25.11.2018

Aulanko - ja neljä vuodenaikaa

Tarvitsin irtiottoa arjesta, joten kaivoin reppuni esille, laitoin mukaan eväät ja kamerani - ja lähdin Aulangolle, Hämeenlinnaan.





Oli marraskuu, taivas oli paksussa pilvessä, joten oli hämärää. Edellispäivän kosteus oli kuitenkin muuttunut huurteeksi lehtipuiden ja pensaiden oksille, ja se ilahdutti, kun lunta ei vielä ollut satanut. 


Kuva otettu alemmalta näköalatasanteelta...

Yllätyin, että sekä Joutsenlampi että Metsälampi olivat jäässä, vaikka Aulangonjärvi olikin aivan sula. Jää näytti kutsuvalta ja eräs vastaantulija jo ääneen unelmoi luistelemisesta siellä. Mutta tiesimme molemmat, ettei jää vielä kantaisi, vaikka vahvalta näyttikin. 


Metsälampi oli jäässä ja houkutteli luistelemaan. Tämä olisi upea luistelupaikka, eikö totta?  Takana Ruusulaakson huvimaja.

Siellä Aulangon kävelyreiteillä kävellessäni kaivoin muistojen arkkuni esille, pengoin sieltä ne kauneimmat hetket kuluneen vuoden ajalta, jolloin olin tutustunut itselleni uuteen paikkaan. Joka vuodenajalta, syksystä seuraavaan kesään.  

Sillä jokin tässä paikassa viehätti minua. Ihan kuin luonto ympärilläni olisi puhunut minulle: "Katso kuinka kaunista täällä on!" Ja olin sen kanssa samaa mieltä.


Syksyllä 26.09.2017 Joutsenlammella

Alkutalvella 22.11.2017 samassa paikassa.

Aikaisin keväällä 18.04.2018

Alkukesällä 28.05.2018

Viime syksynä hurautin autollani ensimmäisen kerran Aulangolle ja ihastuin paikkaan ikihyväksi. Oli tiistai-iltapäivä, joten paikalla ei koko päivänä ollut kuin muutama ihminen. 



Tähän tupsahdin, vähän yli vuosi sitten, Joutsenlammen rannalle.

Ruska oli silloin kauneimmillaan, kun pysähdyin Joutsenlammen rantaan ensi kertaa ihmettelemään maisemaa. Sorsaparvi tuli minua heti tervehtimään ja vanhempi tuntematon nainen juttelemaan kanssani. 


Olin unohtanut jotakin tärkeätä - lintujen ruokinnan. Sydäntäni särki näiden toiveikkaiden katseiden vuoksi...




Lähdin kävelemään metsäpolkua pitkin Joutsenlammelta Metsälammelle ja sieltä näköalatornille ja portaita alas Karhuluolalle. Aulangon keskeisille paikoille ja nähtävyyksille.




Metsälampi ja Ruusulaakson huvimaja.
Portaat Karhuluolalle ja Aulangonjärven rannalla, 322 porrasta. Onneksi matkalla on näköalatasanteita (levähdyspaikkoja:)).
Karhuluola ja portaikko ylös näköalapaikalle

Tulin alkutalvella tänne uudestaan, kun lunta oli satanut maahan. Sitä ei ollut tullut paljoa, mutta paikka näytti heti aivan toiselta. Taianomaiselta, sadunomaiselta. Olin taas ihastuksesta mykkänä.


Metsälampi

Metsälampi toiselta suunnalta.

Tulin uudestaan keskitalvella, kun lunta oli enemmän ja se peitti kuusen oksatkin taideteoksiksi. Silloin, talvella, kuusipuu pääsi oikeuksiinsa. Ei ihme, että se on talvipuu, joulupuu. 


Kuusi talviasussaan aivan kuin odottaa lahjapinoa juurelleen, eikö totta?

Edellisenä yönä oli satanut räntää ja kaikki puut olivat peittyneet valkoiseen huntuun. Jokaikinen oksa jokaikisessä puussa ja pensaassa. Valoisuus oli huikaisevaa. 

Voiko metsä näyttää tällaiselta...

Kävelin sen valkoisuuden ja hiljaisuuden keskellä näköalatornille asti ja kiipesin sen alimmalle tasanteelle katselemaan maisemia. Tornin yläosa oli kiinni, sillä oli talviaika.

Huurteinen näköalatorni

Taivaalla oli paksu pilvipeite ja kun päivä alkoi hämärtyä, näytti kuin pilvet yhtyisivät maahan. Sininen hämärä peitti taivaanrannan ja kaikkialla huokui rauha, kun koko maailma näytti nukkuvan. 



Sininen hetki näköalatornista


Palatessani autolle näin Metsälammen rannalla, yllättäen, kolme pientä metsäkaurista kävelemässä ja etsimässä syötävää. Olin haltioissani!




Kauriit uskaltautuivat päivän hämärtyessä lammen rannalle. Kävelivät siinä pienen hetken, säikähtivät jotakin ja loikkivat takaisin metsään.


Seuraavan kerran tulin Aulangolle vasta keväällä, huhtikuussa. Lammet olivat vielä jäässä, eikä muuttolintuja vielä näkynyt, vaikka olin toivonut sitä. Vain pari kalalokkia kinasteli jäällä. 

Mutta metsässä kasvoi jo sinivuokkoja ja lumikelloja - ja sitruuna- ja herukkaperhosia lenteli lampien ympärillä. Luonto oli heräilemässä.



Herukkaperhonen koivun rungolla - ihmettelemässä kameran suurta silmää.

Sinivuokkoja oli kaikkialla, myös vaaleanpunaisia.


Alkukesällä taas, aivan toukokuun lopulla, kasvoi kaikkialla niittykukkia: metsäkurjenpolvia, heinätähtimöitä, lemmikkejä.... Kukkalajeja oli loputon virta. 


Metsäkurjenpolvi on lempikukkani.


Ja lampien rannoilla lokkiemot hautoivat muniaan ja telkkäemo poikasineen uiskenteli vedessä. Sinisorsapari kierteli lampea ympäriinsä. Eivätkä ne pelänneet katselijaa, koska olivat niin tottuneet ohikulkijoihin.


Hautova lokkiemo ei hievahtanutkaan, vaikka kävelin ohitse ja otin valokuvan.

Oikea lokkiyhdyskunta Metsälammen tekosaarella. Huomaa pieni telkän poikanen uiskentelemassa yksinään vasemmalla...
Telkänpoikanen odottelemassa emoa ja sisaruksiaan rannalta. Poikue emoineen oli ollut päiväunilla.


Nyt, marraskuun lopulla, lammilla ei näkynyt linnun lintua, ne olivat muuttaneet muualle, sulan veden alueelle. Niittykukatkin nukkuivat talviuntaan herätäkseen taas ensi keväänä ja kesänä uuteen loistoonsa. 



Käkkäräiset rantapuut ovat lehdettömänäkin hyvin koristeellisia. Nyt marraskuussa.

Mutta kesällä ... kaikki näyttää aivan toiselta.

Kesä-heinä-elokuussa en käynyt Aulangolla laisinkaan. Miksen? Siihen ei ole mitään erikoista syytä, oli vain niin paljon muita paikkoja, joissa kävin. Ehkäpä ensi kesänä. Ja kierrän sitten sen Aulangonjärvenkin...
 







18.11.2018

5 parasta puutarhamuistoa

Sain haasteen Puutarhurintyttäreltä: 5 parasta puutarhamuistoa tältä kaudelta.

Otan haasteen vastaan, mutta muutan sitä niin, että kerron 5 parasta puutarhamuistoa koko siltä ajalta, jonka olen asunut talossamme eli 28:lta vuodelta.

Sillä viime vuoden aikana olen enemmänkin ollut kiinnostunut tutustumaan ympäröivään luontoon eli laajentamaan luontokokemusta oman puutarhani ulkopuolelle. Joten nyt palaan aikaan, jolloin rakastuin siihen puutarhaelämään. Aikoinaan.

Mutta nyt muistoihin, niihin parhaihin...

1. ENSIKUKKAPENKKI JA KASVUN IHME

Kun muutimme uuteen taloomme ja katselin pihapiiriä ympärilläni, en tiennyt mitä tehdä. Ympärillä oli metsää ja talon ympärilläkin vain hiekkaa ja metsänpohjaa. Pihalla ylijääneitä lautapinoja, tiilikasa ja puolisoni häthätään kyhäämä laudoista ja pressuista rakennettu väliaikainen puuliiteri. 

Mutta onneksi olin ostanut Suomalainen puutarha- tietokirjasarjan ja avasinkin pian sen ensimmäisen osan: Oma piha, ja sitten toisen osan: Kukkiva puutarha - ja aloin lukea. Sieltä sain ensioppini.

Yksi ensimmäisistä kukistani, jalokallioinen.


Siihen aikaan ei ollut tällaista määrää puutarhakirjoja Suomessa kuin nykyään. Kirjastossakin vain muutama perusteos ja kaksi englanninkielistä puutarhasuunnitteluun liittyvää kirjaa, joita rakastin yli kaiken.

Puutarhanhoidosta en tiennyt mitään, sillä en ollut koskaan asunut talossa, jossa olisi ollut puutarha. Anopilla oli omansa ja hieman ihmetellen katselin hänen intoaan ja touhujaan siellä. Valtavia mummonkukkapenkkejä (yksi kukka joka lajia) ja ruusupensasaitoja. "Ei meille, kiitos", ajattelin.

Kultapallo voi kasvaa yli kaksimetriseksi. Siirsin sen aikoinaan ensikukkapenkistäni alapihan perälle, josta kuva.
Mutta kerran, kun tuttavani oli lastensa kanssa leikkimässä pihallamme, hän ehdotti, että voisi tuoda vanhempiensa pihalta kukan taimia minulle. Heilläkin on kuulema samanlainen kuiva piha kuin meillä yläpihalla oli. "Mikäs siinä", sanoin, tietämättä mihin se johtaisi.

Ensimmäistä kukkapenkkiä kaivaessani, painavalla rakennusaikaisella pistolapiolla, lasten riippuessa housunlahkeissani ja ihmetellessä, miksei äiti kiinnitä heihin huomiota, manasin koko taimikasaa vierelläni. Miksi suostuinkaan tähän? Ei minulla ole tällaiseen aikaa... 

Kukkapenkin teko kesti kaksi päivää.

Keltaiset siperian unikot viihtyvät hyvin kuivalla ja aurinkoisella paikalla. Ensikukkapenkistäni.


Sen kesän katselin niitä, kukkia. Ihmettelin, mitä ne tarvitsisivat. Kielsin lapsia katkomasta niitä. Tuli syksy, tuli talvi ja tuli seuraava kevät. Ja keväällä kukkapenkistä nousi jotakin vihreätä. Ne kasvoivat pikkuhiljaa täyteen mittaansa, niihin tuli aikoinaan nuput ja aikoinaan nupuista kukat. Ihan itsestään, siltä tuntui. Se ilahdutti minua valtavasti.

Jalokallioinen nuppuineen
Silloin rakastuin kukkiin. Ja ymmärsin, miksi muutkin hurahtivat niihin. Kasvun seuraaminen on ihmeellinen asia. Ja ovathan ne pihan kaunistus.

Ensimmäisen kukkapenkkini perennat olivat siperianunikkoja, jalokallioisia, kultapiiskuja ja kultapalloja. Kaksi jälkimmäsistä olivat aivan liian korkeita ruokailutilamme ikkunan eteen. Ne tuntuivat täysimittaisina kaatuvan ruokapöytämme päälle, kullankeltaisina ryöppyinä. Ikkunaa vasten. 

Tämän blogin taustankin kuva on kultapallosta, noista ensimmäisistä kukista pihallamme.

Ensimmäisen kukkapenkin perennat ovat vaihtuneet ja muuttaneet mikä minnekin. Nykyisin tilalla kasvaa mm. ukonlaukkaa ja kaiken keskellä on pieni rungollinen siperianhernepensas.


Tästä se kaikki alkoi, ensimmäisestä kukkapenkistäni.  Puutarhani laajeneminen ja puutarhuriksi kasvaminen.

2. ENSIMMÄINEN LINTUJEN RUOKINTAPAIKKA

Kun ei ollut koskaan asunut puutarhan ympäröimänä eikä luonnossa muutenkaan liikkunut paljoa, metsän eläimiin ei ollut tullut kiinnitettyä paljoa huomiota. Mutta anopillani, rakkaalla anopillani, oli lintulauta keittiön ikkunan edessä. Ja niitä, lintuja, hän seuraili päivät pitkät. Syötti ja kesytti pihan oravia. Ja jutteli niistä meille.

Oravan touhuja on mielenkiintoista seurata. Ihan oikeasti.
Jospa mekin laittaisimme lintulaudan! Tein sen vanhasta kukkatelineestä, jossa oli välihylly. Sahasin jalat poikki ja käänsin sen ylösalaisin, jolloin hylly leveämpänä toimi kattona. Siemeniä sisälle ja sitten vain odotettiin. Olohuoneen ikkunan takana pienten lasten kanssa. Siinä meillä oli ihmettelemistä.

Lintuja tuli, tavallisia tiaisia ja muita lintuja, iso osa sellaisia, joita en tuntenut - ja fasaaneja, sillä "lintulauta" oli laitettu kannon päälle ja se oli matalalla. Tarkoituksella. Ja lapsille se oli jotakin aivan uutta, joka toi myös mukanaan vastuuta ja tekemisen iloa.

Lintujen seuraaminen on aivan yhtä mielenkiintoista kuin oravienkin. Lintujen ruokintapaikka kannattaakin sijoittaa aina ikkunan lähelle. Lintukirjalle on käyttöä.
Muistan, kun vanhin poikani, silloin 5-6-vuotias, vei lintulaudalle ensimmäisen kerran siemeniä. Ulkona oli paljon lunta, joten hän laittoi saappaat jalkaansa, kaulaliina kaulaansa, myssyn päähänsä ja käsineet käteensä ja lähti college-paita päällä pakkaseen. Me muut katselimme olohuoneen ikkunasta ja kannustimme. Lasten innon ja riemun näkeminen näinkin normaalissa toimessa lämmitti valtavasti mieltäni, siksi muistan sen tänäkin päivänä. 

Lintujen ruokintapaikka nykyisin, yksi mökeistä roikkuu vielä oksasta männyn rungon takana ja kaksi talipaakkua oksissa eri puolella puuta. Mäntyjen takana vasemmalla on iso kataja, jossa linnut käyvät usein siemenensä ja pähkinänsä syömässä.




Sen jälkeen olemme ostaneet useammankin lintumökin kaupasta, mutta ensimmäinen oli ylösalaisin käännetty kukkateline - ja se toimi ihan hyvin.

3. LASTEN PIHALEIKIT PUUTARHASSA

Meillä on kolme poikaa, nyt jo aikuisia, mutta kolmas syntyi vasta talomme valmistumisen jälkeen. Mikä on ihanampi paikka poikalaumalla - ja kahdelle naapurin pojallekin, kuin iso piha ei missään. Hehtaarin tontilla oli tilaa juosta, pyöräillä, leikkiä ja meluta.

Oli aika, jolloin kaikki pelasivat paikallisessa jalkapalloseurassa ja ihmettelimme kerran, minne kaikki pallot olivat hävinneet pihaltamme? Olipa kumma tilanne. Lopulta löysin yhdeksän jalkapalloa ja kaksi koripalloa kukkapenkeistäni ympäri pihaa! Kaikki somasti piilossa näkymättömissä. 

Korkeiden kurjenmiekkojen sekaan voi kadota montakin jalkapalloa. Kukkapenkistä voi tehdä vaikka mitä löytöjä...


Kerran taas pysähdyin ihailemaan rusopäivänliljaani, jossa kaikki seitsemän kukkavartta olivat täydessä kukassa. Ensimmäistä kertaa. Mutta mitä tapahtuikaan? Samana päivänä huomasin niiden kadonneen: ne lojuivat nurmikolla.  Joku oli "miekalla" ne aivan ohimennen katkaissut maahan. Kuin viholliset konsanaan. Kukaan ei muistanut tehneensä sitä...

Rusopäivänlilja on kestävä ja vaatimaton kasvi - siis meille sopiva.

Pihaleikkejä ja touhuja oli valtava määrä, mutta tärkeintä oli, että niitä oli. Olipa lause! Mutta se on totta, sillä leikkivä lapsi on onnellinen. Ja leikkivä aikuinenkin.

4. VALOKUVAN VOIMA

Pahimpina ruuhkavuosinani, kun kaikki aika meni työtä tehden, lapsia kouluun ja harrastuksiin vieden ja hakien, en paljoa kerennyt puutarhassa olosta nauttia. Kitkin, kun kerkesin ja jos kerkesin.

Kerran, taas kerran autolle mennessäni, huomasin, kuinka hienosti auringonvalo siivilöityi kukan terälehden lävitse. Kyykistyin kukan luokse sitä hetkeksi ihailemaan, mutta kohta oli jatkettava taas matkaa. Tämä tapahtui muutaman kerran. Mietin, miten voisin ja ehtisin nauttia kätteni tuloksista. Noista kukista, joita niin innolla olin kasvattanut, kun lapseni olivat pieniä ja mietin, kuinka saada aikani kulumaan pihalla heitä vahtiessani.

Voisin valokuvata niitä! 

Olin kerran aivan vahingossa saanut pari kohtalaista valokuvaa omenapuun kukista ja hämmästynyt. Aivan mitättömällä taskukameralla. Voisinkohan minäkin oppia valokuvaamaan?

Kuva omenankukista otettu joskus kauan sitten halvalla, pienellä taskukameralla 1990-luvulla. Ensimmäinen "valokuvani" oli vahinkolaukaus, eikä teknisesti kovinkaan hyvälaatuinen. Mutta siitä iti ajatus, josko oppisin joku päivä valokuvaamaan.


Ostin järjestelmäkameran, filmikameran. Mutta huomasin, että kuvaaminen tuli turhan kalliiksi, sillä olen tunnekuvaaja. Eli ei järjen hivenettä, kun täysin taitamattomana halusin filmille näkemäni. No, eihän se onnistunut kuin todella harvoin. Liian kallista ja turhauttavaa! 

Canonin filmijärkkärillä otettu valokuva jalopionistani aivan 2000-luvun vaihteessa.
Ostin parin-kolmen-neljän vuoden kuluttua Canonin digijärkkärin, EOS 400D:n, ei mikään ihmeellinen kamera, mutta se oli minulle lottovoitto. Nyt voisin tehdä erehdyksiä, eikä se maksaisi mitään. Voisin aivan rauhassa harjoitella. 

Aloin myös kiinnittää yhä enemmän ja enemmän huomiota kukkien ja kasvien yksityiskohtiin. Huomasin, kuinka kauniita monet pienet asiat olivat, esimerkiksi lehtosinilatvan kukat, läheltä katsottuna, vaikka kukka muuten oli, ja on, vaatimattoman näköinen. 

Lehtosinilatvan pienen pienet kukat ovat uskomattoman herkkiä ja kauniita läheltä katsottuna. Kaukaa niitä ei edes kunnolla huomaa.
Näitä ensimmäisiä tulosteita sitten laitoin mappien eteen työhuoneessani keskellä talvea ja huomasin jotakin erikoista. Kuvilla oli valtava vaikutus minuun!

Siirryin toiseen olotilaan. Ja rentouduin. Tunsin kuinka oli kesä ja olin ulkona puutarhassani; tunsin kuinka istuin omenapuun alla ja aurinko paistoi lämpimästi; tunsin kuinka päässä humahti aivan fyysisestikin, kun stressitaso laski. Se oli ihmeellistä!

Silloin ymmärsin valokuvan voiman. Silloin ymmärsin, kuinka tärkeä merkitys ympäristöllä on ihmisille. Siksi otan vain kauniita kuvia.

5. OMA RAUHA OMASSA PUUTARHASSANI - EIKÄ SE YLLÄTTÄEN RIITÄKÄÄN

Kävin muutama vuosi sitten asuntomessuilla. Kiertelin siellä ihmisvilinässä puolisoni kanssa, ihmettelimme yhdessä sitä kaikkea.

Mikä kiinnitti huomiotani? Pihat!

Ne olivat niin pieniä! Jos seisoin pihalla, pystyin katsomaan pahimmillani naapurin taloon sisälle ja katselemaan, mitä ihmiset siellä puuhailivat. Missään ei ollut katseilta suojattua paikkaa! Pihallakin olit katseiden kohde. Kauheata!

Kävin viime keväänä Helsingissä Kirsikkapuistossa parhaana kukinta-aikana. Paikka oli täynnä ihmisiä, vilttiä oli vieri vieressä ja ohikävelijöitä joka puolella. Ihmiset "nauttivat" kirsikankukista ihan virallisestikin. Mutta siellä ei ollut minkäänlaista rauhaa!

Roihuvuoren kirsikkapuisto

Kun tulin kotiin, sekä asuntomessuilta että kirsikkapuistosta, huokaisin helpotuksesta. Kävelin omien hedelmäpuidemme lomitse, myös kahden kirsikkapuun ympärillä, eikä ketään näkynyt missään häiritsemässä rauhaani. Sain nauttia siitä kaikesta aivan yksinäni. Onko minusta tullut niin erakko vai olenko vain tottunut niin omaan rauhaani?

Kaksi päärynäpuutamme kukassa

Kävelin takapihallemme, jossa pystyin vaikka kulkemaan yöpaitasillani eikä kukaan näe puuhiani. Mikä rauha! Mikä onni! Suuren pihan ylellisyyttä, kun pihan kolmella sivulla ei ole taloja eikä muuta asutusta.

Käyskentely omalla pihalla on silkkaa hupia, tässä 'Huvitus'-omenapuun luona.
Tiedän, etteivät kaikki halua asua näin, mutta minulle tämä sopii. Kunhan on auto alla, kaupungille on lyhyt ajomatka vain, jos rupeaa kyllästyttämään. Tai minne vain. 

Ja lisää nyt kaipaamaani rauhaa saan menemällä repun kanssa metsään, sillä Suomi on täynnä luontopolkuja ja kansallispuistoja, erämaista puhumattakaan. Ja sinnepäin suuntaan nyt - ja raahaan puolisonikin mukaan. Tiedän, että hänkin pitää siitä...

Villistä luonnosta löytyy senkaltaista rauhaa, mitä tällä hetkellä etsin ja tarvitsen. Puutarhan lisäksi...

Mutten tiedä, miten ensikesänä käy, jos/kun ostan sen ison multakuorman pihalleni. Multakuorma saa ihmeesti vipinää ja innostusta aikaan...

Eli


Puutarhamme on antanut minulle ja perheelleni paljon uusia asioita. Se on tuonut elämääni paljon iloa, joskin myös työtä ja kuluja, mutta paljon iloa kasvien kiertokulun seuraamisessa ja puutarhan suunnittelussa, metsän eläinten seuraamisessa, leikki- ja oleskelutilana, stressin vähentäjänä ja omana tilana.


Kuten yltä voi lukea, puutarhaani liittyy valtavasti lämpimiä muistoja. Muistoja pitkältä ajalta. Niistä saisi kokonaisen kirjan.
 
Tämä haaste on Puutarhurintyttäreltä, mutta alunperin lähtöisin Maatiaiskanasen elämää-blogin pitäjältä. En itse haasta ketään erityisesti, mutta kuka tahansa, joka innostuu muistelemaan viime kesää puutarhassaan tai kuten minä, pidemmältä ajanjaksolta, voi ottaa haasteen vastaan. Tai kertoa, miten puutarha on vaikuttanut omaan elämään aivan yleisesti.

Tarkemmat ohjeet löytyvät Puutarhurintyttären sivuilta.

11.11.2018

Langinkosken keisarillinen kalastusmaja

Kävin puolisoni kanssa viime heinäkuussa Langinkosken keisarillisessa kalastusmajassa, joka sijaitsee Kymijoen itärannalla, Kotkassa. Aivan ohimennen, hetken mielijohteesta - ja se kannatti. Paikka oli hieno. 

 



Oli valtavan aurinkoinen ja kuuma päivä, oikea hellepäivä. Mikä sen mukavampaa kuin viettää hetki vilvoittavien vetten äärellä, Langinkoskella. Siellä kävellessämme, vähäsateisen kesän loppupuolella, mietimme, miltähän paikka näyttäisi keväällä.

Keväällä, kun lumien sulamisvedet saisivat kosken vesimassat kuohumaan niin, että se täyttäisi kaikki joen uomat vedellään. Myös ne uomat, joissa kesällä veden määrä vähenee ja toisin paikoin jopa kuivuu kokonaan muistoksi vain. Kuten nyt, heinäkuun helteillä.

Silloin, keväällä, paikka olisi varmaan upea. Sillä kävelysilloista päätellen, vesi virtaisi keväällä kalastusmajan molemmin puolin ja uskon, että sen kohinan kuulisi talon sisälle asti. Uskonpa vielä, että veden voima tärisyttäisi maata niin, että sen tuntisi talossakin. 

 

Edessä oleva joenuoma oli nyt heinäkuussa aivan kuiva, mutta keväällä lumien sulettua vettä ryöppyäisi varmaan kalastusmajan molemmin puolin. Sillä majan toisella puolella on myös silta, sisääntuloreitti. Silloin paikka on varmaan mykistävä. Tänne on tultava keväällä uudestaan!

Keisarillisen kalastusmajan kohdalla joki haarautuu kolmeksi (?) eri haaraksi, josta isoin ja levein uoma on tämä oikeanpuoleinen. Päähaara. Langinkoski.


Uskon, että paikka olisi myös talvella hieno, kun puut olisivat valkoisessa huurteessa ja niiden keskellä virtaisi kosken vesi. Sillä en usko, että virtaava vesi jäätyy talven aikana laisinkaan. Kovalla pakkasella kosken vesi taas höyryäisi, kun vesi olisi lämpimämpää kuin ilma ympärillään. Kuvittele, miltä se näyttäisi silloin...

Keisarillinen kalastusmaja ei ikävä kyllä ole auki talviaikana, mutta nettikuvien perusteella kalastusmajan pihapiirissä pääsee kävelemään talvellakin, mutta en voi taata sitä. Majaa ympäröi kuitenkin luonnonsuojelualue, joka on kaikkien käytettävissä ympäri vuoden.

Emme menneet kalastusmajalle sisälle ensimmäisenä, vaan lähdimme tutustumaan paikkaan kävelemällä rantaa pitkin ja ihaillen samalla laakeita kallioita ja koskea. 

 

Rakennettu näköalapaikka kosken reunalla

Laakeita kallioita ja kuohuva koski, kuumana kesäpäivänä. Jokin tässä miellyttää...


Kalliot olivat ne, jotka jäivät paikasta mieleen. Kaikkialla oli laakeita, paljaita kallioita, parkkipaikkakin sijaitsi tasaisen kallion päällä. En ollut koskaan nähnyt sellaista.


Kalliorannalle oli rakennettu vielä kivistä penger

 

Jatkoimme kulkuamme saarta kiertävää polkua pitkin, joka kulki saaren ympäri. Saaren toisessa päässä oli penkki, jolle hetkeksi istahdimme ja katselimme joen toiselle puolelle ja taloja siellä. 

 

Yksinkertainen penkki ja näköala - mitä muuta sitä ihminen tarvitsee tällaisella hetkellä?
Onpa hieno paikka asua, tällaisen joen rannassa. Näkymä oli - kodikas. Joki oli ns. ihmisen kokoinen, kapeana helposti ylitettävissä. Toisin kuin isot järvet, meristä puhumattakaan.

Ennen Langinkoskialuetta, sen ylävirrassa, vesi virtasi näin rauhallisesti. Tämä on kuin eri maailmasta. Vastarannalla olevan talon vasemmalla puolella on iso laituri ja siellä pestiin mattoja. Mattoja oli myös kuivumassa. Liekö virallinen matonpesupaikka...



Kalastusmajaa ympäröi 28 hehtaarin puistometsä ja se on suojeltu vuodesta 1960. Minusta on hienoa, että tällaisia alueita halutaan ja tajutaan suojella. Kunpa ihmiset muistaisivat käydä nauttimassa näistä puistometsistä ja luonnonsuojelualueista, kansallispuistoista. Minäkin. Ja puolisoni myös.

 

Saaren toisella puolella oli myös polku, joka kulki kapeamman sivuhaaran varrella. Siellä tunnelma oli aivan toinen, rauhallinen ja yksityinen.

Joen sivu-uomassa veden virtaus oli hyvin rauhallista, vesi oli matalalla. Hauskinta oli hyppiä kiviä pitkin, kuin lapsena. Kun kukaan ei ollut näkemässä.
 
Heijastuksia veden pinnalla
 

En ihmettele, että Aleksanteri III oli ihastunut paikkaan. Ja olihan siellä toki paljon kalojakin, paikka oli jo keskiajalla kuuluisa lohistaan, ja tänä päivänäkin se on suosittu perhokalastuspaikka. 

Langinkoski on jo menneinä aikoina katsottu niin merkittäväksi kalapaikaksi, että sen kalastusoikeudet kuuluivat jo 1380-luvulta Vadstenan luostarille ja 1790-luvun loppupuolesta 1840-luvulle Valamon luostarille. 

Valamon luostarin ajoilta 1800-luvun alussa paikalle rakennettiin myös pieni ortodoksinen kappeli, jossa pidetään tänä päivänäkin kesäjumalanpalveluksia. Kappeli sijaitsee aivan kalastusmajan lähellä, sen takana.


Pienen pieni ortodoksinen kappeli, rakennettu 1800-luvun alussa. Kuinka idyllinen! Ovi oli lukossa, mutta onneksi ikkunoista näki sisälle.



Aleksanteri III vieraili Langinkoskella jo vuonna 1880 ollessaan kruununprinssi ja ihastui paikkaan. Niinpä hän päätti rakennuttaa paikalle kalastusmajan. Ja suomalaiset tietenkin, rakensivat sen keisarille, ja samalla keisari myös vuokrasi paikan kalastusoikeudet itselleen. Maja valmistui 1889 ja keisari seurueineen vietti siellä aikaansa useana kesänä. 

 

Alakerran sali on isohko ja korkeahko tila. Takan takana vasemmalla oleva ovi johtaa keisarinnan pukeutumishuoneeseen ja oikealla olevan oven kautta pääsee keittiöön ja keisarin työhuoneeseen. Ja eteiseen, josta johtaa portaat yläkerran makuuhuoneisiin.

Keisarinnan pukeutumishuone, jonka vierellä oikealla toinen pikku huone ja vasemmalla  ovi suoraan ulos pihalle.

Alakerran keittiössä oli tietenkin puuliesi ja astiat omilla paikoillaan astiahyllykössä.


Keisarin kerrottiin kalastaneen mielellään ja pilkkoneen majalla polttopuita.  Keisarinna keitteli sitten kaloista kalakeittoa kaikille. Leikkivät hetken tavallista perhe-elämää kalastusmajassaan ja sitten illalla palasivat laivalleen. Siellä odotti kokin tekemä ateria valmiina ja tutut yöpymispaikat. Näin kertoi lipunmyyjä. He eivät kuulema koskaan yöpyneet majalla, vaikka sinne olikin rakennettu heille makuuhuoneet.

 

Tässä kuva kalastajien majasta. Aleksanteri III:n ajoista Suomen itsenäistymiseen saakka Langinkoskelle saapui vuosittain kolme kalastajaa Venäjältä. He viipyivät paikalla kesäajan. Lohenpyynti aloitettiin juhannuksena. Näin luin info-taulusta.

Takana keisarillinen kalastusmaja ja edessä - maakellari?


Suomen itsenäistyttyä paikka siirtyi Suomen valtiolle ja kalastusmajaa käytettiin senaattorien ja ministerien kesäasuntona.  

Museovirasto muutti paikan museoksi 1933 ja tästä kesästä alkaen paikasta on vastannut Kansallismuseo. 

Rakennukset ja maat omistaa kuitenkin Metsähallitus, jolta Museovirasto on vuokrannut paikan.

Sisäänkäynnin puolelta katsottuna. Langinkosken rantaa pitkin kulkee polku, jota on mukava kävellä ja samalla katsella ympärilleen. Katsella, kuinka vesi virtaa Langinkoskella tai kuinka ihmiset kulkevat siltaa pitkin yli Kymijoen sivuhaaran Keisarilliselle kalastusmajalle.