, vaan leviävät, minne ikinä haluavat.  Mutta ne houkuttelevat perhosia ja ötököitä kuten perinteiset suomalaiset niittykukatkin. Ihmisiäkin. Kuinka moni tunnustaa keränneensä lupiininkukkia maljakkoon? Minä ainakin.

Nämä lupiinit eivät kasva peltotien varrella, vaan moottoritien liittymän ojanpientareella. Kukat ovat niin isoja, että ne pystyy helposti havaitsemaan ohikiitävistä autoistakin. Ehkäpä siksi niitä onkin aikoinaan istutettu tienreunoille - ihmisten iloksi.


Keltavihreä suokeltaperhonen lenteli ensimmäisenä vastaan peltotiellä. Lopulta se laskeutui lupiinin lehdelle levähtämään.


Ja on monet perinteiset niittykukatkin kulkeutuneet tänne Suomeen ulkomailta. Moni on tullut salamatkustajana vaatteiden tai tavaroiden, varsinkin laivojen mukana siemenenä ja täällä sitten tipahtanut maahan, itänyt ja alkanut kasvaa. Ja ne, jotka ovat sopeutuneet Suomen ilmastoon, ovat alkaneet pikkuhiljaa levitä. Ja niistä on tullut suomalaisia perinnekasveja. Näistä muinaistulokkaista. Tällaisia tulokkaita ovat esimerkiksi puna- ja valkoapila, ketoneilikka ja päivänkakkara. Yllättävää, eikö totta?

Näinhän se toimii. Mikään ei ole niin varmaa kuin jatkuva muutos. Luonnossa kaikki etsivät itselleen parhaan mahdollisen elintilan mistä vain sen löytävät. Luonnossa on vahvemman oikeus, sanotaan. Vai onko? Moni asia luonnossa viittaa siihen, että se pyrkii nimenomaan tasapainoon. Luonto kun on kokonaisuus.

Heinätähtimön pienet ja herkät kukat ilahduttavat aina, kun vain näen niitä. Luulisi, että ne häviäisivät elonkamppailussa isojen kasvien jaloissa, mutta ei. Ne kasvavat niiden parissa.


Piippopaksupään suuret silmät ovat kuin pienellä lapsella: suuret ja hellyttävät.





Mutta peltotietä eteenpäin kävellessäni ja kukkia sekä perhosia kuvatessani tulin vihdoin rantaniityn luokse. Ja vaikka tarkoitukseni ei ollut lähteä niitylle kuljeskelemaan, niin sieltähän minä itseni lopulta löysin. Kuinkas muutenkaan. Perhosten perässä käveltyäni. Niiden houkuttelemana, väitän.

Sinisiipi mesiangervon varrella. Heti kun näin sinisen perhosen, minulla ei ollut kiire mihinkään











Valkoisia koiranputkia ja sininen kesätaivas - siinähän on Suomen värit.

Ruutumittari on nimensä mukainen perhonen eli ruudullinen.


Ja perhosiahan siellä oli. Niin kuin viime vuonnakin. Tuo rantaniitty on aivan ihmeellinen paikka!

Näin ruohikossa yllättäen perhosen, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli huomiota herättävän värinen: keltainen ja vaaleanpunainen. Se oli Karhusiilikäs, luin perhoskirjasta.



 
Kuva ei ole tarkka - anteeksi , mutta perhonen oli niin hauskan näköinen. Se on aivan kuin jostakin oopperasta turkisreunainen viitta päällään ja kaksi sulkaa päässään.  Karhusiilikäs, saanut varmaan nimensä "turkiskauluksesta".



Perhoset olivat kaikki pieniä kooltaan, mutta eri lajeja oli paljon. Ja moni antoi minun ottaa itsestään valokuvankin. Olin siitä yllättynyt ja onnellinen. Ja varsinkin niistä vaaleansinisistä pikkuperhosista, jotka ilahduttivat silmiäni erityisesti. Sininen värinä kiinnittää aina huomioni luonnossa. Oli kyse metsäkurjenpolvesta tai sinisiivestä.

Sinisiipiä lenteli välillä lähekkäin kolmekin yhtäaikaa. Kisailivat ja leikkivät keskenään. Tässä se on laskeutunut niittynätkelmän kukalle.


Sinisiipi siivet supussa. Tämä on todennäköisesti juolukkasinisiipi, koska oranssinväriset pilkut siivissä ovat vain alasiiven ulkosyrjässä. Mietin, miksihän perhonen lensi jo kukkineeseen voikukkaan, jossa on vain yksi haihtuva enää jäljellä. Mitä lie mietti...




Metsäkurjenpolvea ja hiirenvirnaa rantaniityllä. Sulassa sovussa.

Mutta joka kesä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä katseeni etsiytyy edelleen tienpenkkaan mielessäni se tunnetila, jonka lapsuudessa koin. Silloin, kun kesät olivat pidempiä ja lämpimämpiä. Ja kesä oli miltei aina. Niin tuntuu, sillä aika kuultaa muistot, eikö niin?

 
Ahomansikat kuuluivat lapsuuden kesiin. Mutta syön minä ahomansikoita aikuisenakin. Vielä vähän aikaa, ennenkuin pääsee maistiaisille.






10.6.2018

Rhodot

Omassa puutarhassanikin kasvaa alppiruusu, vaaleanpunakukkainen 'Helsinki University'. Se kasvaa pääsisäänkäynnin vieressä, kunniapaikalla, mutta jää kalpeaksi aavistukseksi tämän kaiken rinnalla, joka nyt aukeni eteeni. Olin Haagan Alppiruusupuistossa Helsingissä ja oli rhodojen kukinta-aika. Mikä kukkameri ympärilläni olikaan!


Yltäkylläistä kukintaa...

Ihmisiä virtasi puistoon tasaiseen tahtiin, kaiken ikäisiä. Todellakin vauvasta vaariin. Aina yllätyn siitä, kun näen teini-ikäisiäkin tällaisissä paikoissa. Keskenään ja aivan yksinäänkin. Katselemassa kukkasia. Olenko asenteellinen? Kauneus kiinnostaa kaikkia ja kauneus kuuluu kaikille. Teinitkin tarvitsevat sitä, luonnon kauneutta. Kaiken sen älypuhelinähkyn jälkeen.

Sisäänkäynnin luona jokainen kaivoi kännykkänsä esille ja alkoi valokuvata. Niin minäkin. Ja onhan alppiruusut kuvaamisen arvoisia, eikö totta?

Oli ollut pitkä lämmin ja aurinkoinen ajanjakso, mutta juuri ennen tänne tuloa sadekuuro oli kulkenut paikan yli. Alppiruusujen lehdillä oli vielä sadepisaroita, mutta vain pisaroita, sillä sadetta ei ollut tullut paljoa. Sen näki pölystä lehtien pinnalla, sillä kova sade olisi huuhtonut sen kaiken pois. Nyt niin ei ollut käynyt.

Todennäköisesti 'Haaga' - tai 'Helsinki University'. Molemmat ovat vaaleanpunaisia ja ylimmässä terälehdessä on tumma täplitys. Molemmat kasvavat myös kaksimetrisiksi. Alppiruusujen luona ei ollut nimikylttejä.

Runollista, eikö totta?
Kävelin puiston pitkospuita pitkin ja olin yllättynyt, kuinka pieniltä ihmiset näyttivät suurimpien alppiruusujen vierellä. Osa alppiruusuista oli lähes kuusimetrisiä! Olin kuin alppiruusumetsässä. Mutta vanhimmat kasvit olikin istutettu jo 1975 eli 43 vuotta sitten. Oma alppiruusuni kun on vasta alle metrin korkuinen.

Yllätyin alppiruusujen korkeudesta. Ihmiset näyttivät niin pieniltä niiden rinnalla.
Oli myös vaikea uskoa olevansa mäntymetsässä ja suolla. Mielikuvat perinteisestä suomalaisesta maisemasta kun olivat aivan erilaiset kuin se, mitä ympärilläni sillä hetkellä näin. Mutta kasvaahan suomalainen versiokin alppiruususta eli suopursu juuri kostealla rämeellä tai suolla, kangasmetsässäkin. Niin äsken luin. Joten ympäristö alppiruusuille oli ehkä sittenkin aivan oikea.

Tämä näkymä ei näytä perinteiseltä suomalaiselta mäntymetsä- ja suomaisemalta. Mutta se on ihan oikea ja totta!
Viime vuonna alppiruusujen kukinta täällä oli ollut ylitsevuotavaa, joten tämän kesän kukinta jäi vaisummaksi. Myös omassa puutarhassanikin. Osa pensaista oli puistossa jo lähes kukkinut, osa oli vielä täydessä kukinnassa. Ja näkyipä nuppujakin. Tulin paikalle ilmeisesti viime hetkellä. Kukinta olisi pian ohitse.



Alppiruusupuistossa oli penkkejä siellä täällä, mutta ihmiset eivät joutaneet istumaan niillä. Oli kiire katsella ympärille.


Valkoisten alppiruusujen takana näkyy kerrostaloja. Paikka onkin keskellä kerrostaloaluetta. Mikä puisto alueen asukkailla!

Helsingin kaupungin rakennusviraston info-taulu suomalaisista alppiruusuista.
Todennäköisesti alppiruusu 'Mikkeli'. Mikkelillä on punaiset kukkanuput ja kukat vaalenevat vanhetessaan lähes valkoisiksi - ja se saattaa kasvaa jopa nelimetriseksi pensaaksi.

Mietin puistossa kävellessäni omaa puutarhaani ja haluani lisätä sinne kukkivia pensaita ja puita, ja vähentää samalla pikku hiljaa perennojen osuutta. Alppiruusut olisivat sellaisia. Kukkivia pensaita. Joten ostin valkokukkaisen 'P.M.A. Tigerstedtin eilen lauantaina ja istutin sen tontin reunalle mäntyjen, kuusten ja katajien luokse. Ikivihreiden kasvien eteen.

 Istutin alppiruusu P.M.A. Tigerstedtin mustikanvarpujen eteen puolivarjoisaan paikkaan kuusten, mäntyjen ja katajien väliin.
Kestää kuitenkin vielä kauan, ennen kuin omat alppiruusuni näyttävät yhtä hienoilta kuin täällä Alppiruusupuistossa. Mutta sanotaanhan, että vielä viimeisenäkin elonpäivänä kannattaa istuttaa puu. Tai soveltaen mikä muu kasvi tahansa. Kaikkea ei tehdä aina vain itseä varten, vaan myös niitä ihmisiä varten, jotka jäävät jälkeemme. Niin maailmaa rakennetaan. Kaikkia varten.

Kaksi kesykyyhkyä tuli nimensä mukaisesti aivan lähelleni Alppiruusupuistossa. Alppiruusupuisto ei ole vain ihmisiä varten, siellä oli myös paljon erilaisia lintuja. Ja enkä ihmettele, sillä mustikanvarpuja kasvoi alppiruusupuistoalueen ympärillä valtavasti. Ja mustikathan ovat monien lintujen herkkua.






 
Ja vielä kerran - kukkarunsautta.




2.6.2018

Metsälammella

Metsälampi oli täynnä elämää! 

Lammella oleili kalalokkeja, sinisorsia ja telkkiä. Rannalla lenteli sudenkorentoja ja kasvoi niittykukkia. Violettia, valkoista ja keltaista. Pinkkiäkin. Olin onneni kukkuloilla. Tällaisen yltäkylläisyyden ympäröimänä. Katseli ihan minne tahansa.

Kesä! Sitähän tämä on. Koko vuosi huipentuu kesään. Kukinta ja pienet poikaset. Se on kesän päämäärä. Lisääntyminen. Kaikilla rintamilla.

Pieni telkänpoikanen uiskenteli kaikessa rauhassa Metsälammen rantavedessä.
Kävellessäni lammenrannalla melkein astuin telkkäemon päälle. Yllätyin ja vähän säikähdinkin, kuinka huomaamaton se oli. Telkkä makoili aivan hiljaa rantaruohikossa poikasineen, ja ne lepäsivät ja nauttivat  auringon lämmöstä. Peräännyin varovaisesti vähän kauemmaksi ja jäin pienen matkan päähän seurailemaan niitä. 

Ensin yksi poikasista lähti uimaan, kohta toinen seurasi perässä. Kaksikko mietti lammella hetken, minne suuntaisivat. Jäivät kuitenkin kellumaan paikoilleen. Kolmaskin ui kohta niiden luokse.

Lopulta emokin pulahti rannalta veteen, viimeisenä. Hetken aikaa uituaan se pisti päänsä veden alle ja sukelsi aivan uppeluksiin etsiessään syötävää. Poikaset pyörivät kaikessa rauhassa ympärillä. Olipa hauskaa seurattavaa...

Toinen poikanen tuli seuraksi. Päiväunet oli nukuttu, nyt oli aika lähteä etsimään syötävää.
Tiesitkö, että telkkä on sama lintu kuin Suomen kansalliseepoksessa, Kalevalassa, mainittu sotka-lintu. Ja Kalevalan tarinan mukaan sotkan munasta syntyi maailma. Siis tämän linnunlajin munasta.  Hmmm...

Telkkä emokin tuli poikasten luokse. Telkkä on kokosukeltaja ja katosi välillä kokonaan näkyvistä.
Jätin telkkäperheen omaan puuhiinsa ja jatkoin matkaani. Huomasin, että ympärillä joka puolella pilkotti valkoisia pieniä kukkia. Ne olivat heinätähtimöitä. Niitä kasvoi sekä hämärässä metsikössä että aurinkoisessa heinikossa, ja ne olivat kuin pieniä tähtiä. 

Pienessä ja herkässä heinätähtimössä on jotakin varsin viehättävää. Se on kaunis luonnonvarainen pikkukukka.


Siellä täällä kasvoi myös lemmikkejä. Noita lempeitä kaksivuotisia pikkukukkasia. Niitä, jotka laajoina kasvustoina ilahduttavat taivaansinisillä kukillaan puutarhoissammekin. Oletko koskaan katsonut, kuinka kaunis kukka se on aivan läheltä katsottuna? Aivan kuin kukan keskellä olisi toinen kukka...

Ja kaikkialla kasvoi myös harvakseltaan metsäkurjenpolvia - ja tietenkin voikukkia. Noita aliarvostettuja, joka paikassa menestyviä ja joka paikkaan leviäviä keltaisia voimanpesiä. Terveellisiäkin vielä.


Peltolemmikkiä kasvoi metsäkurjenpolvien ja heinätähtimöiden seurassa. Lemmikki on myös kukka, mielestäni,  joka läheltä katsottuna on paljon kauniimpi kuin voisi kaukaa katsoessa arvatakaan.

Vaalean violetti, lähes valkoinen metsäkurjenpolvi ihastutti myös. Sitä kasvoi myös  kaikkialla.
Lammelle katsellessani eteeni lennähti sudenkorento. Se lenteli edestakaisin ja laskeutui kasvin korrelle. Saisinko siitä valokuvan? Ei, korento nousi uudelleen lentoon, lenteli hetken lammella yllä, sen jälkeen pitkin rantaa, mutta palasi sitten onneksi takaisin. Naps, naps, naps! Siinä on kuvani, vanhalla kamerallani. Tuli mitä tuli. 

Sudenkorento. Tarkempaa lajia en tiedä.
Piipahdin viereisellä Joutsenlammella, jossa vanha puu oli myrskyssä kaatunut ja rojahtanut lampeen. Mietin, korjaakohan joku sen kesän mittaan pois. Ja ottaisinko siitä kuvan? Mutta mitä näinkään? Kameran linssin lävitse minua tuijotti rauhallinen silmäpari, kalalokki. Sillä oli pesä puunrungon päällä. Näetkö sen?

Lammelle kaatuneen puun rungon päällä näkyi jotakin valkoista, lokinpesä!

 
Kalalokki seuraili minua kaikessa rauhassa, pää pystyssä. Se oli tottunut ihmisiin.


Palasin takaisin Metsälammelle, koska siellä näytti olevan enemmän lintuja. Kiinnitin huomioni kaltevaan rantapuuhun, joka kaartui kauniisti veden ylle - ja mitä näinkään!  Oksanhaarassa näkyi taas jotakin valkoista, toinen kalalokki. Lokki makasi rauhallisena ja päättäväisenä paikoillaan risupesässään eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen karkuun.

Kalalokeilla oli selvästi munien hautomisaika meneillään. Pitäisiköhän käydä viikon-kahden päästä uudelleen katsomassa, josko siellä olisi jo silloin niitä poikasiakin...

Veden ylle kaartuvissa puissa on jotakin tunnelmallista. Lokki vietti aikaansa alaoksalla aivan veden rajassa ja ylempänä, oksanhaarassa, oli kalalokin pesä.


Kalalokki pesässään hautomassa muniaan.

Metsälammen keskellä on tekosaari. Veden ympäröimä saari on yleensä ottaen hyvä ja turvallinen paikka linnuille; ulkoilijatkin pysyvät kauempana. Otin kuvan saaresta, paikasta, jossa oleili paljon valkoisia lokkeja. Kun oikein tarkkaan katselin myöhemmin valokuvaa, huomasin, että kuvassa oli peräti kaksi kalalokkia hautomassa pesissään. 

Tiesitkö muuten, että molemmat, sekä naaras että uros, hautovat? Se oli minulle aivan uusi tieto, luin siitä vasta aivan äskettäin. Hautojien ympärillä olevat lokit pitivät seuraa, sukivat höyheniään ja etsiskelivät ruokaa. Vartioivat reviirejään - ja pesiään.

Tekosaari kuhisi kalalokkeja. Keskellä edessa yksi lokin pesä, toinen vasemmalla heinikön takana (vain lokin pää näkyy).
Lammen toisessa päässä huomioni kiinnittyi vanhaan lehtipuuhun, jonka alla kasvoi valtavasti niittykukkia. Metsäkurjenpolvia, lempikukkiani. Sinisinä, vaalean violetin värisinä, lähes valkoisina. Uskomatonta! Kahlasin kukkameressä puun varjossa ja otin valokuvia. Nautin pelkästä olemassaolostani. Siinä. Kaiken sen kukkapaljouden keskellä.

Metsäkurjenpolvia sinisinä ja vaalean violettisina, seassa peltolemmikkejä ja vaaleanpunakukkaisia puna-ailakkeja.






















Kun vihdoin ja viimein astuin niittykukkien parista lampea kiertävälle kapealle polulle, yksi lammen lokeista lensi vielä lähelleni ja laskeutui rannalla olevalle kannolle istumaan. Se katsahti minuun päin ja käänsi sitten päänsä ja katseli lammelle. Katselin sitä hetken, katselin lampea minäkin ja päätin, että oli aika lähteä jo kotiin. 

Ja hyvillä mielin lähdinkin. Lampi elää omaa elämäänsä ilman minuakin. Ja niin sen pitääkin tehdä. Ja minä elän omaani. Joskus, aivan pienen hetken aikana, tiet kohtaavat. Ja se riittää. Minullekin.

Tällaisella suojaisella Metsälammella kalalokin elämä on kohtalaisen rauhallista ja turvallista. Mikäs siinä nauttiessa lämpimästä alkukesän säästä ja odotellessa poikasten kuoriutumista.














Perhosia ja niittykukkia

Monena lämpimänä kesäpäivänä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kävelin lapsena paljain jaloin tienreunaa pitkin. Heinäsirkat sirisiv...