18.3.2018

Eroon perennoista, tilalle kukkivia pensaita ja puita

Kukat ovat ilo! Näin huudahti kerran eräs vieraani kulkiessaan perennapenkkieni ohitse. Eikä hän aivan väärässä ollutkaan.

Kukat OVAT ilo. Siksi olen ollut niihin itsekin niin tykästynyt. Niin uskomattoman turhia, paljon työtä ja aikaa vaativia, ja niitä ilman pärjää vallan mainiosti. Mutta myös niin kauniita - ja mieltä ylentäviä. 


Kurjenmiekka

Ymmärrän hyvin sen valtavan innostuksen aina alkuvuonna, kun siemen- ja kasviluettelot julkaistaan ja niitä pääsee ensi kertaa selailemaan. Se on silkkaa onnea! Mielikuvitus pääsee heti valloilleen ja päässä muotoutuu vaikka minkälaisia kukkatarhoja - ja aivan omalle pihalle. 

Kurjenmiekka näyttäisi hyvältä jättipoimulehden kanssa - ja näyttäähän se.

Suunnitteleminen ja rakentaminen on hauskaa, mutta kukkapenkkien kitkemiset jättäisin jollekin muulle, jos voisin. Vastaan tulee myös usein resurssiongelmia: aika, voima ja raha. Ja kaiken tämän lisäksi myös huomaa, kuinka puutarhakin itsessään on aivan liian pieni. Sinne ei saa millään mahtumaan kaikkea sitä, mitä itse haluaisi. Sillä kaikkea ei voi saada. Ja sitä on välillä vaikea hyväksyä. Ainakin minun.

Laukka 'Hair', yksi kokeiluistani ja mielestäni yksi maailman rumimmista kukista. Kukka kuitenkin viihtyy pihallani hyvin ja leviää itsekseen - halusin tai en.

Mutta tosiasia on, että laajat kukka- ja perennapenkit, jos niitä on vielä paljon, ovat työläitä. Ja vanhemmiten, kun voimat tulevat vähenemään, ei aika eikä halukaan tahdo riittää niiden kaikkien hoitamiseen ja kitkemiseen. Varsinkin, jos aikoo harrastaa tai puuhata jotakin muutakin. On valittava. Kukat vai ne kaikki muut "tärkeät" tekemiset? 

Valkoinen jaloritarinkannus kuunliljojen keskellä terttuselja-pensaan edessä. Vieressä myös valkoisia akileijoja ja takana kasvaa raparperi.

Nuorena valitsin kukat. Olen jopa ostanut kaupasta kukkakimpun viimeisillä rahoillani vain sen tuoman valtavan mielihyvän vuoksi. Useammankin kerran. Vähemmälläkin ruoalla pärjää, muttei ilman kauneutta ympärillä.

Ukkolaukat siperianhernepensaan alla

Nyt vanhempana haluaisin kuitenkin rauhoittua ja selkiyttää elämääni yleensäkin. Haluaisin löytää myös järkevän suunnan puutarhanikin pitoon. Joten ajattelin luopua pikkuhiljaa, vaihe vaiheelta, suurimmasta osasta puutarhani perennoista ja istuttaa tilalle erilaisia pieniä ja suuria kukkivia pensaita ja pikkupuita. Ja maanpeitekasveja. Tai sitten heitän vain pensaiden juurille ruohosilppua, siitä ne pitävät.

Suuret puut ovatkin jo paikoillaan. Ne ovat koko pihan perusta. Sen pilarit. Olleet paikoillaan jo ennen meitä. Ja parhaimmillaan ovat siellä edelleen, kun meitä ei enää ole.
           
Mustion Linnan puistoa -  suuret puut ovat pihan perusta. Tällainen rauhallinen yleisnäkymä viehättää.

Mutta miksi pensaita? Koska pensaat ovat helppohoitoisempia. Vapaasti kasvavat. Ja nekin kukkivat. Osa yhtä kauniisti kuin perennatkin. Osa paljon paljon kauniimmin.

Syreenit ovat yksi kauneimmin kukkivia pensaita, minusta. Tämän valkoinen pihasyreeni on kestävä ja varma pensas, ollut minulla jo kauan. Puutarhassamme on myös rungollisia violettikukkaisia pikkusyreenejä, joista pidän kovasti. Voisin hankkia erilaisia syreenejä lisääkin...

Ajattele vaikka syreenejä, ja niitä on valittavana montaa lajia ja montaa eri väriä. Ajattele hortensioita; mustilanhortensioita ja köynnöshortensia minulla jo onkin. Pidän niistä molemmista. Syksyinen kukinta on aina yhtä suuri ilo silmilleni.

Mustilan hortensian kukat elokuun lopulla ilta-auringon paisteessa.

Ruusupensaita: juhannusruusu, mustialanruusu ja suviruusu ovat kestäviä, hyväntuoksuisia ja kauniisti kukkivia pensaita. Kyseiset pensaat olen saanut anopiltani ja siksi niillä on minulle paljon tunnearvoa. Mutta leviävät mokomat turhan holtittomasti, vanhan ajan kestävät pensaat. Pitäisiköhän tutustua enemmän vähemmän leviäviin lajeihin?

Juhannusruusu kukkii nimensä mukaisesti keskikesällä. Kukinta ei kestä kauaa, mutta on sitäkin odotetumpi. Naapuristosta saatu pensas jo 25 vuotta sitten.

Angervot, voiko joku pensas olla helpompi? Norjanangervo on lempipensaani: aina yhtä kaunis. Keväällä, kun se kukkii ja muulloin taas sen kaunis kasvutapa ilahduttaa silmiäni. Vaatimaton ja tulee toimeen vähällä hoidolla. Jäniksetkin pitävät siitä - ikävä kyllä. Mutta aina se kasvattaa oksansa uudelleen eikä ala juroa. Ne tuottavat siis iloa sekä minulle että pihan jäniksille. Kätevää...
                         
Norjanangervo on lempipensaani paitsi kauniin kukintansa myös kauniin kasvutapansa vuoksi.

Ja pensashanhikeista olen viime vuosina ollut hyvin innoissani. Niitä saa nykyään niin monen eri värisenä kukkivia, matalampia ja korkeampia pensaita, että olen istuttanut niitä kahtena viime vuonna joka puolelle pihaa. Syksyisin olen ostanut niitä ison määrän, kun paikallisella Hankkijalla on ollut 70 %:n alennusmyynnit. Pensashanhikit olivat nimittäin ensimmäiset koristepensaani, jotka yleensä ostin pihallemme - lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Ja nämä keltakukkaiset pensaat elävät yhä ja voivat hyvin. Paraatipaikalla.

Pensashanhikki 'Limelight' on yksi viime vuosina ostamiani uusia pensaita.

Hedelmäpuita. Joko satoa tuottavia tai koristehedelmäpuita. Pärjäävät kohtalaisen vähällä työmäärällä, ja ovat kauniita sekä kukinta- että satokauden aikana. Talvellakin.

Omenapuun kukinta on vuoden kohokohta - myös pikkupölyttäjille.

Ostin aikoinaan Turun Ruissalosta pienen hevoskastanjapuuntaimen muutamalla eurolla ja se on kasvanut jo nelimetriseksi. Sillä tulee olemaan aivan valtavat kukat, jopa 30 senttiset pitkät valkoiset pystykukinnot, kunhan se ensin kasvaa tarpeeksi isoksi. Sitä ennen voin nauttia sen isoista ja koristeellisista lehdistä, jotka saavat kauniin syysvärin.  Minkähän ikäisenä se yleensäkin kukkii? Jos elän satavuotiaaksi, kerkeän nähdä sen kukkivan monen monena vuonna. Yhä useampi elää noin vanhaksi. Satavuotiaaksi.

Balkanianhevoskastanja - jo nelimetrinen. Isoja valkoisia kukkia saa vielä odottaa monta vuotta, mutta isot lehdet ovat myös hyvin koristeellisia, varsinkin syksyllä.

Kaikkialla metsän reunoilla kasvava pihlajakin on kaunis puu sekä keväällä kukkivana että syksyllä marjovana. Se on aivan aliarvostettu pikkupuu, koska se on niin yleinen. Marjatkin ovat syötäviä. Kelpaavat sekä linnuille että ihmisille.

Kotipihlajia kasvaa pihallamme luonnostaan. Kaunis keväinen kukinta ja syksyiset punaiset marjat tekevät puusta suosikkini. Ja mikä parasta, ne pärjäävät vailla minkäänlaista hoitoa.

Pensaiden kukat voivat itsestään olla vaatimattomia, mutta lehdistö värikäs. Esimerkisi kirjokanukat. Ne näyttävät siltä kuin "kukkisivat" koko kesän! Niitäkin on pihallani monessa paikassa. Jokaisen olen istuttanut ison kuusen eteen, jolloin ne pääsevät hyvin oikeuksiinsa yksiväristä taustaa vasten.

Takana laikkukirjokanukka, edessä perennapenkissä keltaista ja valkoista kurjenmiekkaa, kyläkurjenpolvea ja jättipoimulehteä

Kun ajattelen tulevaa ikääntymistäni, ajattelen nimenomaan pihan helppohoitoisuutta. Silloin mieleeni nousee kuva pihan puistomaisuudesta: isoista puista, nurmikosta ja käytävistä.

Tärkeintä on, että pihasta tulisi selkeä ja avara, mutta helppohoitonen kukkivine pensaineen ja puineen ja isoine nurmikenttineen, jotka robottiruohonleikkuri leikkaisi omia aikojaan. Onkohan se vain turhaa toiveajattelua? Helppohoitoisuus...

Fagervikin ranskalainen muotopuutarha, jonka reunoilla kasvaa valtavina alueina - ruttojuurta. Tuota kasvia, jota tänä päivänä kaihdetaan kuin ruttoa. Mutta varmaan kasvaa puiston reuna-alueilla ilman erityistä hoitoa. Silmä kuitenkin lepää tässä rauhallisessa näkymässä.

Olin toissa kesänä Koskenmaan Kartanon puutarhassa vierailulla ja paikan omistaja, yli 90 -vuotias nainen, teatterineuvos Hilkka Kinnunen, kertoi itse suunnitelleensa koko laajan puutarhan. Hän kertoi sinäkin kesänä kontanneensa itse kitkemässä pensaan alustat ja kukkapenkit. Ja minä olen vasta vähän yli 50. Olenko hivenen aikaisessa ajatellessani jo vanhuuden päiviäni? Kun kuitenkin on olemassa ihmisiä, jotka viis veisaavat järkevyydestä, kunhan elämässä riittä innostusta ja intohimoa, joka pitää ihmisen vanhanakin liikkeessä. Se laittaa ajatteluttamaan... vierivä kivi ei sammaloidu...

Osa Koskenmaan Kartanon laajaa puutarhaa. Paikalla pidetään kesäisin myös monesti taidenäyttelyitä, musiikkiesityksiä jne. Vierivä kivi ei todellakaan sammaloidu...

Ehkäpä kultainen keskitie on kuitenkin se viisain vaihtoehto. Ja parasta puutarhassa onkin, että vuosien saatossa sitä voi muuttaa eri elämäntilanteiden mukaan. Puutarha ei pysy koskaan täysin samanlaisena, vaan muuttuu omistajansa mukana.

Erilaiset puut ja pensaat sulassa sovussa Turun kasvitieteellisessä puutarhassa. Puista ja pensaista rakennettu puutarhakin voi näyttää mielenkiintoiselta.


4 kommenttia:

  1. Ei perennat turhia ole, kovin moni hyönteinen esimerkiksi tarvitsee niiden kukkia. Vaikka tosiaan on niitä kukkia pensaissakin. Suosittelisin säästämään osan perennoista, etenkin sellaisia, mitkä pärjäävät kilpailussa rikkaruohoille. Ja maanpeitekasvit mainitsitkin jo itse. Osa perennoistahan on todella helppohoitoisia. Ja kauniita, sitä ei pidä koskaan unohtaa :)

    VastaaPoista
  2. Kukkien kauneus se minut alunperinkin houkutteli niitä kasvattamaan:) Kukkapenkit ovat hyvin hoidettuna ilo silmälle. Meillä on kuitenkin aika laaja piha ja sitä on vielä varaa laajentaakin, mikä on todella vaarallista. Silloin helppohoitoisuudesta tulee yksi päämäärä, kun puutarhaa suunnittelee. Rikkaruohottunut puutarha on masentava näky... Mutta älä pelkää, jokunen perenna tulee aina säilymään:) Jollei muuta niin perhosten iloksi.

    VastaaPoista
  3. Vaikka ei perennoja oliskaan onhan toki kauniita kukkivia pensaita ja tärkeintähän on kokonaisuus ja viihtyisyys. inkeri puutarhurintytar.blogi.net

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet aivan oikeassa, Inkeri Puutarhurintytär! Kokonaisuus, viihtyisyys ja toiminnallisuus ovat pääasioita. Ja on ihan hyvä asia, että puutarha voi elää ja muuttua eri elämäntilanteiden mukaan. Yleensäkin ihmiset muuttelevat puutarhojaan koko ajan lisäillen ja keksien kaikkea pientä uutta jatkuvasti. Sehän se hauskaa onkin...

      Poista