25.3.2018

Maisemassa Olavinlinna

Savonlinna on kaunis kaupunki, joka on saarille rakennettu ja vesistöjen ympäröimä. Ympäröivä vehreä luonto järvineen tekeekin paikasta erityisen ja mielenkiintoisen, jossa luonto on tärkeä osa kaupunkikuvaa. Myös aivan sen keskustassa. Kaupungin maamerkki ja koko kaupungin keskipiste on kuitenkin sen vetovoimaisin turistinähtävyys eli Olavinlinna. Ainakin matkailijoille. 

Olavinlinna Tallisaaresta kuvattuna

Olavinlinna onkin vaikuttava näky seisoessaan vuosisadasta toiseen jykevänä omalla kalliosaarellaan. Seisonut jo monta sataa vuotta, 1400-luvulta asti. Ja hyvälle paikalle linna onkin rakennettu, sillä Kyrönsalmen virta ei linnan ympärillä jäädy kovillakaan pakkasilla. Puolustuksellisesti tärkeä seikka. Aikoinaan.


Vasemmalla Tallisaarensilta ja sen takana Kyrönsalmen rautatie- ja jalankulkusilta, oikealla Tallisaari pikku puistoineen ja takana Olavinlinna. Huomaa edessä jäällä valtava sinisorsaparvi.
Ja tärkeä asia myös kaikille niille sinisorsille, jotka ottivat rantajäällä aurinkoa ja torkkuivat keskellä päivää. Nauttivat sielunsa kyllyydestä auringon lämmöstä kovan pakkaskauden jälkeen. Ja kaikki nämä vesilinnut ovat jääneet tänne talvehtimaan vain Kyrönsalmen vuoksi, jonka voimakas virta pitää salmen avovetisenä myös talvella. Kevään koittaessa sorsat sitten levittäytyvätkin ympärillä oleville järville. 
                          
Sinisorsat päiväunilla Kyrönsalmen jäällä aurinkoisena maaliskuun päivänä

Tiesitkö, että Savonlinnan alueella  on kaikkiaan 762 järveä, joista suurimmat ovat Pihlajavesi, Orivesi, Haukivesi ja Puruvesi? Kaikki ne ovat osa Suur-Saimaan järveä, joka on Suomen suurin järvi. Ja Euroopan neljänneksi suurin järvi. Joten sorsat kyllä tietävät, miksi Olavinlinnan lähellä kannattaa talvehtia. 


Tämä sinisorsapariskunta uiskenteli kaksistaan vähän kauempana. Niillä oli jo kevättä rinnassa; ainakin uros heilutteli aika ajoin niin somasti pyrstöään naaraalle.

Puolisoni on Savonlinnasta kotoisin ja hänellä on siellä suuri suku, johon pidetään paljon yhteyttä. Ennen sukujuhliin mentiin aina kaupungin kautta, mutta kun ohitustie rakennettiin, kaupungilla ei tullut käytyä moneen vuoteen. Kyllästyin siihen ja halusin muutosta asiaan. Nyt sukulaisiin mennään aina kaupungin keskustan lävitse, torin ohitse ja kierretään pisimmän reitin kautta nimenomaan rantateitä pitkin. Ja aina Olavinlinnan ohitse.

Törninpyörän vierasvenesatama sijaitsee Olavinlinnan vieressä

Tein viime kesänä mieheni kanssa tarkoituksella hieman pidemmän kävelyretken kauppatorin, Lippakioskin ja Olavinlinnan ympäristössä. Linnan kohdalta jatkoimme kävelyämme Aino Acktén Puistotietä Olavinkadulle ja sieltä  Punkaharjuntielle, josta nousimme vanhalle Kyrönsalmen junasillalle ja siellä olevalle kapealle jalankulkukäytävälle. 

Täytyy myöntää, että sieltä ylhäältä sillalta oli hyvät näköalat ympäristöön. Ja kuinka idyllinen maisema ympärille levittäytyikään! Vanhoja, mutta hyvin hoidettuja puuhuviloita järven rannalla keskellä kaupunkia Olavinlinnan vieressä. Melkein jokaisen unelma-asuinpaikka, eikö totta? Minkälainen taustamaisema se olisikaan omalle puutarhalle! Ja historian havina toisi hienon lisämausteensa paikkaan...

Tallisaaren puistosta näköala Wanhaan Savonlinnaan, joka on täynnä vanhoja puurakenteisia taloja. Idyllinen ja näkemisen arvoinen kaupunginosa aivan Olavinlinnan kupeessa. Sillan toiselta puolelta oikealle kääntyy Aino Acktén Puistotie.
Oikealla Aino Acktén Puistotie, vasemmalla Tallisaaren silta. Ja ne hopeapajut veden äärellä...heikkouteni...
Hyvinhoidetut puuhuvilat ovat ilo silmille.
                        

Tämä puuhuvila on ollut viime kesänä myytävänä. Ostaisitko?

Paikallisille Olavinlinna on näkynä niin tuttu ja osa kaupunkikuvaa, ettei siihen aina välttämättä edes kiinnitä minkäänlaista huomiota. Näin tuntuu, kun kuuntelee sukulaisten puheita. Olavinlinnasta puhutaan vain oopperajuhlien viettopaikkana. 

Paikallisille Olavinlinnan tornit ovat jokapäiväinen näky, mikä ei välttämättä kiinnitä erityistä huomiota. Torneja tuskin huomaa Linnankadun talojen seasta, niin samalla tasolla ne ovat ja maisemoituvat hyvin osaksi ympäristöään.

Katsoin kerran ohjelmaa Roomasta, jossa kyseltiin paikallisilta ohikulkijoilta Colosseumista. Yllättävän moni käveli paikan ohitse jopa päivittäin eikä ollut koskaan käynyt siellä. Colosseum ei ollut heistä kiinnostava, koska se oli heille niin arkipäiväinen näky. 

Yhden kerran Roomassa käyneenä ensimmäinen kohde oli tietysti Colosseum. Se oli minulle kuin voitonmerkki: olen käynyt Roomassa, kun olen käynyt Colosseumissa. Olen käynyt Savonlinnassa, kun olen käynyt Olavinlinnassa. Olen turisti.

Oikealla sotamuistomerkki Kollaan kivet Tallisaaressa ja - Olavinlinna
Näköala Olavinlinnan pikkuikkunasta. Vuonna 2016 pietarilainen Nikita Agapov päätti ottaa itsestään kunnon selfien - hivenen laajemmalla näköalalla - ja kiipesi Olavinlinnan tornin katolle. Kuva on edelleen nähtävillä Tuhoatylsyys.comin sivuilla, vaikka se onkin jo poistettu Agapovin omilta instagram-sivuilta.
Olavinlinnan pihalla kasvava punalehtiruusu kukassa.
                  


Joskus onkin hauskaa leikkiä turistia, vaikkei varsinaisella lomamatkalla olisikaan. Kulkea ympäriinsä vailla mitään erityistä päämäärää kamera kädessä ja ottaa kaikesta mahdollisesta valokuvia. Olla kuin lomalla. Vaikka olisi vain ohikulkumatkalla - tai työmatkalla. Tällalailla pääsee hetkeksi irtautumaan omasta pikku arkimaailmastaan ja pitämään pienen henkisen lepohetken.

Nuorenaparina joskus 80-luvulla olimme Savonlinnan torilla syömässä jäätelöä, kun erään sisävesilaivan kapteeni tuli juttelemaan meille. Lopulta yllätykseksemme pääsimme ilmaiselle maisemaristeilylle laivan ohjaushyttiin. Risteilyn aikana kapteeni kertoi, kuinka hän joka päivä ohjatessaan laivaansa näillä kauniilla Savonlinnan vesillä ja maisemissa koki olevansa onnekas ja tunsi omistavansa sen kaiken - vaikkei oikeasti omistanutkaan. Mutta se, että hänellä oli oikeus kulkea siellä, oli hänestä hienoa!

Maisemaristeilyt ovat suosittuja turistien keskuudessa.

Sen mahdollisti/mahdollistaa jokamiehenoikeudet, jotka ovat olemassa Suomen lisäksi myös Ruotsissa, Norjassa, Islannissa ja Skotlannissa. Se on valtava etu, sillä kaikkea ei todellakaan tarvitse omistaa, jotta pääsee nauttimaan aivan ilmaiseksi luonnosta ja sen antimista - ja kaikista upeista näköaloista. Se on meidän kaikkien ulottuvilla. Ja se on hienoa! Se kannatta muistaa tulevana kesänäkin, kun kulkee ja kiertelee ympäri kaunista Suomea.


Olavinlinna tosin on kaunis ympäri vuoden, myös syksyllä, parhaaseen ruska-aikaan.



18.3.2018

Eroon perennoista, tilalle kukkivia pensaita ja puita

Kukat ovat ilo! Näin huudahti kerran eräs vieraani kulkiessaan perennapenkkieni ohitse. Eikä hän aivan väärässä ollutkaan.

Kukat OVAT ilo. Siksi olen ollut niihin itsekin niin tykästynyt. Niin uskomattoman turhia, paljon työtä ja aikaa vaativia, ja niitä ilman pärjää vallan mainiosti. Mutta myös niin kauniita - ja mieltä ylentäviä. 


Kurjenmiekka

Ymmärrän hyvin sen valtavan innostuksen aina alkuvuonna, kun siemen- ja kasviluettelot julkaistaan ja niitä pääsee ensi kertaa selailemaan. Se on silkkaa onnea! Mielikuvitus pääsee heti valloilleen ja päässä muotoutuu vaikka minkälaisia kukkatarhoja - ja aivan omalle pihalle. 

Kurjenmiekka näyttäisi hyvältä jättipoimulehden kanssa - ja näyttäähän se.

Suunnitteleminen ja rakentaminen on hauskaa, mutta kukkapenkkien kitkemiset jättäisin jollekin muulle, jos voisin. Vastaan tulee myös usein resurssiongelmia: aika, voima ja raha. Ja kaiken tämän lisäksi myös huomaa, kuinka puutarhakin itsessään on aivan liian pieni. Sinne ei saa millään mahtumaan kaikkea sitä, mitä itse haluaisi. Sillä kaikkea ei voi saada. Ja sitä on välillä vaikea hyväksyä. Ainakin minun.

Laukka 'Hair', yksi kokeiluistani ja mielestäni yksi maailman rumimmista kukista. Kukka kuitenkin viihtyy pihallani hyvin ja leviää itsekseen - halusin tai en.

Mutta tosiasia on, että laajat kukka- ja perennapenkit, jos niitä on vielä paljon, ovat työläitä. Ja vanhemmiten, kun voimat tulevat vähenemään, ei aika eikä halukaan tahdo riittää niiden kaikkien hoitamiseen ja kitkemiseen. Varsinkin, jos aikoo harrastaa tai puuhata jotakin muutakin. On valittava. Kukat vai ne kaikki muut "tärkeät" tekemiset? 

Valkoinen jaloritarinkannus kuunliljojen keskellä terttuselja-pensaan edessä. Vieressä myös valkoisia akileijoja ja takana kasvaa raparperi.

Nuorena valitsin kukat. Olen jopa ostanut kaupasta kukkakimpun viimeisillä rahoillani vain sen tuoman valtavan mielihyvän vuoksi. Useammankin kerran. Vähemmälläkin ruoalla pärjää, muttei ilman kauneutta ympärillä.

Ukkolaukat siperianhernepensaan alla

Nyt vanhempana haluaisin kuitenkin rauhoittua ja selkiyttää elämääni yleensäkin. Haluaisin löytää myös järkevän suunnan puutarhanikin pitoon. Joten ajattelin luopua pikkuhiljaa, vaihe vaiheelta, suurimmasta osasta puutarhani perennoista ja istuttaa tilalle erilaisia pieniä ja suuria kukkivia pensaita ja pikkupuita. Ja maanpeitekasveja. Tai sitten heitän vain pensaiden juurille ruohosilppua, siitä ne pitävät.

Suuret puut ovatkin jo paikoillaan. Ne ovat koko pihan perusta. Sen pilarit. Olleet paikoillaan jo ennen meitä. Ja parhaimmillaan ovat siellä edelleen, kun meitä ei enää ole.
           
Mustion Linnan puistoa -  suuret puut ovat pihan perusta. Tällainen rauhallinen yleisnäkymä viehättää.

Mutta miksi pensaita? Koska pensaat ovat helppohoitoisempia. Vapaasti kasvavat. Ja nekin kukkivat. Osa yhtä kauniisti kuin perennatkin. Osa paljon paljon kauniimmin.

Syreenit ovat yksi kauneimmin kukkivia pensaita, minusta. Tämän valkoinen pihasyreeni on kestävä ja varma pensas, ollut minulla jo kauan. Puutarhassamme on myös rungollisia violettikukkaisia pikkusyreenejä, joista pidän kovasti. Voisin hankkia erilaisia syreenejä lisääkin...

Ajattele vaikka syreenejä, ja niitä on valittavana montaa lajia ja montaa eri väriä. Ajattele hortensioita; mustilanhortensioita ja köynnöshortensia minulla jo onkin. Pidän niistä molemmista. Syksyinen kukinta on aina yhtä suuri ilo silmilleni.

Mustilan hortensian kukat elokuun lopulla ilta-auringon paisteessa.

Ruusupensaita: juhannusruusu, mustialanruusu ja suviruusu ovat kestäviä, hyväntuoksuisia ja kauniisti kukkivia pensaita. Kyseiset pensaat olen saanut anopiltani ja siksi niillä on minulle paljon tunnearvoa. Mutta leviävät mokomat turhan holtittomasti, vanhan ajan kestävät pensaat. Pitäisiköhän tutustua enemmän vähemmän leviäviin lajeihin?

Juhannusruusu kukkii nimensä mukaisesti keskikesällä. Kukinta ei kestä kauaa, mutta on sitäkin odotetumpi. Naapuristosta saatu pensas jo 25 vuotta sitten.

Angervot, voiko joku pensas olla helpompi? Norjanangervo on lempipensaani: aina yhtä kaunis. Keväällä, kun se kukkii ja muulloin taas sen kaunis kasvutapa ilahduttaa silmiäni. Vaatimaton ja tulee toimeen vähällä hoidolla. Jäniksetkin pitävät siitä - ikävä kyllä. Mutta aina se kasvattaa oksansa uudelleen eikä ala juroa. Ne tuottavat siis iloa sekä minulle että pihan jäniksille. Kätevää...
                         
Norjanangervo on lempipensaani paitsi kauniin kukintansa myös kauniin kasvutapansa vuoksi.

Ja pensashanhikeista olen viime vuosina ollut hyvin innoissani. Niitä saa nykyään niin monen eri värisenä kukkivia, matalampia ja korkeampia pensaita, että olen istuttanut niitä kahtena viime vuonna joka puolelle pihaa. Syksyisin olen ostanut niitä ison määrän, kun paikallisella Hankkijalla on ollut 70 %:n alennusmyynnit. Pensashanhikit olivat nimittäin ensimmäiset koristepensaani, jotka yleensä ostin pihallemme - lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Ja nämä keltakukkaiset pensaat elävät yhä ja voivat hyvin. Paraatipaikalla.

Pensashanhikki 'Limelight' on yksi viime vuosina ostamiani uusia pensaita.

Hedelmäpuita. Joko satoa tuottavia tai koristehedelmäpuita. Pärjäävät kohtalaisen vähällä työmäärällä, ja ovat kauniita sekä kukinta- että satokauden aikana. Talvellakin.

Omenapuun kukinta on vuoden kohokohta - myös pikkupölyttäjille.

Ostin aikoinaan Turun Ruissalosta pienen hevoskastanjapuuntaimen muutamalla eurolla ja se on kasvanut jo nelimetriseksi. Sillä tulee olemaan aivan valtavat kukat, jopa 30 senttiset pitkät valkoiset pystykukinnot, kunhan se ensin kasvaa tarpeeksi isoksi. Sitä ennen voin nauttia sen isoista ja koristeellisista lehdistä, jotka saavat kauniin syysvärin.  Minkähän ikäisenä se yleensäkin kukkii? Jos elän satavuotiaaksi, kerkeän nähdä sen kukkivan monen monena vuonna. Yhä useampi elää noin vanhaksi. Satavuotiaaksi.

Balkanianhevoskastanja - jo nelimetrinen. Isoja valkoisia kukkia saa vielä odottaa monta vuotta, mutta isot lehdet ovat myös hyvin koristeellisia, varsinkin syksyllä.

Kaikkialla metsän reunoilla kasvava pihlajakin on kaunis puu sekä keväällä kukkivana että syksyllä marjovana. Se on aivan aliarvostettu pikkupuu, koska se on niin yleinen. Marjatkin ovat syötäviä. Kelpaavat sekä linnuille että ihmisille.

Kotipihlajia kasvaa pihallamme luonnostaan. Kaunis keväinen kukinta ja syksyiset punaiset marjat tekevät puusta suosikkini. Ja mikä parasta, ne pärjäävät vailla minkäänlaista hoitoa.

Pensaiden kukat voivat itsestään olla vaatimattomia, mutta lehdistö värikäs. Esimerkisi kirjokanukat. Ne näyttävät siltä kuin "kukkisivat" koko kesän! Niitäkin on pihallani monessa paikassa. Jokaisen olen istuttanut ison kuusen eteen, jolloin ne pääsevät hyvin oikeuksiinsa yksiväristä taustaa vasten.

Takana laikkukirjokanukka, edessä perennapenkissä keltaista ja valkoista kurjenmiekkaa, kyläkurjenpolvea ja jättipoimulehteä

Kun ajattelen tulevaa ikääntymistäni, ajattelen nimenomaan pihan helppohoitoisuutta. Silloin mieleeni nousee kuva pihan puistomaisuudesta: isoista puista, nurmikosta ja käytävistä.

Tärkeintä on, että pihasta tulisi selkeä ja avara, mutta helppohoitonen kukkivine pensaineen ja puineen ja isoine nurmikenttineen, jotka robottiruohonleikkuri leikkaisi omia aikojaan. Onkohan se vain turhaa toiveajattelua? Helppohoitoisuus...

Fagervikin ranskalainen muotopuutarha, jonka reunoilla kasvaa valtavina alueina - ruttojuurta. Tuota kasvia, jota tänä päivänä kaihdetaan kuin ruttoa. Mutta varmaan kasvaa puiston reuna-alueilla ilman erityistä hoitoa. Silmä kuitenkin lepää tässä rauhallisessa näkymässä.

Olin toissa kesänä Koskenmaan Kartanon puutarhassa vierailulla ja paikan omistaja, yli 90 -vuotias nainen, teatterineuvos Hilkka Kinnunen, kertoi itse suunnitelleensa koko laajan puutarhan. Hän kertoi sinäkin kesänä kontanneensa itse kitkemässä pensaan alustat ja kukkapenkit. Ja minä olen vasta vähän yli 50. Olenko hivenen aikaisessa ajatellessani jo vanhuuden päiviäni? Kun kuitenkin on olemassa ihmisiä, jotka viis veisaavat järkevyydestä, kunhan elämässä riittä innostusta ja intohimoa, joka pitää ihmisen vanhanakin liikkeessä. Se laittaa ajatteluttamaan... vierivä kivi ei sammaloidu...

Osa Koskenmaan Kartanon laajaa puutarhaa. Paikalla pidetään kesäisin myös monesti taidenäyttelyitä, musiikkiesityksiä jne. Vierivä kivi ei todellakaan sammaloidu...

Ehkäpä kultainen keskitie on kuitenkin se viisain vaihtoehto. Ja parasta puutarhassa onkin, että vuosien saatossa sitä voi muuttaa eri elämäntilanteiden mukaan. Puutarha ei pysy koskaan täysin samanlaisena, vaan muuttuu omistajansa mukana.

Erilaiset puut ja pensaat sulassa sovussa Turun kasvitieteellisessä puutarhassa. Puista ja pensaista rakennettu puutarhakin voi näyttää mielenkiintoiselta.


11.3.2018

Auringonpaistetta järven rannalla

Kylläpä luonto taas helli kauniilla säällä! Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni tämän? Tai ehkäpä joskus vain oli onnea - kuten nyt. Ulkona oli yksitoista astetta pakkasta ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Oli täydellinen ulkoiluilma lähteä samoilemaan ulos järvenrannalle.  Ja kyllähän minä lähdinkin, sillä olin puolisoni kanssa Itä-Suomessa,  hänen vanhempiensa mökillä. 


Aurinko paistoi siniseltä taivaalta - mikä ulkoiluilma!

Pukeuduin lämpimästi - toppavaatteisiin kuten leikki-ikäiset. En aikonut palella. En pilata turhamaisuudellani pikku kävelyretkeäni. Ja täällä ei ollut kukaan näkemässä. Keskellä ei mitään. 

Ei ainuttakaan ihmistä, vain jäniksen jäljet ja tyhjä latu. Tämä kaikki kauneus on vain minua varten...

Tai niin ainakin luulin. Kun lähdin puolisoni kanssa kävelemään järven rannalle, näimme jäällä punatakkisen naisen hiihtämässä. Latu kulki järven jäällä lähellä rantaa ohitsemme, mutta kun hän huomasi meidät, hän kääntyi takaisin ja etsi itselleen toisen reitin. Hän halusi selvästikin hiihtää kaikessa rauhassa ja nauttia kauniista ilmasta sekä kauniista luonnosta aivan omissa oloissaan. 
                      

Minua hymyilytti. Niin suomalaista! Molemmilla osapuolilla. Täydellinen luontohetki tällaisessa paikassa on niin henkilökohtainen kokemus, niin yksityinen. Sitä ei haluaisi välttämättä jakaa kenen tahansa kanssa, vaan nauttia kaikesta joka solullaan aivan itsekseen.

Kyllähän tässä näkymässä silmä lepää - ja mieli.

Olen joskus julkaissut kuvan kapeasta, lähes huomaamattomasta polusta varpujen seassa lähellä tätä järven rantaa - ja siellähän se edelleen oli keskellä talveakin. Ihmisten jalanjälkiä ei siellä näkynyt. Vain jänisten. Liekö polku alunperinkin eläinten tekemä, jota myös ihmiset käyttivät. Tällaiset satunnaiset kulkijat.

Täällä järvi oli jäässä, rannan lähellä ei ollut virtapaikkoja. Valkoisena hohtava lumi todellakin säihkyi auringonpaisteessa. Maisema näytti avaralta ja kauniilta. Rauhalliselta. 

Koko luonto tuntuu nauttivan auringonpaisteesta. Vai kuvittelenko vain...

Joskus olen kirjoittanut, kuinka luonto näyttää nukkuvan talviuntaan talvella lumen alla. Tämä luonto ei nukkunut. Joka puolella näkyi pieniä elämän merkkejä. Ettenkö sanoisi myös varhaisen kevään merkkejä.


Heti alkumatkasta huomasin pienessä kuusessa linnunpesän, aivan matalalla. Se näytti surulliselta, hylätyltä ja oli lunta täynnä. Minkäköhän linnun pesä se oli ollut? En tiedä, josko se jollekin linnulle kelpaisi pesäksi tulevana keväänäkin... 

Lunta tupaan - tätäkö se konkreettisesti tarkoittaa?

Puolisoni halusi nousta rinnettä ylös harjulle ja kävellä harjun huippua pitkin. Jäniksen jälkiä sielläkin oli. Kaikkialla. Lisäksi siellä näkyi yhden ketun jäljet, jotka kiemurtelivat siellä täällä sen etsiessä itselleen syötävää. Ja oli kettu syötävää löytänytkin. Lumesta löytyi variksen höyhenkasa. Jäljet eivät olleet vanhat, kettu saattoi hyvinkin olla vielä lähimaisemissa. Olisipa ollut hauskaa nähdä se!
                       
Harjun kapeimmalla kohdalla näkyi ketunjäljet - näetkö ne? Vasemmalla puolella näkyy järvi ja oikealla lampi.
Ketun saalis. Oletan, että kyseessä on/oli varis.

Ylhäältä harjun huipulta näki kauas. Toisella puolella oli suuri sisälampi ja toisella iso järvi. Harju oli tältä kohden kapeimmillaan.
 
Näkymä lähes harjun korkeimmalta kohdalta. Vasemmalla lampi, oikealla järvinäkymä. Puita on kaadettu... Lammen ympäri pääsee kävelemällä.

Oli aika laskeutua rinnettä alas takaisin järven rannalle ja jäälle. Järvenrannalla oli tyyntä ja aurinko todellakin lämmitti. Se lämmitti niin paljon, ettei sormianikaan paleltanut ilman käsineitä. Olipa ihanaa!
                                     
Käsineet pystyi laittamaan takin taskuun, aurinko lämmitti niin paljon.

Seisoimme yhdessä lumisella järven jäällä ja katselimme ympärillemme kaikessa rauhassa, katselimme järvelle. Kiire ei ollut minnekään, kerrankin oli aikaa vain olla ja nauttia hetkestä. Valoa oli valtavasti! Lumi vielä heijasti auringon valon, se häikäisi silmiä, mutten välittänyt siitä. Tämä ON valohoitoa parhaimmillaan. Tämä on parempaa kuin mitkään etelänmatkat.

Jäällä oli helppo kulkea toisin kuin ylhäällä harjulla, jossa lunta oli välillä polviin asti eikä aina tiennyt, mitä ryteikköä tai kantoja, kuoppiakin, lumen alla aina oli. Jäällä lunta oli ehkä kymmenisen senttiä ja jäänpinta oli tasainen. Käveleminen oli silkkaa nautintoa. Molemmille.

Auringon valon määrä on huikaiseva tällaisena aurinkoisena talvipäivänä.

Auringon lämmittävät säteet olivat sulattaneet lumen kantojen ja kivien eteläpuolelta ja muodostivat kiviin jäisiä yksityiskohtia, jääpuikkoja. Nyt sekosin täysin, sillä rakastan pyöreitä järvenrantakiviä! Niitä pilkisti lumen seasta siellä täällä. Kivien pyöreä muoto ja niissä olevat jäkälät loivat koristeellisia kuvioita niihin, mikä korostui hienosti valkoista, pehmeätä lunta vasten. Kuinka kaunista!
                                  
Oli pikku hiljaa lähdettävä paluumatkalle mökille päin. Mutta sitten näin paitsi jänisten tekemän polun niin kiviä. Järvenrantakivet ovat heikkouteni!
Puolenpäivän jälkeen aurinko rupeaa jo sulattamaan lunta kivien pinnalta. Se enteilee kevään tuloa...
Jäkälät kivien pinnalla luovat niihin koristeellisuutta ja mielenkiintoisia kuvioita.
Järvenrantakivien pyöreä muoto viehättä minua. Se on muotona niin lempeä ja kuitenkin äärimmäisen vahva.

Takaisinpaluu mökille vei aikansa. Ja syy oli minussa. Kiinnitin huomioni pieniin yksityiskohtiin, kuten sulaneisiin, pieniin jäisiin kevään merkkeihin. Huomasin myös yllättäen tikankolon, joita olikin sitten peräti kolme kappaletta samassa rantapuussa. Katselin edessäni jäällä olevaa jänisten tekemää polkua. Ja kauempana vielä näin moottorikelkan, joka veti ahkiota perässään ja joka suuntasi keskemmälle järveä. Olivat todennäköisesti paikallisia kalastajia. 

Tikankolo - kai? Samassa puussa oli sivulla ylempänä vielä kaksi samanlaista koloa.

Aika kulki kuitenkin nopeammin kuin ajattelin. Näinkin lyhyt kävelyretki ja se vei aikaa - kaksi ja puoli tuntia. Miten se oli mahdollista? Mökillä kuitenkin huomasin, kuinka aurinko oli tarttunut poskiini ja nenänpäähäni. Ensimmäisen kerran tänä vuonna. Kevättä ja kesää kohti todellakin mennään.
                
Vielä viimeinen silmäys...
                               

4.3.2018

Marja- ja hedelmätarhamme

Kun ensimmäiset omenapuun kukat aukeavat touko-kesäkuussa, se on minulle merkki. Merkki siitä, että kesä on vihdoinkin tullut!  Silloin puutarhassamme on omanlaisensa tunnelma, erityinen. Uusi kasvukausi on alkanut.

The flowering Apple Tree
Valkoiset omenankukat ja sininen taivas - on kesä.

Sanotaan, että kevät tulee keikkuen. Kevään merkkejä ei vielä ulkona näy, paitsi valon lisääntymisenä. Ja siinähän se on! Valon määrä on lisääntynyt ja se vie ajatukset jo heti tulevaan kesään. Kesä ja talvi vuorottelevat mielessäni nyt vuoronperään. Koko ajan. Kevät on minulle vain ohimenevä vaihe. Mutta puolisolleni vuoden tärkein aika. Hänelle alkaa kesä, kun koivuun tulee lehdet. Silloin hän on onnellisin. Minä, kun omenapuuhun tulee kukat.


The Flowering Apple Tree
Kukkiva omenapuu ja pihanurmi.

Kun rakensimme talomme ja muutimme tänne, ajattelin, että laitan pihalle vain pari kolme omenapuuta, pari marjapensasta ja muutaman koristepensaan. Ja tietysti pienen nurmikon lasten leikkejä varten. Näin ajattelin. Minulla ei ollut minkäänlaista puutarhakokemusta. Eikä erityistä kiinnostustakaan siihen. Omissa lapsissani oli ihan tarpeeksi huolehtimista ja ihmettelemistä.

Luonnon omat pikkupölyttäjät huolehtivat hedelmäpuitteni pölyttämisestä. Minä saan nauttia tuloksesta: maukkaista hedelmistä.

Nyt kun katselen ympärilleni, kaikkea tätä kukkapaljoutta, pensaita ja puita, hedelmä- ja marjapensaita ja suunniteilla olevaa kasvimaatakin, en tiedä itkisinkö vai nauraisinko. Mitä tapahtui? Puutarhassa puuhailu vain vei mennessään. Enkä ole ainut, jolle on käynyt näin. Onko se geeneissä?

The Cherry Tree
Puolimakeita kirsikoita. Kastelen ne sokeriin ja syön sellaisenaan. Herkullista!  Kelpaavat myös linnuille, aivan sellaisenaan.

Kiireisimpinä vuosinani en ole mitenkään erityisesti hyödyntänyt hedelmäpuittemme enkä marjapensaittemme satoa. Suhtauduin niihin hyvin huolettomasti: sielläpähän kasvavat! Tärkeintä on, että satoa on saatavilla sitten, kun on aikaa ja halua keskittyä siihen. Ja eihän se ihan väärin ole ajateltukaan.

Onneksi olen ollut itseni kanssa jopa - ovela. Marjapensaat istutin autotallin ja talon väliin, jotta aina autolle mennessäni tai autolta tullessani voisin ohimennessä satokautena ottaa kourallisen marjoja suuhuni. Ja se on toiminut, sillä kolmen lapsen äitinä autolla on tullut ajeltua usein ja paljon.

The Green Currant 'Vertti' is my favourite berry.
Viherherukka 'Vertti' on lempimarjani ja kypsyy marjoistamme ensimmäisenä. Syön ne suoraan pensaista - aina ohimennessäni.

Joillekin kanssaihmisilleni keräämättömät marjat pensaissamme ovat olleet lähes kestämätön asia. Varsinkin äidilleni on tehnyt joskus tiukkaa katsella kypsiä marjoja pensaissani, ja naapurin kasvihuone- ja marjanviljelijä meinasi ajaa kerran ojaan kuikuillessaan tyrnimarjojani, jotka ilmiselvästi olivat jäämässä talveksi pensaisiin. Ja jäivätkin. Onneksi linnut oppivat tyrnimarjojakin syömään, tuli itselleni parempi mieli, ettei turhaan marjoja kasvattele. Ja kasvihuoneviljelijäkin ehkä luuli, että marjat oli kerätty ja viisaasti hyödynnetty. Joten kaikki olivat tyytyväisiä, luulisin.

The Sea Buckthorn 'Raisa'
Tyrnimarja 'Raisan' marjat ovat koristeellisia syksyllä. Kunpa oppisin myös käyttämään niitä hyödykseni.

Viime kesän lopulla kävellessäni tonttimme (1ha) reuna-alueilla, alueilla, joissa ei ole tullut käytyä edes joka vuosi, huomasin yllättäen tutun näköisen pensaan mustine marjoineen. Mustaherukka! Täällä metsän reunassa!? Hei, täällä on karviaspensaskin - ja lisää herukkapensaita! Yksi on selvästi punaherukka, marjoista päätellen. Myös kaempana kaivon luona ja metsikön takana pajukossa lähellä naapurin rajaa kasvoi marjapensaita. Ja mitä, vaaleanpunakukkainen mansikkakin! Nuo ovat kyllä levinneet naapurin puolelta. Varmaan osa marjapensaistakin...

Black currant
Mustaherukkapensaita löytyi pajukosta - mikä yllätys!

Vähän aikaa pohdittuani päätinkin perustaa alapihallemme uuden marjatarhan. Nyt oli sen aika! Aika alkaa hyödyntää puutarhaamme ruoan tuotantoon. Kutsun tätä aikaa mummoajaksi, koska voisin olla ikäni puolesta mummo. Mutten ole. Minulla alkaa kuitenkin olla jo enemmän aikaa tehdä asioita, joita oma mummoni teki. Mummoni oli maanviljelijä ja kasvatti lähes kaiken ruokansa itse. Ajattelen aina häntä, kun kävelen marjapensaiden tai hedelmäpuiden ohitse tai suunnittelen tulevaa kasvimaatani.

Red currant
Punaherukat ovat varsinkin lintujen suosiossa, rastaiden herkkua. Itse en ole syönyt niitä.

Hedelmätarhassamme kasvaa tällä hetkellä yksitoista puuta: omenia, päärynöitä, kirsikoita ja yksi luumupuu. Puut on sijoiteltu kahteen riviin puutarhamme lounaanpuoleiselle reunalle. Omenapuita on viisi eri lajiketta: kaksi kesälajiketta, kaksi syys- ja yksi talviomenalajike. Kaikki kestäviä, kauan Suomessa viljeltyjä puita: huvitus, valkeakuulas, kelta- ja punakaneli sekä lobo.

'Huvitus'-omena on kesäomenalajike ja varsinainen herkkuomena. Lempiomenani!

Lisäksi puutarhassamme on kolme puolimakeata kirsikkapuuta. Ja yksi luumupuu, Sinikka. Ja kaksi päärynäpuuta. Päärynät kukkivat runsaasti joka kevät, mutta hedelmiä tulee niukanlaisesti. En tiedä, onko ollut vain huonoa onnea juuri kukinta-aikana, paikka on aika tuulinen, vai olisiko järkevää hankkia erilajinen puu viereen? Ristipölytys voisi varmistaa sadon paremmin, vaikka Pepi-päärynät ovatkin itsepölytteisiä...

Plum tree 'Sinikka'
'Sinikka'- luumut kypsyvät aikaisin ja ovat makeita ja herkullisia. Rakastan niitä!

Jo itse sana hedelmätarha herättää myönteisiä mielikuvia. Kun kävelen omassani, yhdentoista puun "tarhassani" kukinta- tai satokautena, tunnen olevani onnekas. Hedelmäpuut ovat parasta pihallamme. Ne ovat kauniita ja samalla hyödyllisiä. Helppohoitoisiakin, kasvavat suurimman osasta ajastaan omissa oloissaan.

Kuva on Fruticetumin hedelmälajipuistosta, jonne on kerätty lähes kaikki Suomessa menestyvät monivuotiset, puuvartiset hedelmä- ja marjakasvilajit 4 ha:n alueelle. Paikka sijaitsee Lohjalla. Takana oleva valkoinen rakennus on paikallinen, 100-vuotias kyläkoulu, joka on lopetettanut toimintansa.

Hedelmäpuitamme ei ole kasvatettu kaupallisessa mielessä, joten puut ovat aivan liian korkeita ja oksat aivan liian pitkiä. Ne ovat niin pitkät, että joidenkin puiden välissä on välillä hankala kulkea.

Ja satoaikana, varsinkin omenapuiden, jos omenia on paljon, oksat taipuvat niiden painosta maahan asti ja poikamme kiroavat koko puut leikatessaan nurmikoita. Joskus hyvää hyvyyttäni, heille tällaisen ristin suunniteltuani, kannattelen oksia ylhäällä ruohonleikkuun ajan. 

Söderlångvik
Laakso täynnä omenapuita. Mikä näky! Muttei meidän pihaltamme. Paikka on Söderlångvikin omenatarha Kemiönsaarelta. Siellä on yli 20 000 omenapuuta. Tutustumisen arvoinen paikka!

Tietysti omenoita ja muita hedelmiä on aina syöty sellaisenaan, mutta viime syksynä ensi kertaa tein omenista omenasiideriä. Ja toissa vuonna kuivatin omenarenkaita, olipa herkullisia. Mutta mitä tekisin luumuista ja kirsikoista? Muuta kun syön sellaisenaan, suoraan puista? En vielä tiedä. Edessäni on siis mielenkiintoisia vuosia, kun opettelen ja etsin itsellemme maistuvien tuotteiden tekemistä,  kehittämistä ja käyttämistä. Ehkäpä on jo sen aikakin. Olemmehan asuneet paikalla jo lähes 30 vuotta.

Mistä tästä itsensä vielä löytääkään? 

Elämäni ensimmäinen omenasiiderikokeilu. En suosittele tekemään siideriä 'Huvitus'-kesäomenista. 'Huvitus' ei ole omenana kovinkaan mehukas, huomasin.

Ja jos joku vuosi ei kaikkia omenia ja marjoja kerkeä tai jaksa hyödyntää, aina on muita ottajia. Viime syksynä valkohäntäkauriskin kävi keltaisia kaneliomenia syömässä. Ja oravat, nuo pienet herkkusuut. Punaiset kirsikat ovat varsinkin lintujen suosiossa - ja punaherukat. Viime syksynä kirsikat oli jätetty rauhaan, en tiedä syytä siihen. Ja talvella, kun lumi jo peitti maan ja välillä omenatkin puussa, mustarastaat kävivät joukolla nokkimassa viimeisiä talviomenia. Sen niille suon. Ilomielin. Marja- ja hedelmätarhastamme riittää syötävää useammallekin halukkaalle.

The Apple 'Keltakaneli'
'Keltakaneli'-syysomena on hyvänmakuinen ja maukas omena.
Keltakanelit maistuivat myös valkohäntäpeuroille viime syksynä.
Peuraa ei haittaa, vaikka omenan mukana tulee syötyä omenapuun lehtiäkin.