28.7.2018

Kuunpimennys, verikuu

Tällaisina hetkinä, kuunpimennyksen aikana, astahdan minäkin kotini ovesta ulos ja kohotan katseeni kohti taivaankantta. Halusta nähdä täydellinen kuunpimennys, verikuu.

Täydellisestä kuunpimennyksestä en nyt saanut kuvaa, sillä Etelä-Suomessa taivas oli pilvinen. Mutta puolenyön jälkeen löysin sen, punaisen kuun taivaalta, kun Maa jo oli alkanut väistyä Auringon edestä.

Kuunpimennys herättää kysymyksiä; mikä sen saa aikaan? 

Se syntyy, kun Maa on Kuun ja Auringon välissä ja Maan varjo peittää Kuun. Eikä sitä tapahdu kerran kuussa kuten voisi luulla, sillä kuun rata on 5 astetta kallellaan. 

Mutta perjantain ja lauantain välisenä yönä oli täydellinen kuunpimennys ja aioin nähdä sen. Seuraavan kerran sellainen olisi nähtävissä vasta 21.01.2019. 

Maa siirtyi yhä enemmän Auringon ja Kuun välistä pois ja Auringon säteet pääsivät valaisemaan Kuun pintaa.

Ja mistä nimi verikuu tulee? 

Se tulee kuun punertavasta väristä. Auringonvalo nimittäin taipuu Maan ilmakehässä, ja pitkäaaltoisena punaiset ja oranssiset sävyt pääsevät tunkeutumaan Maan ilmakehän läpi täysvarjoon Kuun pinnalle. Toisin kuin lyhytaaltoinen sininen valo, joka hajoaa jo Maan ilmakehässä. 

Jos Maalla ei olisi laisinkaan ilmakehää, Kuu olisi pimennyksen aikana aivan pimeä. Edes punaiset valonsävyt eivät kulkeutuisi sen pinnalle.

Aurinko pääsee yhä enemmän ja enemmän valaisemaan ystäväämme Kuuta ja sen huomaa, kuinka se säteilee, kun Maan varjo pikkuhiljaa väistyy.

Punainen verikuu on herättänyt kautta aikojen ihmetystä ihmisissä. Useimmiten pelkoa ja taikauskoa. Onpa taas maailmalopun ennustajatkin vauhdissa.

Mutta on toisenlaisiakin uskomuksia.

Esimerkiksi Länsi-Afrikassa elävän batammalibakansan mukaan verenpunainen Kuu on merkki siitä, että Kuu on riidoissa Auringon kanssa. Joten tämä kansa on päättänyt toimia taivaankappaleiden riidan välittäjänä ja pyytää niitä tekemään  sovinnon. Samalla he sopivat myös omat, keskinäiset riitansakin. Tapa on kuulema yhä käytännössä.

Kuu on kuitenkin kuu, paistoi Aurinko siihen tai ei. Mutta auringonpaiste tekee siitä erityisen. Voiko niin sanoa?

Batammalibakansan tapa on hieno tapa, viisas tapa. Sen tavan voisi ottaa käyttöön muuallakin.

Riitojen päätyttyä mekin voisimme levittää hyvää mieltä ympärillemme ja toisillemme. Siitä hyötyisivät kaikki, eikö totta?

Täysikuuta ei voi olla huomaamatta. Se loistaa kirkkaana taivaalla heijastaen Auringon valoa Maan pinnalle. Yön pimeimpänä aikana. Meidän ihailevien silmiemme alla.


22.7.2018

Yllättävä Katariinan Meripuisto

Mitä odotin Katariinan Meripuistolta? Kallioista ja kivistä merenrantaa ja merituulen tuivertamia rantaheiniä. Voiko joku olla enempää väärässä!




Kotkassa sijaitsevassa Katariinan Meripuistosta löytyy kyllä kaikki tuo edellä mainittukin, mutta alue on laaja, 20 hehtaaria, joten sinne on mahdutettu lähes kaikki muukin mahdollinen, mitä vain puistoon voi laittaa. 

Puiston pääsuunnittelija eli kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen, ei selvästikään ole ihminen, jonka mielestä vähemmän on enemmän. Ei, puisto on täynnä erilaisia aktivoivia alueita - koko  perheelle - ja niin paljon kaikkea, ettei muuta ehdi ajatellakaan. Puisto houkuttelee toimimaan! Ja niin sen on tarkoituskin tehdä.

Ensimmäisenä suunnistimme, minä ja mukaani lähtenyt puolisoni, pienelle rakennetulle puistoalueelle, jota kutsuttiin Info-taulussa Salaiseksi puutarhaksi. Ja kuten muuallakin Kotkan lempipuistoissani, täälläkin virtasi vesi ja kiviä oli ripoteltu kaikkialle. Sillä kiviähän ja vettä täällä merenrannalla ja Kotkan saarilla on helposti saatavilla.


Salainen puutarha on kuin pieni keidas meren rannalla.
Siellä oli myös pieniä ylikulkupaikkoja, kaksi kappaletta, joiden ylitse virtasi vesi. Ne olivat yllätys. Pitäisikö niiden yli hypätä vai kastella kenkänsä. Mikä pulma! 

Otanko vauhtia ja hyppään - vai kastelenko kenkäni? Onko kyse jonkinlaisesta symboliikasta, siitä, että salaiseen puutarhaan on vaikea löytää ja päästä? Eihän se olisi muuten salainen...
Toinen "vesieste" polulla

Kaikkialla oli myös massakukkaistutuksia, jotka olivat niin tiheitä, ettei rikkaruohotkaan löydä väliin. Juuri näinhän neuvotaan istutuksia istutettavan. Ei tyhjää tilaa, jossa ei-toivotuilla siemenillä olisi valoa kasvaa ja kehittyä. 


Salaiseen puutarhaan oli istutettu kestäviä kasveja mm. loistosalviaa, joka kestää kuivuuttakin.

Paikalla oli myös pieniä koristepuita. Siistejä käytäviä. Penkkejä siellä ja täällä, joissa voisi istahtaa, ja joissa voisi katsella kukkia ja veden kulkua pikku puroissa ja lammissa, pienessä vesiputouksessakin. Sillä tottakai, jokaisessa "vesi"puistossa  täytyy olla vesiputous, edes pieni. Ainakin Kotkassa. Katariinan Meripuistossa, Jokipuistossa ja Sapokan vesipuistossa.


Tällä penkillä isuessa voi katsella vaikka uutta istutusaluetta tai katsella kauempana näkyvää avaraa maisemaa.

Jatkoimme kävelytietä eteenpäin ja tulimme pienelle lammashaalle. Lampaat olivat viisaampia kuin me ja katsoivat vain parhaammaksi makoilla varjossa ja odottaa ilman viilenemistä iltaa kohti, sillä oli helle, lähes +30 C. 
Aidan reunaan oli laitettu lehteviä oksia ja kirjoitettu lappu, jossa annettin lupa antaa niitä lampaille syötäväksi. Siis aktivointia, puolin ja toisin.


Lampaatkin ymmärtävät keskipäivän siestan merkityksen toisin kuin kuvan ottaja.

Ja mitä näinkään lammashaan jälkeen?  Heiniä heinäseipäillä! Pitäähän niiden lampaiden saada syötävää myöhemminkin. Olipa hauska yllätys! Lampaat ja heinäseipäät olivat hauska pieni kokonaisuus. Muistutus luontaisten merenrantaniittyjen olemassaolosta.


Avaraa ja karua merenrantamaisemaa. Merenrantaniityltä on kerätty ja nostettu heinät talteen seipäille. Keskellä vanha lehtipuu, jonka ympärille oli rakennettu klassinen penkki. Puun vasemmalla puolella rannalla ikivanha tykki, puun takana on Ankkuriluoto ja oikealla puolella lasten kiipeilytelineitä.

Jatkoimme puolisoni kanssa kävelyä rantaa pitkin eteenpäin ja näimme sillan ja ankkuriluodon. Luin, että ankkuriluodolla on virallinen tuhkansirottelupaikka, ja ankkurin luona olikin muistolyhtyjä siistissä rykelmässä - ja muistokirjoitus. "Kun vuodet tulevat täyteen, ohjaan veneeni valoisalle merelle. Tuuli puhaltaa myötäisesti ja pilvettömän taivaan alla unohdun aalloille." Näin runoili Olavi Heino Info-taulussa.


Ankkuri on peräisin 1800-luvun purjelaivasta. Edessä eräänlainen muistolehto lyhtyineen. Takana oleva silta "laulaa" kovassa tuulessa.

Lapsia ja nuoria, nuoria aikuisiakin kiinnosti muistokirjoitusta enemmän kiviltä kiville hyppelehtiminen veden äärellä, minkä ymmärrän täysin. Niin mekin olemme perheenä tehneet, ja poikani olisivat lapsena ollessaan rakastaneet tätä paikkaa. 

Yksi jos toinenkin kiipeili ja hyppi kiveltä kivelle pitkälle merelle päin.

Rantatietä eteenpäin kulkiessamme katse etsiytyi merelle, viipyili ohikulkevissa purje- ja moottoriveneissä. Rantakalliolla oli kokonainen parvi valkoposkihanheja, kunnes ne hetken kuluttua lensivät pois. Nurmikolla hyppi meriharakka. En ollut koskaan nähnyt sellaista aikaisemmin. Taas yksi rasti Bird Life 2018 -haasteeseen.


Merenranta oli kivikkoista.
Huvimaja vapaana. Puistossa on paljon picnic-paikkoja, joissa voi ruokailla. Takana osa Fort Katariinan linnoitusmuuria.

Rannalta löytyi myös pieni lahti, jossa on hiekkapohja. Ison kiven takana vasemmalla nuori nainen otti aurinkoa ja aina välillä heitti veteen palloa, jonka pieni musta koira kävi aina noutamassa. Paikka on koirien uimaranta! Koiran voi nähdä pienenä pisteenä vasemmalla olevan ison kiven oikealla puolella - ja suurennettuna yllä.


Ja polun varrella oli pienvenesatama. Jos olisimme jatkaneet pidemmälle, olisimme lopulta tulleet Sapokan vesipuistoon asti, sillä näiden kahden puiston välillä on kulkuyhteys.


Pienvenesatamassa oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Jostakin kuuluu nakutusta ja kolkutusta, joku korjaili jossakin jotakin.

Puolisoni rakastaa vanhoja isoja puita ja hän olikin elementissään, kun saavuimme vanhaan tervaleppälehtoon. Lehto on rauhoitettu jo vuonna 1964 ja edustaa alueen alkuperäistä luontoa. Siksipä paikalla kasvoikin valtavan isoja leppiä, jollaisia emme ole nähneet koskaan.


Tämä polku vei läpi suojellun tervaleppälehdon.


Alkumatkalla oli kolme lintujen ruokintapaikkaakin, jotka ammottivat tyhjyyttään, ja siksihän, luulisin, tämän kesän talitiaiset lennähtivät aivan lähellemme. Meillä ei ollut siemeniä mukanamme, sillä emme osanneet odottaa tällaista, mutta linnut olivat toiveikkaita. 

Puolisoni laittoi puolileikillään sormensa istuinorreksi - ja siihen lennähti pikkulintu istumaan. Uudestaan ja uudestaan. Puolisoni onnella ei ollut rajoja. "Saitko kuvan?" hän kysyi. "Sain, sain. Useammankin." Lintujen ruokkijan on täytynyt olla todella kärsivällinen ja usein paikalla, että on saanut kesytettyä luonnonlinnut näin.


Tämän kesän talitiaispoikanen lennähti yllättäen puolisoni sormelle. Kuka oli opettanut sen?

Jatkoimme eteenpäin ja saavuimme Fort Katariinan puolustusvalleille. Täällä oli sellaista kuin kuvittelinkin. Hyvät näköalat merelle ja alapuolella oleville kallioille. Ja tuuli. Se heilutteli ruohoa ja merenrantaniityn kukkia. Mutta pieni perhonen ei välittänyt siitä, tuulesta, vaan lennähti kukalle imemään mettä. Enkä välittänyt minäkään, tällaisella ilmalla. Ja tällaisella helteellä. Tuuli oli vilvoittavaa ja tervetullutta.


Fort Katariina sijaitsee alueen korkeimmalla kohdalla ja on aikoinaan Venäjän keisarinna Katariina Suuren rakennuttama. Se rakennettiin suojaamaan Pietarin kaupunkia ja Venäjän rajaa yleisestikin.
Pikkuperhonen ei välittänyt kovasta merituulesta, vaan etsi kaikessa rauhassa itselleen syötävää.


Ja pienellä kummulla oli kaksi verkkoriippumattoa vierekkäin. Niissä ei ollut ketään, miksen käynyt kokeilemassa? Hieman levähtämässä ja lepuuttamassa kivistäviä jalkojani, sillä oli tullut jo käveltyä - aivan huomaamatta - paljon.  


Sinisillä riippumatoilla voi maaten katsella sinistä taivasta ja sinistä merta. Ja ajatella sinisiä ajatuksia. Mitähän ne oikein ovat, siniset ajatukset?

Mutta oli vielä niin paljon nähtävää, sillä 20 hehtaariin mahtuu paljon katseltavaa.

Labyrintti!

Näin nuoren perheen kävelevän lähellemme ja perheenisä suuntasi heti kulkunsa labyrintin luokse. Hän kulki ja kulki, kääntyili välillä ja jatkoi matkaansa. Puheli välillä puhelimeensa, mutta käveli kuvion keskustaan, 525 metriä. Sillä niin pitkä oli matka tuossa 25 metrin läpimittaisessa ympyrässä. Ja pieni poikansa tuli jossakin vaiheessa isänsä seuraksi. Lyhyemmällä matkalla, mutta kuitenkin.


Mietiskelylabyrintti on halkaisijaltaan 25 metriä ja sen keskustaan on matkaa 525 metriä. Malli on peräisin ranskalaisen Chartresin katedraalin lattiaan vuosina 1194 - 1220 rakennetusta labyrintistä. Kuusiterälehtinen ruusu kuvion keskellä symboloi henkistä valaistumista.

Labyrintin vieressä oli hauskat pienoismallit Itäisellä Suomenlahdella olleista majakoista. Ne oli aseteltu kivistä tehdylle kuvitteelliselle luodolle tai saarelle. Merelle päin katsottuna ne näyttivät melkein aidoilta. 


Itäisen Suomenlahden majakoista pienoismalleja

Bengtskär-majakan pienoismalli


Näin kesäaikana parasta kaikista on, paitsi tällaiset kauniit ja mielenkiintoiset retket eri kesäkohteisiin, myös pieni jäätelökioski parkkipaikalla. Kioskin edessä oli pitkä jono - ja syystä. Sillä jäätelö maistui tällaisella helteellä ja täytyy myöntää, että meille kahdesti. Kesälomalaisille. 


Aloitimme kierroksen Salaisesta puutarhasta ja lopetimme sen sinne. Sillä se on aivan parkkipaikan lähellä. Jos aikaa ei ole paljoa, Salaisessa puutarhassa kerkeää aina käymään.

Luin netistä, että puisto ei ole vielä edes aivan valmis, vaan keskeneräinen. Mutta se on keskeneräisenäkin hieno. Ei olekaan ihme, että Tasavallan Presidentti on myöntänyt Kotkan kaupunkipuutarhuri Heikki Laaksoselle puutarhaneuvoksen arvonimen. Mielestäni hän on ansainnut sen. Elämäntyöstään, joka tuottaa iloa niin monille ihmisille.

Ja tässäkin esittelyssä on vain pieni osa siitä, mitä puisto pitää sisällään.




17.7.2018

Yrttipuutarha Redutti


Istuin penkillä kaikessa rauhassa, paikalla ei ollut ketään muuta. Olin Yrttipuutarha Redutissa, Kotkassa, ja ympärillä sekä tuoksui huumaavalta että näytti uskomattomalta.




Kävin viime kesänä tutustumassa Kotkan puistoihin Helsingin seudun kesäyliopiston retkellä, mutta retkipäivän aikana oli niin paljon nähtävää, ettei kohteisiin ehtinyt kovinkaan perusteellisesti tutustua. Joten päätin käydä tänä kesänä kolme-neljä mielipuistoani yksitellen lävitse aivan itsekseni. Vain minä ja vanha kamerani. Kaikessa rauhassa.


Kullankeltaiset kehäkukat varastivat kaiken huomioni.

Päiväksi valikoitui lämmin päivä, sillä sellaisen retkipäivän kuuluu olla. Aluksi aurinko paistoi vain hivenen pilven takaa, mutta lopulta näkyi jopa sinistä taivasta.

Säätila vaikuttaa mielialaan ja sitä kautta tapaan katsella ympäristöä, havainnoida yksityiskohtia. Ja minä pidän pienistä yksityiskohdista. Niistä, jotka niin helposti jäävät huomiotta. 


Mäkikuisman kukat ovat pieni, mutta niistä saa tehtyä uutetta, joka parantaa mielialaa. Mäkikuismatabletteja saa Suomessa vain apteekeista itsepalvelutuotteena, mutta ulkomailla luontaistuotekaupoista aivan yleisesti.

Pidän siitä, että voin kierrellä kohdettani ja etsiä hyviä kuvakulmia. Parasta kuvakulmaa, sillä kauneus on yleensä katsojan silmissä. Samasta kohteesta kun saa tunnelmaltaan niin monenlaisia kuvia, kaikkea ruman ja kauniin väliltä. Arkisen asiallisesta tunnelmallisen mystiseen.


Vasemmalla takana kasvaa tarharaunioyrttiä, pinkit isot kukat keskellä ovat tarhasalkoruusuja, sen edessä ja oikalla puolella violettia laventelia, oikealla edessä keltaisia ryhmäsamettikukkia. Ja aivan takana, muurin edessä, on hyönteishotelli.
Komean näköinen tarhasalkoruusu kukassa.

Mutta yrttipuutarha Redutti on kohteena erityinen. Se sijaitsee vanhassa linnoituksessa, jonka on rakennuttanut Venäjän keisarinna Katariina Suuri  1700-luvun lopulla Pietarin kaupungin suojaksi. Joten on helppoa siirtyä mielessään ajasta taaksepäin luostareiden ja linnojen vanhoihin yrttitarhoihin. Ja parasta onkin, että linnoitukseen voidaankin rakentaa tänä päivänä tällainen yrttipuutarha vain koristeeksi ja ihmisten iloksi - aseiden ja tykkien sijaan.
Kuva on otettu Kotkan kaupungin INFO-taulusta. Eli kohdassa A kasvaa  monivuotisia yrttejä, kohdassa B yksivuotisia, B2 sipulikasveja, kohdassa C talvenarat yrtit, kohdassa D on minttukasvit ja kohdassa E ja F on rohdoskasvit. Kaikki hyvässä järjestyksessä.

Kun kaikki rakennusaineet ovat hyvistä materiaaleista, pohjapiirustus on hyvin suunniteltu ja hoitotaso yhtä korkea kuin täällä Kotkassa, lopputulos on hyvin visuaalinen ja miellyttävä.


Hehkuvan punainen pensaskrassi kasvaa punaisten kirsikoiden alla.

Keskeisillä paikoilla Yrttipuutarhassa kasvoi neljä kirsikkapuuta. Voi vain kuvitella, kuinka kauniita ne ovat keväällä kukkiessaan. Ja kauniita ne ovat nytkin, kun punaiset kirsikat pilkistävät puiden lehtien välistä. Ja kirsikoita oli paljon!

Yrttipuutarha ja kasvimaakin voi olla kaunis, mieltä ilostuttava. Sellaisessa paikassa mieli lepää ja alkaa hyräilyttämään, vaikka aika kuluisikin rikkaruohoja kitkiessä ja kasveja kastellessa. Hyvinhoidettu yrttipuutarha palkitsee tekijänsä ja omistajansa - ja vierailijatkin. Kuten nyt.


Edessä korkeata tarharaunioyrttiä. Mutta huomaa, käytävällä ei ole lehden lehteä. Paikka on tavattoman hyvin hoidettu.
Tarharaunioyrtti läheltä katsottuna.

Aloin kulkea järjestelmällisesti käytävia pitkin eteenpäin pysähdellen jokaisen istutusaltaan viereen ja tutkien kasveja kasvi ja siitä kertova nimikyltti kerrallaan. Katselin ja otin valokuvia. Ja mietin, mikä yrtti sopisi omalle pihallenikin. Kun sen yrttitarhan joku päivä sitten perustan.


Japaninminttua
Maarianverijuuri
Hauskan näköistä punaluppiota.

Ennen vanhaanhan luostareiden yrttitarhat ja kasvimaat toimivat esikuvina muille. Jakoivat saamaansa tietoa toisille. Ja niin teen minäkin nyt...nimittäin otan sitä tietoa vastaan, mitä muut ovat täällä eteeni tuoneet ja rakentaneet. Ja jaan sitä tietoa nyt itsekin eteenpäin.


Keltaiset kukat vasemmalla kuuluvat pensasväriherneelle.
Ihastuin ikihyväksi sikurin kukan vaaleansiniseen väriin...
Ja täytyyhän jokaisessa yrttitarhassa kasvaa laventelia!
Kadotin tämän yrtin nimen, mutta lisään sen jälkikäteen kunhan löydän sen taas...


 Ja mikä on edes yrtti? Mitä se käsite pitää sisällään?
"Yrtit ovat aromaattisten kasvien osia, joita käytetään tuoreina tai kuivattuina mausteena, juomien aineksena, rohdoksena tai kosmeettisissa valmisteissa." Näin sanoo Wikipedia. 



Kaiken keskellä on lintujen kivinen juoma-allas. Sen takana näkyy sisääntuloaukko.
Kun kiertelin kasvilavojen luona, paikalle pyöräili pari koululaista. Hetken ympäriinsä kierreltyään, he jättivät tällaisen muovisen (n.6-7 cm) korin, jonka sisällä oli pienen pieni muovinen tiikeri, lintujan juoma-altaan reunalle. Ja lähtivät pois. Tunnin kuluttua se oli kadonnut. Oliko se jokin leikki? Olen lukenut jostakin aarteenetsintäleikistä...
Ja aikamoista aarteenetsintää näiden kasvienkin tunnistaminen on, vaikka kukkien alla selvästi on nimikyltti. Mutta ihan kaikista kylteistä ei tullut otettua valokuvaa... eikä yrttikirjassanikaan ollut läheskään kaikkien yrttien kuvia. On ostettava toinenkin kirja...


On vasta ensimmäinen vaihe oppia tunnistamaan kasvi ja aivan toinen asia oppia käyttämään sitä hyödykseen. Eli pitkä matka on vielä edessäpäin - ja näitä oppimismatkoja on paljon. Ja hyvä niin...


8.7.2018

Heinäpellolla

Siellä ne taas olivat! Heinäpaalit pellolla. Onko kesä jo todellakin näin pitkällä?




Monenväriset muovitetut heinäpaalit täplittävät peltoja ympäri Suomea. Ja kuitenkin, kuinka moni muistaa edelleen heinäseipäät. Minne ne oikein ovat kadonneet?

Nyt aurinkoisena ja lämpimänä kesäpäivänä karjalla on lokoisat päivät. Voi vain makoilla timotei-pellossa ja syödä samalla. Talvella tilanne on toinen, silloin eletään mm. kuivaheinällä. Joten sitä heinää on jollakin tavalla kerättävä talteen.

Eivät ne ole täysin kokonaan kadonneet, sillä viime kesänä kävin Pohjois-Pohjanmaalla sukulaisissa ja näin siellä heinäseipäitä heinineen tienvarressa. Se on kuitenkin tänä päivänä niin harvinainen näky, että pysäytin oitis autoni ja otin seipäistä valokuvia.

Ei niitä heinäseipäitä ollut paljoa, selvästi oli vain niitetty piha-alueen heinät niihin kuivumaan, mutta kuitenkin. Jonkinlainen nostalginen muisto nousi esiin jostakin syvältä mieleni sopukoista.


Pohjois-Pohjanmaalla oli heinät niitetty pihapiirissä ja nostettu seipäille kuivumaan. Tänä päivänäkin käyttökelpoinen tapa pienessä mittakaavassa.
Näinpä myös viime kesänä toisenkin heinäseiväsnäkymän, mutta nyt nelostien varressa.  Kuvattavahan se oli.


Katsellessani vanhoja suvun valokuvia löysin heinäntekokuvia isoäitini ajoilta. Ajoilta, jolloin heinäkärryjäkin kuljetettiin niityltä hevosella.

Kuten kuvista näkyy, heinätöihin lähdettiin aina isolla porukalla. Sukulaiset ja naapurit, kaikki, lähtivät heinään yhdessä ja kävivät tekemässä heinätyöt yksi heinäniitty kerrallaan. Kauemmilla metsäniityillä yövyttiin ladoissa ja niiltä ajoilta niitä tulevia avioliittojakin syntyi. Näin kuulin kerrottavan...


Vanhoja sukukuvia, valokuvieni aarteita. Tässä ollaan heinänteossa Pohjois-Pohjanmaalla.  Nuori mies iskee rautakangella reikiä maahan, vanhempi mies odottaa vieressä ja laittaa heinäseipään reikään ja nuori poika pomppii heinäseipään vaakatapin päällä. Yhteistyötä, jossa jokaiselle löytyy oma tehtävänsä, lapsesta vaariin ja mummoon.
Muistan itsekin lapsena olleeni heinätöissä mummolassani Pohjois-Pohjanmaalla. Meille "etelänvieraille" se oli kuitenkin vain leikkiä, jonka sai lopettaa kun halusi. Mutta varsinainen heinäväki teki pitkää päivää, jotta heinät saataisiin kuivalla säällä talteen.
Kuva on vanha ja haalistunut, mutta loistava kuva vanhan ajan heinätöistä. Toinen nainen vasemmalla on mummoni.

Ennen todellakin heinät kerättiin talveksi karjalle ja hevosille luonnonniityiltä: kuivilta kedoilta, metsäniityiltä ja kosteilta rantaniityiltä. Luinkin, että ennen heinärehun määrästa riippui peltoalan laajuus, sillä pellot lannoitettiin karjan lannalla. Eli heinätyöt olivat todella tärkeä osa maatalon töitä. 

Yhden lehmän lannalla ei kovin montaa peltoa lannoitettu. Onneksi tänä päivänä on muitakin keinoja.
Myöhemmin, kun alettiin kasvattaa mm. timotei-heinää heinäpelloilla, heinärehua saatiin enemmän. Timotei kun oli ravinteikkaampaa syötävääkin eläimille.


Timotei-heinästä ja puna-apilasta, molemmista, saadaan erinomaista rehua eläimille.

Timotei-heinäpelto kevyessä kesätuulessa.


Luonnonniityillä kasvoi muutakin kuin vain heinäkasveja mm. erilaisia keto- ja niittykukkia. Osa kukista on syötäviä sekä ihmisille että eläimille, muttei kaikki. Esimerkiksi keltaiset niittyleinikit ovat luonnonniityillä kauniita katsella, mutta lehmät karsastavat niitä. Niittyleinikit kun maistuvat kitkeriltä. Jos niittyleinikkiä on paljon rehussa, se voi vaikuttaa myös maidon makuun. Näin luin.


Niin yleiset, keltaiset niittyleinikit eivät kelpaakaan kaikille. Pikkukärpäsille ja -perhosille kylläkin, koristeeksi niittykukkakimppuun keittiönpöydälle, mutta karja nyrpistää nenäänsä sille. "Kitkeriä!", sanoi lehmä niittyleinikeistä.

Tänä päivänä luonnonniityillä saattaa kasvaa myös paikoittain luonnonvaraisia lupiineja, tuota paljon parjattua vieraslajia, joka valtaa tilaa omilta niittykasveiltamme. Kyse ei ole pelkästään siitä, että ne vievät elintilaa omilta perinnekasveiltamme, vaan myös siitä, että lupiinit eivät kelpaa eläinten rehuksi. Ne ovat syötynä myrkyllisiä sekä eläimille että ihmisille. 


Luonnonvarainen lupiini on levinnyt aggressiivisesti kaikkialle. Kasvi on kaunis, mutta myrkyllinen.


Mutta Suomessakin kasvatetaan, ja varsinkin ulkomailla, makealupiineihin kuuluvaa sinilupiinia, joka on nimenomaan jalostettu viljelykasvi ja hyvä proteiini- ja kuitukasvi. Sen siemenistä jauhetaan jauhoa, jota sitten voi lisätä eläinten rehuun ja halutessaan myös ihmisten leivonnaisiin ja leipiin. Sinilupiinin viljely on Suomessa kuitenkin vasta alkutekijöissä, mutta sen käyttöä tutkitaan mielenkiinnolla.

Nyt pelloilla kuitenkin näkyy erilaisia heinäpaaleja, ennen vain valkoisia, nyt muunkin värisiä. Ne koristelevat maaseutumaisemaa ja rytmittävät vuotta. Nyt on heinäaika! Heinäkuu. Kesä kukkeimmillaan. 


Suomalaista maalaismaisemaa kauneimmillaan. Ja tiedoksi, oikeanpuoleisimman heinäpaalin ja metsän välissä näkyy pienen pieni vaalea piste. Voitko edes arvata, mikä se on? Siellä on lehmiä makoilemassa niityllä. Etäällä, lähellä joenrantaa.

Tässä olkipyöröpaaleja. Niitä käytetään mm. karjan ja hevosten kuivikkeena. Kulmikkaita olkipaaleja voidaan käyttää eristeeksi asuinrakennusten seinien välissäkin.

Hevosharrastus on lisääntynyt valtavasti. Meilläkin muutaman kilometrin säteellä on ainakin neljä taloa, joissa on enemmän tai vähemmän hevosia. Ja hevoset tarvitsevat heinää syötäväksi ja olkia kuivikkeeksi. Tässä sulassa sovussa hevonen ja poni puun alla varjossa niityn reunalla.

Äskeinen hevonen valpastui, kun huomasi minut joen toisella puolella ottamassa siitä valokuvia. Kuvittelenko vain, vai näyttääkö se minulle mieltään ja kieltään?! :DD

Heinäpaalit nähdessä ajatukset karkaavat jo syksyyn ja tulevaan satokauteen. Tietty haikeus täyttää mielen, sillä osa kesää on jo takanapäin. Sillä nythän kerätään jo sitä kesän satoa. Mutta vielä on kesä, keskikesä parhaillaan meneillään, joten ei mennä ajatuksissa aikaa edellä. Syksyllä on sitten omat hienot puolensa. Sitten aikanaan.