Yllättävät Vallisaari ja Isosaari

Kävin Vallisaaressa viime torstaina, tuona viikon ainoana sateisena päivänä - ja yllätyin. Paikka oli kiehtova ja ajatuksia herättävä.

Paitsi että Vallisaarella on historiallinen taustansa ruotsalaisten, venäläisten ja suomalaisten sotilassaarena, niin yllättävää oli myös kuulla, kuinka koko saaren luonto-olosuhteet olivat muuttuneet täysin ihmisten toimesta.

Sotilaskäyttöön tarkoitettujen vallien rakentamista varten paikalle tuotiin aikoinaan valtavasti hiekkaa Santahaminasta. Kallioita räjäyteltiin, että saataisiin kivenmurikoita rakennelmiin ja puut kaadettiin jossakin vaiheessa polttopuiksi. Mutta en puhu nyt tästä normimuutoksesta, jonka ihminen saa aikaan rakentaessaan ympäristöään.

Retkioppaamme Jarmo Nieminen, joka on mm. palkitun Aarresaari: Helsingin saariston uskomaton luonto -kirjan kirjoittaja, kertoi Vallisaaren olleen aikoinaan kallioinen ja sorainen saari, jossa kasvoi lähinnä männyn käppyröitä. Nyt saari on lehtomainen paikka, jonka kasvisto ja eläimistö on runsasta ja monipuolista. Ja tuo muutos on pääosin ihmisen aikaansaamaa ja muovaamaa.

Mitä Vallisaarella sitten on oikein tapahtunut? 

Kun venäläiset sotilaat aikoinaan rakensivat Vallisaareen varuskuntaa, he tapansa mukaan halusivat perustaa paikkaan myös puiston. Eli he toivat Venäjältä saarelle jalopuiden taimia mm. puistolehmuksia, saarneja, vaahteroita ja tammia. Ja kun puut syksyllä pudottivat lehtensä, ne aikaa myöten maatuivat ja muuttuivat mullaksi.

Tämäkin lehmuskuja on toista sataa vuotta vanha.

Eikä siinä vielä kaikki...

Sotilaskäyttöön rakennetut betoniset rakennelmat rapautuivat aikanaan ja niistä liukeni maahan kalkkia, joka muutti happaman maan aikaa myöten emäksisemmäksi. Kasvuolosuhteet muuttuivat täysin, mikä mahdollisti uusien kasvilajien ja niiden myötä ötökkälajien, perhosten ja lintulajien monipuolistumisen. Syntyi myös uusi käsite: sotilaskalkitus. Hauska sana, eikö? 

Mm. betoniset vanhat ammusvarastot rapautuivat ja niistä liukeni kalkkia maaperään.

Vallisaaresta onkin löydetty yli 1000 eri perhoslajia, joista kaukaisimmat ovat kulkeutuneet jopa Afrikasta asti. Myös eteläeurooppalaisia perhoslajeja on havaittu, sillä Vallisaaren luonto runsaine lehtoineen ja avoimine niittyineen sekä valliketoineen on muuttunut niille nyt otolliseksi paikaksi olla ja elää. Saarelta on löytynyt myös yli 100 uhanalaista tai harvinaista perhosta. Ihmeellistä, eikö totta?

Aleksanterinpatterin eli tykistön ampumapaikalta on hienot näkymät Helsinkiin asti. Välissä näkyy Suomenlinna. Tällaiset vallikedot ovat perhosten suosikkikohteita.

Kun tykit kehittyivät ja nostettiin vallien päälle, niiden alle suojaan rakennettiin miehistön tiloja ja varastoja. Aleksanterinpatterin rakennuksia yllä ja alla.

Perhosia en nyt itse nähnyt, sillä oli satanut koko yön ja aamullakin ripisteli vielä. Sateisesta ilmasta oli hyviäkin puolia: se oli pelästyttänyt ihmiset sisätiloihin ja Vallisaaressa oli rauhallista. Aurinkoisina päivinä ihmisvirta on varmaan loputon.  Joten saimme kaikessa rauhassa kävellä, katsella ja tutkia kosteikkoja, lampia ja kaikkialla kasvavia orjanruusuja. Ja jäkäläisiä kallioita, yhtä lempimaisemaani.

Tervalepikkoinen lehtopainanne, jossa kasvaa mm. saniaisia ja korteita.

Tämä lampi on lähdepohjainen ja siihen on aikoinaan rakennettu kaivo, joka on nyt veden pinnan alla näkymättömissä.

Orjanruusua kasvoi Vallisaarella kaikkialla.

Upea jäkälän peittämä kallio.

Ja kerrankin näköalapaikalla ei ollut ruuhkaa. Alla kuvia Kustaamiekan salmen näköalapaikalta, jonka toisella puolella näkyy Suomenlinna. Ja laivoja, noita kerrostalon kokoisia matkustajalaivoja, meni ohitse koko ajan.

Kustaamiekan salmen näköaöapaikalla oli hyvä istuskella ja katsella mereltä saapuvaa laivaa (valkoinen piste taivaanrannassa vasemmalla).

Vallisaaren rantakallioita vasemmalla puolella.

Ja sieltähän se laiva lopulta tuli. Kustaamiekan salmeen. Salmen toisella puolella näkyy Suomenlinnan puolustusvalleja.

Kuin myös Suomenlinnan kuninkaanportti suoraan salmen toisella puolella.

Mutta Vallisaari-kierros oli nyt lopuillaan ja jatkoimme laivalla Isosaareen. Aikaa oli rajallisesti, joten kävelimme lähinnä merenrantoja pitkin, mikä sopi minulle mainiosti. Olen maakrapu, joten merenrantanäkymät ovat minulle jotakin uutta ja kiehtovaa. Jopa niin, että oppaan ja joidenkin osaavien retkeläisten kasvitutkinnat jäivät minulta kokonaan väliin, kun katseeni etsiytyi lähinnä lokin- ja valkoposkihanhien suloisiin poikasiin, merenrannan ääriviivoihin ja kaukana siintäviin sadepilviin.

Lokinpoikanen

Isosaaren kivikkoista ja kaunista merenrantaa

Isosaarelle tullessa ensimmäisenä näin joutsenen poikasineen.

Pois lähtiessä mieli oli täynnä. Ensimmäinen kerta täällä Vallisaaressa tai Isosaaren rannalla ei riittänyt tutkimaan näitä paikkoja kylliksi, joten uudestaanhan tänne on vielä tultava. Jo tänä kesänä, luulisin. Ja yritän houkutella perheenikin mukaan.

 

Ruskolevää Isosaaren hiekka- ja kivirannalla

Valkoposkihanhilla oli myös poikasia.

Keskikesä - valon ja yltäkylläisyyden aikaa

Keskikesä on aikaa, jolloin kukat kukkivat ja linnunpoikasia lentelee pihapuissa. Tai uiskentelee lammissa ja järvissä. Yltäkylläisyys huokuu kaikkialta.

Sorsanpoikaset käyvät päivälevolle

Istuin toissa yönä kuistilla ja katselin vaaleata taivasta. Ulkona oli niin valoisaa, että olisin voinut lukea, vaikka kello olikin puoli kaksi yöllä. Nyt on todellakin vuoden valoisin aika.

Eikä moni tiedäkään päivän rajaa, sillä linnutkin laulavat öisin. Päivälinnut myös - ja hämärälaulajat. Sellaisiakin on. Ja aamulaulajia. 

Varsinkin auringon nousun aikaan laulu voimistuu. Pihassamme ja pikku metsässämme on silloin valtava, moniääninen laulukuoro. Kunpa tuntisin nuo kaikki linnut vain äänen perusteella!
  
Miten ihmeessä linnut jaksavat laulaa yötäpäivää?

Koska kesäaikana linnut pitävät pieniä taukoja eli nukkuvat pieniä päiväunia aina tarpeen tullen. Näin jostakin luin. Pitäisiköhän minunkin ottaa niistä mallia? Kesäaikana...edes loma-aikana?

Naurulokki on päivälaulaja.

Samoin harmaalokki

Ja perhoset, niin moni sanoo, että niiden määrä on vähentynyt. Ei sellaista halua edes ajatella. Sillä voiko olla kauniimpaa kuin pikkuperhoset kukkaniityllä...

Niittyhopeatäplä

Piippopaksupää

Kesä on kauneimmillaan.

Nyt keskikesällä, kukkaniityllä. 

Sinisiipi seisoi tukevasti kuudella jalallaan ja tuijotti minua - eikä avannut kauniita siipiään, vaikka toivoin sitä.

Mutta se ylläkyltäisyys ei tarkoita vielä sadonkorjuuaikaa, sillä sekä vilja- että marja- ja kasvimaan sato kypsyy vasta loppukesällä ja syksyllä. Nyt kaikki vain kasvaa ja antaa aavistuksen tulevasta hyvästä. 


Mutta onneksi kukat kukkivat omalla pihallammekin. Ja nyt onkin kurjenmiekkojen aika. Rakastan kurjenmiekkoja, niiden pystyä ja ryhdikästä olemusta ja monimutkaisia, kauniita kukkia. Ne ovat myös uskomattoman helppoja kasvattaa, ainakin vanhat maatiaislajit.

Keltakurjenmiekka on Suomessa luonnonvarainen ja on aikoinaan siirretty pihallemme Saimaan saaristosta.

Saksankurjenmiekka kukkii alapihallamme.

Siperiankurjenmiekka on saatu anopiltani. Ihastuin sen siniseen väriin heti.

Tämän kurjenmiekan nimeä en tiedä. Tilasin sen postimyynnistä,  ja kun se vuosi myöhemmin kukki, kukka olikin toisenlainen kuin myyntikuvassa. Mutta se kukkii vähän myöhemmin kuin siperiankurjenmiekka.

Valkoinen kurjenmiekka on kulkeutunut puutarhaamme hevoskastanjan mukana Turun Ruissalosta. Aivan vahingossa.

Mutta tästä päivästä alkaen päivät rupeavat lyhenemään. Pieni huoli onkin herännyt, onko kesästä osannut nauttia vielä laisinkaan, vai onko aika vain kulunut juhannusta odotellessa?

Välillä täytyisikin vain osata pysähtyä ja tarttua hetkeen. Elää nyt. Se oli helpompaa, kun lapset olivat pieniä, sillä he osasivat hetkessä elämisen taidon. Ja se taito tarttui silloin minuunkin. Eräs tuttavani tästä asiasta minua muistuttikin: elä tässä hetkessä, äläkä murehdi vain huomista. Tiedän, että hän on oikeassa.

Lapset tuovat mukanaan paljon hyvää: hetkessä elämisen taitoa ja uskomattoman paljon rakkautta.

Sillä kesä jatkuu vielä, ainakin syyskuuhun asti. Luin hetki sitten Sirpan luontoblogista, että alkukesän pikkukesä jatkuu juhannuksen jälkeen isokesänä. Se oli lohduttava tieto. Tieto, että kesä jatkuu vielä. Ja se jatkuu täydempänä kuin se on nyt. 

Joten nautitaan siitä. Loppukesän isosta kesästä.

Sudenkorennot kuuluvat kesän lämpimiin päiviin.

Suomen Metsästysmuseo

Olen käynyt Suomen Metsästysmuseossa Riihimäellä kerran aikaisemminkin, katsomassa lähinnä Vuoden luontokuva -näyttelyä. Ainut, mitä sen lisäksi jäi silloin mieleeni, oli takajaloillaan seisova suuri karhu. Sen edessä seisoessani tunsin syvää kunnioitusta. Ja sen karhun halusin nähdä nyt uudelleen.

Metsästysmuseo on ollut kuukausia suljettuna tämän vuoden alussa, sillä museon perusnäyttelyä on uusittu. Se on myös nimetty Otsoksi, tuon äsken mainitsemani karhun mukaan. Ja kuten lempilapsilla yleensäkin, karhulla on monta muutakin nimeä: mesikämmen, ohto, kontio, nalle, metsän kultainen kuningas ja tötötöö.

Mikä ihmeen tötötöö? Karhua on menneinä aikoina kunnioitettu niin paljon, ettei sitä ole aina haluttu kutsua omalla nimellään. On nimittäin uskottu, että se nimensä kuullessaan ilmaantuisi paikalle. Ja sitähän ei aina haluttu.

Ruskeakarhu takajaloillaan on vaikuttava näky, kun seisoo vieressä. Vaikka kyse olisikin täytetystä karhusta, kuten tässä.

Suomen Metsästysmuseo kertoo suomalaisen metsästyksen tarinan kivikaudelta nykypäivään. Esillä on tietenkin esimerkiksi tärkeimmät riistaeläimemme, 1900-luvun metsästysasenäyttely ja myös suurriistametsästäjä Jaakko Ojanperän trofeenäyttely. 

Täytettyjä metsäpeuroja seisomassa tekolumella takanaan valokuva talvisesta maisemasta. Näyttää aivan aidolta tilanteelta oikeine pikkupuineen ja kasveineen.

Takana äskeiset metsäpeurat ja edessä kivikautinen metsästysmaja.

Näyttely koostuu useista eri pikku näyttelyistä, joissa kaikissa on eri teema. Alla kuva Merilinnustus-näyttelystä. Luin, että tärkeimmät riistalintumme merenrannoilla ja saaristossa ovat alli, haahka, koskelot ja telkkä.

Alla olevassa info-taulussa lukee Luotojen saalista.

Seuraavassa kuvassa metsästäjä on piiloutunut isoon tynnyriin ruovikon suojaan järven rannalle. Kuollut sinisorsa roikkuu tynnyrin kyljessä. Kolmiulotteisessa asetelmassa on käytetty hienosti oikeita materiaaleja tuomaan todenmukaista tunnelmaa.

Asesalissa on esillä 1900-luvun metsästysaseita moderneissa lasikaapeissa, jolloin aseisiin on helpompi tutustua molemmin puolin. 

Aikaisemmin Metsästysmuseossa oli näytteillä myös 1800-luvun aseita, mutta muutama vuosi sitten, 2013, museoon murtauduttiin, ja sieltä anastettiin 14 toimintavalmista asetta. Varkaat saatiin kiinni, mutta iso osa aseista vietiin tuntemattomaan paikkaan, eikä asekokoelma ole enää tapahtuman jälkeen niin laaja kuin aikaisemmin. 

Metsästykseen on nimittäin aina käytetty paitsi metsästysaseita myös sotilaskäyttössä olleita kivääreitä.

Varsijousta alettiin käyttää Suomessa 1300-luvulta alkaen.

Vaikuttavin tila museossa oli kuitenkin huone täynnä täytettyjä eläintenpäitä ympäri maailmaa. Voi taivas, kuinka Jaakko Ojanperän trofee-salissa oli kaunista! Ja samalla niin äärettömän surullista... Surullista, koska eläimet oli tapettu vain täyttämistä varten, ei edes ruoaksi, vaan voitonmerkiksi suurriistaharrastuksen vuoksi. 

Ja siitä tuo sana trofeekin tulee. Voitonmerkistä. Trofee on metsästysmuisto, joka voi olla esimerkiksi jonkun eläimen pää tai sarvet. Ja noita täytettyjä päitä ja eläimiä on tuossa Ojanperän salissa yli sata eri eläinlajia. Eläimiä Afrikasta, Aasiasta, Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. 

Krokotiili, musta- ja jääkarhuja, hirven- ja kauriinpäitä...

Vuorikauriita, oletan. Ja hieno vuorimaisena takana,

Ja kuitenkin, Jaakko Ojanperä on lahjoittanut trofeet Suomen Metsästysmuseolle, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä niitä katselemaan ja ihmettelemään.

Osa Jaakko Ojanperän trofeekokoelmasta. Alhaalla ahma ja susikin.

Oikealla elefantin jalka ja häntä. Kukahan sai pään ja syöksyhampaat voitonmerkiksi seinälleen?

Jaakko Ojanperän kokoelma sisältää ns. the big sevenin eli afrikkalaisen norsun, sarvikuonon, leijonan, leopardin ja kafferipuhvelin sekä krokotiilin ja virtahevon.

Mitä pidemmälle harrastus eteni, sitä enemmän Ojanperä piti itseään nimenomaan luonnon taltioijana eikä metsästäjänä. Kauneuden ja luonnon monimuotoisuuden vaalijana.

Sarvikuono, leijona, afrikanpuhveli

Mutta on noita isoja riistaeläimiä Suomessakin. Hirveä on metsästetty täällä jo 10 000 vuotta ja joka vuosi metsästyskortin lunastaa noin 300 000 metsästäjää.

Suomessa on metsästetty hirviä jo 10 000 vuotta. Tässä kopio, luulisin, hirvenpääkoristeesta, eräänlaisesta taikaesineestä.

Valkohäntäpeura

Peurakantakin on voimakkaasti lisääntynyt Suomessa ja metsästyslupia valkohäntäpeurojen kaatamista varten myönnettiin vuosille 2018-2019 noin 19 000 kappaletta. Yhteensä valkohäntäpeuroja arvellaan olevan 100 000 yksilöä. Ja tuo suuri määrä näkyy arkielämässä, sillä meilläpäinkin peuroja näkyy jatkuvasti.

Ennen vanhaan metsästys oli elinehto, paitsi syksyllä myös kevättalvella, kun talven ruokavarastot hupenivat. Tänä päivänä metsästys on enemmänkin harrastus ja paikoitellen myös hyvä mahdollisuus verkostoitua - ainakin harvaanasutulla haja-asutusalueella. 

Mutta olen kuullut monen metsästäjän myös sanovan, että he nauttivat luonnossa olosta, sen eläinkuntaan tutustumisesta ja luonnonilmiöiden seuraamisesta yleensäkin. Pääasia ei ole aina pelkästään metsästys.

Ja kun noita Ojanpelto-salin trofeepäitä katseli, ne olivat oikeasti kauniita ja vaikuttavia. Ne herättivät syviä tunteita, sekä ihailua että surua, kuolleitten eläinten puolesta. Minusta se on hyvän näyttelyn merkki. Jos näyttely onnistuu herättämään suuria tunteita.