11.3.2018

Auringonpaistetta järven rannalla

Kylläpä luonto taas helli kauniilla säällä! Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni tämän? Tai ehkäpä joskus vain oli onnea - kuten nyt. Ulkona oli yksitoista astetta pakkasta ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Oli täydellinen ulkoiluilma lähteä samoilemaan ulos järvenrannalle.  Ja kyllähän minä lähdinkin, sillä olin puolisoni kanssa Itä-Suomessa,  hänen vanhempiensa mökillä. 


Aurinko paistoi siniseltä taivaalta - mikä ulkoiluilma!
Pukeuduin lämpimästi - toppavaatteisiin kuten leikki-ikäiset. En aikonut palella. En pilata turhamaisuudellani pikku kävelyretkeäni. Ja täällä ei ollut kukaan näkemässä. Keskellä ei mitään. 

Ei ainuttakaan ihmistä, vain jäniksen jäljet ja tyhjä latu. Tämä kaikki kauneus on vain minua varten...
Tai niin ainakin luulin. Kun lähdin puolisoni kanssa kävelemään järven rannalle, näimme jäällä punatakkisen naisen hiihtämässä. Latu kulki järven jäällä lähellä rantaa ohitsemme, mutta kun hän huomasi meidät, hän kääntyi takaisin ja etsi itselleen toisen reitin. Hän halusi selvästikin hiihtää kaikessa rauhassa ja nauttia kauniista ilmasta sekä kauniista luonnosta aivan omissa oloissaan. 
                      

Minua hymyilytti. Niin suomalaista! Molemmilla osapuolilla. Täydellinen luontohetki tällaisessa paikassa on niin henkilökohtainen kokemus, niin yksityinen. Sitä ei haluaisi välttämättä jakaa kenen tahansa kanssa, vaan nauttia kaikesta joka solullaan aivan itsekseen.

Kyllähän tässä näkymässä silmä lepää - ja mieli.

Olen joskus julkaissut kuvan kapeasta, lähes huomaamattomasta polusta varpujen seassa lähellä tätä järven rantaa - ja siellähän se edelleen oli keskellä talveakin. Ihmisten jalanjälkiä ei siellä näkynyt. Vain jänisten. Liekö polku alunperinkin eläinten tekemä, jota myös ihmiset käyttivät. Tällaiset satunnaiset kulkijat.

Täällä järvi oli jäässä, rannan lähellä ei ollut virtapaikkoja. Valkoisena hohtava lumi todellakin säihkyi auringonpaisteessa. Maisema näytti avaralta ja kauniilta. Rauhalliselta. 

Koko luonto tuntuu nauttivan auringonpaisteesta. Vai kuvittelenko vain...

Joskus olen kirjoittanut, kuinka luonto näyttää nukkuvan talviuntaan talvella lumen alla. Tämä luonto ei nukkunut. Joka puolella näkyi pieniä elämän merkkejä. Ettenkö sanoisi myös varhaisen kevään merkkejä.


Heti alkumatkasta huomasin pienessä kuusessa linnunpesän, aivan matalalla. Se näytti surulliselta, hylätyltä ja oli lunta täynnä. Minkäköhän linnun pesä se oli ollut? En tiedä, josko se jollekin linnulle kelpaisi pesäksi tulevana keväänäkin... 

Lunta tupaan - tätäkö se konkreettisesti tarkoittaa?
Puolisoni halusi nousta rinnettä ylös harjulle ja kävellä harjun huippua pitkin. Jäniksen jälkiä sielläkin oli. Kaikkialla. Lisäksi siellä näkyi yhden ketun jäljet, jotka kiemurtelivat siellä täällä sen etsiessä itselleen syötävää. Ja oli kettu syötävää löytänytkin. Lumesta löytyi variksen höyhenkasa. Jäljet eivät olleet vanhat, kettu saattoi hyvinkin olla vielä lähimaisemissa. Olisipa ollut hauskaa nähdä se!
                       
Harjun kapeimmalla kohdalla näkyi ketunjäljet - näetkö ne? Vasemmalla puolella näkyy järvi ja oikealla lampi.


Ketun saalis. Oletan, että kyseessä on/oli varis.

Ylhäältä harjun huipulta näki kauas. Toisella puolella oli suuri sisälampi ja toisella iso järvi. Harju oli tältä kohden kapeimmillaan.
 
Näkymä lähes harjun korkeimmalta kohdalta. Vasemmalla lampi, oikealla järvinäkymä. Puita on kaadettu... Lammen ympäri pääsee kävelemällä.
Oli aika laskeutua rinnettä alas takaisin järven rannalle ja jäälle. Järvenrannalla oli tyyntä ja aurinko todellakin lämmitti. Se lämmitti niin paljon, ettei sormianikaan paleltanut ilman käsineitä. Olipa ihanaa!
                                     
Käsineet pystyi laittamaan takin taskuun, aurinko lämmitti niin paljon.

Seisoimme yhdessä lumisella järven jäällä ja katselimme ympärillemme kaikessa rauhassa, katselimme järvelle. Kiire ei ollut minnekään, kerrankin oli aikaa vain olla ja nauttia hetkestä. Valoa oli valtavasti! Lumi vielä heijasti auringon valon, se häikäisi silmiä, mutten välittänyt siitä. Tämä ON valohoitoa parhaimmillaan. Tämä on parempaa kuin mitkään etelänmatkat.

Jäällä oli helppo kulkea toisin kuin ylhäällä harjulla, jossa lunta oli välillä polviin asti eikä aina tiennyt, mitä ryteikköä tai kantoja, kuoppiakin, lumen alla aina oli. Jäällä lunta oli ehkä kymmenisen senttiä ja jäänpinta oli tasainen. Käveleminen oli silkkaa nautintoa. Molemmille.

Auringon valon määrä on huikaiseva tällaisena aurinkoisena talvipäivänä.

Auringon lämmittävät säteet olivat sulattaneet lumen kantojen ja kivien eteläpuolelta ja muodostivat kiviin jäisiä yksityiskohtia, jääpuikkoja. Nyt sekosin täysin, sillä rakastan pyöreitä järvenrantakiviä! Niitä pilkisti lumen seasta siellä täällä. Kivien pyöreä muoto ja niissä olevat jäkälät loivat koristeellisia kuvioita niihin, mikä korostui hienosti valkoista, pehmeätä lunta vasten. Kuinka kaunista!
                                  
Oli pikku hiljaa lähdettävä paluumatkalle mökille päin. Mutta sitten näin paitsi jänisten tekemän polun niin kiviä. Järvenrantakivet ovat heikkouteni!

Puolenpäivän jälkeen aurinko rupeaa jo sulattamaan lunta kivien pinnalta. Se enteilee kevään tuloa...
Jäkälät kivien pinnalla luovat niihin koristeellisuutta ja mielenkiintoisia kuvioita.

Järvenrantakivien pyöreä muoto viehättä minua. Se on muotona niin lempeä ja kuitenkin äärimmäisen vahva.
Takaisinpaluu mökille vei aikansa. Ja syy oli minussa. Kiinnitin huomioni pieniin yksityiskohtiin, kuten sulaneisiin, pieniin jäisiin kevään merkkeihin. Huomasin myös yllättäen tikankolon, joita olikin sitten peräti kolme kappaletta samassa rantapuussa. Katselin edessäni jäällä olevaa jänisten tekemää polkua. Ja kauempana vielä näin moottorikelkan, joka veti ahkiota perässään ja joka suuntasi keskemmälle järveä. Olivat todennäköisesti paikallisia kalastajia. 

Tikankolo - kai? Samassa puussa oli sivulla ylempänä vielä kaksi samanlaista koloa.
Aika kulki kuitenkin nopeammin kuin ajattelin. Näinkin lyhyt kävelyretki ja se vei aikaa - kaksi ja puoli tuntia. Miten se oli mahdollista? Mökillä kuitenkin huomasin, kuinka aurinko oli tarttunut poskiini ja nenänpäähäni. Ensimmäisen kerran tänä vuonna. Kevättä ja kesää kohti todellakin mennään.
                
Vielä viimeinen silmäys...
                              

4 kommenttia:

  1. Ihana keli siellä! Ja kivoja havaintoja. Tuo toisen ihmisen kohtaaminen tai pikemminkin kohtaamatta jättäminen on niin tuttua. Poikkeuksen tähän tekee kuitenkin lapissa vaeltaminen. Täällä on pari päivää tullut vain lunta. Lämpötilakin juuri nollan tuntumassa, joten kohta muuttuu todennäköisesti melko loskaiseksi. Mutta ei se haittaa. Tarkoittaa että kevät on alkamassa.

    VastaaPoista
  2. Hyvä sää todellakin kruunaa reissun kun reissun. Yksityiskohtiin kerkeää kiinnittämään huomiota, kun ei ole kiirettä. Pitää olla aikaa pysähtyä ja vain olla. Olet Lapissa vaeltamassa, hienoa! Vaellusretki on minulle/meille tulevaisuuden haave ja päämäärä. Ihan vielä emme uskalla sellaiselle lähteä. Pikkuhiljaa, kunhan taidot kasvavat ja kokemusta alkaa karttua. Toivottavasti kerrot vaellusretkestäsi blogissasi... Hyvää reissun jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
  3. Kauniita kuvia järvimaisemista ja niin huippu ihana talvinen luonto teillä siellä. Hyvää kevään jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
  4. Maisemat todellakin hivelivät silmää, varsinkin kun oli niin ihana auringonpaiste. Olisikin tällaiset järvimaisemat kotipihan lähellä, muttei ole. Paikkaan on muutama sata kilometria meiltä, mutta onneksi tutun järven rannalla pääsee aika ajoin käymään. Hyvää kevään jatkoa sinullekin.
    PS. En ole unohtanut haastettasi kevään merkeistä. Keväästä kertova postaus on suunnitteilla ja tulossa, ymppään haasteen sitten osaksi sitä kirjoitusta.

    VastaaPoista

Perhosia ja niittykukkia

Monena lämpimänä kesäpäivänä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kävelin lapsena paljain jaloin tienreunaa pitkin. Heinäsirkat sirisiv...