Kivet järven rannalla

Seisoin kauniina ja tyynenä kesäyönä pienen niemen kärjessä ja katselin suuren järven tyyntä pintaa. Keskellä kesää aamuyölläkin oli niin valoisaa, että näki hyvin kulkea pitkin rantoja, pysähtyä välillä ja vain olla, nauttia kauniista luonnosta. Vesilinnutkaan eivät nukkuneet, vaan uivat lähellä järvenrantaa ja etsivät vedestä syötävää. Mikä yö! Kuka tällaisena yönä haluaisi nukkua...

Kivet järven rannalla matalan veden aikana

Vesi oli tuona kesänä matalalla ja oli paljastanut paljaat, kiviset rannat. Ne ovat täynnä pienempiä ja suurempia kiviä. Jään, hiekan, veden ja tuulen hiomia. Osa on kauniin soikeita ja jos hyvä onni on, saattaa löytää lähes pyöreän kiven. Sellainen on pakko noukkia mukaansa ja viedä kotiinsa. Tuoda pieni pala luontoa sisälle. Laittaa kauneimmat takan päälle koristeeksi tai sirotella niitä pitkin puutarhaa. Paikkoja koristeellisille kiville löytyy aina.

Aallot hiovat kivistä soikeita ja lopulta aivan pyöreitä

Sileä ja pyöreä järvenrantakivi

Oikeastaan koko niemi on yhtä kivikasaa. Kun maata kaivaa, vastaan tulee yhä uusia kiviä. Loputtomiin, siltä tuntuu. Kun myrsky kaataa joskus puita ja juuret nousevat pystyyn, niissä roikkuu - kiviä.

Tämäkin kivi on roikkunut kaatuneen puun juurien päällä ilmassa jo vuosia, jopa vuosikymmenen. Mitkään tuulet, talvet tai myrskyt eivät ole sitä pudottaneet.

Kun jäät keväällä ryskyvät rantaan ja siirtelevät kiviä ja muovaavat rantaviivaa uusiksi, näkee, kuinka pajun juuret sitkeästi yrittävät pitää pintansa ja tarrautuvat tiukasti rannan kiviin. Joskus ihmettelen, miten rantapuut pysyvät edes hengissä. Luonto on sinnikäs...

Kevätjäät pyörittelevät kiviä keväisin paikasta toiseen.

Näiden kivien ympäröimänä ei voi olla joskus huomaamatta poikkeuksellisen muotoisia, joko soikeita tai pyöreitä tai pinnanmuodoiltaan sekä väreiltään mielenkiintoisen näköisiä kiviä. Kulmikkaatkin kivet herättävät huomioni, mutta silloin kiven värin ja kuvion täytyy olla poikkeuksellisen hieno ja huomiotaherättävä. Minusta.

Ison kiven mielenkiintoinen kuvio ja muoto herättivät huomioni

Mikä tavallisissa, arvottomissa rantakivissä oikein viehättää? Pyöreä muoto. Väritys. Itse pidän punertavista ja harmahtavista, monivärisistä kivistä. Kivistä, joissa on karhea pinta. Materian tuntua. Sellaista kun pitää kädessään ja sen pintaa hivelee, kaikki aistit sormenpäiden ihon pinnassa heräävät eloon. Kiven pinnan hively rauhoittaa ja tuntuu hyvältä. Luonnolliselta.

Tämä kivi on kuin pieni vuori jäisine vuorenhuippuineen. Kaunis kivi koostuu monesta kiviaineksesta.

Kivien pyöreä muoto syntyy eroosion, hiekan, aaltojen, sateen ja jään muovatessa sitä enkä voi olla sitä vertaamatta itse elämään. Kuinka elämä muovaakaan meitä uusiksi, uuteen muotoon. Pyöristää luonteemme kulmia ja tekee meistä kauniita ja kestäviä. 

Ajattele pyöreää muotoa, kaarta, ja sitä, kuinka kestävä se rakenteena on. Kuvittele palloa, joka kestää valtavaa painetta tai putkia, kirkkojen kattoholveja. Sellaiseksi toivon itsekin tulevani, kun elämä hioo ja koettelee. Lempeäksi, mutta vahvaksi.

Keräämiäni järvenrantakiviä, valkoiset pikkukivet on tosin kerätty merenrannalta Pohjois-Norjasta

Kivi edustaa myös jonkinlaista pysyvyyttä, kestävyyttä ja voimaa ulkona luonnossa. Se oli olemassa kauan ennen kuin synnyin ja se on edelleen olemassa, kun minä kuolen. Ja useimmiten vielä samassa paikassa. Se tuntuu hyvältä. Ja turvalliselta. Se on sukupolvien ylittävä kokemus. Ja siksikin kivi materiaalina luonnossa viehättää.

Rakkaudesta rantakiviin. Niin arvottomia, mutta niin kauniita ja mielenkiintoisia.

Luin internetistä puolivahingossa kiviaineen kiertokulusta, suuresta ja pienestä.  En ollut koskaan ajatellut, että kivikin syntyy, kasvaa ja lopulta rapautuu maaksi jälleen aloittaakseen kaiken jälleen alusta. Ihan kuin vesi, joka sataa taivaalta maahan, josta se lopulta haihtuu takaisin ilmaan sataakseen jälleen takaisin. Mutta kiven kiertokulku luonnossa kestää paljon paljon pidempään.

Kun pohdin näitä kiviasioita tätä blogia kirjoitellessani, sain oivalluksen. Ajattelin, että minun täytyy todellakin pitää varani, etten vahingossa siirrä koko pientä mökkisaarta/niemeä omalle kotipihalleni. Kivi kiveltä. Vahingossa. Voiko niin tehdä? :)) Mutta ei se olisi sama asia, sillä tuttu järvi puuttuisi. 

Silti voin tuoda pienen palan kaunista luontoa omaan kotiini ja omaan puutarhaani, muistoksi ja muistutukseksi jostakin itselleni mieluisasta paikasta. Ympäröidä itseni rakkailla asioilla. Se tekee hyvää omalle hyvinvoinnilleni. Ja muidenkin.