Käännä kasvosi aurinkoon

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja oli kylmä, helmikuinen pakkaspäivä. Seisoin lumihangessa metsän reunassa, käänsin kasvoni ylöspäin, kohti aurinkoa ja suljin silmäni. Annoin auringon lämmittää palelevia poskiani ja kylmiä silmäluomiani. Ja se lämmitti! 

On ihmeellistä, kuinka se on edes mahdollista! 

Auringon lämpimät säteet kulkevat 149 600 000 kilometriä halki kylmän avaruuden, halki maan ilmakehän ja silti lämmittävät pakkasen kylmettämiä kasvojani. Se on uskomatonta...

Lähes kaikki Auringon energia syntyy sen ytimen fuusioreaktiossa vapauttaen valtavan määrän energiaa, joka sitten kulkeutuu tänne Maankin päälle valona ja lämpönä. Jopa minä saan osani siitä.

Auringon valo ja lämpö symboloivat toivoa, iloa, lämpöä ja rakkautta. Kuvaillaanhan, kuinka tulevaisuus näyttää valoisalta. Että jollakin on valoisa, aurinkoinen luonne. Kuinka rakkaus lämmittää sydäntä ja ilo valaisee mieltä. Kuinka aamulla, kun aurinko nousee, kaikki näyttää valoisammalta, paremmalta.
  
Kymmenen vuotta sitten olin ajelemassa autolla kaupungilta kotiani päin. Elin pahimpia ruuhkavuosiani, elämä oli puurtamista aamusta iltaan. 

Joskus omalle kohdallekin voi sattua auringonpimennys. Joko osittainen tai täydellinen. Mutta ne ovat luonnossakin aina vain väliaikaisia ja menevät ohitse, jonka jälkeen Aurinko tuntuu paistavan entistä kirkkaammin ja lämpimämmin. Tässä osittainen auringonpimennys 20.02.2015, josta kuva otettu Tieteen Kuvalehdestä saatujen paperisten ja muovisten suojalasien lävitse. Mutta kuvan sain, vaikka heikohkon, vanhalla kamerallani.

 
Silloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, käänsin kasvoni aurinkoa kohden, kuin se olisi ollut ainoa paikka, josta saisin lisää valoa ja lämpöä elämääni. Vähän lisää energiaa. Vähän lisää iloa. Vähän vähemmän ratkaistavia ongelmia ja tekemättömiä töitä.

Myös kultapallon kukat kääntyvät kohti valoa, aurinkoa. Keltaiset kukat ovat kuin pieniä aurinkoja itsekin.

Tein niin lukemattomia kertoja tuona aikana. Annoin auringon valaista ja lämmittää kasvojani ja mieltäni, kovina kevättalven pakkaspäivinä - ja lepäsin siinä valossa hetkisen. 

Anoppini antoi minulle yli 35 vuotta sitten nimipäiväkortin. Minulla on se vieläkin. "Käännä kasvosi aurinkoon, silloin et voi nähdä varjoa." Kortissa on kuva lumpeenkukasta, joka on kääntynyt aurinkoon päin. 

Kortti on kunniapaikalla työpöytäni edessä seinällä. Vieläkin. Se toimii jonkinlaisena ohjenuorana elämässäni, viimeisenä oljenkortena. Mistä hän tiesikään, että tarvitsisin lauseen neuvoa joku päivä? Mikä ennaltanäkijä...

Saamani nimipäiväkortti yli 35-vuoden takaa on yhä kunniapaikalla työpöytäni takana seinällä.

Luonto on ihmeellinen paikka. Taivaalla säteilevä aurinkokin muistuttaa siitä, että elämässä pitää aina olla jotakin iloa tuottavaa. Jotakin, josta innostua. Oli se kuinka pieni asia tahansa. Sillä ilo kantaa ja vie eteenpäin.

Luminen puistometsä ja peurat

Oli kaunis luminen talvipäivä, mutta tiesin seuraavana päivänä sään muuttuvan ja lumen sulavan - jopa lähes kokonaan pois. Olin lukenut niin lehdestä. 

Olin kahden vaiheilla, lähdenkö vai en, sillä kello oli jo paljon. Yksi iltapäivällä. Olin kuitenkin tehnyt uudenvuodenlupauksen, jossa lupasin ulkoilla ja tehdä pikku retkiä enemmän - joten lähdin matkaan. Kohti Hämeenlinnaa. Kohti Aulangon puistometsää ja luonnonsuojelualuetta.

Lumisten männyn oksien suojasta oli hyvä katsella maisemia kuusten latvojen korkeudelta. Olo oli kuin oravalla pesässään.

Ja hyvä oli, että lähdin. Aulangolla oli kaunista. Myös näin keskellä talvea. Ja täytyy sanoa, että varsinkin näin keskellä talvea.

Joutsenlampi oli jäässä ja lumen peitossa. Jalanjäljistä päätellen paikalla oli käynyt muitakin ulkoilijoita ja katselijoita. Pöydät ja penkit olivat paikoillaan odottamassa innokkaita retkeilijöitä - ja kevättä.

Heti alkumetsässä näin pienen kuusen, jonka lumi oli koristellut epätodellisen kauniiksi. Onko tuo edes mahdollista? Se oli kuin maalauksesta. Joku taiteilija onkin sanonut, että luonto on maailman suurin taidemuseo. Niin totta!

Tavalliset kuusen oksat voivat olla lumisina uskomattoman koristeelliset.

Tietä pitkin kävellessäni näin vasemmalla puolellani lumen kuorruttamia lehtikuusia. Jäin niitä hetkeksi ihailemaan: vanhat ja vähänkin erikoisemmat  puut ovat heikkouteni. Kylläpä ne näyttivät valoisilta valkoisessa lumipuvussaan... 

Lehtikuusikko on talvella lumen aikaan valoisa paikka

Kävelin hiljalleen eteenpäin kohti näköalapaikkaa katsellen puolelta toiselle. Joka askeleella mieleni rauhoittui yhä enemmän ja enemmän, ja aloin nauttia olostani. Olipa hyvä, että tulin tänne.

Talvinen Metsälampi, joka näyttää nukkuvan talviuntaan.

Tällaisena pilvisenä talvipäivänä, jolloin sininen taivas hivenen kuultaa pilvien lävitse ja maa on lumen peitossa, valo on omanlaisensa. Pehmeä. Lempeä. Ja se näkyy valokuvissakin. Teräviä varjoja ei näy missään.
  

Pilvisellä säällä valo on pehmeää - jopa unenomaista. Päivän hämärtyessä tuntuu kuin pilvet laskeutuisivat puiden tasolle, ja taivaan ja maan raja häviäisi.

Kävelin näköalatornin luokse ja nousin portaita alatasanteelle. Itse torni oli talviaikaan kiinni, mutta alatasanteeltakin näki paljon kauemmaksi kuin alempaa varsinaiselta näköalapaikalta. Kuinka kauniita lumiset männyt olivatkaan tässä valossa! Olisipa kotini ikkunoistakin samanlaiset näköalat...  Seisoin tornissa pitkän aikaa ja vain katselin maisemia ja nautin rauhasta ympärilläni. Paikalla ei ollut ketään muuta.

Aulangon graniittinen näköalatorni on talvella suljettu, mutta alimmalle näköalatasanteelle pääsee portaita pitkin kiipeämään talvellakin.

Näköala Aulangon näköalatornin alimmalta tasolta kohti Aulangon järveä.

Kiertelin näköalatornin alimmalla tasolla ja ihailin talvimaisemia - kaikessa rauhassa. Paikalla ei ollut ketään muuta. Joka aukosta näkyi vähän erilainen maisema.

Luminen mänty sinisen hetken aikaan, juuri ennenkuin rupeaa hämärtymään.

   

Alhaalla näköalapaikka ja suoraan edessäni - itse näköala.

Mänty on koristeellinen ja maalauksellinen puu.

Mutta kello läheni jo puolta neljää, alkoi jo hämärtää ja tiesin, että pimeys laskeutuisi kohta metsään. Oli lähdettävä paluumatkalle.
 
Kävellessäni lumista tietä pitkin kohti parkkipaikkaa näin oikeassa silmänkulmassani liikettä. Peura! Täällä?! Voi, kunpa saisin siitä valokuvan! Ounastelin, että peura ehtisi lähteä karkuun, jos alkaisin kaivella vanhaa kameraani repustani. Hämärsikin jo, eikä kamerassani ollut edes kuvanvakainta. Oli tyydyttävä matkapuhelimeni kameraan, päätin.

Peura pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Miksi ne aina tekevät niin? Se katseli minua hetken, päätti, että olen vaaraton ja käveli eteenpäin. Kohta perässä tuli toinenkin peura - ja kolmas. Ne olivat liian kaukana ja oli liian hämärää, että olisin saanut hyviä kuvia. Mutta kuvasin kuitenkin. Sitten tilanne oli ohitse yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Peurat säikähtivät jotakin, en tiedä mitä, kääntyivät ympäri ja juoksivat takaisin metsään.

Peurat Metsälammen rannalla Aulangolla. Kolmas peura on vasemmalla lumisten puiden oksien takana melkein piilossa,

Peurojen näkeminen ilahdutti minua. En ollut osannut odottaa tällaista. En edes tiennyt, että Aulangon puistossa on peuroja. Mutta miksei olisi? Sehän on laaja luonnonsuojelu- ja ulkoilualue, ja ympärillä on paljon metsää.

Luontoon kuuluu eläimet. Minkälaista olisi kulkea metsässä, jossa ei olisi lintuja eikä oravia, kettuja ja muita elollisia olentoja? Sellainen paikka herättäisi huolta. Mikä paikassa on vikana?  Yksi Aulangon puiston vetonauloista onkin Lumme- ja Metsälammen vesilinnut kesäaikana. Eikä syyttä... 

Runsas ja monipuolisen kasvisto ja puusto, eläimet ja vesistö yhdessä luovat runsauden mielikuvan. Ja se on elinkelpoisen paikan merkki. 

Ei ihme, että tällaisissa paikoissa viihdytään. Ja että nämä paikat toimivat inspiraation lähteinä, kun ideoimme, hahmottelemme, suunnittelemme ja rakennamme omia pikku puutarhojamme. Se on yksi syy, miksi näissä paikoissa käyn. Ideat ja mielikuvat. Ja ne tuon mukanani kotiini.



(Retki Aulangolle Hämeenlinnaan on tehty 24.01.2018.)

Pikkuperhoset niityllä

Se katseli minua ujosti suurilla, mustilla silmillään, pienet tuntosarvet ojossa ja heilutteli siipiään puolelta toiselle. Lopulta se painautui lähes piiloon timotein suojaan, kun otin siitä valokuvia. Onpa pieni ja soma!  Pikkuruinen perhonen.

Pikkuperhonen katseli minua varovaisesti suurilla silmillään

Oli aurinkoinen elokuun päivä ja vietin aikaani kuljeskelemalla läheisellä peltotiellä joen lähellä. Niittykukkia kasvoi tienreunassa ja rantaniityllä - ja sen olivat huomanneet muutkin. Perhoset! Niitä lenteli kaikkialla.

Sylillinen niittykukkia rantaniityllä: puna-apilaa ja hiirenvirnaa

Aivan pikkuruisia. Lapsosia vielä, luulin. Paljon pienempiä kuin isot perhoset. Isoine silmineen, pienine tuntosarvineen ja pienine siipineen. Olipa ihania! 

En silloin vielä tiennyt, että perhosiakin on eri kokoisia. Toiset lajit vain ovat pienikokoisia,  puolta pienempiä kuin isompi lajiset. 

Ensimmäisenä ohi lenteli pieni sininen perhonen. Saisinpa sen kuvaan! Sillä oli repaleiset siivet, mitähän sille on käynyt?

Pikkuruinen sinisiipi

Ja tuolta tuli ruskea pikkuperhonen. Perhosia tuli eteeni yksi toisensa jälkeen, pienen pieniä. Yksi kerrallaan, kuin näytille. 

Sinisiipi tämäkin, vaikka ruskeasiipinen - luulisin

Yksi oranssinruskea pikkuperhonen ei suostunut avaamaan minulle siipiään, vaikka kuinka toivoin sitä. Se vain tapitti minua suoraan silmiin siivet supussa. Ihmetteli kameran isoa mustaa silmää. Oli varuillaan. Minulla jäykistyivät sormet. En jaksanut enää olla valmiina. Olkoon! Perhonen oli sinnikkäämpi kuin minä.

Omapäinen pikkuperhonen - oli sinnikkäämpi kuin minä

Toinen poseerasi kärsivällisesti pitkän aikaa, josko saisin siitä edes yhden tarkan kuvan. Vanhalla kamerallani...

Vaatimattoman näköinen tesmaperhonen

Vaalea perhonen...

Todennäköisesti lanttuperhonen

Ja mikäs tuo on? Jokin perhonen tai ötökkä, jolla on kulmikkaat siivet.

Ja tuolla yhdessä kukassa on joitakin vihreitä pitkäjalkaisia ja sarvisia ötököitä, mutta kun huomaavat linssin tuijotuksen, menevät kukan toiselle puolelle. Mokomat. Ei minkäänlaista yhteistyöhalua, vaikka kiertelen kukkaa ympäri monta kertaa. Olisin ottanut vain valokuvan.

Kaksi tuntia meni hujauksessa. Miten aika rientääkään, kun keskittyy johonkin todella mielenkiintoiseen tekemiseen. Johonkin sellaiseen, missä tuntee olevansa kuin lapsi jälleen. Ainakin mieleltään. 

Metsänokiperhonen

Tällaisia hetkiä pitäisi saada lisää omaan elämään. Välillä vain unohtuu olemaan aina se järkevä ja vastuuntuntoinen aikuinen tajuamatta, että siitä roolista on välillä päästettävä irti ja oltava oma itsensä. 
 
Se pieni lapsi, joka meidän jokaisen sisällä on. Se, joka leikkii ja ihmettelee. Tuntee iloa. Joka ei tunne huolen häivää. Oma itse. Omassa pikku paratiisissaan.

Ruskeasiipinen sinisiipi levitti siipensä

Kotkan paratiisimaiset puistot

Seisoin ylätasanteella vesiputouksen yläpuolella ja annoin katseeni vaeltaa. Alhaalla oli lummelampi ja sen takana suoraan edessäni Kymijoki ja joella valkoisia veneitä. Taivas oli sininen ja aurinko helli paisteellaan. Kuinka kaunista! Olin Kotkan Jokipuistossa. Kuinka olin tänne joutunut?

Katse lepäsi Lummelammessa ja Kymijoessa, perennoissa ja ihanissa hopeapajuissa, auringonpaisteessa ja kesässä - mikä päivä!

Olen monena vuonna ollut Helsingin seudun kesäyliopiston järjestämillä kasviretkillä ja nyt, elokuussa 2017, retken kohteena oli Kotkan puistot. Olen aina nauttinut näistä kasviretkistä, jotka kestävät koko päivän. Retket on suunniteltu ateroita myöten valmiiksi ja ainoa asia, mitä itse tarvitsee tehdä, on heittäytyä vapaalla ja antaa itselleen luvan nauttia. Vain olla, katsella ympärilleen ja kulkea joukon jatkona. Ihmetellä ja ihailla, millä intohimolla ihmiset keskittyvät kiinnostuksensa kohteisiin ja rakentavat tätä maailmaa. Se on niin inspiroivaa...

Puistot ovat monen kaupunkilaisen ja satunnaisen ohikulkijan henkireikiä. Kauneuden ja rauhan tyyssijoja. Tutkijat ja kaupunkisuunnittelijat ovat ympäri maailmaa ymmärtäneet viheralueiden tärkeän merkityksen kaupunkien asukkaille.  Onkin tutkittu, että puiston lähellä asuvat ovat onnellisempia ja terveempiä kuin muualla asuvat. Eikö se jo kerro jotakin? Siitä, että luonto on hyvin tärkeä osa meitä ja meidän jokapäiväistä elämäämme.

Rauhallinen puistonäkymä vähentää stressiä ja rauhoittaa. Suosittu picnic-paikka Jokipuistossa Kymijoen rannalla.

Puistoja on Kotkassa niin paljon, ettei aika riittänyt yhden päivän aikana niitä kaikkia tutkimaan. Kaupunki onkin saanut puistoistaan useammankin palkinnon ja myös matkailijat ovat niistä hyvin kiinnostuneita.

Mutta nyt olin Jokipuistossa ja katselin ympärilleni silmät ymmyrkäisinä. Kymijoki ja valkoisia veneitä, rakastamiani hopeapajuja joen rannalla. Rauhallista nurmikkoa, erilaisia puita, piknic-paikkoja ja runsaasti istutuksia. Siistejä käytäviä. Kukkia jokapuolella. Lummelampi ja puro, josta tulee vesiputous. Kaarisilta. Valtavasti erilaisia asioita näinkin pienessä tilassa. Yltäkylläisyys luo paratiisimaisen vaikutelman. Kuinka saisin tämän kaiken omalle pihalleni? Koskaan. Olin mykistynyt...

Siistejä käytäviä, runsaasti erilaisia perennoja ja puita - ja oikealla vesiputous, joka jatkuu purona lummelampeen.

Lummelampi ja kaunis kaarisilta

Rauhallinen jokimaisema veneineen - tässä silmä lepää.

Kaikkien puistojen esitteleminen, joissa Kotkassa kävimme, on mahdotonta, koska tila ei yksinkertaisesti riitä kaikille valokuvilleni. Joten hyppään suoraan toiseen suosikkipuistooni eli Sapokan vesipuistoon. 

Sapokan vesipuisto on puistona laajempi ja kiertää Sapokan merenlahtea ympäri. Siellä oli katseltavaa selvästi isommalla alueella. Paitsi itse merenlahti,  myös iso vesiputous korkealta kalliolta olivat pääelementtejä puistossa. Puistossa oli myös paljon erilaisia pensaita ja perennoja, puita sekä erilaisia rakennettuja elementtejä kuten kaarisiltoja, esiintymislava, huvimajoja ja paljon paljon muuta. Veistostaidettakin. Emme edes kiertäneet koko aluetta ympäri.

Tältä sillalta tutustuminen Sapokan vesipuistoon alkoi. Puisto ympäröi molemmin puolin tätä merenlahtea, joka jatkuu takana olevan sillan toiselle puolelle.

Klassinen kaarisilta, huvimaja ja graniittirakenteita

Idyllistä maisemaa - ja haikaran pesä oikealla.  Ei nyt ihan oikea, patsas vain kukkapesässä.

Korkea vesiputous kalliolla. Ylös kalliolle pääsee kiipeämään portaita pitkin.

Putous lähempää katsottuna

Kaiken Sapokan vesipuiston kasvirunsauden keskelle oli vielä istutettu kesäkukkiakin ruukkuihin. Kaunista!

Kolmas mielipaikkani ja itselleni selvästi kaikkein mieluisin ja sykähdyttävin oli yrttipuutarha Redutti vanhassa linnoituksessa. Kuinka idyllinen pikku paikka! Loistava muistutus siitä, ettei puiston tarvitse olla suuri ollakseen mielenkiintoinen ja vaikuttava. Sama koskee myös puutarhoja. Tällaisen haluaisin omalle pihallenikin!

Yrttipuutarha Reduttin paratiisimaista runsautta: yrttejä, kukkia, kirsikkapuita ja lintujen juoma- ja kylpyallas.

Linnoituksessa yrtit ja kukat oli istutettu kohopenkkeihin ja kaiken kruunasi neljä kirsikkapuuta punaisine kirsikoineen. Siellä oli lintuallaskin lintuja ja perhosia varten ja hyönteishotelli muurin vieressä. Ja tietenkin meille kävijöille istuinpenkkejä levähtämistä varten. Niillä oli hyvä istuskella ja hiljentyä aistimaan paikan rauhoittavaa tunnelmaa. Haistella yrttien tuoksua. 

Rakastin tätä pikku paikkaa. Sen ajattomuutta ja intiimiä tunnelmaa. Siellä tunsi olevansa täysin irrallaan tästä nykymaailmasta. Kuin jossakin luostarissa. Paikka oli kuin pieni paratiisi.

Paikalle oli rakennettu penkkejä lepäämistä ja rauhoittumista varten.

Myös perhosia ja hyönteisiä oli muistettu hyönteishotellilla. Tänä päivänä jo ymmärretään hyönteisten tärkeä merkitys puutarhoissa ja luonnossa yleensäkin.

Parasta puistoissa onkin, ettei puistoissakävijän itse tarvitse tehdä niiden eteen mitään. Vain olla ja nauttia. Valikoida itselle mieluisammat ja vaihdella puistoja mielialan mukaan. Mikä etu!  

Aina näistä kasviretkistä jää joitakin ideoita tai ajatuksia mukaan, jotka ajan myötä kypsyvät mielessä, ja joita voi sitten soveltaa omalle pihallekin. Kotiin tultuani nikkaroinkin ensimmäisenä ylläolevan kaltaisen hyönteishotellin ja myöhemmin toisen, hieman pienemmän -ja ripustin ne puutarhani puihin eri puolelle pihaa. 

Yhden päivän aikana pystyi lähinnä luomaan jonkinlaisen yleisen kokonaiskuvan Kotkan puistoista, eikä aikaa jäänyt yksityiskohtien tarkempaan tutkimiseen ja ihmettelemiseen. Eli Kotkaan on mentävä toistekin. 

Ehkä joku syksy, sillä kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen kertoi, että Kotkan puistot ovat kauneimmillaan silloin. Laaksonen on tarkoituksella istuttanut paljon syksyllä kukkivia ja kauniin syysvärin saavia kasveja, jotta kaupunkilaiset voimaantuisivat väreistä ennen pitkää ja kylmää talvea. Kuinka kauniisti ajateltu...