Niittykukkia ja perhosia Nuuksion kansallispuistossa, Espoossa

Mitähän tekisin? 

Halusin tehdä jotakin sellaista, mikä sopisi tällaiseen heinäkuiseen, kauniiseen sunnuntaipäivään. Hetken mietittyäni päätin, aivan yllättäen,  että halusin lähteä Nuuksion kansallispuistoon. Nahkiaispolulle, siellä olisi niitty ja niittykukkia. Ja perhosiakin, toivoin. 

"Minne olet lähdössä?" puolisoni kysyi. Ja niin sain taas itselleni retkiseuraa.

Oli kohtalaisen kaunis sunnuntaipäivä, joten Haukkalammen parkkipaikka oli aivan täynnä autoja. Mutta paikka autolle löytyi ja lähdimme kiertämään Nahkiaispolkua, sen loppupäästä alkaen. Polun varrella on yli 30 vuotta sitten autioitunut tila, jonka entisessä pihapiirissä kasvaa nyt niitty. Sinne halusin mennä, katsomaan niittykukkia. 

Kesken Nahkiaispolun kierroksen lähtee myös reitti Haukankierrokselle, jota pitkin päätimme jatkaa jonkin matkaa ja käydä siellä korkealla kalliolla olevalla näköalapaikalla. Näin suunnittelimme retkeämme. 

Nahkiaispolku on merkitty vihreillä pisteillä. Aloitimme reitin oikealta tien kohdalta, jatkoimme ylöspäin, kunnes tulimme Haukkalammen reitin sinisten katkoviivojen luokse, Sitten kävelimme Haukkalammenreittiä ylöspäin, kunnes käännyimme pyöräreitille (pyöräilijän kuva), jota pitkin palasimme parkkipaikalle. Haukkalammen ja Haukkalammenreitin välillä on korkeita kalliota ja näköalapaikkoja, joihin halusimme tutustua.

Olen jo muutamana kertana huomannut, ettei Nahkiaispolku ole kovin suosittu retkeilyreitti, joten saimme kulkea siellä kaikessa rauhassa. Ja sehän sopi meille mainiosti. Ruuhkaisella luontoreitillä kulkeminen ei ole mikään nautinto, jos saa väistellä ihmisiä kuin olisi keskellä suurkaupunkia. Joten rauhallinen reitti houkutteli.

Heti reitin alussa huomasin yllättäen, että tuon alueen läpi virtaava, rakastamani metsäpuro oli lähes kuivunut. Mutta oli siellä vettä paikoitellen ja puron kivillä hyppiessäni huomasin yllättäen liikettä jalkojeni juuressa. Mikä se oikein oli? Sammakko!

 

Hyppelin kiveltä kivelle etsien katseellani kaloja, mutten nähnyt niitä.

Sammakko säikähti minua, hyppäsi puron veteen ja meni sen pohjalle makaamaan, oli liikkumatta. Luuli, etten huomaisi sitä. Menin niin lähelle tuota sammakkoa, että se hermostui ja siirtyi vähän kauemmaksi rannan tuntumaan ja koetti piiloutua ison lehden alle. Olipa se söpö! Jätin sen rauhaan ja jatkoimme eteenpäin.

Ruskosammakko on Suomen yleisin sammakko ja tässä se todellakin luulee olevansa piilossa puron rannalla ison lehden alla.

Tulimme metsätien varteen ja valoisana paikkana sinne oli kasvanut niittykukkia. Perhonen! Nyt minua ei pidätellyt mikään. "Odota hetki!" sanoin puolisolleni, "otan kuvan vain yhdestä perhosesta ja parista kukasta". Enkä ollut vielä edes päässyt varsinaiselle niitylle...

 

Sitruunaperhonen vierailee huopaohdakkeen (tod.näk.) kukalla.

Puolisoni rakastaa jalopuita. Hänen silmänsä etsivät niinipuita eli metsälehmuksia, vaahteroita ja tammia, olipa hän huomaavinaan jalavankin. "Katso lehtiä, aivan samannäköisiä kuin Torholan luontopolullakin!"  

Hän katseli korkeuksiin puita ja minä kuljin katse maassa etsien kukkasia ja perhosia ym. ötököitä.  Olimme mekin pari...

Mesiangervo kukki kaikkialla ja tuoksui huumaavasti.

Lopulta tulimme niitylle, tuolle vanhalle Purola-tilan entiselle piha-alueelle. Mutta se olikin niitetty! Voi mikä pettymys! 

Onneksi niityn laitamilla oli kuitenkin alueita, joihin ei ollut kajottu. Ja toisin paikoin jokin pieni alue oli jopa merkitty sinisellä nauhalla, kun oli haluttu säästää jokin kasvi siementämistä varten. 

Siellä oli esimerkiksi kaunokkeja, peurankelloja, hirvenkelloja - ja ahomansikoita.  Niityn laitamilla kasvoi myös hiirenvirnaa, niittynätkelmää, päivänkakkaroita, ohdakkeita, rantakukkaa ja ketoneilikoita. Vain osan mainitakseni.

Niittykaunokki

Ratamoverkkoperhonen, tässä päivänkakkaran kukassa.

Koiranputken kukalla on tungosta. Aterioimassa mm. nelivyöjäärä (isoin), rusokukkajäärä (ruskea-musta pienempi), leppäkerttu ja kukkakärpäsiä.

Voisi ihan oikeasti sanoa, että tunnit kuluivat, vaikka tämän reitin kulkemisen piti info-materiaalin mukaan kestää vain 40 minuuttia. Eihän tuossa tavoiteajassa kerkeäisi edes ympärilleen katsoa. Niin kuin ne kaksi pyöräilijää ja se yksi juoksija, jotka vain suhahtivat ohitse. He katsovat maailmaa aivan toisin silmin kun me.

Ranta-alpi, takana hiirenvirna

Ketoneilikoita

Metsäapilan kukat olivat uskomattoman voimakkaan pinkkejä. Niityllä kasvoi myös puna-apiloita, jotka erottaa metsäapiloista valkoisesta juovasta lehdissä. Ja tietenkin valkoapiloita myös.

Ja meidänkin oli lopulta jatkettava matkaa. Joten suuntasimme Haukankierroksen polulle, sillä halusimme käydä ylhäällä kalliolla näköalapaikalla. 

Rakastan jäkäläisiä kallioita, kanervia ja männynkäppyröitä, suuria korkeuseroja. Ja mustikoita. Niitä kasvoikin kaikkialla ja varvut olivat täynnä marjoja. Niitä syöden kävelimme ja kiipesimme yhä korkeammalle ja kauemmaksi polulta välillä maastokarttasovelluksesta tarkistaen sijaintiamme. 

Ihanaa, että on mukana toinen, joka huolehtii, etten eksy. Sillä minulla on siihen paha taipumus.

Näköalapaikalta näkee kauas, metsääkin silminkantamattomiin.

Ylhäällä kalliolla on jylhät maisemat.

Korkealla kalliolla oli näkäala Purolan laaksoon, tuohon äsken tutkimaani paikkaan, ja metsää, sitä riitti silmänkantamattomiin. Oli vaikea uskoa, että olimme Suomen tiheimmin asutulla alueella, Ruuhka-Suomessa.

Siinä kallion päällä istuessani ja eväitä syödessäni pieni sininen perhonen kiinnitti huomioni lennellessään kanervan kukalta toiselle. Jossakin vaiheessa se istahti kuivuneelle oksankäppyrälle, lepäsi hetken - ja silloin nappasin siitä kuvan. Sinisiivestä, lempiperhosestani.

Sinisiipi levähti hetken kuivalla oksankarahkalla. Katso sen suuria silmiä ja pitkiä ripsiä, sinisiipi on todella kaunis perhonen.

   
Kotona vasta huomasimme, että retkeen oli kulunut matkoineen lähes kuusi tuntia, joista neljä tuntia paikan päällä. Kuinka aika kuluukaan aivan huomaamatta... 

Kauneus on katsojan silmissä

Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan. Siellä, missä joku näkee kauneutta ympärillään, toinen näkee vain mitätöntä joutomaata.

Sillä mikä on vähemmän kiinnostavaa kuin pusikoituva ja metsittyvä vanha pelto tai viljelys. Tasainen alue, jossa kasvaa pajuja ja pieniä lehtipuita, muutama kuusennäre siellä täällä. Yleisilme on epäsiisti, sekava ja tasapaksu. Tylsä.

Ja kuitenkin, sieltäkin löytää kaikkea mielenkiintoista ja kaunista. Varsinkin tykkylumen aikaan, kuten nyt, sekä lämpiminä ja aurinkoisina kesäpäivinä, kun niittykukat kukkivat ja paikka kuhisee perhosia ja lintuja. Silloin paikka on varsinainen aarreaitta. 

Ja tällainen paikka löytyy tonttimme vierestä, kun vain astahdan kahden kuusen välistä ja hyppään pienen ojan ylitse. Suoraan kaupungin maille.

Tässä kulkee ihan autolla mentävä peltotie, mutta nyt kävelijäkin joutuu puikkelehtimaan oksien lomitse ja siirtelemään niitä sivuun, että pääsee eteenpäin. Ja pakko oli lähteä tarpomaan, näky oli niin houkutteleva, eikö olekin?

Siinä seisoessani, peltotiellä, katsahdin vasemmalle ja oikealle, ja mitä näinkään? Tie oli täysin tykkylumen painosta kaartuvien oksien ja nuorien lehtipuiden peitossa. Tietä tuskin erotti ympärillä olevasta ryteiköstä. 

Lumi oli vastasatanutta, valkoista, pehmeätä ja puhdasta, eikä siellä ollut edes eläinten jälkiä. Luntakin oli polviin asti. Siis hyvä hetki lähteä kiertämään peltoa ja kahlaamaan joelle päin.

Heti alkumatkasta jäin ihailemaan täydellistä kaarta... kuinka kaunis ja runollinen muoto...

Nyt talvella, tykkylumen aikaan, maisema pellolla oli muuttunut täysin. Paikka ei enää ollutkaan epämääräistä pusikkoa silmänkantamattomiin, vaan valkoinen satumaailma. Maisema oli hyvin maalauksellinen.

Tämä mänty on niin pieni, ettei tykkylumi katko sen oksia - ainakaan vielä. Mutta sinnikkäästi se seisoi suorana eikä taipunut kuten edessään olevat pajut. Ja muuten, näin kaiken tuon lumipaljouden keskellä pajunkissoja! Kevään ensi merkkejä...

Tiesitkö, että valkoista väriä pidetään paratiisin värinä? Se kun heijastaa tehokkaimmin auringonvaloa ympärilleen - ja pitää silti sisällään kaikki värit. Näin olen itse asian selittänyt itselleni. 

Valkoinen värinä symboloi myös viattomuutta, puhtautta ja iloa. Eikö ole oikeastaan aika ihmeellistä, että lumi on valkoista? Kiinalaisessa ja intialaisessa perinteessä valkoista taas pidetään surun ja kuoleman värinä. Sekin ajatus on järkeenkäypä, kun talvella katselee ympärilleen. Nyt kun kasvikunta, ja osa eläinkunnastakin, nukkuu talviuntaan kevättä odotellen.

Kaunista on, eikö? Mutta puolessaväliä tätä suoraa käännyin takaisin. Lumihangessa kahlaaminen polvia myöten oli aika raskasta - ja takaisinkin olisi käveltävä. Joki saa odottaa vähälumisempaa aikaa.

Mutta odotahan, kun tulee kevät ja se ensimmäinen lämmin ja aurinkoinen päivä. Silloin täytyy taas lähteä peltotielle, kävellä joelle ja joenrantaniitylle asti, vain katsomaan kevään edistymistä. Juuri tätä peltotietä pitkin. 

Ja jo peltotietä kävellessä katse etsiytyy tien reunoihin ja sen ympärillä olevaan ryteikköön, ja löytää sieltä ne kevään ensi perhoset, ensi lehdet ja ensi kukkaset. 

Siellä ryteiköstä löytyy myös tuomia, jotka kukkivat keväällä näin kauniisti. Ja löysinpä omalta pihaltanikin, läheltä rajaa, yhden pienen tuomen alun, joka oli levinnyt sinne tuolta ryteiköstä. Päätin, että se saa kasvaa siinä paikallaan, sillä olen aina halunnut tuomen pihalleni. Nyt odotan vain sen ensikukintaa.

Ja nuo pusikot ovat monen metsäneläimen suosikkipaikkoja. Siksi siellä on paljon kauriin jälkiä, ja hirviemo kuulema synnyttää siellä joka vuosi poikasensa. Näin eräs metsämies kertoi minulle viime kesänä. Ja kesällä siellä on valtavasti linnunpoikasia. Tällainen ympäristö on niille ihanteellinen.

Peltotien varressa kasvaa paljon niittykukkia, ja koska siellä on valoisaa ja paikka on tuulensuojassa, perhosiakin on paljon. Tässä sinisiipi ja minä katselemme toisiamme.

Ja kun on keskikesä ja taas se aurinkoinen ja lämmin päivä, peltotiellä voi kulua helposti kaksikin tuntia ympäristöä havannoiden. Peltotien varren niittykukat kukkivat ja perhoset liihottelevat eikä ohikulkevia autoilijoita ole. Sillä kuka tänne haluaisi tulla, pusikoituvalle pellolle? Vain minä ja tämä lähiluonto. Aivan ulottuvillani, milloin vain  - aivan ilmaiseksi. Mitä ylellisyyttä!

Komealupiini kasvaa tämänkin peltotien reunalla. Vaikka se luetaankin haitalliseksi vieraslajiksi, sen kukat ovat komeat. Nimensä mukaisesti.

Vaikkei pusikoituva pelto ympäristönä mikään kaunis kokonaisuus olekaan, se on oikea aarreaitta. Mutta sitä täytyy katsoa läheltä, sillä sen kauneus tulee esille pienissä asioissa. Kuten alla olevassa kuvassa näkyy....

Loistokurjensiipi on ojentautunut ihmettelemään kuvaajaa. Ympärillä hiirenvirnoja, joita rakastan. Lähiluontoa parhaimmillaan. Ja kuka väittää, että tämä ei olisi kaunista...

Mutta talvella on aikansa ja kesällä on aikansa. Molemmilla parhaat hetkensä. Nauttikaamme niistä, molemmista. Ihan missä vain. Sillä kauneutta löytyy kaikkialta.

 

Perhosia ja niittykukkia

Monena lämpimänä kesäpäivänä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kävelin lapsena paljain jaloin tienreunaa pitkin. Heinäsirkat sirisivät, kärpäset surisivat ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Tienvarsi kuhisi monenlaista elämää, jota kaikessa rauhassa seurailin. Voisi sanoa, että nuo muistot kuuluvat elämäni onnellisimpiin muistoihin.

Mehiläinen etsimässä mettä yhdestä lempikukastani, hiirenvirnasta. Keltaiset kukat ovat leinikkejä, luultavasti niittyleinikkejä.

Yhä edelleen kiinnitän huomioni tienvarren kukkiin, mutta heinäsirkkojen ääntä en enää kuule. Suren sitä, sillä jotakin tuntuu puuttuvan ympäröivästä äänimaailmasta. Mutta onneksi sentään näen - ja mitä kaikkea silmäni näkevätkään: kukkia, perhosia ja kaiken maailman ötököitä.

Loistokultasiipinaaras katselee, minnehän seuraavaksi lentäisi.

Pysäytin autoni tienreunaan, mutta huomasin pian olevani ohiajavien autojen tientukkeena, joten suuntasin kulkuni yleiseltä tieltä peltotielle. Siellä voisin kaikessa rauhassa tutkailla tienreunoja ja sen varrella kasvavia niittykukkia.

Päivänkakkara kuuluu lämpimiin kesäpäiviin, lapsuudenmuistoihin ja tienvarsipenkkoihin. Oletko sinä nyhtänyt kukan terälehtiä ja laskenut, rakastaakö hän sinua vai ei? Kukapa ei olisi sitä tehnyt...

Tämän perhosen tuntevat kaikki, ainakin nimeltä. Nokkosperhosen. Se laskeutui peltotiellä olevalle matalalle kivelle ja käänsi siipensä kohti aurinkoa.

Ensimmäisenä silmiini osui peltotielläkin lupiinit. Ne olivat levinneet tännekin, peltotien alkupäähän. Kauniitahan ne olivat suurine erivärisine kukkineen, vaikka ne onkin luokiteltu haitallisiksi vieraslajeiksi. Kun ne eivät osaa mokomat pysytellä ruodussaan, omalla paikallaan, vaan leviävät, minne ikinä haluavat.  Mutta ne houkuttelevat perhosia ja ötököitä kuten perinteiset suomalaiset niittykukatkin. Ihmisiäkin. Kuinka moni tunnustaa keränneensä lupiininkukkia maljakkoon? Minä ainakin.

Nämä lupiinit eivät kasva peltotien varrella, vaan moottoritien liittymän ojanpientareella. Kukat ovat niin isoja, että ne pystyy helposti havaitsemaan ohikiitävistä autoistakin. Ehkäpä siksi niitä onkin aikoinaan istutettu tienreunoille - ihmisten iloksi.

Keltavihreä suokeltaperhonen lenteli ensimmäisenä vastaan peltotiellä. Lopulta se laskeutui lupiinin lehdelle levähtämään.

Ja on monet perinteiset niittykukatkin kulkeutuneet tänne Suomeen ulkomailta. Moni on tullut salamatkustajana vaatteiden tai tavaroiden, varsinkin laivojen mukana siemenenä ja täällä sitten tipahtanut maahan, itänyt ja alkanut kasvaa. Ja ne, jotka ovat sopeutuneet Suomen ilmastoon, ovat alkaneet pikkuhiljaa levitä. Ja niistä on tullut suomalaisia perinnekasveja. Näistä muinaistulokkaista. Tällaisia tulokkaita ovat esimerkiksi puna- ja valkoapila, ketoneilikka ja päivänkakkara. Yllättävää, eikö totta?

Näinhän se toimii. Mikään ei ole niin varmaa kuin jatkuva muutos. Luonnossa kaikki etsivät itselleen parhaan mahdollisen elintilan mistä vain sen löytävät. Luonnossa on vahvemman oikeus, sanotaan. Vai onko? Moni asia luonnossa viittaa siihen, että se pyrkii nimenomaan tasapainoon. Luonto kun on kokonaisuus.

Heinätähtimön pienet ja herkät kukat ilahduttavat aina, kun vain näen niitä. Luulisi, että ne häviäisivät elonkamppailussa isojen kasvien jaloissa, mutta ei. Ne kasvavat niiden parissa.

Piippopaksupään suuret silmät ovat kuin pienellä lapsella: suuret ja hellyttävät.

Mutta peltotietä eteenpäin kävellessäni ja kukkia sekä perhosia kuvatessani tulin vihdoin rantaniityn luokse. Ja vaikka tarkoitukseni ei ollut lähteä niitylle kuljeskelemaan, niin sieltähän minä itseni lopulta löysin. Kuinkas muutenkaan. Perhosten perässä käveltyäni. Niiden houkuttelemana, väitän.

Sinisiipi mesiangervon varrella. Heti kun näin sinisen perhosen, minulla ei ollut kiire mihinkään

Valkoisia koiranputkia ja sininen kesätaivas - siinähän on Suomen värit.

Ruutumittari on nimensä mukainen perhonen eli ruudullinen.

Ja perhosiahan siellä oli. Niin kuin viime vuonnakin. Tuo rantaniitty on aivan ihmeellinen paikka!

Näin ruohikossa yllättäen perhosen, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli huomiota herättävän värinen: keltainen ja vaaleanpunainen. Se oli Karhusiilikäs, luin perhoskirjasta.

Kuva ei ole tarkka - anteeksi , mutta perhonen oli niin hauskan näköinen. Se on aivan kuin jostakin oopperasta turkisreunainen viitta päällään ja kaksi sulkaa päässään.  Karhusiilikäs, saanut varmaan nimensä "turkiskauluksesta".

Perhoset olivat kaikki pieniä kooltaan, mutta eri lajeja oli paljon. Ja moni antoi minun ottaa itsestään valokuvankin. Olin siitä yllättynyt ja onnellinen. Ja varsinkin niistä vaaleansinisistä pikkuperhosista, jotka ilahduttivat silmiäni erityisesti. Sininen värinä kiinnittää aina huomioni luonnossa. Oli kyse metsäkurjenpolvesta tai sinisiivestä.

Sinisiipiä lenteli välillä lähekkäin kolmekin yhtäaikaa. Kisailivat ja leikkivät keskenään. Tässä yksi niistä on laskeutunut niittynätkelmän kukalle.

Sinisiipi siivet supussa. Tämä on todennäköisesti juolukkasinisiipi, koska oranssinväriset pilkut siivissä ovat vain alasiiven ulkosyrjässä. Mietin, miksihän perhonen lensi jo kukkineeseen voikukkaan, jossa on vain yksi haihtuva enää jäljellä. Mitä lie mietti...

Metsäkurjenpolvea ja hiirenvirnaa rantaniityllä. Sulassa sovussa.

Mutta joka kesä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä katseeni etsiytyy edelleen tienpenkkaan mielessäni se tunnetila, jonka lapsuudessa koin. Silloin, kun kesät olivat pidempiä ja lämpimämpiä. Ja kesä oli miltei aina. Niin tuntuu, sillä aika kuultaa muistot, eikö niin?

 

Ahomansikat kuuluivat lapsuuden kesiin. Mutta syön minä ahomansikoita aikuisenakin. Vielä vähän aikaa, ennenkuin pääsee maistiaisille.

Kevätperhosia ja kevätkukkia

Juttelin kaikessa rauhassa vanhemman pariskunnan kanssa, kun pariskunnan mies yhtäkkiä huudahti:" Hei katso, sitruunaperhonen!" Todellakin, keltainen sitruunaperhonen lenteli auringossa lammen rannalla puokkoillen sinne tänne. Kevään ensimmäinen näkemäni perhonen. Huhtikuussa.

Sitruunaperhonen lenteli laajalla alueella ja kohta laskeutui alas maan pinnalle. Nyt minua ei pidätellyt enää mikään. Anteeksi pyytäen irrottauduin tuntemattoman pariskunnan seurasta, otin kamerani esille ja lähestyin perhosta.

Sitruunaperhonen huhtikuussa Joutsenlammen rannalla Aulangolla. Vuoden ensimmäinen perhospongaus!

Yhden kuvan otin melko kaukaa, sitten kävelin varovasti vähän lähemmäksi saadakseni toisen kuvan, mutta perhonen ei ollut kuvaustuulella. Se lähti pois, lentoon. Seurailin sitä, pidin sitä tarkasti silmällä, mutta kun se pääsi monihaaraisen rantakoivun luokse, se nousi korkeuksiin ja katosi auringon valoon.

Olin Aulangon luonnonsuojelupuistossa Joutsenlammen rannalla ja tarkoitus oli ollut tulla katsomaan, josko vesilintuja olisi jo ollut paikalla. Peräti joutsenia. Ei ollut. Ainoastaan kaksi kolme kalalokkia kinastelivat lammen jäällä. En nähnyt mistä. Joutsenlampi oli edelleen jäässä, vain rannalla oli sulaa vettä.

Joutsenlampi oli vielä huhtikuussa jäässä, vaikka kevät oli jo pitkällä.

Kalalokit

Onneksi retki ei ollut turha, jos lintujen sijaan vastaan tulisikin perhosia. Sillä keltainen sitruunaperhonen ei ollut ainoa perhonen, joka lenteli vastaan kevätauringon lämmössä. Näin myös jonkin rusehtavan perhosen vilahtavan kauempana.

Ja lopulta se tulikin eteeni, se toinen perhonen. Se oli herukkaperhonen. Niitä oli nyt kaksi ja ne lentelivät rauhallisesti edessäni. Kumpikin laskeutui saman koivun rungolle: toinen korkeammalle, toinen matalammalle. Alempana olleesta sitten sain valokuvani. Perhonen jopa poseerasi, minusta tuntui niin. Sitten ne lensivät pois.

Herukkaperhonen koivun rungolla Joutsenlammen rannalla Aulangolla

Lähdin kävelemään eteenpäin. Tarkoituksena oli kävellä alueen toiselle lammelle, Metsälammelle. Toivoin, että sielläkin olisi jotakin nähtävää ja kuvattavaa.

Metsälampikin oli vielä jäässä, vain rannat olivat sulia.

Ja olihan siellä, sillä sielläkin lenteli perhosia lammen aurinkoisella puolella ja yksi antoi minun ottaa itsestään muutaman kuvankin. Jopa kahdessa eri paikassa. Perhonen oli herukkaperhonen, jälleen. Toivottavasti ei sentään sama perhonen kuin Joutsenlammen rannalla. Mistä ne erottaisi toisistaan?

Herukkaperhonen huhtikuussa Metsälammen rannalla Aulangolla

Aulangolla ympäriinsä kävellessäni huomasin, että sinivuokkoja kasvoi kaikkialla. Ja aurinkoisimmilla paikoilla kukkia oli kohtalaisesti aukikin. Jopa pinkkejä. En ollut tiennytkään, että niitä oli senkin värisiä.

Sinivuokko Aulangolla

Vaaleanpunainen sinivuokko. Sinivuokon väri muuttuu maan happamuuden mukaan kuten hortensioilla. Se voi olla paitsi sininen myös vaaleanpunainen ja valkoinen.

Kävelin eteenpäin kohti aluetta, jossa alun vanhempi pariskunta oli kertonut kasvavan leskenlehtiä. Noita keltaisia kevään pikkuaurinkoja. Jospa näkisin muutaman. En nähnyt  leskenlehtiä, mutta metsikössä kasvoi siellä täällä kevätlumipisaroita (kevätkelloja) - ja ne kukkivat parhaillaan. Mikä onni! Olipa  kauniita...

Kevätlumipisaroita Aulangon puistometsässä

Aulangolla oli mukavaa taas käydä, mutta oli hauskaa myös huomata, että omassa kukkapenkissäni kasvavat puistolumikellotkin kukkivat. Kukat kasvoivat pieninä ryppäinä ja isot vaahteran lehdetkin saivat väistyä niiden kasvun tieltä. Ja krookuksetkin olivat kukassa.

Puistolumikellot kukkapenkissämme puskevat vaikka verivaahteran lehden lävitse. Kasvun voima on valtavaa.

Nämä krookukset ovat kasvaneet varmaan parikymmentä vuotta harmaavesikaivon vieressä, pihan lämpimimmällä paikkalla.

Seuraavana päivänä kävin kotitaloni lähellä olevalla joenrannalla ja siellä olevalla rantaniityllä katsomassa, miten kevät siellä edistyy. Joki oli ollut jo pitkään sulana, lähes koko talven virtapaikoissa. Näin kaukaa, kuinka joella uiskenteli sinisorsapariskunta mutta minut huomattuaan ne uivat kauemmaksi joen mutkan taakse piiloon. Ja rantaniityllä, siellä kukki aurinkoisella paikalla leskenlehtiä. Kaiken sen ruskeaksi kulottuneen ja maahan laonneen heinän keskeltä pilkisteli pieniä keltaisia kevään kukkia.

Pohjoismainen eli musta mehiläinen etsimässä mettä leskenlehdeltä.

Ensin ajattelin kerätä niitä pienen kimpun kotiini vietäväksi, mutta kun näin pienten kärpästen ja mehiläisten pörräävän niiden kimpussa, päätin jättää kukat paikoilleen. Kevään hyönteiset, ja ehkäpä jokunen perhonenkin, tarvitsisivat niitä enemmän kuin minä. 

Tarhamehiläinen eli kesymehiläinen kerää siitepölyä siitepölyvasuihin, jotka näkyvät isoina keltaisina pusseina takajaloissa.

Perhoset, niitä en nyt harmikseni nähnyt, mutta ehkä joku toinen kerta. Tämä jos mikä on perhospaikka. Paikka, jossa viime elokuussa kuvasin monen monta eri perhoslajia parin tunnin aikana.

Perhoset imevät mettä aikaisin keväällä paitsi leskenlehden kukista myös pajunkukista.

Kesää kohti todellakin mennään ja ajatus kesästä alkaa innostaa minua yhä enemmän ja enemmän. Se kuplii ilona mielessäni ja sydämessäni. Kesä, aurinko ja lämpö! Ja se kaikki on vielä edessäpäin...

PS. (jälkikirjoitus)
Kaksi päivää myöhemmin melkein törmasin samaisella paikalla perhoseen. Perhonen lensi ylitseni, laskeutui peltotielle ja käänsi selkänsä ja siipensä kohti aurinkoa. Se lämmitteli siinä pitkän tovin ja antoi minun ottaa siitä muutaman kuvankin. Sitten se jatkoi matkaansa. Se oli nokkosperhonen.

Nokkosperhonen käänsi selkänsä ja siipensä kohti aurinkoa ja lämmitteli sen lämmössä hetken.