Marja- ja hedelmätarhamme

Kun ensimmäiset omenapuun kukat aukeavat touko-kesäkuussa, se on minulle merkki. Merkki siitä, että kesä on vihdoinkin tullut!  Silloin puutarhassamme on omanlaisensa tunnelma, erityinen. Uusi kasvukausi on alkanut.

Valkoiset omenankukat ja sininen taivas - on kesä.

Sanotaan, että kevät tulee keikkuen. Kevään merkkejä ei vielä ulkona näy, paitsi valon lisääntymisenä. Ja siinähän se on! Valon määrä on lisääntynyt ja se vie ajatukset jo heti tulevaan kesään. Kesä ja talvi vuorottelevat mielessäni nyt vuoronperään. Koko ajan. Kevät on minulle vain ohimenevä vaihe. Mutta puolisolleni vuoden tärkein aika. Hänelle alkaa kesä, kun koivuun tulee lehdet. Silloin hän on onnellisin. Minä, kun omenapuuhun tulee kukat.

Kukkiva omenapuu ja pihanurmi.

Kun rakensimme talomme ja muutimme tänne, ajattelin, että laitan pihalle vain pari kolme omenapuuta, pari marjapensasta ja muutaman koristepensaan. Ja tietysti pienen nurmikon lasten leikkejä varten. Näin ajattelin. Minulla ei ollut minkäänlaista puutarhakokemusta. Eikä erityistä kiinnostustakaan siihen. Omissa lapsissani oli ihan tarpeeksi huolehtimista ja ihmettelemistä.

Luonnon omat pikkupölyttäjät huolehtivat hedelmäpuitteni pölyttämisestä. Minä saan nauttia tuloksesta: maukkaista hedelmistä.

Nyt kun katselen ympärilleni, kaikkea tätä kukkapaljoutta, pensaita ja puita, hedelmä- ja marjapensaita ja suunniteilla olevaa kasvimaatakin, en tiedä itkisinkö vai nauraisinko. Mitä tapahtui? Puutarhassa puuhailu vain vei mennessään. Enkä ole ainut, jolle on käynyt näin. Onko se geeneissä?

Puolimakeita kirsikoita. Kastelen ne sokeriin ja syön sellaisenaan. Herkullista!  Kelpaavat myös linnuille, aivan sellaisenaan.

Kiireisimpinä vuosinani en ole mitenkään erityisesti hyödyntänyt hedelmäpuittemme enkä marjapensaittemme satoa. Suhtauduin niihin hyvin huolettomasti: sielläpähän kasvavat! Tärkeintä on, että satoa on saatavilla sitten, kun on aikaa ja halua keskittyä siihen. Ja eihän se ihan väärin ole ajateltukaan.

Onneksi olen ollut itseni kanssa jopa - ovela. Marjapensaat istutin autotallin ja talon väliin, jotta aina autolle mennessäni tai autolta tullessani voisin ohimennessä satokautena ottaa kourallisen marjoja suuhuni. Ja se on toiminut, sillä kolmen lapsen äitinä autolla on tullut ajeltua usein ja paljon.

Viherherukka 'Vertti' on lempimarjani ja kypsyy marjoistamme ensimmäisenä. Syön ne suoraan pensaista - aina ohimennessäni.

Joillekin kanssaihmisilleni keräämättömät marjat pensaissamme ovat olleet lähes kestämätön asia. Varsinkin äidilleni on tehnyt joskus tiukkaa katsella kypsiä marjoja pensaissani, ja naapurin kasvihuone- ja marjanviljelijä meinasi ajaa kerran ojaan kuikuillessaan tyrnimarjojani, jotka ilmiselvästi olivat jäämässä talveksi pensaisiin. Ja jäivätkin. Onneksi linnut oppivat tyrnimarjojakin syömään, tuli itselleni parempi mieli, ettei turhaan marjoja kasvattele. Ja kasvihuoneviljelijäkin ehkä luuli, että marjat oli kerätty ja viisaasti hyödynnetty. Joten kaikki olivat tyytyväisiä, luulisin.

Tyrnimarja 'Raisan' marjat ovat koristeellisia syksyllä. Kunpa oppisin myös käyttämään niitä hyödykseni.

Viime kesän lopulla kävellessäni tonttimme (1ha) reuna-alueilla, alueilla, joissa ei ole tullut käytyä edes joka vuosi, huomasin yllättäen tutun näköisen pensaan mustine marjoineen. Mustaherukka! Täällä metsän reunassa!? Hei, täällä on karviaspensaskin - ja lisää herukkapensaita! Yksi on selvästi punaherukka, marjoista päätellen. Myös kaempana kaivon luona ja metsikön takana pajukossa lähellä naapurin rajaa kasvoi marjapensaita. Ja mitä, vaaleanpunakukkainen mansikkakin! Nuo ovat kyllä levinneet naapurin puolelta. Varmaan osa marjapensaistakin...

Mustaherukkapensaita löytyi pajukosta - mikä yllätys!

Vähän aikaa pohdittuani päätinkin perustaa alapihallemme uuden marjatarhan. Nyt oli sen aika! Aika alkaa hyödyntää puutarhaamme ruoan tuotantoon. Kutsun tätä aikaa mummoajaksi, koska voisin olla ikäni puolesta mummo. Mutten ole. Minulla alkaa kuitenkin olla jo enemmän aikaa tehdä asioita, joita oma mummoni teki. Mummoni oli maanviljelijä ja kasvatti lähes kaiken ruokansa itse. Ajattelen aina häntä, kun kävelen marjapensaiden tai hedelmäpuiden ohitse tai suunnittelen tulevaa kasvimaatani.

Punaherukat ovat varsinkin lintujen suosiossa, rastaiden herkkua. Itse en ole syönyt niitä.

Hedelmätarhassamme kasvaa tällä hetkellä yksitoista puuta: omenia, päärynöitä, kirsikoita ja yksi luumupuu. Puut on sijoiteltu kahteen riviin puutarhamme lounaanpuoleiselle reunalle. Omenapuita on viisi eri lajiketta: kaksi kesälajiketta, kaksi syys- ja yksi talviomenalajike. Kaikki kestäviä, kauan Suomessa viljeltyjä puita: huvitus, valkeakuulas, kelta- ja punakaneli sekä lobo.

'Huvitus'-omena on kesäomenalajike ja varsinainen herkkuomena. Lempiomenani!

Lisäksi puutarhassamme on kolme puolimakeata kirsikkapuuta. Ja yksi luumupuu, Sinikka. Ja kaksi päärynäpuuta. Päärynät kukkivat runsaasti joka kevät, mutta hedelmiä tulee niukanlaisesti. En tiedä, onko ollut vain huonoa onnea juuri kukinta-aikana, paikka on aika tuulinen, vai olisiko järkevää hankkia erilajinen puu viereen? Ristipölytys voisi varmistaa sadon paremmin, vaikka Pepi-päärynät ovatkin itsepölytteisiä...

'Sinikka'- luumut kypsyvät aikaisin ja ovat makeita ja herkullisia. Rakastan niitä!

Jo itse sana hedelmätarha herättää myönteisiä mielikuvia. Kun kävelen omassani, yhdentoista puun "tarhassani" kukinta- tai satokautena, tunnen olevani onnekas. Hedelmäpuut ovat parasta pihallamme. Ne ovat kauniita ja samalla hyödyllisiä. Helppohoitoisiakin, kasvavat suurimman osasta ajastaan omissa oloissaan.

Kuva on Fruticetumin hedelmälajipuistosta, jonne on kerätty lähes kaikki Suomessa menestyvät monivuotiset, puuvartiset hedelmä- ja marjakasvilajit 4 ha:n alueelle. Paikka sijaitsee Lohjalla. Takana oleva valkoinen rakennus on paikallinen, 100-vuotias kyläkoulu, joka on lopetettanut toimintansa.

Hedelmäpuitamme ei ole kasvatettu kaupallisessa mielessä, joten puut ovat aivan liian korkeita ja oksat aivan liian pitkiä. Ne ovat niin pitkät, että joidenkin puiden välissä on välillä hankala kulkea.

Ja satoaikana, varsinkin omenapuiden, jos omenia on paljon, oksat taipuvat niiden painosta maahan asti ja poikamme kiroavat koko puut leikatessaan nurmikoita. Joskus hyvää hyvyyttäni, heille tällaisen ristin suunniteltuani, kannattelen oksia ylhäällä ruohonleikkuun ajan. 

Laakso täynnä omenapuita. Mikä näky! Muttei meidän pihaltamme. Paikka on Söderlångvikin omenatarha Kemiönsaarelta. Siellä on yli 20 000 omenapuuta. Tutustumisen arvoinen paikka!

Tietysti omenoita ja muita hedelmiä on aina syöty sellaisenaan, mutta viime syksynä ensi kertaa tein omenista omenasiideriä. Ja toissa vuonna kuivatin omenarenkaita, olipa herkullisia. Mutta mitä tekisin luumuista ja kirsikoista? Muuta kun syön sellaisenaan, suoraan puista? En vielä tiedä. Edessäni on siis mielenkiintoisia vuosia, kun opettelen ja etsin itsellemme maistuvien tuotteiden tekemistä,  kehittämistä ja käyttämistä. Ehkäpä on jo sen aikakin. Olemmehan asuneet paikalla jo lähes 30 vuotta.

Mistä tästä itsensä vielä löytääkään? 

Elämäni ensimmäinen omenasiiderikokeilu. En suosittele tekemään siideriä 'Huvitus'-kesäomenista. 'Huvitus' ei ole omenana kovinkaan mehukas, huomasin.

Ja jos joku vuosi ei kaikkia omenia ja marjoja kerkeä tai jaksa hyödyntää, aina on muita ottajia. Viime syksynä valkohäntäkauriskin kävi keltaisia kaneliomenia syömässä. Ja oravat, nuo pienet herkkusuut. Punaiset kirsikat ovat varsinkin lintujen suosiossa - ja punaherukat. Viime syksynä kirsikat oli jätetty rauhaan, en tiedä syytä siihen. Ja talvella, kun lumi jo peitti maan ja välillä omenatkin puussa, mustarastaat kävivät joukolla nokkimassa viimeisiä talviomenia. Sen niille suon. Ilomielin. Marja- ja hedelmätarhastamme riittää syötävää useammallekin halukkaalle.

'Keltakaneli'-syysomena on hyvänmakuinen ja maukas omena.

Keltakanelit maistuivat myös valkohäntäpeuroille viime syksynä.

Peuraa ei haittaa, vaikka omenan mukana tulee syötyä omenapuun lehtiäkin.