Niittykukat kukkivat vielä - syyskuussakin

Sinistä ja valkoista, keltaista ja lilaa. On syyskuun loppupuoli ja tienvarret kukkivat vielä. Siis luonnnonkukat siellä. Ihmeissäni olen sitä katsellut, käydessäni postilaatikolla tai ajellessani pieniä teitä.

Ajatukseni ovat jo syksyssä ja tulevissa kylmissä ilmoissa, pihan laittamisessa talviteloille, omenasiiderin ja hillojen teossa, mutta tienpenkan luonnonkukat vaativat silti edelleen, hiljaisen sinnikkäästi, huomiotani. Ne kasvavat ja kukkivat kaikessa rauhassa ilman huolta huomisesta. Niissä on jopa vielä nuppujakin. Olen ihmeissäni.

Ahde- tai nurmikaunokki, en tiedä kumpi. Mutta se kukkii vielä, syyskuun loppupuolellakin.

Kaikki mikä liittyy kesään, ei ole sittenkään vielä loppunut. Kesää on jäljellä niin kauan kuin kukat kukkivat. Minun mielessäni. 
 

Päivänkakkara tuo mieleen kesän - myös syksyllä.

Miksi ihmeessä minun katseeni on jo muualla, tulevassa talvessa? Kuin oravalla, joka laittaa jo talvipesäänsä. Kun jäljellä olisi vielä kesää, josta nauttia.

Yllätyin, kun näin voikukan kukkivan syyskuussa. Olen tottunut näkemään näitä keltaisia kukkia lähinnä alkukesästä, mutta sen kukinta-aika on ihan oikeasti pitkä.

Niin kauan kuin kukat kukkivat, on myös perhosia ja mehiläisiä. Tässä kaaliperhonen voikukan lehdellä 20.09.2018.

Sininen kissankello sykähdyttää herkkyydellään.

Aikani niitä katseltuani, noita tienvarren niittykukkia, jo toista viikkoa, päätin kuin päätinkin lopulta ottaa kamerani esille ja tallentaa tuota syksyistä kukkanäkyä. Sillä joskus on ensilumi satanut maahan jo syyskuun lopulla, täällä Etelä-Suomessakin. Ja nyt on syyskuun loppupuoli. 

Puna-apilan näkeminen ilahduttaa aina. Vielä ei ole satanut lunta, mutta vettä on ripistellyt sen lehdille.

Mutta vielä kukkivat tienvarsilla niittykukat, syyskuussakin. Niitä ei voi olla huomaamatta, vaikka ajatukset vaeltelevatkin jo osittain talviaikaan. Ja myös jo kauan kaivattuun talvilepoon...