16.9.2018

Tuuli

Kun kävelen kuumalla ilmalla rannalla ja kevyt, lempeä tuuli hyväilee ihoani, elämä on silkkaa nautintoa. Se on huippukokemus.

Kun kävelen samaisella rannalla kylmällä ilmalla ja raaka, jäätävä tuuli iskee kasvoihini ja menee luihin ja ytimiin, elämä on arkea kaikessa karuudessaan.

Tuuli meni luihin ja ytimiin juhannusaattona 2018. Ikimuistettava ilta...


Kun ajan tuttavani luo polkupyörällä kovaan vastatuuleen, saan tehdä kaksinkertaisesti työtä perille päästäkseni. Tietysti pääsen perille, hikisenä ja vähän myöhässä mutta kuitenkin. Ei tulisi mieleenikään kääntyä takaisin.

Mutta onneksi perillä paistoi aurinko...


Kun ajan autollani jäisellä tiellä ja sivulta puhaltaa voimakas tuulenpuuska ja se liuttaa autoa hiljalleen ojaa kohti, olen kauhuissani. Onneksi se on vain tuulenpuuska ja menee ohitse. Nopeasti.

Kun on myrskytuuli, en mene ulos ellei ole pakko. Sisältä talostani olen nähnyt miehen ajavan polkupyörällään myrskyrintamaa karkuun ja tiennyt, ettei se onnistu. Säälin häntä.

Sieltä se tulee - saderintama.


Mutta...

Mutta jos minulla olisi tuulimylly, käyttäisin tuulen voimaa hyväkseni ja tuottaisin sillä sähköä. Itselleni ja ehkä muillekin. Kuten naapurinmieskin suunnitteli.




Jos minulla olisi leija, menisimme tuulella lasten kanssa ulos lennättämään sitä. Kuin lastenkirjoissa. Tosin lapseni ovat jo aikuisia.

Jos minulla olisi purjevene, se veisi minut minne haluaisin. Sitä nopeammin, mitä parempi tuuli olisi. Mutta minulla ei ole purjevenettä enkä osaa purjehtia.

Muttei se haittaa, sillä aina voi katsella toisten purjehtimista.


Jos olisin kotka, lentäisin vastatuuleen. Sitä korkeammalle, mitä kovempi tuuli olisi. Lentäisin tuulen yläpuolelle. Mutten ole kotka. Voin silti ajatuksissani tehdä sen, lentää minne vain. Unissani olen sen jo tehnyt.

Jos olisin avaruusaluksella, katselisin kaukaa avaruudesta tuulen kulkua maapallolla eikä se koskettaisi minua laisinkaan. Tulevaisuudessa avaruusturismi on mahdollista. Lähtisitkö?

Näin se on elämässäkin. Kuinka voi luonnonilmiöt nivouttaa omaan elämäänsä. Elämä on niin moniulotteista ja kerroksellista. Ajautuako vain tuulen mukana vai käyttääkö sitä apuna, omaksi ja toisten hyväksi? 

Kasvaisinko joskus aikuiseksi, ihan oikeasti...



9.9.2018

Ruska-aika

On vaikea uskoa, että kesä todellakin loppuu, ja että kukat kuihtuvat ja kuolevat pois.


Mutta sitä ennen tulee vielä uusi väriloisto. Se ei kestä kauaa, mutta siitä voi tankata energiaa tulevaan, vaikkapa pitkää talvikautta varten. Se on kuin viimeinen näytös ennenkuin kasvukausi päättyy. Eräänlainen joutsenlaulu.

Se on ruska-aika. 

Koivu kauneimmillaan - syksyllä, kun auringon valo siivilöityy kauniisti lehtien lomasta. Ennenkuin ne tippuvat pois, lehdet.

Ruska-aikana puiden ja pensaiden lehdet saavat uuden hehkuvan värinsä: punaista, keltaista ja oranssia - ja vihreätäkin. Sillä tervaleppä pudottaa lehtensä vihreänä. 

Koivu taas pudottaa lehtensä keltaisina. Kun valo alkusyksyllä vähenee ja lämpötila laskee, lehtien yhteyttäminen loppuu. Silloin lehtivihreä hajoaa ja lehden muut väriaineet tulevat näkyviin. Tässä keltainen väri. Koivun lehdissä.
Rakastan syksyä, olen kaikkein eniten syysihminen. Rakastan sitä, kuinka eri väriset vaahteranlehdet rapisevat kenkieni alla. Ne ovat niin kauniita, että niitä on pakko kerätä pieniksi kimpuiksi ja viedä kotiin. Kuivakimpuiksi.


Vaahteroita kasvaa paljon myös Hyvinkään Rautatiemuseon pihalla. Voisi sanoa, että sen piha on syksyllä kauneimmillaan. Vanhojen vaahterapuiden takia.
 Uskomatonta, kuinka montaa eri sävyä vaahteranlehtiä onkaan...
Rakastan myös syksyn kirpeätä ilmaa, lämmintä vesisadetta ja kuuraisia kasveja. Rakastan syksyisiä kävelyretkiä tyynellä säällä.

Syksyisiä kävelyretkiä on ihanaa tehdä vaikkapa Aulangon Puistometsän rauhassa.
Rakastan sitä, kun linnut lentävät auroina innosta äännellen ylitseni kohti etelää. Rakastan sitä, että osa linnuista jää. Ilokseni, vaikkeivat sitä tiedä. Kiitokseksi siitä laitan niille oman ruokintapaikan, siivoan pöntöt talvikuntoon ja silppuan pohjalle villalankaa lämmikkeeksi. Kesäisen vihreätä.

Tämän kaiken teen ruska-aikana.

Onneksi luonto tarjoaa linnuille ruokaa omasta takaakin. Tässäpä pihlajanmarjoja närhille. Tämä pihlaja pitää lehtensä kaikkein pisimpään vihreänä pihallamme. Se on vielä vihreä, kun muissa on jo lehdet tippuneet. Se selvästi viihtyy aurinkoisella paikallaan.

Laitoin jo kuisteille kynttilälyhdyt, suunnittelen syysistutuksia ruukkuihin. En ole vielä päättänyt, mitä. Katson tyytyväisenä liiterin puupinoa, olen tyytyväinen perheenjäsenteni ahkeruuteen. Vaikka he väittävätkin minun polttelevan takkatulta vain tunnelman vuoksi. Eli aivan turhaan, he sanovat.  Muttei se ole turhaa, sillä se takkatuli lämmittää minun sydäntäni ja mieltäni. Ja he saavat sitten siitä osansa. Hyvästä mielestäni.


Ruska-aikana voi käydä vaikkapa Suomen Kansallismuseossa Helsingissä. Sitä ympäröivä puisto on syksyllä kaunis vanhoine, isoine puineen. Aurinkoisena päivänä, kuten tässä.


Ja kun kaikki se väriloisto, josta saamme nauttia hetken aikaa, loppuu ja ruskeus ja harmaus valtaa maiseman, voimme alkaa odottaa talven tuloa. Lumisadetta ja sen tuomaa valoa.  Mutta sen aika ei ole vielä. Sen aika on myöhemmin. Nyt on syksyn aika.

Nyt, syksyllä, on hyvä aika ulkoilla ja retkeillä. Vaikkapa Vantaanjoen luontopolulla, josta kuvat yllä ja alla.











Hyvää syksyn alkua kaikille! 



2.9.2018

Korkeasaaressa

Se on paikka, johon olen tehty retkiä jo lapsena. Se on paikka, johon olen vienyt omat lapsenikin jo pienestä pitäen. Se on myös paikka, jossa vierailen välillä nyt aikuisenakin. Se paikka on Korkeasaari. Eläintarha Helsingissä.

Korkeasaaressa voi nähdä mm. Amurinleopardin. Se on kaunis ja sulavaliikkeinen kissaeläin -  ja äärimmäisen uhanalainen.





Niitä asuu Venäjän ja Kiinan rajalla noin 100 yksilöa. Eläintarhoissa amurinleopardeja on tuplasti enemmän kuin luonnossa.

Ja kaiken ikäisiä ihmisiä siellä vieraileekin: vauvoja, lapsia, nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä ja vanhuksia. Yksinään, kaksin ja yhdessä koko perheen voimin tai ystävien kanssa. Mitä kauniimpi päivä, sitä enemmän kävijöitä. Ainakin luulisin niin, sillä itse käyn siellä yleensä vain helteellä kesäaikaan.

Meillä Suomessakin on oma luonnonvarainen kissaeläimemme, ilves. Se on Suomen runsaslukuisin suurpetomme ja syö mm. jäniksiä ja kanalintuja, valkohäntäpeuroja ja metsäkauriita. Se liikkuu lähinnä hämärän aikaan ja öisin, ehkäpä siksi en olekaan sitä koskaan luonnossa nähnyt. Nyt näin. Täällä eläintarhassa.
Naapurin mies on kertonut nähneensä ilveksen nukkuvan kivellä omalla tontillaan. Minä en ole nähnyt ilveksestä edes jalanjälkiä. Tosin peuran raato löytyi muutama vuosi sitten lähimetsästä ja ilvestä epäiltiin kaatajaksi. Mutta nyt näin ilveksen nukkuvan, eläintarhassa Korkeasaaressa. Eilen. Kiven päällä.




Korkeasaari sijaitsee hyvin keskeisellä paikalla Helsingissä, Suomen pääkaupungissa, suuren ihmismäärän tavoitettavissa, ja se onkin yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Sinne pääsee suoraan porhaltamaan autolla, kuten minä aina teen, tai lautalla keskeltä Helsinkiä, Kauppatorin rannasta. Ja lähes jokainen turistihan nyt Kauppatorilla käy, ihan presidentin linnan vieressä.

Ilvekset syövät myös metsäpeuroja eli suomenpeuroja, joka oli melkein kuolla sukupuuttoon ihmisten toimien takia. Ruotsista ne hävisivät jo 1700-luvulla, Suomesta 100 vuotta myöhemmin, kunnes ne sotien jälkeen taas palasivat. Näin luin Metsäpeura-kirjasta, jonka ostin vähän aikaa sitten. Nyt kanta on taas heikentynyt suurpetojen, ehkäpä susikannan kasvun vuoksi (arvellaan), ja se tarvitsee jälleen suojelua.

Korkeasaari on perustettu 1889 ja se on yksi maailman vanhimmista eläintarhoista. Uskomatonta, eikö totta?  

Korkeasaaren kartta kuvattuna INFO-taulusta. Sen mukaan on hyvä suunnistaa paikan päällä.


Kun Korkeasaari aikoinaan perustettiin, ihmiset halusivat lahjoittaa sinne eläimiään, muun muassa merimiehet toivat sinne apinoita ja papukaijoja. Suomalaisilla oli orpoja karhunpoikasiakin, mutta ensimmäinen lahjoitettu karhu tuli silti Leningradista. Haukat olivat kuitenkin ensimmäiset eläimet Korkeasaaressa, jo ennen kuin paikasta tuli eläintarha. Siitä koko idea eläintarhasta saikin alkunsa: ihmiset tulivat näitä haukkoja innolla katsomaan.

Ihastuin kuhertajagaselliin, sen siroon muotoon ja varovaiseen luonteeseen. Silti aidassa oli varoitus, että ne saattavat purra. Aidan ulkopuolella oli vielä ylimääräinen nauhaeste, etteivät ihmiset menisi liian lähelle.


Tässä on ilmeisesti kuhertajagasellinaaras, sillä naarailla ei ole sarvia.

Kuhertajagasellikoiras. Kuhertajagasellit asuvat aroilla ja aavikoilla ja ne ovat harvinaistuneet ihmisten toimien vuoksi. Laji ei ole silti vielä uhanalainen.

Ja missä muualla on mahdollista katsella täysin turvallisin mielin karhuja syömässä meloneja tai tiikeriä makoilemassa kaikessa rauhassa auringossa ja vain kolmen metrin päässä kuin eläintarhassa?

Kun lähdet metsään ja kohtaat ruskeakarhun, juoksetko karkuun vai tarjoatko palan melonia?  Hmmm... entä, jos pitäisi aina hunajapurkkia mukana...
Karhut eivät ole tulleet minua koskaan vastaan metsässä enkä toivokaan sitä. Nuorin poikani sen sijaan oli nyt kesällä Romaniassa ja tuttaviensa kanssa siellä vuorilla retkeilemässä - ja heille tuli kuin tulikin vastaan yllättäen kaksi pientä karhunpentua. Emoa ei näkynyt missään eikä edes mitään sumuttimia ollut mukana turvana, joten he kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin ylös vuorelle. Muutaman tunnin retki venähti koko päivän pituiseksi.

Jos yllättäen tupsahtaisit metsässä eteemme, pysähtyisitkö ottamaan valokuvan? Pysähtyisitkö seurailemaan touhujamme?  Kesken ruokailun...


Kenellekään heistä ei tullut mieleen ottaa söpöistä karhunpoikasista valokuvia, tilanne oli sen verran yllättävä. Tai jäädä katselemaan pikkuisten touhuja. Mutta eläintarhassa se onnistuu, valokuvien ottaminen ja touhujen seuraaminen. Karhuja voi suojalasin takaa katsella ja kuvata kaikessa rauhassa. Ilman pelkoa ja huolta. Se on eläintarhojen paras puoli.

Ruokailun jälkeen sitten maittaakin lepo. Päiväunista nauttii eläimetkin. Mutta karhu ei oikeassa elämässä ole nalle-pehmolelu, vaikka nukkuessa vaarattomalta ja pehmoiselta näyttääkin.

Eläintarhoilla on muitakin tehtäviä kuin vain tuoda eläimiä katseltavaksi ja ihmeteltäväksi, opiksi ja valistukseksi ihmisille. Tänä päivänä eläintarhoissa ympäri maailmaa pidetään elossa ja autetaan uhanalaisia eläimiä lisääntymään kuten amurintiikereitä ja mongolianvillihevosia, pandoista puhumattakaan. 

Mongolianvillihevosen varsa kesällä 2014 Korkeasaaressa. Kaunis ja hellyttävä, eikö totta?


Esimerkiksi kaksi Korkeasaaressa syntynyttä mongolianvillihevosta, Hanna ja Helmi, kuljetettiin tänä kesänä Mongoliaan, aluksi erilliseen tarhaan totuttelemaan laumaelämään ja sitten ne päästettiin vapaaksi luontoon, arolle juoksentelemaan ja elelemään. 

Mongolianvillihevoset olivat lajina hävinneet Mongolian aroilta jo 1960-luvulla ja nyt kaikki siellä olevien mongolianvillihevosten alkuperä on peräisin eri eläintarhoista eri puolilta maailmaa.

Eläintarhassa mongolianvillihevosten on mahdollista viettää turvallista, vaikka vähän tylsääkin elämää. Kuva vuodelta 2014.
Moni toivoisi Korkeasaareen uusia, eksoottisia eläimiä kuten kirahveja, elefantteja ja gorilloja - ja varsinkin pigviinejä. Elinolot täällä Suomessa vain ovat niin erilaiset, että eläinten pitäminen täällä tulisi kuulema liian kalliiksi ja hankalaksi. 

Kaksikyttyräinen kameli poseeraa, kerrankin. Minusta kamali on ihan yhtä eksoottinen eläin kuin kirahvi tai elefanttikin.
Ruoka-aika saa eläimen kuin eläimen liikkeelle, kamelinkin. Ja ihmisenkin...


Eläintarhoissa on ollut eläinten lisäksi näytteillä aikoinaan ihmisiäkin: afrikkalaisia pygmejä ja maasaita, australialaisia aboriginaaleja ja inuiitteja. Eri mantereilta tuotuja alkuasukkaita pidettiin jopa samassa häkissä villieläinten kanssa. "Purevatko ne?" joku oli kysynyt. Ja nämä kiertävät näyttelyt villieläimistä ja ihmisistä saavuttivat aikoinaan 1800-luvun lopulla valtavan suosion. Näin luin.

Ihmisillä ja apinalla on kuulema sama kanta-isä. Tässä Berberiapina seurailee oikealla olevaa ihmisryhmää, mitä kummaa ne oikein puuhaavat kameroittensa kanssa...


Ja kyllä Suomessakin osataan. Elokuussa 2016 Korkeasaaren eläintarhassa esiteltiin maailman vaarallisin eläin, Lauri-niminen Homo sapiens.:DD  Lauri vietti  vanhassa Karhulinnassa kolme vuorokautta, jonka aikana annettiin määräajoin tiedotteita ihmislajin ominaisuuksista, ruokailutottumuksista ja Laurin elämäntavoista. Siinäpä mukava kesätyö jollakin!

Vanha Karhulinna on rakennettu 1903 ja siinä on asunut karhuja pitkän aikaa. Nyt linna on tyhjillään ja avoinna yleisölle. Ja kyllä siellä ihmisiä kävikin kokeilemassa häkkieläimenä oloa. Sillä ovet olivat auki.


Samaisessa Karhulinnassa vietti jo 1992 aikaansa sosiologi Timo Karvinen. Hän teki gradutyönsä siellä viettämästään 10 päivän ajasta ja siitä, millaista on olla ihmisten katseiden kohteena häkki-ihmisenä. En ole lukenut tuota gradua, mutta luulen, että se voisi olla aika mielenkiintoista luettavaa.:)

Mitä miettii tunturipöllö omassa häkissään? Ainakin ne tekevät poikaset joka toinen kevät toisin kuin luonnossa Tunturi-Lapissa Suomessa. Väitetään, että Lapissa lintu olisi onnistunut kasvattamaan poikaset aikuisiksi viimeksi vuonna 2007. Tunturipöllö onkin luokiteltu täällä äärimmäisen uhanlalaiseksi, mutta muualla maailmassa sen elinolot ovat hivenen paremmat.
Miltä tuntuisi elää rajattua elämää pienessä tilassa ja olla kaikkien katseiden ja ihmettelyn kohteena?

Riikinkukoilla on talvitarhansa, mutta kesällä ne saavat vaellella vapaasti Korkeasaaren alueella. Ja kyllä ne huomiota herättävätkin, ainakin silloin, kun avaavat pyrstönsä täyteen komeuteensa.



Ei ihme, että riikinkukon sulkia ihaillaan. Onhan ne nyt ihan omaa luokkaansa näyttävyydessään. Mutta sulkia ei saa tuoda saarelta pois karanteenirajoituksen vuoksi. Niin Korkeasaaren sivuilla luki. Tiesitkö sen?

Mutta eläintarhojen eläimiltä ei kysytä, haluavatko ne olla siellä? Toisaalta sitä ei kysytä tuotantoeläimiltä - eikä lemmikeiltäkää. Mutta kysytäänkö ihmisiltäkään, missä he haluaisivat olla ja asua ja minkälaista elämää viettää? Mihin maahan tai perheeseen syntyä ja mihin aikakauteen? Harva meistä voi tehdä vapaasti mitä tahansa tai missä tahansa. Oli kyse ihmisistä tai eläimistä. 

Korkeasaaren alueelle oli rakennettu pieni idyllisen näköinen alue kanalalle. Olipa hauska! Tässä tepastelevat maatiaiskana ja kukko.



Ja olihan siellä pieniä kananpoikasiakin emonsa kanssa. Aivan pieniä vielä. Ne herättivät ihastuneita huokauksia katselijoissa.
Eläintarhoilla on kuitenkin paikkansa elämässämme. Viime kerralla Korkeasaaressa ollessani muistan ihmisten valtavan mielenkiinnon, kun he kiersivät häkiltä häkille. Eläimet ihan oikeasti kiinnostivat heitä. Varsinkin kissapedot, apinat ja karhut. Mikä kissapedoissa oikein viehättää verrattuna kameleihin tai matelijoihin? 

Minäkö muka en ole kiinnostava! Minullakin on ihailijani, Hondurasinpiikkihäntäiguaanilla. Tiesitkö, että käytän häntääni piiskana, kun puolustaudun? Ja, että olen erittäin uhanalainen?


Ja heti, kun tiikeri tuli näkyviin, kuului katsojissa kohahdus ja niin lapset kuin aikuisetkin tungeksivat kaikki lähemmäksi katsomaan tuota ihmettä.:)

Amurin- eli siperiantiikeri on isoin kissapeto maailmassa. Kuulin eilenkin, kuinka ihmiset hämmästelivät sen tassujen isoa kokoa. Pelon ja kunnioituksen sekaisella äänellä. Kukaan ei toivonut sellaisen tulevan luontoretkellä vastaan. Eläintarhassa tilanne on toinen, koska eläimet ovat kaltereiden takana omilla alueillaan. Olemme turvassa toisiltamme...


Korkeasaari on kaiken kaikkiaan katsomisen arvoinen paikka, sillä eläinten lisäksi paikassa on myös ravintoloita ja kahvioita, kioskeja ja eväspaikkoja.

Laivamatkustajille rakennettiin oma odotushuone jo ennen eläintarhan perustamista, kun paikka toimi vielä retkeily- ja huvittelukohteena.


Paikan ympäristöön on panostettu kauniilla istutuksilla ja kaikkialla ympärillä lainehtii vielä sininen meri sinisen taivaan alla. Ainakin kauniina aurinkoisena kesäpäivänä. Päivänä, jolloin minutkin voi löytää sieltä viettämässä aikaani. Muutaman vuoden välein.

Näkymä Korkeasaaresta, kappale kauneinta Helsinkiä.
Lämpimänä kesäpäivänä...

26.8.2018

Loppukesän haikeutta

Loppukesän ensimmäiset merkit näkyvät jo, halusipa niitä nähdä tai ei. 

Pari-kolme keltaista lehteä siellä täällä - nehän ovat syksyn ensimerkkejä. Ja tietenkin pimenevät illat...


Monesti näiltä pieniltä merkeiltä on halunnut sulkea silmänsä ja takertua entistä tiukemmin kesään kiinni. Sillä helposti tuntuu, että on vielä niin paljon tehtävää ja koettavaa, mieli ja kehokin tuntuvat tarvitsevan vielä lisää auringonlämpöä ja valoa - kesä ei kerta kaikkiaan voi loppua vielä! Näin olen monesti ajatellut ja varsinkin viime vuonna, joka oli kylmä ja sateinen.

Mutta tänä vuonna se ei niin haittaa, sillä kesä on ollut niin helteinen, aurinkoinen ja yltäkylläinen. Syksyä odottaa jopa pienellä innolla, sen kuulasta ilmaa ja hienoja syysvärejä, muuttuvaa maisemaa. Muuttolintuja. Takkatulta ja kynttilänvaloa.

Kurjet muuttavat etelään tässä pohjoistuulen mukana. Kuva viime vuodelta 06.08.2017 eli paljon aikaisemmin kuin nyt.


Ajatus livahtaa jopa ensilumeen ja jouluun... Tällaisen kesän pitäisi aina olla! Sellaisen, että siihen jopa - kyllästyy. Saako niin sanoa? Jos asian sanoisi toisin, niin yleensä, jos jotakin saa tarpeeksi paljon, saa asiasta kylläkseen eikä sitä enää tarvitse lisää. Nyt on käynyt niin. Kesää on ollut yllin kyllin. Jopa ylitse oman tarpeen.

Kävin pari viikkoa sitten joenrantaniityllä. Vuosi takaperin niitty oli samaan aikaan täynnä kukkia, perhosia ja elämää. Nyt siellä oli hiljaista, kukat olivat suurimmaksi osaksi kukkineet, pari valkoista perhosta vain lenteli peltotiellä ja pienemmistä koivusta tippui jo keltaisia lehtiä. Kesän helteiden vuoksi kaikki kukinta oli nopeutunut ja kasvit jo kellastuivat. Olin yllättynyt.


Lanttuperhonen imemässä mettä puna-apilasta 09.08.2018. Vieressä olevan kasvin lehdet ovat jo kellastumassa ja puna-apilakin on jo nähnyt parhaat päivänsä. Kesä on lopuillaan tällä peltotiellä.



Kesän lopun huomaa ensimmäisenä pimenevistä illoista. Enää ei puutarhassa puuhailla puolenyön aikaan, kun jo puoli kymmeneltä rupeaa hämärtämään. Valon määrän vähentyminen onkin ensimmäinen kesän lopun merkki. Se on myös merkki, jonka kasvitkin huomaavat, vaikka muuten olisikin aurinkoista ja lämmintä.

Takiaisen haivenia jo 09.08.2018. Viime vuonna ne olivat tähän aikaan täydessä kukkaloistossaan.
Vielä on silti lämmintä, vaikka elokuinen öinen kaste pisaroi aamuisin nurmella ja kastelee kävelijän kengät. Mutta joissakin puissa on jo joitakin keltaisia ja punaisia lehtiä. Niille ei voi olla vihainen, noille syksyn "kukille". Tulevalle ruskalle.

Joenrantaniityllä osa nuoremmista koivuista  pudotteli keltaisia lehtiään, jo 09.08.2018.



Kuitenkin vielä pihassani kaikki kukkii ja kasvaa vielä. Aivan toisin kuin joenrantaniityllä.

Sato puutarhassani kypsyy yhä. Istutin ensimmäistä kertaa kahta eri lajista pensastomaattia ruukkuihin ja tomaatit punastuvat nyt vauhdilla. Päivän ruokavalio koostuukin nyt - tomaateista. Ne ovat makeita pikkusuupaloja, joita tulee napsittua sitä mukaan, kun ne kypsyvät. Totta puhuen niitä tulee syötyä ennen kuin ne kerkeävät aivan kypsiksikään.:)

Pensastomaatit maistuvat parhaimmiten ihan sellaisenaan. Niitä tulee syötyä kuin karkkia, suoraan pensaista ja aivan ohimennen.


Luumupuun luumutkin kypsyvät nyt parhaillaan. Pyörin kerran päivässä puun ympärillä kahmien kaksin käsin mehukkaita luumuja maistiaisiksi ja sisälle syötäviksi. Kun puu on antanut hedelmänsä, menee enää pieni hetki, kun se käy talvilevolle. Melkein odotan sitä itsekin, talvilepoa. Sillä olen saanut kesästä kyllikseni. 

Sinikka-luumuja ja kesäomenoita, Huvitusta ja Valkeata kuulasta. Loppukesän juhlahetkiä, kun pöytä notkuu omista hedelmistä.


Onneksi meillä on täällä Suomessa neljä vuodenaikaa. Kun sen rytmiin on koko ikänsä tottunut, en voisi kuvitellakaan asuvani maassa, jossa vuodenajat eivät olisi niin selkeät kuin täällä. Vai olenko minäkin vain tottumusteni orja, vaikka koenkin vuodenajat ensisijaisesti vaihteluna ja tervetulleina sellaisina? 

Kuva otettu Myllykoskella 16.08.2018.  Pieni, keltainen ja sydämenmuotoinen lehti pilkisti vihreän lehdistön keskeltä. Ensi merkki tulevasta, syksyisestä ruska-ajasta. Yllättäen se ilahdutti minua, syksyn tulo.


Kesääkin osaa mielestäni arvostaa enemmän, kun on rämpinyt läpi kylmän ja pimeän talviajan. Kun siitä talvilevostakin on sitten joku päivä jo saanut kyllikseen ja kylläkseen. Hmmm.... nyt ajatukset rientävät jo seuraavaan kesään.:) Mutta mitä muuta nämä neljä vuodenaikaa ovat? Jatkuvaa kiertokulkua vuodesta toiseen...