Loppukesän haikeutta

Loppukesän ensimmäiset merkit näkyvät jo, halusipa niitä nähdä tai ei. 

Pari-kolme keltaista lehteä siellä täällä - nehän ovat syksyn ensimerkkejä. Ja tietenkin pimenevät illat...

Monesti näiltä pieniltä merkeiltä on halunnut sulkea silmänsä ja takertua entistä tiukemmin kesään kiinni. Sillä helposti tuntuu, että on vielä niin paljon tehtävää ja koettavaa, mieli ja kehokin tuntuvat tarvitsevan vielä lisää auringonlämpöä ja valoa - kesä ei kerta kaikkiaan voi loppua vielä! Näin olen monesti ajatellut ja varsinkin viime vuonna, joka oli kylmä ja sateinen.

Mutta tänä vuonna se ei niin haittaa, sillä kesä on ollut niin helteinen, aurinkoinen ja yltäkylläinen. Syksyä odottaa jopa pienellä innolla, sen kuulasta ilmaa ja hienoja syysvärejä, muuttuvaa maisemaa. Muuttolintuja. Takkatulta ja kynttilänvaloa.

Kurjet muuttavat etelään tässä pohjoistuulen mukana. Kuva viime vuodelta 06.08.2017 eli paljon aikaisemmin kuin nyt.

Ajatus livahtaa jopa ensilumeen ja jouluun... Tällaisen kesän pitäisi aina olla! Sellaisen, että siihen jopa - kyllästyy. Saako niin sanoa? Jos asian sanoisi toisin, niin yleensä, jos jotakin saa tarpeeksi paljon, saa asiasta kylläkseen eikä sitä enää tarvitse lisää. Nyt on käynyt niin. Kesää on ollut yllin kyllin. Jopa ylitse oman tarpeen.

Kävin pari viikkoa sitten joenrantaniityllä. Vuosi takaperin niitty oli samaan aikaan täynnä kukkia, perhosia ja elämää. Nyt siellä oli hiljaista, kukat olivat suurimmaksi osaksi kukkineet, pari valkoista perhosta vain lenteli peltotiellä ja pienemmistä koivusta tippui jo keltaisia lehtiä. Kesän helteiden vuoksi kaikki kukinta oli nopeutunut ja kasvit jo kellastuivat. Olin yllättynyt.



Lanttuperhonen imemässä mettä puna-apilasta 09.08.2018. Vieressä olevan kasvin lehdet ovat jo kellastumassa ja puna-apilakin on jo nähnyt parhaat päivänsä. Kesä on lopuillaan tällä peltotiellä.

Kesän lopun huomaa ensimmäisenä pimenevistä illoista. Enää ei puutarhassa puuhailla puolenyön aikaan, kun jo puoli kymmeneltä rupeaa hämärtämään. Valon määrän vähentyminen onkin ensimmäinen kesän lopun merkki. Se on myös merkki, jonka kasvitkin huomaavat, vaikka muuten olisikin aurinkoista ja lämmintä.

Takiaisen haivenia jo 09.08.2018. Viime vuonna ne olivat tähän aikaan täydessä kukkaloistossaan.

Vielä on silti lämmintä, vaikka elokuinen öinen kaste pisaroi aamuisin nurmella ja kastelee kävelijän kengät. Mutta joissakin puissa on jo joitakin keltaisia ja punaisia lehtiä. Niille ei voi olla vihainen, noille syksyn "kukille". Tulevalle ruskalle.

Joenrantaniityllä osa nuoremmista koivuista  pudotteli keltaisia lehtiään, jo 09.08.2018.

Kuitenkin vielä pihassani kaikki kukkii ja kasvaa vielä. Aivan toisin kuin joenrantaniityllä.

Sato puutarhassani kypsyy yhä. Istutin ensimmäistä kertaa kahta eri lajista pensastomaattia ruukkuihin ja tomaatit punastuvat nyt vauhdilla. Päivän ruokavalio koostuukin nyt - tomaateista. Ne ovat makeita pikkusuupaloja, joita tulee napsittua sitä mukaan, kun ne kypsyvät. Totta puhuen niitä tulee syötyä ennen kuin ne kerkeävät aivan kypsiksikään.:)

Pensastomaatit maistuvat parhaimmiten ihan sellaisenaan. Niitä tulee syötyä kuin karkkia, suoraan pensaista ja aivan ohimennen.

Luumupuun luumutkin kypsyvät nyt parhaillaan. Pyörin kerran päivässä puun ympärillä kahmien kaksin käsin mehukkaita luumuja maistiaisiksi ja sisälle syötäviksi. Kun puu on antanut hedelmänsä, menee enää pieni hetki, kun se käy talvilevolle. Melkein odotan sitä itsekin, talvilepoa. Sillä olen saanut kesästä kyllikseni. 

Sinikka-luumuja ja kesäomenoita, Huvitusta ja Valkeata kuulasta. Loppukesän juhlahetkiä, kun pöytä notkuu omista hedelmistä.

Onneksi meillä on täällä Suomessa neljä vuodenaikaa. Kun sen rytmiin on koko ikänsä tottunut, en voisi kuvitellakaan asuvani maassa, jossa vuodenajat eivät olisi niin selkeät kuin täällä. Vai olenko minäkin vain tottumusteni orja, vaikka koenkin vuodenajat ensisijaisesti vaihteluna ja tervetulleina sellaisina? 

Kuva otettu Myllykoskella 16.08.2018.  Pieni, keltainen ja sydämenmuotoinen lehti pilkisti vihreän lehdistön keskeltä. Ensi merkki tulevasta, syksyisestä ruska-ajasta. Yllättäen se ilahdutti minua, syksyn tulo.

Kesääkin osaa mielestäni arvostaa enemmän, kun on rämpinyt läpi kylmän ja pimeän talviajan. Kun siitä talvilevostakin on sitten joku päivä jo saanut kyllikseen ja kylläkseen. Hmmm.... nyt ajatukset rientävät jo seuraavaan kesään.:) Mutta mitä muuta nämä neljä vuodenaikaa ovat? Jatkuvaa kiertokulkua vuodesta toiseen...

Tuntemattomat sienet

Ostin kauan sitten sienikirjan, sillä halusin kerätä eri luonnonsieniä ja oppia tekemään niistä ruokaa perheelleni. Mutta miten kävikään? Aina löytyi kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli herkullinen ruokasieni ja toinen kolmen ristin myrkkysieni. Into koko sieniasiaa kohtaan lopahti ja sieniharrastus sai jäädä.

Punakärpässieni näyttää sokerikuorrutetulta leivokselta, muttei se ole. Tiedätkö muuten, mistä nimi kärpässieni tulee? Kärpässienestä on tehty aikoinaan hyönteismyrkkyä paloittelemalla ja liottamalla sitä maidossa. Maito taas houkutteli kärpäsiä, jotka sitten sitä myrkytettyä maitoa juotuaan kuolivat.

 
Halu oppia tunnistamaan syötäviä sieniä on silti yhä olemassa. Jossakin syvällä sisimmässäni, mutta kuitenkin.

Viime syksynä löysin paikalliselta kansanopistolta ja Martoista syksyiset sienikurssit. Mutta yllätyksekseni kurssit eivät toteutuneet liian vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Ihmettelin miksei. Eikö ihmisiä kiinnosta sienet vai onko niiden tunnistaminen helpompaa muille kuin minulle?

Valkokärpässieni. Jo lapsena opetetaan kaksi sientä, joita ei saa syödä ja tämä sieni on toinen niistä. Valkokärpässieni on kaikkein myrkyllisin sieni Suomessa. Jo kuutiosentti tätä sientä riittää myrkyttämään ihmisen.

Eikä sienten tunnistaminen helppoa olekaan. Se onkin suurin syy, joka rajoittaa niiden keräämistä ja käyttöä ruoanlaitossa. Tuntematonta sientä ei nimittäin koskaan saa käyttää ruuaksi. Se on yksinkertaisesti vaarallista!

Tämä sieni on harmaamustesieni. Se on syötävä sieni nuorena, muttei mikään herkusieni. Eikä sitä voi säilöä. Luin, että tätä sientä ei kannata nauttia alkoholin kanssa, silloin sienestä saa myrkytyksen siinä olevan kopriini -nimisen aineen takia. Tätä sientä kasvaa meidänkin kostealla alapihallamme, josta kuva onkin otettu.

Sienten määrittäminen vaatii harjaannusta, sillä sienen koko, muoto ja väri muuttuvat iän, kasvupaikan ja sään mukaan. Ei siis ihme, että olen ollut ymmälläni, vaikka kirjan kanssa olenkin yrittänyt niitä tunnistaa. Yksi kuva ja kirjallinen lajikuvaus ei yksinkertaisesti aina riitä tunnistamaan outoa sientä. Ainakaan minulle.

En löytänyt tämän näköistä sientä sienikirjastani, joten tyydyin vain ottamaan siitä valokuvan ja ihmettelemään... Onko sieni syötävä vai ei?

Olisikin hyvä, jos voisi opetella sienentunnistusta jonkun osaavan ja kokeneen ihmisen opastuksella. Ja siihen pyrin minäkin. Äitini ja anoppini olisivat sieni-ihmisiä, mutta heistä ei enää ole metsään menijöiksi. Miksen ollut nuorempana sienistä kiinostunut?!! Olisin saanut sukupolvelta toiselle siirtynyttä sienitietoutta ja tiedon myös hyvistä sienipaikoista. Niitä kun ei aina mainosteta vieraille.

Mikä sieni? Näyttää kutsuvalta, mutta...

Toivoisin, että oppisin aluksi edes kaksi-kolme sientä varmuudella tunnistamaan, siis nimenomaan herkullista ruokasientä. Se olisi hyvä alku ja olisin tilanteeseen tyytyväinen. Ainakin näin aluksi.

Tämä näyttää tatilta ja sienikirjani mukaan lähes kaikki tatit ovat syötäviä, paitsi sappi- ja äikätatit. Nekään eivät ole myrkyllisiä, vaan yksinkertaisesti vain tavattoman pahanmakuisia. Pieni määrä sappitattia voi pilata koko ruoan maultaan syöntikelvottomaksi.

Eikä riitä, että oppii tunnistamaan muutaman sienen, sillä sienet ovat käyttökohteena niin erilaisia. Jotkut sopivat sienisalaattiin, toiset paistettavaksi tai keitettäväksi, muhennokseenkin - ja jotkut voi pakastaakin. Muttei kaikkia. Jokaisen sienen kohdalla on tiedettävä, mihin sitä voi käyttää.

Yleensä ottaen sanotaan, ettei vanhoja sieniä tule kerätä, koska ne eivät maistu enää hyviltä, vaikka laji olisi muuten herkullinen ruokasieni. En tunnista tätä sientä, muttei tämä kyllä herätä ruokahalua. Keräisitko itse sen sienikoriin?

Viime vuonna olin näihin samoihin aikoihin, elokuun puolivälissä, puolisoni vanhempien mökillä Itä-Suomessa ja siellä oli silloin valtavasti sieniä kaikkialla. Liekö ollut oikea sienikesä, kun oli niin sateinen. Lähes kaikki tämän postauksen kuvat on otettu tuolloin, viime vuonna.

Nyt vuotta myöhemmin, tänä viikonloppuna, sieniä ei näkynyt missään. Kuivuus lienee syy siihen.

Luottamusta herättävä sieni puolukan varpujen seassa, mutta onko syötävä vai ei? Tietämättömyys voi olla välillä tuskallista ja turhauttavaa.

Yleensä mielletään, että sienet kasvavat vain syksyllä. Muttei se ole niin. 
Jo keväällä päästään keräämään esimerkiksi korvasieniä. Alkukesällä on taas kevätkaunolakkien, isojuurekkaiden ja ensimmäisten tattien aika. Varsinainen tatti- ja haperoaika alkaakin sitten vasta sateiden jälkeen heinäkuussa. Mutta onhan niin, että syksy on varsinainen sienten pääkasvuaika, varsinkin elokuu ja syyskuu. Sieniä voi kuitenkin kerätä jopa marraskuulle asti. Näin luin. 

Tämä on selvästi joku tatti eli syötävä sieni. Mutta mikä tatti?

Pilajan alla hämärässä kasvoi tällainen sieni. Punaiset marjat sammaleella luovat sadunhohtoista tunnelmaa ja mielikuvitus lähtee heti laukkaamaan. Tällaisista hetkistäkö sadut syntyvät?

Mutta vielä minun täytyy tyytyä kaupan herkkusieniin, etten vahingossa, aivan tahtomattani, myrkyttäisi perhettäni. Sillä sellaista tapahtuu aina välillä, olen lehdestä näistä tapauksista lukenut. Ihan täällä Suomessakin. 

Tämä saattaa olla tummakehäkärpässieni. Jos se on se, sieni on syötävä kärpässieni -nimestään huolimatta.

Täytyypä pitää silmät auki, sillä aina välillä lehdissä ja netissä lukee tietoja sieniluennoista tai kursseista. Jolle minäkin menisin. Jotta oppisin asiasta lisää.

Syödäkö vai ei? Tiedätkö, että punakärpässienen valkoiset pilkut saattavat huuhtoutua vesisateessa pois, sillä ne ovat irrallisia. Paras jättää sieni keräämättä ja mennä sienikurssille. Mutta onhan tämäkin sieni houkuttelevan näköinen... näyttää ihan ruokasieneltä. Mutta pelkkä näyttäminen ei riitä, sillä asia pitää ihan oikeasti tietää.

Meillä kasvaa valtavasti hukkaan heitettyä ruokaa metsissämme. Valtavasti marjoja ja sieniä, villivihanneksia jne jne. Ja ne olisivat kaikkien saatavilla jokamiehenoikeuksien vuoksi - ja aivan ilmaiseksi.

Kesän marja- ja hedelmäsatoa

Kun katselen kotini ikkunasta ulos tai kävelen ympäriinsä puutarhassani, näen kaikkialla sadon kypsyvän. Sen näkeminen kuplii ilona rinnassani, sillä se on minulle pienoinen ihme. Joka ikinen vuosi.

Kuistillani kypsät kuukausimansikat hehkuvat punaisina ja ohimennessäni aina nappaan yhden suuhuni. Se maistuu - mansikalta, hieman kirpeältä ja makealta yhtäaikaa.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Näin sanotaan. Mutta entä jos pitää enemmän mustikoista?

Kerrankin tontiltamme löytyy myös mustikoita, sillä yleensä linnut syövät ne. Muttei tänä kesänä. Pidän yleensäkin enemmän metsämustikoiden kuin pensasmustikoiden mausta, sillä metsämustikka on marjana paljon voimakkaamman makuinen.

Puutarhassani kasvaa vanhastaan viisi marjapensasta autotallin seunustan vieressä. Olen ne aikoinani viisaasti sinne istuttanut, paikkaan, jonka ohitse kuljen päivittäin monen monta kertaa. Ja satoaikana aina - aivan ohimennen - poimin marjoja suuhuni suoraan pensaista. Kiireisen ihmisen loistoratkaisu. Suosittelen!

Karviaiset kypsyvät marjoista ensimmäisenä ja ne onkin jo lähes syöty. Samoin viherherukat, jotka taas kypsyvät ennen puna- ja mustaherukoita.

Karviaiset ovat herkullisia, lempimarjojani. Onneksi ne eivät kelpaa linnuilla, saan syödä niitä omaan tahtiini ihan rauhassa.

Pidän 'Vertti' viherherukoista. Niiden maku on mieto ja miellyttävä. Valokuvan ottamisen jälkeen söin ne, nämä  marjat.

Ihmeekseni punaherukoita on vielä pensaissa, yleensä linnut ovat syöneet ne jo aikoja sitten. Punaherukat ja kirsikat, molemmat lintujen suosikkeja. 

'Punainen Hollantilainen' on kuin huutomerkki linnuille: syökää minut!

Mustaherukoita voi vielä ohimennen riipiä suuhunsa, sillä ne kypsyvät viimeisinä. Pidän mustaherukoista, niiden voimakkaasta mausta. Ne eivät ole kirpeitä kuten punaherukat, mutteivat myöskään niin laimean makuisia kuin viherherukat. Ne maistuvat - mustaherukoilta.

Mustaherukka 'Mortti' on hyvän ja voimakkaan makuinen ja erittäin terveellinen marja. Myös lehdet voi hyötykäyttää teeaineksena.

Siirsin myöhään viime syksynä tontin laidoilta sinne levinneitä marjapensaita pihaani ja perustin uuden, isomman marjatarhan. Kymmenen uutta pensasta: kolme karviaista, neljä mustaherukkaaa, yksi punaherukka ja kaksi viherherukkaa. Joutomaalla olisi vielä yksi karviainen odottamassa, mutten tiedä minne sen laittaisin. Onpa minulla ongelmia...:))

Tänä kesänä uudet marjapensaat ovat lähinnä juurtuneet ja tehneet vain muutaman marjan viimevuotisiin versoihin. Mutta ensi keväänä tilanne on jo varmaan aivan toinen. Ne alkavat kasvattamaan uusia versoja ja tuuheutua. Kunnon marjasatoa täytyy vielä kuitenkin jonkin aikaa odottaa. Pari vuotta?

Tyrnit ovat olleet pihallamme lähes kaksikymmentä vuotta, joten ne ovat pensaina jo aika vanhoja.Tänä vuonna sato tulee olemaan laihanlainen ja marjatkin ovat vielä raakoja. Tyrni on kuitenkin kova leviämään ja olenkin ajatellut siirtää uusia alkuja parkkipaikan toiselle puolelle koristeeksi. Sillä pensas on hyvin kaunis hopeisine lehtineen ja oranssisine marjoineen.

Uusi marjatarha tietää tulevaisuudessa mehustimen ostoa ja sen käytön opettelua. Rakas anoppini on antanut minulle vinkkejä, miten mehuja voisi käyttää. Kuinka eri mehulajit voi sekoittaa sekamehuksi ja tehdä niistä mm. kiisseliä. Tätä kiisseliä hän on minulle jo vuosia tarjonnut ja se on - ihan oikeasti - todella hyvää. Seassa kokonaisia marjoja, mansikoita ja mustikoita. Ja kerman kanssa, tietenkin.

Näiden kymmenen marjapensaan viereen ostin keväällä neljä vadelmapensasta, neljä 'Maurin Makeaa'. Maistiaisia on saatu, herkullisia ja makeita. Uutta satoa on vielä tulossa lisääkin. Jo ensimmäisenä vuotena. Yllätyin ja ilahduin, sillä en keväällä uskonut sitä.

Tänä vuonna saadaan vadelmasta vasta maistiaisia. Tulevina vuosina satoa jää toivottavasti hilloihinkin laitettavaksi.

Vadelmien viereen istutin väliaikaisesti mansikoita, Polkaa. En ole antanut niiden vielä kukkia, että pienet taimet vahvistuisivat, mutta yksi kukka kukki niin piilossa, etten huomannut, ja teki marjankin. Marja oli makea ja hyvänmakuinen ja sain siitä hyvin esimakua ensi vuoden mansikkasadosta. Ensi kesänä sitten istutan nämä mansikat viljelylaatikoihin ja satoakin saa tulla. Ja sitä odotetaankin.

Mansikka 'Polka' on pihallamme aivan uusi tuttavuus. Satoa on tulossa vasta tulevina vuosina. Ja sitä odotetaan innolla, sitä mansikkasatoa. Kukapa ei odottaisi...

Kävelen toiselle puolelle pihaa, hedelmätarhaani. En olisi koskaan uskonut omaavani sellaista, sillä lapsuudenperheessäni ei sellaista ollut. Mutta minulla on nyt oma hedelmätarha, ja olen siitä kiitollinen.

'Huvitus' omenapuu on aina ollut puutarhamme satoisin hedelmäpuu. Omenat ovat kohtalaisen pieniä, mutta makeita ja mehukkaita syöntiomenoita. Oikeita herkkuomenoita.

Omenapuut ovatkin tänä kesänä täynnä omenoita. Osa oksista riippuu uhkaavan näköisesti ja makaa nurmikollakin. Varsinkin talviomenapuu 'Antonovkan' alimmat oksat. Ja sen omenat kerkeävät vielä kasvaakin, ja sadettakin on tulossa. Toissa kesänä puun latva halkesi ja tuin sen ruuvein ja sidontaliinoin. Täytynee harventaa omenoita revenneestä oksasta, ettei se repeä uudelleen.

Herkkuomenapuu 'Huvituksen' omenat taas ovat tänä vuonna pieniä kuivan kesän vuoksi. Ja koska pihlajissa ei ole tänä vuonna ollut pihlajanmarjoja, pihlajanmarjakoi on muninut omenoiden pinnalla ja se taas näkyy rupisina omenoina. Omenat maistuvat kuitenkin hyviltä, kunhan syö omenaa vain sen ehjältä puolelta. Pienuuden ja rupien takia omenissa vain ei ole kovinkaan paljon syötävää per omena. Muutama haukkaisu ja on jo otettava uusi syötäväksi. Onneksi niitä on sentään määrällisesti paljon.

Huvitus omenapuu on kesälajike ja omenat ovat nyt kypsiä ja syötäviä.

Kelta- ja punakanelimme eivät ole koskaan tuottaneet määrättömästi omenia, ne kun kasvavat hivenen mäntyjen varjossa ja kärsivät siitä. Valon puutteesta. Mutten raaski mäntyjä kaataa poiskaan, vaikka olen sitä kyllä harkinnut. Asia ei ole kuitenkaan edennyt harkintaa pidemmälle.

Keltakanelit ovat syyslajikkeita, joten ne eivät ole vielä kypsiä. Nyt kun on vasta elokuun alku.

Kesäomenapuumme 'Valkeakuulas' on puuna vielä aika pieni ja nuori, mutta täynnä omenoita sekin. Ja varsinkin tämä puu on saanut kaikki ympäristön ampiaiset ja kärpäset kimppuunsa. Omenat ovat selvästi kypsiä ja makeita - niistäkin.

'Valkeassa kuulaassa' käy kuhina. Välillä oli pientä tappelun nujakkaakin, kellä on oikeus parhaalle paikalle ruokailemaan.

Luumut eivät ole vielä aivan kypsiä, mutta 'Sinikka' luumupuussa niitä on paljon. Tänä vuonna. Puu on pitänyt parina viime vuotena lepovuotta. Mutta rakastan 'Sinikka' luumuja, sillä ne ovat makeita ja herkullisia. 

Minulla on paikka jo toiselle luumupuullekin, kuolleen kirsikkapuun paikalle. Pupujussit mokovat jyrsivät sen varren ympäriinsä keskellä kesää, eikä se kestänyt sitä.

'Sinikka' luumut ovat vielä kovia ja raakoja. En malttaisi odottaa niiden kypsymistä, niin hyvä ne ovat.

Kirsikat kukkivat keväällä ja kypsyvät loppukesällä ensimmäisinä ja niitä oli tänä vuonna kohtalaisesti. Yhtenä aamuna mieleni teki käydä niitä poimimassa ja herkutella niillä kastamalla kirsikat sokerikipossa ennen syömistä. "Makeaa ja kirpakkaa yhtäaikaa, mikä makunautinto tulossa", ajattelin. Minun tapani herkutella kirsikoilla. 

Mutta, mutta... kaikki kirsikat olivat kadonneet! Linnut mokomat! Kahtena vuonna ovat jättäneet kirsikat rauhaan, mutta nyt olivat syöneet kaikki. Ja puu voi todellakin tyhjetä yhdessä päivässä parempiin suihin, jo aikaisin aamutuimaan. Mikä harmi...

Sillä välillä kun minä ihailin kirsikoita Yrttipuutarha Redutissa Kotkassa, linnut kävivät syömässä omani minun puutarhassani. Epäreilua!

'Pepi' päärynäpuumme ovat kukkineet runsaasti vuosi vuoden jälkeen, mutta tehneet heikosti hedelmiä. Tänä vuonna keväällä näytti, että päärynöitä tulisi runsaasti, joten olin innoissani. Mutta, mutta... suurin osa putosi raakileina pois.

Kypsänä 'Pepi' päärynä saa punaista väriä pintaansa. Päärynät saavat kypsyä vielä jonkin aikaa ennen kuin poimin ne.

Joitakin hyvän näköisiä kasvaa puiden oksilla ja varsinkin latvustossa ja siellä täällä pieniä ja epämuodostuneita raakileita. Mitä ihmettä!? Tämä on aivan uutta. Mitä oikein tekisin näiden puiden kanssa?

Alan olla yhä enemmän sitä mieltä, että vaikka 'Pepi' päärynäpuu on itsepölytteinen, sille tekisi hyvää saada joku muu päärynäpuu rinnalleen. Kukat pölyttyisivät paremmin ja sato olisi varmempi. Mutta mikä puu kukkisi samaan aikaan?

Keskellä lehden takana on yksi normaalin näköinen päärynä, mutta mitä nuo kaksi muuta ovat? Johtuneeko kuivuudesta vai mistä, nuo epämuodustuneet muodot...

Puolisoni joi yhtenä aamuna, runsas viikko sitten, kaikessa rauhassa kahvia keittiössä ennen töihin lähtöä, kun hän huomasi valkohäntäpeuran omenapuidemme luona. Se söi kypsiä Huvituksia maasta, maistoipa yhtä omenaa puustakin, mutta ei tykännyt siitä. Oli kai silloin raaka vielä. 

Minua ei haittaa, jos pari kaurista käy vähän omenia syömässä, kunhan se jää siihen. Niistä ei ole vielä ollut meille haittaa, mutta kauriiden määrä on selvästi lisääntynyt meilläkin. Kunhan eivät alkaisi kuunliljojani syömään, kuten joillakin. Siitä en pitäisi... 

Käy niin kuin pupujen kanssa, jotka ovat kyllä suloisia, mutta syksyllä on aina hirveä työ alkaa suojata pensaita ja puita talven varalle. Ja joitakin nuoria puita on suojeltava kesälläkin. Muuten menevät vieraisiin suihin.

Puolisoni otti kännykällä kaihtimien välistä kuvan valkohäntäpeurasta 'Huvitus' omenapuumme luota. Kuuden aikaan aamulla aamukahviaikaan.

Satoaikana hedelmä- ja marjatarhani saa pihan tuntumaan jonkinlaiselta paratiisilta. Kuinka voi oma puutarha ollakin niin täynnä hyvää syötävää!  Mutta mutta... mitä yhtenä päivänä näinkään keskellä onnelaani?

Käärme hätkähdyttää aina, kun se tulee luonnossa tai pihalla vastaan. Vaikka se olisi tällainen pieni vaskitsa ja vaaraton. Suojeltukin vielä.

Näin todellakin käärmeen! Kaivoin pensashanhikille kuoppaa ja siellä se luikerteli. Multakuopassa. Onneksi en lapiollani kerennyt satuttamaan sitä. Pikkuista vaskitsaa. Tuota rauhoitettua ja vaaratonta pikkukäärmettä. Aikani sitä katselin ja kannoin sen sitten lapiollani metsän reunaan. Sieltä se lähti tyytyväisenä luikertelemaan omille teilleen.

Mutta käärme pikku paratiisissani. Pitäisikö kylmät väreet kulkea selkäpiissäni? Ei sentään, ei ainakaan tällaisella helteellä...

Vaikka käärmeet kuuluvat kesään, niin kuuluvat mansikatkin. Onneksi käärmeitä ei täällä näy usein, edellisestä kerrasta on aikaa yli kymmenen vuotta. Joten kesäisin voin aivan rauhassa keskittyä kuukausimansikoiden syömiseen. Ja niin taidan tehdäkin. Tulevaisuudessakin.

Sapokan Vesipuisto, suosikkipuistoni

Tällaisenä helleaikana pelkkä sanakin Sapokan Vesipuisto kuulostaa ihanalta ja vilvoittavalta. 

Mutta täytyy muistaa, että kyse ei ole mistään ulkouimalasta tai vesikylpylästä, vaan ihan oikeasta kaupunkipuistosta. Puistosta, joka on rakennettu merenlahdelle, ja joka on suunniteltu vesi- ja kiviteeman ympärille. 

Ja kun ollaan Kotkassa, kaupungissa, joka sijaitsee meren rannalla, niin merivettä riittää luonnostaan. Ja sitä onkin sitten helppo pumpata vaikka minne: korkean kallion päällekin - vaikkapa vesiputoukseksi. Kuten alla...

Sapokan Vesipuisto olikin helppo löytää, sillä vesiputous näkyi lahdenpoukaman toiselle puolelle asti, ja haikaranpesäkoristekin oli aivan parkkipaikan vieressä. Nuo niin tärkeät puiston maamerkit! Ainakin minulle.

Tästä olikin hyvä aloittaa puistokierroksemme, sillä tässä näkyi kaikki oleellinen: vasemmalla huvimajassa INFO-piste, tien päässä näkyy kaarisilta, oikealla ylhäällä kalliolla vesiputous, alempana haikaranpesä - ja runsas kasvipaljous veden äärellä. Mitä muuta puistolta voi toivoa?

Kotkan puistojen tunnuksenomainen runsaus vyöryi jo tuttuna vastaan. Pensaita ja kukkia, puitakin, oli istutettu suurina ja tiheinä massaistutuksina. Kaiken tämän keskeltä löytyi vielä myös paljon pieniä yksityiskohtia: kiviasetelmia tai moderneja taideteoksia, tai jopa pieni japanilainen puutarha.

 Onpa hauska idea, haikaranpesä kukkapedillä! Tämä jos mikä nostaa hymyn huulille:))

Puiston pieniä yksityiskohtia: pieni hiekka-alue istutusryhmän päädyssä, jossa luonnonkiviä vierekkäin ja päällekkäin. Ei mitään kummallista, mutta kuitenkin... tämäkin yllätti.

Kiersimme, minä ja puolisoni, lahden rantaa ja ylitimme sillan, jonka toisella puolella oli venettä veneen vieressä meren rannalla eli pienvenesatama - siellä oli aivan toinen maailma kuin se, jota me olimme tulleet katsomaan. 

Varsinainen pienvenesatama oli vastakkaisessa suunnassa takanani, mutta olihan noita veneitä puiston alueellakin. Puiston kulkureitti kulkee lahden molemmilla puolilla ja jatkuu pitkälle edessä olevan kaarisillan taakse lahdenpoukamaan.

Penkkejä oli kaikkialla, sillä täytyyhän puistossa olla paikkoja, joissa istahtaa ja antaa paitsi jalkojen myös katseen levähtää. Ja kyllähän ihmisiä penkeillä istuikin, vaikka suurin osa olikin liikkeellä: kuka minnekin menossa tai jostakin tulossa. 

Levähdyspaikat varjossa kukkapenkkien keskellä. Huomaa pelastusrengas roskakorin vieressä - olemme veden äärellä.

Ja olihan meitä turistejakin. Meidät erotti paikallisista pysähtelevästä ja poukkoilevasta kulkutyylistä - ja kameroista. Paitsi kännykkäkameroita, monella oli myös järjestelmäkameroita mukanaan, joilla kuvata. Sapokan Vesipuisto oli ihan oikeasti turistikohde, monelle. Kotkaan tullaan katsomaan puistoja!

Takana rakastamani hopeapaju ja edessä keltaisia nauhuksia. Minulle on tulossa selvästi keltainen ja hopeinen kausi, kun huomaan nuo värit nyt kaikkialla. Keltaisen ja hopean...

Näin kävellessäni vasemmalla pienen lammen, josta virtasi lahteen pieni purontapainen tai jokin ylivuoto-oja. Lähdin sitä tutkimaan vähän lähemmin ja yllättäen huomasinkin pienen japanilaistyylisen alueen sivummalla. 

Lampeen virtasi vettä ylempää rinteestä ja näin ihmisiä kiipeilevän siellä puolimetsäisellä alueella. No minäkin uteliaana myös ja puolisonikin perässä, kun vaimokin meinasi kadota jonnekin...

Sapokan Vesipuistossa oli myös tällainen pieni oma puistoalueensa vähän sivummalla, japanilaistyylinen puutarha. 

Ihmisiä kiipeili rinnettä ylöspäin, joten minä myös. Eikä minulla ollut hajuakaan, minne olin menossa. 

Polku oli kuin vahingossa syntynyt monen kulkijan toimesta. Niin kuin vain voi polku luonnostaan syntyä minne vain. 

Puron ylitse oli laitettu pieni vaatimaton kivisiltakin ja aivan huomaamatta olinkin jo kohta kiivennyt rinteen huipulle - ja mitä siellä ensimmäisenä tulikaan vastaan? Kivipatsaita paljaalla kalliolla! 

Silloin tajusin olevani ylhäällä kalliolla lähellä vesiputousta - aivan vahingossa.

Kallion päällä oli kivinäyttely eri kivilajeista. Näin kaupungin omilla sivuilla sanottiin. Minusta nämä kivet esittävät ihmisiä, eikö totta?

Paikalla oli muitakin ihmisiä, ja kaikki kuljimme ja katselimme ympärillemme. Lopulta seisahduin kallion korkeimmalle paikalle ja katsoin lahden ylitse kaupungille päin. Näkymät olivat hienot. Ei ihme, että portaita oli rakennettu vesiputouksen molemmille puolille. Jos vesiputous on nähtävyys, niin mikä tämä sitten on, tällainen näköala? 

Näköala lahdelman ja kaupungin suuntaan. Tällaisella kirkkaalla ja aurinkoisella ilmalla näkee todella kauas.

Sapokan Vesipuiston alue on ollut aikaisemmin satama- ja tehdasaluetta ja siellä onkin jouduttu tekemään aikamoisia puhdistustöitä ennen kuin puistoa on päästy rakentamaan. Puhdistus- ja rakennustyöt alkoivat vuonna 1990 ja kestivät jopa neljä vuotta. 

Kaupunginpuutarhuri on kertonut, että hänen toimestaan on aikoinaan viety pitkä vesijohto kallion päälle ja laskettu siitä merivettä alas vain näytettäväksi kaupungin päättäjille, miltä putous näyttäisi, jos se rakennettaisiin. Kun kukaan ei aluksi uskonut koko vesiputousideaan. Ja tällä konstilla hän sai rahoituksen sille.

Vesiputous saa alkunsa kallion laelta 20 metrin korkeudesta ja vesi sinne tuodaan johtoa pitkin puolen kilometrin päästä merestä. Kuva vesiputouksen yläpäästä.

Ja täytyy myöntää, että vesiputous onkin koko Sapokan Vesipuiston vetonaula ja kohokohta. Jos jossakin täällä puistossa näin ihmisten ottavan valokuvia niin tämän putouksen edessä, vierellä ja yläpuolella. 

Jos missä, niin putouksen ympärillä valokuvattiin. Vesiputous on puiston vetonaula  - muidenkin kuin minun  mielestäni.

Valokuvia vesiputouksesta otettiin lahden toiselta puoleltakin, minäkin, sillä se näkyy kauas. Muu osa puistosta on toki kaunista ja hyvinhoidettua, muttei erityistä kuten tämä vesiputous, sillä Suomihan nyt ei ole varsinaisesti mikään vesiputousmaa. 

Vesiputous levittäytyy alaspäin tullessa viuhkaksi ja on valaistu, joten se näkyy pimeälläkin.

Emme voineet jäädä vesiputouksen luokse oleilemaan ja valokuvaamaan koko päiväksi, vaikka olisimme halunneetkin, sillä oli jatkettava matkaa. Oli vielä paljon nähtävää edessäpäin.

Vesiputouksen jälkeen löytyi tällainen levähdyspaikka kallion kupeesta, jossa pystyi levähtämään kevyessä varjossa. 

Huvimaja kuvattuna lahden toiselta puolelta. Sen varjossa olisi ollut mukavaa levähtää tällaisena hellepäivänä, mutta meitä ei onnestanut: huvimaja oli varattu.

Lahden rannalle oli istutettu rantakukkia, kurjenmiekkoja ja tyrnejä koristeeksi. Kestäviä ja hyviä luonnonkasveja kaikki.

Rannalla kävellessäni katselin perhosen liihottelemista ja laskeutumista rantakukan terälehdelle. "Onnellinen perhonen", ajattelin ja jatkoin mielessäni:
"Ainakin tällaisena lämpimänä ja aurinkoisena päivänä".

Pikkuperhonen etsi rantakukasta syötävää. Tämä Suomessa luonnonvaraisesti kasvava kukka on kestävä ja kaunis kasvi - ja perhonen oli selvästi samaa mieltä.

 
Kävellessäni eteenpäin näin edessäni  isoja ruukkuja täynnä kesäkukkia. Varsinkin suuret, vaalenapunaiset kosmoskukat ihastuttivat. Olivatpa kauniita! 

Erilaisia kesäkukkia oli istutettu isoihin ruukkuihin istuinryhmän vierelle.

Vaaleanpunaisia kosmoskukkia edellisestä kukkaryhmästä.

Rantakivillä näin torkkuvan sinisorsia. Ne eivät lentäneet heti pakoon, kuten joellamme talomme lähellä, sillä nämä olivat tottuneet ihmisiin. 

Nyt oli kaiken kaikkiaan aikaa enemmän tutkia ja leikkiä turistia kuin viime kesänä, kiipeillä kallioilla ja ottaa paikasta ne sata valokuvaa, joita sitten kotona kävisin myöhemmin kaikessa rauhassa lävitse. 

Puistokierros lähenee loppua, mutta nähtävä ei ole vielä loppunut. Silti on jätettävä hyvästit tälle puistolle - ainakin joksikin aikaa, sillä on jatkettava matkaa.

Katseltavaa oli silti niin paljon, etten pystynyt millään käymään esimerkiksi kasviryhmiä lähemmin lävitse enkä tutustumaan patsaisiin ja veistoksiin, joita oli siellä täällä. Mutta sehän on hyvä merkki, eikö totta? Se on merkki siitä, että paikka kestää useammankin käyntikerran ennenkuin se on koluttu tarkasti läpi. 
Puhumattakaan siitä, miltä puisto näyttää eri vuodenaikoina ja eri vuorokaudenaikoina.

Mutta onneksi otin niitä valokuvia, sillä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Uskon tähän vanhaan sanontaan, olen siitä niin samaa mieltä. Siksi otan niitä kuvia. Yleensä aivan liian paljon. Muistoksi ja muistutukseksi.