Luminen harjumaisema ja uudenvuodenlupaus

Märkää lunta satoi taivaan täydeltä, kun kävelin Sveitsin puistossa. Oli hämärää, vaikka kello oli jo yksitoista. Heti alkumatkassa vastaan käveli tuntematon koiranulkoiluttaja, mutta tutulla harjupolulla, sivussa varsinaiselta Sveitsin luontopolulta, sain kuljeskella aivan rauhassa yksinäni. Miksi ihmiset eivät lähde tällaisella räntäsateella ulkoilemaan? Tämähän on vain yksi luontoelementti lisää...

Näiden isojen siirtolohkareiden luota lähtee polku tutulle harjupolulle

Kävelin hitaasti harjupolkua pitkin, siellä ei ollut lumisateella käynyt vielä kukaan. Vain omat jalanjälkeni näkyivät takanani. Ja hiljaista oli, vain lumisateen ääni kuului. Voiko lumisateen kuulla vai onko se vain tuulen ääni? Kun märät lumihiutaleet osuvat puiden oksille, siitä syntyy ääni, luulisin. Nyt kuitenkin kaikki peittyi lumeen ja nautin siitä suunnattomasti. Kuinka kaunis ja rauhoittava tällainen metsä onkaan lumisateella!

Luminen harjupolku

Kävelin tuttua polkua pitkin eteenpäin, katselin ympärilleni ja muistelin retkiä siellä lasten kanssa. Nimenomaan tällä harjupolulla, jossa oli vähemmän kulkijoita, lenkkeilijöitä ei laisinkaan. Meidän suosikkipaikkamme!

Näiden kivien päällä oli lasten hauska kiipeillä

Lapset juoksentelivat tällaisia rinteitä ylös ja alas. Epävirallisia polkuja kulkee alueen metsässä ristiin rastiin joka puolella.

Omani ja tuttavaperheeni lapset rakastivat tätä paikkaa. Kaksi-kolme-nelivuotiaat juoksentelivat edestakaisin, kiipeilivät toista harjun rinnettä ylös ja laskeutuivat toista harjun rinnettä alas harjukuopalle asti. Lapset keräilivät käpyjä, pieniä kiviä ja risuja ja kävivät näyttämässä niitä meille. Hyppivät polun kivillä ja kiipeilivät isommille istuskelemaan. Ne olivat hauskoja pikkuretkiä lähiluontoon. Ja liikuntaa tuli harrastettua paljon aivan huomaamatta. Lapsista tuli ketteriä ja hyväkuntoisia. Olimme onnekkaita asuessamme täällä Sveitsin Puiston lähellä. 

Käytävä harjukuopalle

Olen syksystä asti alkanut tehdä näitä pikkuretkiä itsekseni eri luontokohteisiin. Ja päätinkin tehdä asiasta uudenvuodenlupauksen. Lupaan, kautta kiven ja kannon, että vuonna 2018 ulkoilen luonnossa lähes joka päivä. Vaikka vain puoli tuntia päivässä, mutta lähden ulos, joko omalle pihalleni tai jonnekin muualle retkelle.

Miksi tällainen lupaus? Olen yllättäen huomannut jämähtäneeni sisätiloihin! Sisällä on kaikenlaista mielenkiintoista puuhaa, teen töitä sisätiloissa, ajelen asioille autollani ja olen ruvennut laistamaan ulos puutarhaanikin menoa. Voiko puutarhan pitoon kyllästyä? Minulle on käynyt niin.  Niin paljon kuin puutarhaani rakastankin, sen hoitaminen on välillä aika työlästä. Joten - aion tulevana vuonna nauttia enemmän toisten töiden tuloksista ja levätä. Kulkea enemmän luonnossa ja katsella ympärilleni toisin silmin - ja sitä kautta ehkä omaa pihaanikin.

Laskeuduin harjulta alas ja kävelin lumista, leveämpää puistokäytävää pitkin takaisin parkkipaikalle päin. Käytävän vasemmalla puolella jalkapallokentän ja metsän välillä on aukea paikka, niityn tapainen, jossa olemme käyneet joskus keräilemässä kesäaikana niittykukkia ja voikukkia, ja tehneet niistä lapsille kukkaseppeleitä.

Luminen niityn tapainen metsän ja pallokentän välillä

Tällä puistokäytävällä näkyy jo jalanjälkiäkin, täällä on kävellyt muitakin. Lumisateessa. Talvesta ja raittiista ilmasta nauttimassa tai vain kauniista talvinäkymästä... Niin kuin minäkin.

Suosittu kävelykäytävä kauniissa harjumaastossa

Onneksi tällaisia paikkoja on olemassa - meitä kaikkia varten. Mutta täytyy olla varovainen, sillä tännekin voi eksyä, ainakin vähäksi aikaa. Minulle on käynyt kerran niinkin. En mielelläni mainosta sitä julkisesti, se on niin noloa. Mutta polkuja ja käytäviä on paljon, osa epävirallisiakin ja ne vievät vaikka minne. Kauaksikin. Ja moneen suuntaan. Kun katselee ja pyörii ympäriinsä, menettää helposti suuntavaistonsa. Ilman karttaa. Matkapuhelimen avulla voi onneksi paikallistaa itsensä ja löytää oikean suunnan. Puhelin on pelastanut minut monesti. Luonnossakin. Nyt suunta on kuitenkin tulevana vuonna kohti uusia asioita ja uusia paikkoja.

Hyvää uutta vuotta!

Happy New Year! 

Joulun ihme

Seisoin yöllä ikkunan äärellä ja katselin ulos pimeyteen.
 
Ulkona taivaalla loisti kuu, ja jäin sitä ihailemaan. Katselin, kuinka se valaisi pilvet ympärillään. Ne liikkuivat kohti etelää: taivaalla tuuli pohjoisesta. 

Katselin, kuinka jouluvalot sädehtivät katajan oksilla. Maassa oli lunta ja se heijasti valoa ympärilleen. Kuu ja kataja olivat kaunis pari yhdessä.

Kuu ja kataja kilpailivat valoillaan. Ne olivat kaunis pari yhdessä,

Istahdin kirjoituspöytäni ääreen, katselin kuuta ja katajaa, ja annoin ajatusteni vaeltaa. Ja ne vaelsivatkin - tulevaan jouluun...

Yllätyn aina, mitä joulu saa minussa aikaiseksi. Se tempaa mukaansa! Kuinka joka vuosi jaksaakin lopulta innostua ylittämään arjen ja järjestämään sen joulun perheelleen, vaikkei edes ole mikään jouluihminen. Joka ikinen vuosi. Mistä ihmeestä tämä kaikki into ja tarmo aina oikein kumpuaa?

Joulun ihmeestä. 

Joulu ei merkitse minulle materiaalisia lahjoja. Emma anna enää lahjoja toisillemme: olemme kaikki aikuisia ihmisiä.

Kun lapset olivat pieniä ja kouluikäisiä, tilanne oli toinen. Varsinkin pikkulasten vilpitön ja innostunut, jännittynytkin odotus ja ilo joulupukista ja lahjoista oli jotakin sydäntä lämmittävää. Kaikki ne tarinat tontuista ja poroista, anteliaisuudesta ja hyvyydestä, kirjat, elokuvat, sadut... rakastin niitä. 

Nyt ei vain ole enää niiden aika. Niiden aika on sitten lastenlasten myötä. Toivon niin. Nyt nautimme yhteisestä ajasta, hyvästä ruoasta, yhdessä tekemisestä, levosta - ja kaikista pienistä jouluasioista ympärillämme. Kerran vuodessa. Vuoden pimeimpänä aikana. Jouluaika lämmittää sydämiämme.

Joulu on rakkauden juhla.

Ulkona pihallamme jouluvalot loistivat pihakuusessamme. Kuusen oksilla oli lunta, ja valot valaisivat kuusen ja lähialueen kauniisti. Tämä kuusi oli koristeltu naapureita ja ohikulkijoita varten. Se ei edes näkynyt sisälle taloomme.

Pihakuusi pihanperällä naapureiden ja ohikulkijoiden iloksi

Talomme sisällä sen sijaan on jo kahtena jouluna ollut tekokuusi: suuri, tuuhea ja kaunis. Ostin sen, sillä en halunnut enää kaataa kuusia tontiltamme. 

Mutta olen hämmentynyt muovikuusesta. Se ei tunnu samalta kuin luonnonkuusi, vaikka onkin kauniin muotoinen ja näköinen. Puolisoni kutsuu sitä pölyhuiskaksi. Mokomakin!

Tekokuusi on kaunis ja tuuhea, muttei tuoksu aidolle kuuselle

Mutta siitä puuttuu jotakin. Muovikuusi ei tuoksu! Se ei levitä aromaattisia havupuun höyryjä ympärilleen. Kuusen aromaattiset öljyt ovat terveellisiä, tiedätkö. Ja lähes joka kotiin on perinteisesti tuotu tällainen tervehdyttävä kuusi. Joka vuosi. Jo pitkään. Vuoden pimeimpänä aikana. Joulukuusi on terveellinen lahja luonnolta.

Se on joulun ihme.

Katselin vielä kuuta taivaalla ja katajaa sen alla ja toivotin molemmille hyvää joulua. Kuu jatkoi matkaansa, sillä on vielä lähes loputon matka edessänsä. Se kiertää maata uudelleen ja uudelleen. Katajalla on taas edessään pitkä elämä. Se saattaa elää vielä monta sataa vuotta, jopa tuhat. Tämäkin hetki oli vain lyhyt, vaikkakin kaunis, kohtaaminen vuoden pimeimpänä aikana. Ja näitä kohtaamisia on vielä paljon. Elämän aikana. Koko elämähän koostuu pienistä kohtaamisista, eikö totta?

Se on elämän ihme.

  

Hyvää joulua kaikille !

Sorsien elämää Aulangolla

Muutama viikko sitten huomasin seisovani Joutsenlammen rannalla Aulangolla. Oli juuri satanut lunta ja luonto näytti nukkuvan talviunta.

Vastasatanutta lunta Joutsenlammen rannalla Aulangolla

Maa oli peittynyt lumeen, mutta lampi ei ollut vielä jäässä. Siellä kesäkauden asustaneet sinisorsat olivat jo lähteneet lämpimämmille vesille, ehkäpä jonnekin Länsi-Eurooppaan asti. Niistä ei ollut jäljellä kuin haalea muisto mielessäni ja vähän kirkkaampi kuva valokuvissani.

Joutsenlammen sorsat  

Mieleeni muistui, kuinka edellisellä käyntikerrrallani oli ollut syksy ja kaunein ruska-aika, kun kävelin yksinäni samaista Joutsenlammen rantapolkua ja ihailin lammen tyyntä pintaa ja väriloistoa sen ympärillä.

Syksyistä väriloistoa Joutsenlammella, Aulangolla

Joutsenlammella asustellut sinisorsaparvi huomasi minut oitis ja lähti hiljalleen uimaan luokseni toivoen saavansa jotain syötävää. 

Sinisorsat, naaras ja uros, Joutsenlammella Aulangolla

Miten olin voinutkaan unohtaa tämän?! Lintujen ruokinnan... Juttelin sorsille kaikenlaista, pahoittelin ajattelemattomuuttani, selitin niille ummet ja lammet ja lupasin tuoda syötävää sitten ensi kerralla.

Toiveikas naarassinisorsa kuunteli tarkkaavaisena selityksiäni

Ne eivät ymmärtäneet minua, vaan viipyilivät lähettyvilläni pitkän aikaa, näykkivät rannalta jotakin ja seurailivat sivusilmällä tekemisiäni. Uivat edessäni matalassa rantavedessä hiljalleen edestakaisin. Varsinkin ruskeakirjava naarassinisorsa oli erityisen sinnikäs.

Linnut ovat yleisesti ottaen sosiaalisesti hyvin lahjakkaita ja tämä lintu todellakin osasi kerjäämisen jalon taidon. Se tiesi, kuinka näyttää mahdollisimman suloiselta ja hellyyttävältä.  Sydäntäni särki...

Sinisorsa etsii syötävää: siemeniä, jyviä, ruohoa, hyönteisiä - vaaleata leipää?

Lopulta uskoivat: minusta ei ollut heille hyötyä - ja lähtivät pois.

Ei ruokaa tarjottavana - sorsat lähtivät matkoihinsa

Joutsenlammen keskellä on kaksi tekosaarta, joissa kasvaa hopeapajuja ja joissa vesilinnut pesivät. Hopeapajut veden äärellä ovat heikkouteni, onpa kaunista! 

Pihallani ei vielä ole näitä koristeellisia pikkupuita ja pikku puutarhuri sisälläni alkoikin vaivihkaa heti suunnitella niille paikkaa.

Vesilinnut pesivät mielellään näillä hopeapajuja täynnä olevilla tekosaarilla

Sivusilmällä seurasin vanhempaa rouvaa, joka käveli lammenreunapolkua minua kohti. Yllättäen hän tulikin luokseni juttelemaan niitä näitä. 

Sain kuulla häneltä paikalla pitkään asustaneen joutsenparin, Jannen ja Ainon, viime vaiheet. Hän kertoi, kuinka urosjoutsen oli loukkaantunut reviiritaistelussa laulujoutsenten kanssa ja seuraavana kesänä kuollut. Nyt ei ole ollut kahteen kesään joutsenia, ei laulu- eikä kyhmyjoutsenia - Joutsenlammella.
 

Metsälammen sorsat 

Hän jatkoi matkaansa ja minä jatkoin lammen polkua eteenpäin omaani. Tulin Metsälammelle. Vastarannalla oli kaunis huvimaja, Ruusutemppeli, jota ihailin hetken aikaa ja josta otin valokuvia.

Ruusutemppeli Metsälammen rannalla Aulangolla

Ja sorsia oli täälläkin, mutta näillä sinisorsilla oli erilainen ruoankerjuutekniikka kuin Joutsenlammen sorsilla. Koko parvi ui minua kohti, mutta sitten yksi sorsista lähestyi minua varovaisesti toisten jäädessä kauemmaksi odottamaan. 

Tiedustelija

Suora katsekontakti... ei epäilystäkään, sorsalla on minulle asiaa

Arvioiva katse... linnut näkevät  tarkemmin lähelle vähän sivusilmällä

Jälleen sama tilanne kuin Joutsenlammella: anteeksi, ettei minulla ole syötävää mukanani... ensi kerralla sitten... 

Hiljaista, hellyyttävää ja nöyrää kerjäämistä

Tämä sorsa hyväksyi tilanteen nopeammin kuin edellinen. Se kääntyi poispäin ja samalla jo toiset sorsat kauempana käänsivät minulle selkänsä ja odottivat, että tämä naarassorsa tulisi takaisin - ja uivat kaikki yhdessä hiljalleen poispäin.

Turha yritys, ei ruokaa, joten kaikki käänsivät minulle selkänsä

Katselin lampea vielä hetken, ei tuullut laisinkaan ja ympärilläni oli rauhallista. Miksi olinkaan pitänyt lähes 20 vuoden tauon täällä käymisestä? Täällä pitää ehdottomasti käydä toistekin. Heti, kun tulee lunta, päätin. Paikka olisi varmaan huikaiseva.

Näkymä Ruusutemppelin ikkunasta Metsälammelle

Nyt se hetki oli. Toinen kerta tänä vuonna. Nyt oli talvi ja lunta. Hiljaista oli, pikkulintujakaan ei näkynyt missään, vaikka puissa oli paljon linnunpönttöjä talvisuojaksi. Oli outoa katsella lampea ilman sorsia, mutta ensi keväänä paikka olisi varmaan taas täynnä elämää. Jospa sorsien lisäksi paikalle eksyisi myös uusi joutsenpariskuntakin. Se ilahduttaisi kaikkia.

Aulangon Metsälampi talviaikaan

 

Aulangon luonnonpuistoalue

Aulangon luonnonpuistoalue on yksityishenkilön, eversti Hugo Standertskjöldin, rakennuttama laaja puistoalue tekolampineen, tekosaarineen, näköalatornineen, huvimajoineen ja ulkoilualueineen. 

Paikan perustaja ja rakennuttaja  avasi puiston jo elinaikanaan kaikelle kansalle iloksi ja hyödyksi. Tällaista anteliaisuutta kohtaa harvoin ja jo siksikin tällaisissa paikoissa olisi käytävä. Ja paikkahan on todella kaunis, mielenkiintoinen ja laaja alue.

Paikan omistaa nykyisin Hämeenlinnan kaupunki ja se on Suomen toiseksi suosituin retkeilyalue. Siellä käy vuosittain jopa 400 000 henkeä.



It was winter and I was standing by Lake Joutsenlampi in Aulanko, in southern Finland. It was snowing and the whole world seemed to go to sleep.

I remembered when I was there the last time. It was autumn and mallords swam there in Lake Joutsenlampi. They came to me asking something eat, f.ex. some white bread. I had not any, so they just swam away.

An old lady was out walking there and she came to me. She told me about swans, named Aino and Janne, who lived there before. The male swan, Janne, had fought with other male swans two three years ago and it was hurt. It died later. Now there are no swans in Lake Joutsenlampi (swan=joutsen).

I walked to an other lake named Lake Metsälampi. It is situated near Lake Joutsenlampi. There were mallards, too. And again...they came to me asking some food, but again... I had not any, so they swam away. How sad!

I wondered, why I had not visited here for so long time. It was about twenty years ago, when I was here last time. I desided I have to come here in next Spring and in next Summer, too.

Aulanko is the second most popular nature reserve in Finland.  About 350 000 people visite there every year. I do not wonder why. The place is really beautiful.