Suomiehen luontopolku sijaitsee hiekkakuopalla

Voitko kuvitella, että hiekkakuopalle on rakennettu luontopolku, ja että siellä käy ihmisiä ulkomailta asti? 

Suomiehen luontopolku on sellainen, entiselle soranottopaikalle rakennettu, aluetta kauniisti ennallistaen. Ja paikka on erilainen, sillä se on täynnä ympäristötaideteoksia, mikä oli hauska yllätys. Myös luonnon muovaamat merenrantakivikot ja supat ovat paikan nähtävyyksiä.

Lähdin puolisoni kanssa alueelle sunnuntaiaamuna, jotta ehtisimme paikalle ennen ihmispaljoutta. Olin nimittäin kuullut, että pienellä parkkipaikalla on ollut välillä ruuhkaa ja vapaista autopaikoista pulaa. 

Aurinko paahtoi, ilma oli tuuleton ja lämpö nousi nopeasti hellelukemiin. Odotettavissa olisi siis hyvin kokonaisvaltainen luontokokemus, kuin hiekka-aavikolla olisi ollut. 

Tiesin ennestään, että alueelle oli rakennettu risuaitoja, mutta ympäristötaideteokset ja lahopuualueet yllättivät.

Tämä ympäristötaideteos on nimeltään Mennyttä aikaa etsimässä, ja sen on suunnitellut biodiversiteettiasiantuntija Riku Lumiaro.

Onko sinulla luurankoja kaapissa, jossakin menneisyydessäsi?

Kun ensimmäiset kivirakennelmat näkyivät, suuntasimme heti sinne niitä ihmettelemään: isoja kiviä, vanhoja ikkunapuitteita, heinäseipäitä - ja luita. En heti edes ymmärtänyt, että kyse oli kivilabyrintistä, sillä malttamattomana katse etsiytyi jo seuraavaan kohteeseen eli ylöspäin käännettyihin puun runkoihin juurakoineen. Ne seisoivat hieman etäänpänä vakaana mäen päällä kuin toteemit ikään.

Siellä puunrunkojen luona kun katseli alaspäin, eteen aukeni vähän toisenlainen maisema kuin yleensä luontopoluilla. Entinen soranottopaikka on 80 hehtaarin kokoinen avara alue, joten mäen päältä näki etäälle ja moneen suuntaan.

Ylöspäin käännetty puunrunko juurineen on osa paikan lahopuualuetta.

Suomiehen soranottopaikan toiminta lopetettiin jo vuonna 2014, jonka jälkeen alueelle tehtiin jälkihoitosuunnitelma. Alueelle päätettiin rakentaa luontopolku, jossa paikalliset - ja selvästi muutkin - voisivat ulkoilla ja viettää vapaa-aikaansa samalla seuraten kuinka luonto ennallistuu vuosien myötä.

Paikalla kannattaakin käydä lähivuosina, jos haluaa vielä käyskennellä aavikkomaisessa ympäristössä. Näin 10 senttisen kuusenalun kasvavan puhtaassa hiekkarinteessä ja vihreitä lehtipuiden alkuja oli kaikkialla. Männyntaimia oli istutettu paikoittain laajoille alueille. Nyt maanpintaa peitti lähes kauttaaltaan ohut sammalkerros, joka näillä helteillä oli rutikuivaa ja lepotilassa, mutta joka sateella saisi jälleen hehkuvan vihreän värinsä takaisin.

Ensimmäiseltä pysähdyspaikalta jatkoimme kävelyä eteenpäin ja tulimme kukkakedolle. Sen paras kukinta-aika oli ikävä kyllä jo mennyt, olihan jo elokuun puoliväli. Paikalle oli kylvetty paahdetta kestäviä lajeja kuten päivänkakkaroita, kangasajuruohoja ja kissankäpäliä, jotka houkuttelivat luokseen perhosia ja muita pölyttäjiä. 

 

Pikkukultasiipi päivänkakkaralla

Kimalainen etsii mettä nurmikaunokin kukasta

Hiekkakuopan pohjalla oli kuitenkin jo tukahduttavan kuuma, hiki alkoi virrata ja vesi väheni uhkaavasti juomapulloissa. Varjoa ei ollut missään ja Jättiläisen jalanjälki-teoksen luona päätimme kiivetä ylös rinteessä olevaa polkua metsän siimekseen, jotta pääsisimme varjoon ja jotta näkisimme taideteoksen ylhäältä käsin.

 

Tässä se on, kuvatuin paikka Suomiehen luontopolulla. Teos on maisema-arkkitehti Vilma Pylkön suunnittelema, ja se on nimeltään Jätin jalanjälki.

 

Olipa ihana astua metsän hämärään!! 

Ilma oli siellä paljon viileämpää ja kosteampaa, ja sitä oli paljon helpompi hengittää. Tämän takia täytyy maailmassa olla metsiä, pohdimme. Metsät tasaavat lämpötilaeroja ja pidättävät kosteutta. 

Ylhäällä oli näköalapaikalla Info-taulu, jossa kysyttiin, olinko hengästynyt kiivettyäni rinteen harjalle? Sitten taulussa kehotettiin pysähtymään, hengittämään syvään antaen katseen samalla vaellella rauhoittavassa maisemassa.  

 

Niin siis teimme. 

Koska istuinpenkkejä ei ollut missään, seisoimme ylhäällä katsellen avaraa maisemaa ja Jättiläisen jalanjälkeä, ja mietimme nimen syntyä. Mikähän tarina nimen takana oli?

Jätin jalanjälki ja tie. Nyt vasta ymmärsin syyn, mksi tiellä oli käytetty tummanharmaata kivituhkaa. Kyse on laajemmasta ympäristötaideteoksesta, joka näkyy kokonaisuudessaan vasta täältä ylhäältä, näköalapaikalta. Edessä paahdeketo, joka on rakennettu rinteeseen.

  

 

Paitsi alhaalle hiekkakuopan pohjalle, myös tänne rinteeseen oli rakennettu paahdeketo. Hiekkarinteeseen oli kylvetty kasveja, jotka kestäisivät kuivuutta ja isoja lämpötilaeroja mm. päivänkakkaroita, nurmikaunokkeja ja pietaryrttejä.

 

Nurmikaunokki heinien keskellä

Pietaryrtti on rohtokasvi ja lepää tässä kuivan sammalpedin päällä.

Jatkoimme matkaa ja tulimme uudelle lahopuualueelle, jonne oli myös laitettu pystyyn puunrunkoja juurineen, ja runkoihin oli porattu reikiä hyönteisiä varten.

Samoin oli rakennettu risuaitoja ja -laatikoita useampaankin paikkaan suojaksi ja talvehtemispaikoiksi näitä pölyttäjiä varten.

Lahopuualueet oli rakennettu mäkien päälle.

Hyönteishotelli 1 metri x 1 metri

Mutta nyt oli taas aika jatkaa matkaa. Jätimme Jätinlukot väliin, sillä juomapullot alkoivat olla jo tyhjiä, ja päätimme lähteä katsomaan paluureitin varrella olevaa Jätinkatua.

 

Suomiehen luontopolun kartta kuvattuna parkkipaikan Info-taulusta. Jätinkatu on merkitty kartan alaosaan.

 

Jätinkadun hiekkakuopan puoleisessa päässä oli korkea kukkula, jonne johti puuportaat ja joka oli aidattu. Näköalapaikalta näki hyvin Jätinkadun.

 

Info-taulussa kerrottiin Jätinkadun saaneen nimensä vanhasta uskomuksesta, jonka mukaan laajat kivikentät olivat jättiläisten aikaansaannoksia.

Todellisuudessa nämä kivitiet ovat Itämerta edeltävän Yoldiameren muovaamia muinaisrantoja, ja näitä kutsutaan yleisesti myös pirunpelloiksi.

Jätinkatu on 200 metrin pituinen muinaisranta 10 000 vuoden takaa.

Info-taulun mukaan Suomiehen jätinkatu syntyi noin 10 000 vuotta sitten, kun Yoldiameren rantaviiva oli maankohoamisen myötä vetäytynyt pohjoisesta Hyvinkään alueelle. Maanpinta kohosi edelleen ja Jätinkatu jäi syvälle sisämaahan, ja on nyt jo noin 120 metriä merenpinnan yläpuolella.

Jätinkadun kivet olivat sammaleisia, irtonaisia ja epätasaisia, eikä niitä pitkin ollut helppo kulkea. Jätinkatua ei siis oltu tehty meille "pikkuihmisille" kuljettavaksi. Aikamme paikkaa ihmeteltyämme lähdimme parkkipaikalle päin kulkien hiekkaisen rinteen harjannetta pitkin.

Hiekkarinteen pintaa peitti kauttaaltaan ohut, rutikuiva sammalpinta, joka sateiden myötä tulisi kyllä taas vihertymään. Nyt se näyttää hiekalta, muttei ole.

 

Harjanteelle ja sen rinteisiin oli istutettu paljon männyntaimia. 

Ei kestäisi kauaakaan, kun ne kasvaisivat isoiksi, sillä mänty on nuorena nopeakasvuinen puu. Eikä aikaakaan, kun maisema tulisi muuttumaan niin, ettei näitä avaria näkymiä enää näkyisi, vaan paikalla kasvaisi korkea ja tiheä männikkö. Näin soranottopaikka ennallistuu ja siitä tulee kuiva kangasmetsä jälleen.

Paikalle tullessa olimme ainoita ulkoilijoita, mutta nyt parkkipaikalla oli toinenkin auto: matkailuauto, jossa oli saksalaiset rekisterikilvet. Eli kyllä täällä käy paikkaan tutustumassa ihmisiä ihan ulkomailta asti.:)