Polut

Lähdin samoilemaan metsään ulos luontoon ja jo alkumatkasta katseeni etsi tuttua polkua, jota pitkin olin aina kulkenut. Tuolla se on! Tyytyväisenä, mieli huolta vaille eksymisestä, kävelin kapeata ja kiemuraista polkua pitkin eteenpäin. Samaa polkua, jota marjastajatkin käyttävät. Samaa polkua, jota paikallisetkin tai satunnaiset kulkijat tarpovat. Samaa polkua, jolla metsän eläimetkin kulkevat. Olen oikealla tiellä. Muut ovat sen aikoinaan jo etsineet ja luoneet. Parhaan reitin perille.

Tuttu järvenrantapolku. Se on niin kapea ja vähän käytetty, että sitä tuskin huomaa varpujen seasta kevyen lumipeitteen alta. Mutta minä ja moni muukin tuntee sen.

Polku näyttää suunnan, polkuverkosto mahdollisuudet. Joskus vaihtoehtoja on kaksi tai monen monta ja onkin vaikeata päättää, minne oikein menisi. Monesti puhutaan valinnan vapaudesta, mutta joskus valinnanvapaus on pakkoa. On pakko valita eri vaihtoehtojen välillä. Vapaus ja pakko ovat samanlainen ikuinen ongelma kuin kysymys, oliko ensin muna vai kana.

Mutta jos tuntee seudun, voi valita haluamansa reitin, vaihdella kulkureittiä ja kulkea välillä toista ja välillä jotakin muuta reittiä. Pelkästään vaihtelun vuoksi.  Jokainen reitti näyttää seudun luonnosta eri puolia. Toinen polku kulkee järvenrantaa pitkin, yksi harjulla, kolmas sisälammen reunaa kiertäen. Mitä haluat tänään nähdä tai kokea...

Tämä ei ole tavallinen polku. Polku kulkee harjun kapeimman kohdan ylitse ja tätä pitkin vedetään vene isolta järveltä pienelle sisälammelle. Huomaa pyöreät puunrungon palat, joita käytetään apuna venettä vedettäessä polkua pitkin.

Mutta jos paikka on tuntematon ja outo, edessä voi olla ongelmia. Ulos luontoon on helppo eksyä. Niin voi käydä kokeneellekin kulkijalle ja on käynytkin. 

Jos kädessäsi on kartta, se helpottaa valintaa. Jollei, risteyspaikalla kannattaa viettää pieni tovi ja miettiä. Eritellä tilanne ja mahdollisuudet, miettiä, minkälaisen riskin ottaa vai kääntyykö yksinkertaisesti takaisin. Toisia tuntematon pelottaa, toisia se houkuttaa. Toiset ovat turvallisuushakuisia, toiset ovat alttiimpia seikkailemaan, kokeilemaan uusia asioita ja etsimään uusia suuntia. Luonnossakin. Kumpaan ihmisryhmään itse kuulut?

Risteysalue Isopuistossa, Kotkassa. Isompi pääkäytävä, josta lähtee kaksi pienempää polkua eri suuntiin. Tänne tuskin voi eksyä, alue on sen verran pieni.

Polku voi olla kapean kapea, tuskin havaittava, harvoin käytetty. Se voi olla myös tehty: kivituhkalla tai kuorikatteella päällystetty. Asfaltillakin. Jos maasto on vaikeata kulkea, suota tai kivikkoa, paikalle on voitu rakentaa pitkospuut ja portaatkin. Silta ojan tai joen ylitse.

Vaikeaan maastoon on rakennettu pitkospuut helpottamaan kulkemista. Aavasaksa Lapissa.

Pitkospuut kaiteineen Pikkukoskella Nurmijärvellä.

Se voi olla leveä ja sitä on alettu kutsua jo käytäväksi tai jopa tieksi. Kaikki ne kuitenkin vievät jonnekin. Ja polun tai reitin leveydestä voi päätellä, kuinka suosittu polku on. Kuinka moni sitä käyttää. Kuinka moni haluaa sinne, minne reitti vie. Kuinka suosittu on kohdepaikka. Mitä tarjottavaa sillä on.

Aino Acktén puistotie Savonlinnassa, lähellä Olavin linnaa. Luulisin, että tässä on joskus kulkenut vain kapea polku - kauan sitten.

Polku voi olla myös oikopolku. Niitä on kaikkialla. Paitsi luonnossa myös kaupunkialueella, kauppakeskusten ulkoparkkipaikoillakin. Ihminen on perusluonteeltaan laiska - vai kutsuisinko sitä vain viisaudeksi - mutta aina on pyritty järkeistämään asioita ja toimintoja. Miksi käyttää aikaansa ja voimiaan kävelläkseen mutkikkaasti paikasta toiseen, vaikka matka olisi suunniteltu kuinka kauniiksi tahansa, kun voi valita oikoreitin. Oikopolun. 

Sveitsin puisto on täynnä epävirallisia oikopolkuja. Niitä on kaikkialla.

Sanotaan, että tyhmä paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Älyä on aina arvostettu fyysistä voimaa enemmän. Eikä syyttä. Sen jokainen polunkäyttäjäkin tietää. Miksi sitä muuten kulkisi valmiita polkuja, kun voisi rämpiä ryteikössäkin ja käyttää aikaansa ja voimiaan turhaan harhailuun.

Pihapolku saunalle ja kaivolla. Vasemmalta varjosta nousee polku itse talolle. Ainola Järvenpäässä.

Tietenkin on aina niitä, jotka eivät valmiita polkuja tallaa, vaan luovat itse uusia. Etsivät parhaat reitit, helpoimmat tai kauneimmat kulkureitit,  uudet kohteetkin, ja heitä saamme kiittää, että itse pääsemme helpommalla. Saamme nauttia toisten työn tuloksista. Me, valmiiden polkujen tallaajat. Ainakin joissakin asioissa.

Kaksi-kolme polkua niemen kärkeen näköalapaikalle. Halosenniemi Järvenpäässä Tuusulanjärven rannalla.

Lumi

Lumisade, lumituisku, lumipyry... loska, sohjo, nuoska - lumelle löytyy Suomessa valtava määrä kuvaavia sanoja. Jo siitä näkee, kuinka tärkeä asia lumi meille luonnossa on. 

Lumen määrä tai sen puute määrittää talvella kulkemistamme ja pukeutumistamme, olemista ja tekemistä ulkona. Jos siihen osaa varautua oikein, lumesta voi keskittyä nauttimaan kuin pieni lapsi.

Ensilumi peitti kaiken

Ensilumi, räntäsade ja tykkylumi

Tänä vuonna ensilumi oli Etelä-Suomessa kaunis. Satoi räntää - paljon, ja se peitti kaiken. Se takertui joka oksaan ja korteen, kuorrutti kaiken ulkona luonnossa. Maailma oli hetken kaunis ja puhtaan valkoinen. Sitten lumi suli pois, mutta satoi räntänä uudelleen pariinkin kertaan. Sain tänä vuonna kokea ensilumen kauneuden kolmeen kertaan ennen joulua. Ja joulunakin oli meillä maassa lunta - mitä toivoin ylitse kaiken. Tämä oli hyvä talven alku. Paras moneen vuoteen.

Märkä lumi takertuu joka oksaan.

Lunta tuli ensilumena niin paljon, että se kerääntyi painavaksi kerrokseksi mäntyjemme oksille. Istuin yhtenä iltana sohvallamme katsomassa televisiota, kun kuulin seinän takaa ulkona kovan rasahduksen ja kohta humahduksen. Voi ei! Lintujen ruokintapaikan luona olevasta männystä katkesi varmaan oksa. Siitä puusta on katkennut jo monta oksaa menneinä vuosina ja tänä vuonna, jo ensilumen aikana, katkenneita oksia on löytynyt yhteensä kolme-neljä. Mikä menetys...

Painava lumi katkoi oksia männyistämme lintujen ruokintapaikalla

Männyt talomme ympärillä ovat valossa kasvaneita ja niissä on sen vuoksi pitkät oksat, joten näitä haavereita sattuu. Se ei ole aivan vaaratonta ja olenkin miettinyt jopa joidenkin mäntyjen kaatamista. 

Pidämme talviaikaan ja kovilla tuulilla autojamme normaalia kaempana näistä männyistä. Mutta kun oksa katkeaa puun yläosassa, niin sen kärki osuu monesti alapuolella olevaan oksistoon, kiepahtaa ilmassa ympäri ja tulee raskas kantaosa edellä alas maahan. Se lentää melkein kaksinkertaisen matkan oksan pituuteen nähden. Kerran automme katolle asti ja teki siihen pitkän ja syvän painauman. Melkein itkin, kun näin sen. Jos sellainen tippuu päähän ohi kulkiessa, voi käydä huonosti. Olen alkanutkin varoa mäntyjen alla kulkemista raskaan lumen aikana. Tai kovilla tuulilla. Ja syystä...

Mutta rakastan mäntyjämme. Pitkän hellekauden aikana männyistä erittyy ilmaan eteerisiä öljyjä, ne tuoksuvat huumaavasti ja silloin ulkona olo on silkkaa onnea. Sitä ei tapahdu edes joka kesä. Luopuisinko tästä... en halua sitä.

Huurre, pakkanen ja auringonpaiste

Lämpötila oli ollut pitkään alkutalvella nollan tuntumassa, jopa plussalla, joten kun pakastui, kaikki meni huurteeseen. Kaikki kosteus ja vesi jäätyi, ja paitsi puiden oksat, myös havujen neulaset huurtuivat. Maailma näytti hetken epätodelliselta, sadunomaiselta  - ja tämän kaiken kruunasi sininen taivas ja hetkittäinen auringonpaiste.

Huurteiset ja lumiset männyn neulaset

Aurinko sai huurteen ja jäätyneen lumen kimmeltämään. Aivan kuin kaikkialla olisi ollut pienenpieniä timantteja. Lunta ei ollut paljoa, mutta se ei haitannut. Ulkona oli helppo kulkea eikä tarvinnut tehdä lumitöitä. Laiskan ihmisen unelma. 

Pakkanen huurruttaa kosteat puut ja saa hangen kimmeltämään.

Puuterilumi, pakkaslumi ja lumikylvyt

Viime viikonloppuna pakastui ulkona, tuleehan se kunnon talvi sittenkin! Satoi lunta, kevyen kevyttä puuterilunta, pakkaslunta. Sitä luvattiin jopa 30 senttiä eli paljon. Tätä olen odottanut! Minun on varattava viikonloppuna aikaa olla ulkona luonnossa, sillä haluan nauttia tästä säästä ja tästä luontoelementistä.

"Lumikukkia" norjanangervossa

Puuterilumi kerrostuu kevyen kevyesti joka paikkaan. Näkee, kuinka ilmavaa se on. Pakkaslumi ei kastele eikä takerru kiinni. Se näyttää niin pehmeältä, että tekisi mieli hypätä hankeen tai lumikasaan ja telmiä siellä kuin pieni lapsi. Ottaa lumikylpyjä. Miksen tekisi niin? Edellisestä kerrasta on toki kauan, 35 vuotta, jos oikein muistan, mutta sittenkin.

Kevyttä ja pehmeää puuterilunta - kuin hattaraa.

Lämmitimme tiistai-iltana saunan ja saunan jälkeen menin avokuistille istumaan ja vilvoittelemaan, katselemaan lunta, lumisadetta ja pimeyttä pihallamme. 

Lumi näytti niin pehmeältä, että se houkutteli astumaan siihen paljain jaloin. Astuin lumeen ja miten kuvailisin tunnetta jalan pohjissani... en löytänyt sanoja sille.  Polttava, viiltävä? Epämiellyttävä! En pystynyt kuvailemaan tuntemustani, pääni oli aivan tyhjä. Jalkapohjaparkani olivat aivan shokissa. Kävelin nopeasti takaisin kuistille, nostin jalat puiselle kaiteelle - ja jo helpotti. Tämä on selvästi asia, jota on harjoiteltava tai tehtävä kuten kylmään järveen sukeltaessa - suoraan järveen ilman mahdollisuuttakaan empiä.

Pehmeätä pakkaslunta sataa pihalle houkuttavaksi lumikylpypaikaksi.

En halunnut kuitenkaan antaa periksi. Ajatus lumikylvystä kutkutti mieltäni.
Lauantaisaunan jälkeen päätin kokeilla uudelleen. Istuin vähän aikaa kuistilla ja katselin, kuinka höyry nousi iholtani pakkasilmaan. Ulkona oli pakkasta kuusi astetta, joten olin kuin kuumavesilähde jossakin Islannissa. 

Sitten vain kävelin lumihankeen, laskeuduin varovasti polvilleni, kierähdin selälleni ja tein lumienkeliliikkeitä - ainut asia, joka tuli mieleeni, lopulta hieroin lunta käsivarsiini ja kasvoihini ja loikin äkkiä takaisin kuistille. Se oli hienoa, minä uskalsin sittenkin! Ja se tuntui hyvältä. Kuinka äkkiä olo lumikylvyn jälkeen lämpenikin, ei tehnyt mieli mennä edes saunaan lämmittelemään. Tähän voisi jäädä koukkuun aivan kuin jotkut avantouintiin. Ymmärrän heitä nyt täysin.

Lumikinokset

Jossakin vaiheessa talvea lunta on yleensä paljon. Sitä on kaikkialla: puissa ja maassa, isoina kinoksina pihojen ja teiden varsissa. Parhaimmillaan täällä Etelä-Suomessakin lunta on niin paljon, ettei taloamme tahdo näkyä isojen mäntyjen takaa. Sille ei voi olla nauramatta: niin paljon se muuttaa maisemaa.

Kaikki peittyy lumeen, autotallia eikä taloa näy kuten yleensä.

Silloin on turhaa lähteä ulos luontoretkelle metsään kahlaamaan umpihankeen, paitsi suksilla tai lumikengillä. Kellä sellaiset on. Omalla pihallakin kun kahlaa lumessa polvia myöten, antaa helposti periksi. Se on raskasta. Haastavaa. On parasta pysyä auratuilla käytävillä ja teillä. Paitsi nuorin poikani, joka tekee juoksuharjoituksia paksussa lumihangessa. Harrastaa hankijuoksua. Mutta hän on eri asia kuin minä. Minä odottelen kaikessa rauhassa lumen sulamista. Sillä se sulaa aikanaan - aina.

Lumikinosten keskellä on mukavinta katsella sitä talon sisältä. Tämä on se vuodenaika, jolloin kaikkein eniten nautin takkatulesta. Laitan tulen takkaan, poltan puita pari-kolme laatikkoa, istun olohuoneen sohvalla ja vain nautin olostani. Siihen ei tarvita televisiota tai kirjaa, takkatulen ääressä aika kuluu ihan itsekseen. Vain luminen maisema ikkunoiden takana. Kuin tauluna.

Keväthanget ja auringonpaiste

Kevättalvella aurinko paistaa jo korkeammalta ja lämmittääkin. Kevättä on jo ilmassa ja lumi sulaa talon katolta tippuen pisaroina maahan. Aurinko lämmittää ja sulattaa myös lumen pintaa, joka jäätyy illalla uudelleen kovaksi kerrokseksi. Lopulta sen pinnalla pystyy kävelemään ilman että se upottaa. Keväthangilla on hienoa paitsi kävellä myös hiihtää lumisilla pelloilla tai järven jäällä, kun aurinko jo lämmittää kasvoja ja valon määrä on lisääntynyt huikaisevasti. Keväthangilla kulkeminen on upea luontokokemus. Tyynellä ilmalla.

Kevättalvella lämpötilanvaihtelut nostavat usvaa lumisilla pelloilla

Kosteus huurustuu puihin ja iltapäivällä nousee usvaa, kun aurinko rupeaa laskeutumaan. Jos oikein tarkasti katsoo, näkee, kuinka lumenpinta kimmeltää kuvan oikealla puolella edessä.

Näillä pelloilla on kevättalvisin usein paikallisten tekemiä hiihtolatuja. Aurinko ja pakkanen tekevät hangesta kantavan.

Maalis-huhtikuussa ilmassa on aavistus ja lupaus jo kevään tulosta -ja kesästä. Vielä viimeiset hetket ennen lumen sulamista. Ja jo ensimmäiset hetket nähdä kevätkukkien nousevan maasta: krookukset pihan aurinkoisimmilla ja lämpimimmillä paikoilla ja leskenlehdet ojanpenkereillä - ja tietenkin ensimmäisenä pajunkissat pajuissa. Silloin on hyvä katkoa koivun tai hedelmäpuiden oksia sisälle maljakkoon ja odottaa, että niihin tulee vihreät lehdet. Pienet, mutta ihan oikeat. Luonnon kasvuvoima katkotuissa oksissakin on mykistävää.

Kevättalven merkkipaalu on se hetki, kun lumi ja jää sulaa teiltä. Se ensimmäinen päivä, kun saa ajaa autolla sulalla tiellä. Rennosti - kuin kesällä. Ilman jatkuvaa varuillaoloa, että tien pinta on jäinen, polanteinen tai sohjoinen, joka ohjailee auton kulkua sinne, minne ei itse haluaisi sen menevän.

Keväthanget on lupaus kevään tulosta. Valon määrän lisääntymisestä. Ja lopulta - kesästä. Minusta.

 

Kivet järven rannalla

Seisoin kauniina ja tyynenä kesäyönä pienen niemen kärjessä ja katselin suuren järven tyyntä pintaa. Keskellä kesää aamuyölläkin oli niin valoisaa, että näki hyvin kulkea pitkin rantoja, pysähtyä välillä ja vain olla, nauttia kauniista luonnosta. Vesilinnutkaan eivät nukkuneet, vaan uivat lähellä järvenrantaa ja etsivät vedestä syötävää. Mikä yö! Kuka tällaisena yönä haluaisi nukkua...

Kivet järven rannalla matalan veden aikana

Vesi oli tuona kesänä matalalla ja oli paljastanut paljaat, kiviset rannat. Ne ovat täynnä pienempiä ja suurempia kiviä. Jään, hiekan, veden ja tuulen hiomia. Osa on kauniin soikeita ja jos hyvä onni on, saattaa löytää lähes pyöreän kiven. Sellainen on pakko noukkia mukaansa ja viedä kotiinsa. Tuoda pieni pala luontoa sisälle. Laittaa kauneimmat takan päälle koristeeksi tai sirotella niitä pitkin puutarhaa. Paikkoja koristeellisille kiville löytyy aina.

Aallot hiovat kivistä soikeita ja lopulta aivan pyöreitä

Sileä ja pyöreä järvenrantakivi

Oikeastaan koko niemi on yhtä kivikasaa. Kun maata kaivaa, vastaan tulee yhä uusia kiviä. Loputtomiin, siltä tuntuu. Kun myrsky kaataa joskus puita ja juuret nousevat pystyyn, niissä roikkuu - kiviä.

Tämäkin kivi on roikkunut kaatuneen puun juurien päällä ilmassa jo vuosia, jopa vuosikymmenen. Mitkään tuulet, talvet tai myrskyt eivät ole sitä pudottaneet.

Kun jäät keväällä ryskyvät rantaan ja siirtelevät kiviä ja muovaavat rantaviivaa uusiksi, näkee, kuinka pajun juuret sitkeästi yrittävät pitää pintansa ja tarrautuvat tiukasti rannan kiviin. Joskus ihmettelen, miten rantapuut pysyvät edes hengissä. Luonto on sinnikäs...

Kevätjäät pyörittelevät kiviä keväisin paikasta toiseen.

Näiden kivien ympäröimänä ei voi olla joskus huomaamatta poikkeuksellisen muotoisia, joko soikeita tai pyöreitä tai pinnanmuodoiltaan sekä väreiltään mielenkiintoisen näköisiä kiviä. Kulmikkaatkin kivet herättävät huomioni, mutta silloin kiven värin ja kuvion täytyy olla poikkeuksellisen hieno ja huomiotaherättävä. Minusta.

Ison kiven mielenkiintoinen kuvio ja muoto herättivät huomioni

Mikä tavallisissa, arvottomissa rantakivissä oikein viehättää? Pyöreä muoto. Väritys. Itse pidän punertavista ja harmahtavista, monivärisistä kivistä. Kivistä, joissa on karhea pinta. Materian tuntua. Sellaista kun pitää kädessään ja sen pintaa hivelee, kaikki aistit sormenpäiden ihon pinnassa heräävät eloon. Kiven pinnan hively rauhoittaa ja tuntuu hyvältä. Luonnolliselta.

Tämä kivi on kuin pieni vuori jäisine vuorenhuippuineen. Kaunis kivi koostuu monesta kiviaineksesta.

Kivien pyöreä muoto syntyy eroosion, hiekan, aaltojen, sateen ja jään muovatessa sitä enkä voi olla sitä vertaamatta itse elämään. Kuinka elämä muovaakaan meitä uusiksi, uuteen muotoon. Pyöristää luonteemme kulmia ja tekee meistä kauniita ja kestäviä. 

Ajattele pyöreää muotoa, kaarta, ja sitä, kuinka kestävä se rakenteena on. Kuvittele palloa, joka kestää valtavaa painetta tai putkia, kirkkojen kattoholveja. Sellaiseksi toivon itsekin tulevani, kun elämä hioo ja koettelee. Lempeäksi, mutta vahvaksi.

Keräämiäni järvenrantakiviä, valkoiset pikkukivet on tosin kerätty merenrannalta Pohjois-Norjasta

Kivi edustaa myös jonkinlaista pysyvyyttä, kestävyyttä ja voimaa ulkona luonnossa. Se oli olemassa kauan ennen kuin synnyin ja se on edelleen olemassa, kun minä kuolen. Ja useimmiten vielä samassa paikassa. Se tuntuu hyvältä. Ja turvalliselta. Se on sukupolvien ylittävä kokemus. Ja siksikin kivi materiaalina luonnossa viehättää.

Rakkaudesta rantakiviin. Niin arvottomia, mutta niin kauniita ja mielenkiintoisia.

Luin internetistä puolivahingossa kiviaineen kiertokulusta, suuresta ja pienestä.  En ollut koskaan ajatellut, että kivikin syntyy, kasvaa ja lopulta rapautuu maaksi jälleen aloittaakseen kaiken jälleen alusta. Ihan kuin vesi, joka sataa taivaalta maahan, josta se lopulta haihtuu takaisin ilmaan sataakseen jälleen takaisin. Mutta kiven kiertokulku luonnossa kestää paljon paljon pidempään.

Kun pohdin näitä kiviasioita tätä blogia kirjoitellessani, sain oivalluksen. Ajattelin, että minun täytyy todellakin pitää varani, etten vahingossa siirrä koko pientä mökkisaarta/niemeä omalle kotipihalleni. Kivi kiveltä. Vahingossa. Voiko niin tehdä? :)) Mutta ei se olisi sama asia, sillä tuttu järvi puuttuisi. 

Silti voin tuoda pienen palan kaunista luontoa omaan kotiini ja omaan puutarhaani, muistoksi ja muistutukseksi jostakin itselleni mieluisasta paikasta. Ympäröidä itseni rakkailla asioilla. Se tekee hyvää omalle hyvinvoinnilleni. Ja muidenkin.

Näköalat

Kun seison korkealla näköalapaikalla ja edessäni avartuu laaja maisema, katseeni lepää. Ja mieleni lepää. Tuntuu hyvältä nähdä kauas. Etäälle. Nähdä kokonaisuus ja saada paikasta hyvä ja laaja yleiskuva. Se merkitsee tilanteen hallintaa. Etulyöntiasemaa. Korkeita paikkoja on aina käytetty hyväksi. Monellakin tapaa ja monestakin syystä. Ja hyvistä syistä.

Näköala Basilique Notre-dame de Fourvière -kirkon tornista, Lyonista, Ranskasta

Joskus toivoisi, että oma elämäkin olisi sellainen: selkeä, ennakoitavissa ja jo kaukaa havaitsisi, mitä on tulossa. Kuten avarassa maisemassa, jossa kenenkään tai minkään on vaikea piiloutua tai lähestyä huomaamatta. Kuinka myrskypilvetkin huomaa jo kaukaa ja voi ajoissa varautua säänmuutokseen.  Kuinka luonto voi toimiakin symbolina monille elämän asioille... 

Ei ihme, että ihmiset mielellään kapuavat korkealla, vuorenhuipuillekin. Tai lentävät lentokoneilla tai varjoliitimillä. Ylhäällä ja etäällä saa laajemman perspektiivin asioihin - myös omiin asioihinsa ja kaikkiin arjen pikku murheisiinsa. Se tekee hyvää. Huomata kuinka pieni on tai kuinka merkityksettömiä omat pikku asiat ovat. Jos on tarpeeksi korkealla, niitä ei voi edes nähdä.

Pilvet Arabian meren yllä

Kesällä lehdessä oli artikkeli, jossa kysyttiin  ulkomaalaisilta matkailijoilta mielipiteitä Suomessa matkustamisesta. Eräs turisti kuvaili Suomea metsäksi, jossa on aukkoja. Aukkoja teitä, vesistöjä ja asutusta varten. Kohottelin mielipiteelle vähän kulmiani, kunnes kävin Aulangon näköalatornissa. Ja todellakin, turistin huomio oli oikea. Ylhäältä katsottuna Suomi on hyvin metsäinen maa. Ihmettelin, että satunnainen matkailija kykeni näkemään kokonaisuuden pienien yksityiskohtien sijaan. 

Metsäistä talvimaisemaa Aulangolla, Hämeenlinnassa

Suomi on metsää, jossa on aukkoja vesistöjä, teitä ja taloja varten

Toiset matkailijat, erään perheen lapset, eivät olleet ihastuksissaan aikuisten halusta katsella maisemia kaikkialla. He valittivat, että Suomi on yhtä "näköalaa". Näin he sanoivat. Lapset halusivat mieluummin tehdä jotakin eivätkä vain katsella ympärilleen kuten vanhempansa. Minusta se oli lapsilta hauskasti sanottu. Eli rajansa kaikella, maisemien katselullakin. On myös tehtävä asioita.

Kolin näköalapaikalla on ruuhkaa. Paikalla on sekä aikuisia että lapsia.

Asun itse kaupungissa, jonka ihmiset valittelevat, ettei tällä kaupungilla ole mitään näytettävää. Mitään, mikä kiinnostaisi ja toisi turisteja kaupunkiin. Ei hienoja luontonäkymiä tai kauniita maisemia, vesistöistä puhumattakaan. Tämä on vain risteyspaikka, josta pääsee hyvin kaikkialle. Ja hauskinta onkin, että se on ihan oikeasti tämän paikan paras puoli - ja siksi viihdynkin täällä. Täältä pääsee helposti kaikkialle!  Tämä on keskellä kaikkea, vaikkei täällä itsessään ole mitään.

Minne kääntäisi katseensa, jotta pystyisi katselemaan lähiympäristöään toisin silmin? Löytäisi uusia nälöaloja? Jos ei huikeita maisemia ole lähettyvillä?

Taivas tuplaantuu veden ääressä

Katso ylöspäin. Katso taivaan pilviä. Veden äärellä taivas kaksinkertaistuu, kun se heijastuu järven pintaan. Taivaalta löytyy ääretön avaruus. Kirkkaina öinä pilvettömällä taivaalla voi paistaa kuu ja tuikkia loputon määrä tähtiä. Jopa galakseja, jos osaa niitä etsiä. Ja aurinko, tuo elämälle tärkein asia veden lisäksi, sen paiste lämmittää ja pitää elämää yllä, mutta voi myös tuhota kaiken. Taivaanilmiöt puhuttavat ihmisiä aina ja kaikkialla ja ovat puhuttaneet kaikkina aikoina.

Kuu lähes piiloutuu pilvien väliin valoisaan aikaan

Katso alaspäin. Katso lähelle.  Katso eteesi. Katso omenankukkia ja pienten hyönteisten hyörinää siellä. Ihan vieressäsi lähellä on maailma, josta harva oppii koko elämänsä aikana tietämään kaikkea, vaikka käyttäisi kaiken aikansa siihen. Mikä yksityinen näköalapaikka!

Kokonainen maailma omenankukissa

Jos oma elämä on näköalatonta, vailla tulevaisuuden suuntaa, voi helposti masentua ja jämähtää paikoilleen. Näköaloilla on merkitystä! Kauneus ympärillä on tervehdyttävää ja elvyttävää, rauhoittavaa ja inspiroivaa. Jos sitä ei löydy ympäristöstä, aina voi katsoa sisäänpäin, omaan mieleensä. Sieltä ihminen voi luoda kaikki itselleen mieluisan: musiikin, kirjat, maalaukset, ideat ja keksinnöt, tulevaisuutensa ja elämänsä visiot?

Näköaloja voi myös luoda kuten tässä Kotkan Jokipuistossa. Putous, lummelampi ja Kymijoki peräkkäin. Kaunista!

Samaa näköalaa voi katsoa eri tavoin riippuen katsojasta. Onkin kiinnostavaa, kuinka ihmiset katselevat samaa kohdetta, ja jokainen huomaa sieltä eri asioita ja reagoi näkemäänsä eri tavoin.  

Aavasaksan näköalapaikka. Lähinäkymänä hieno mänty ja takana rauhallinen kaukomaisema.

Kun katselen Aavasaksan näköalapaikalta Lapissa etäälle, näen eri asioita. Kauas katsoessani näen naapurimaan, Ruotsin, joen toisella puolella. Kaukana edessäni näen sillan ja liikenteen siellä. Siellä täällä näen pieniä taloja ja mietin ihmisten elämää niissä. Maisemaa halkoo pitkä joki ja mietin sen merkitystä paikkakunnalle. Katselen Aavasaksaa ja allani olevaa kivikasaa, josta se rakentuu ja mietin jääkautta, jonka jälkeen se on muovautunut. Näen kahden ihmisen kiipeavän rinnettä ylös ja pohdin, ovatko he tulossa samalle tasanteelle kuin minä. Näen pilvet taivaalla ja mietin tulevaa säätä: paistaako illalla aurinko. 

Silta, talot ja joki sekä joen toisella puolella naapurimaa Ruotsi. Näköalapaikka Aavasaksalla Lapissa.

Lopulta kyllästyn katselemaan koko näkymää - olkoon se kuinka kaunis tai mielenkiintoinen tahansa- ja lähden laskeutumaan parkkipaikalle omalle autolleni ja ajelen tyytyväisenä pois: kotiin kaupunkiin, jossa ei ole mitään nähtävää turisteille, ei kotimaisille eikä ulkomaalaisille,  mutta jossa on minun kotini, perheeni, puutarhani ja sydämeni.

Kaikella aikansa - näköaloillakin...