Sapokan Vesipuisto, suosikkipuistoni

Tällaisenä helleaikana pelkkä sanakin Sapokan Vesipuisto kuulostaa ihanalta ja vilvoittavalta. 

Mutta täytyy muistaa, että kyse ei ole mistään ulkouimalasta tai vesikylpylästä, vaan ihan oikeasta kaupunkipuistosta. Puistosta, joka on rakennettu merenlahdelle, ja joka on suunniteltu vesi- ja kiviteeman ympärille. 

Ja kun ollaan Kotkassa, kaupungissa, joka sijaitsee meren rannalla, niin merivettä riittää luonnostaan. Ja sitä onkin sitten helppo pumpata vaikka minne: korkean kallion päällekin - vaikkapa vesiputoukseksi. Kuten alla...

Sapokan Vesipuisto olikin helppo löytää, sillä vesiputous näkyi lahdenpoukaman toiselle puolelle asti, ja haikaranpesäkoristekin oli aivan parkkipaikan vieressä. Nuo niin tärkeät puiston maamerkit! Ainakin minulle.

Tästä olikin hyvä aloittaa puistokierroksemme, sillä tässä näkyi kaikki oleellinen: vasemmalla huvimajassa INFO-piste, tien päässä näkyy kaarisilta, oikealla ylhäällä kalliolla vesiputous, alempana haikaranpesä - ja runsas kasvipaljous veden äärellä. Mitä muuta puistolta voi toivoa?

Kotkan puistojen tunnuksenomainen runsaus vyöryi jo tuttuna vastaan. Pensaita ja kukkia, puitakin, oli istutettu suurina ja tiheinä massaistutuksina. Kaiken tämän keskeltä löytyi vielä myös paljon pieniä yksityiskohtia: kiviasetelmia tai moderneja taideteoksia, tai jopa pieni japanilainen puutarha.

 Onpa hauska idea, haikaranpesä kukkapedillä! Tämä jos mikä nostaa hymyn huulille:))

Puiston pieniä yksityiskohtia: pieni hiekka-alue istutusryhmän päädyssä, jossa luonnonkiviä vierekkäin ja päällekkäin. Ei mitään kummallista, mutta kuitenkin... tämäkin yllätti.

Kiersimme, minä ja puolisoni, lahden rantaa ja ylitimme sillan, jonka toisella puolella oli venettä veneen vieressä meren rannalla eli pienvenesatama - siellä oli aivan toinen maailma kuin se, jota me olimme tulleet katsomaan. 

Varsinainen pienvenesatama oli vastakkaisessa suunnassa takanani, mutta olihan noita veneitä puiston alueellakin. Puiston kulkureitti kulkee lahden molemmilla puolilla ja jatkuu pitkälle edessä olevan kaarisillan taakse lahdenpoukamaan.

Penkkejä oli kaikkialla, sillä täytyyhän puistossa olla paikkoja, joissa istahtaa ja antaa paitsi jalkojen myös katseen levähtää. Ja kyllähän ihmisiä penkeillä istuikin, vaikka suurin osa olikin liikkeellä: kuka minnekin menossa tai jostakin tulossa. 

Levähdyspaikat varjossa kukkapenkkien keskellä. Huomaa pelastusrengas roskakorin vieressä - olemme veden äärellä.

Ja olihan meitä turistejakin. Meidät erotti paikallisista pysähtelevästä ja poukkoilevasta kulkutyylistä - ja kameroista. Paitsi kännykkäkameroita, monella oli myös järjestelmäkameroita mukanaan, joilla kuvata. Sapokan Vesipuisto oli ihan oikeasti turistikohde, monelle. Kotkaan tullaan katsomaan puistoja!

Takana rakastamani hopeapaju ja edessä keltaisia nauhuksia. Minulle on tulossa selvästi keltainen ja hopeinen kausi, kun huomaan nuo värit nyt kaikkialla. Keltaisen ja hopean...

Näin kävellessäni vasemmalla pienen lammen, josta virtasi lahteen pieni purontapainen tai jokin ylivuoto-oja. Lähdin sitä tutkimaan vähän lähemmin ja yllättäen huomasinkin pienen japanilaistyylisen alueen sivummalla. 

Lampeen virtasi vettä ylempää rinteestä ja näin ihmisiä kiipeilevän siellä puolimetsäisellä alueella. No minäkin uteliaana myös ja puolisonikin perässä, kun vaimokin meinasi kadota jonnekin...

Sapokan Vesipuistossa oli myös tällainen pieni oma puistoalueensa vähän sivummalla, japanilaistyylinen puutarha. 

Ihmisiä kiipeili rinnettä ylöspäin, joten minä myös. Eikä minulla ollut hajuakaan, minne olin menossa. 

Polku oli kuin vahingossa syntynyt monen kulkijan toimesta. Niin kuin vain voi polku luonnostaan syntyä minne vain. 

Puron ylitse oli laitettu pieni vaatimaton kivisiltakin ja aivan huomaamatta olinkin jo kohta kiivennyt rinteen huipulle - ja mitä siellä ensimmäisenä tulikaan vastaan? Kivipatsaita paljaalla kalliolla! 

Silloin tajusin olevani ylhäällä kalliolla lähellä vesiputousta - aivan vahingossa.

Kallion päällä oli kivinäyttely eri kivilajeista. Näin kaupungin omilla sivuilla sanottiin. Minusta nämä kivet esittävät ihmisiä, eikö totta?

Paikalla oli muitakin ihmisiä, ja kaikki kuljimme ja katselimme ympärillemme. Lopulta seisahduin kallion korkeimmalle paikalle ja katsoin lahden ylitse kaupungille päin. Näkymät olivat hienot. Ei ihme, että portaita oli rakennettu vesiputouksen molemmille puolille. Jos vesiputous on nähtävyys, niin mikä tämä sitten on, tällainen näköala? 

Näköala lahdelman ja kaupungin suuntaan. Tällaisella kirkkaalla ja aurinkoisella ilmalla näkee todella kauas.

Sapokan Vesipuiston alue on ollut aikaisemmin satama- ja tehdasaluetta ja siellä onkin jouduttu tekemään aikamoisia puhdistustöitä ennen kuin puistoa on päästy rakentamaan. Puhdistus- ja rakennustyöt alkoivat vuonna 1990 ja kestivät jopa neljä vuotta. 

Kaupunginpuutarhuri on kertonut, että hänen toimestaan on aikoinaan viety pitkä vesijohto kallion päälle ja laskettu siitä merivettä alas vain näytettäväksi kaupungin päättäjille, miltä putous näyttäisi, jos se rakennettaisiin. Kun kukaan ei aluksi uskonut koko vesiputousideaan. Ja tällä konstilla hän sai rahoituksen sille.

Vesiputous saa alkunsa kallion laelta 20 metrin korkeudesta ja vesi sinne tuodaan johtoa pitkin puolen kilometrin päästä merestä. Kuva vesiputouksen yläpäästä.

Ja täytyy myöntää, että vesiputous onkin koko Sapokan Vesipuiston vetonaula ja kohokohta. Jos jossakin täällä puistossa näin ihmisten ottavan valokuvia niin tämän putouksen edessä, vierellä ja yläpuolella. 

Jos missä, niin putouksen ympärillä valokuvattiin. Vesiputous on puiston vetonaula  - muidenkin kuin minun  mielestäni.

Valokuvia vesiputouksesta otettiin lahden toiselta puoleltakin, minäkin, sillä se näkyy kauas. Muu osa puistosta on toki kaunista ja hyvinhoidettua, muttei erityistä kuten tämä vesiputous, sillä Suomihan nyt ei ole varsinaisesti mikään vesiputousmaa. 

Vesiputous levittäytyy alaspäin tullessa viuhkaksi ja on valaistu, joten se näkyy pimeälläkin.

Emme voineet jäädä vesiputouksen luokse oleilemaan ja valokuvaamaan koko päiväksi, vaikka olisimme halunneetkin, sillä oli jatkettava matkaa. Oli vielä paljon nähtävää edessäpäin.

Vesiputouksen jälkeen löytyi tällainen levähdyspaikka kallion kupeesta, jossa pystyi levähtämään kevyessä varjossa. 

Huvimaja kuvattuna lahden toiselta puolelta. Sen varjossa olisi ollut mukavaa levähtää tällaisena hellepäivänä, mutta meitä ei onnestanut: huvimaja oli varattu.

Lahden rannalle oli istutettu rantakukkia, kurjenmiekkoja ja tyrnejä koristeeksi. Kestäviä ja hyviä luonnonkasveja kaikki.

Rannalla kävellessäni katselin perhosen liihottelemista ja laskeutumista rantakukan terälehdelle. "Onnellinen perhonen", ajattelin ja jatkoin mielessäni:
"Ainakin tällaisena lämpimänä ja aurinkoisena päivänä".

Pikkuperhonen etsi rantakukasta syötävää. Tämä Suomessa luonnonvaraisesti kasvava kukka on kestävä ja kaunis kasvi - ja perhonen oli selvästi samaa mieltä.

 
Kävellessäni eteenpäin näin edessäni  isoja ruukkuja täynnä kesäkukkia. Varsinkin suuret, vaalenapunaiset kosmoskukat ihastuttivat. Olivatpa kauniita! 

Erilaisia kesäkukkia oli istutettu isoihin ruukkuihin istuinryhmän vierelle.

Vaaleanpunaisia kosmoskukkia edellisestä kukkaryhmästä.

Rantakivillä näin torkkuvan sinisorsia. Ne eivät lentäneet heti pakoon, kuten joellamme talomme lähellä, sillä nämä olivat tottuneet ihmisiin. 

Nyt oli kaiken kaikkiaan aikaa enemmän tutkia ja leikkiä turistia kuin viime kesänä, kiipeillä kallioilla ja ottaa paikasta ne sata valokuvaa, joita sitten kotona kävisin myöhemmin kaikessa rauhassa lävitse. 

Puistokierros lähenee loppua, mutta nähtävä ei ole vielä loppunut. Silti on jätettävä hyvästit tälle puistolle - ainakin joksikin aikaa, sillä on jatkettava matkaa.

Katseltavaa oli silti niin paljon, etten pystynyt millään käymään esimerkiksi kasviryhmiä lähemmin lävitse enkä tutustumaan patsaisiin ja veistoksiin, joita oli siellä täällä. Mutta sehän on hyvä merkki, eikö totta? Se on merkki siitä, että paikka kestää useammankin käyntikerran ennenkuin se on koluttu tarkasti läpi. 
Puhumattakaan siitä, miltä puisto näyttää eri vuodenaikoina ja eri vuorokaudenaikoina.

Mutta onneksi otin niitä valokuvia, sillä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Uskon tähän vanhaan sanontaan, olen siitä niin samaa mieltä. Siksi otan niitä kuvia. Yleensä aivan liian paljon. Muistoksi ja muistutukseksi.

Yllättävä Katariinan Meripuisto

Mitä odotin Katariinan Meripuistolta? Kallioista ja kivistä merenrantaa ja merituulen tuivertamia rantaheiniä. Voiko joku olla enempää väärässä!

Kotkassa sijaitsevassa Katariinan Meripuistosta löytyy kyllä kaikki tuo edellä mainittukin, mutta alue on laaja, 20 hehtaaria, joten sinne on mahdutettu lähes kaikki muukin mahdollinen, mitä vain puistoon voi laittaa. 

Puiston pääsuunnittelija eli kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen, ei selvästikään ole ihminen, jonka mielestä vähemmän on enemmän. Ei, puisto on täynnä erilaisia aktivoivia alueita - koko  perheelle - ja niin paljon kaikkea, ettei muuta ehdi ajatellakaan. Puisto houkuttelee toimimaan! Ja niin sen on tarkoituskin tehdä.

Ensimmäisenä suunnistimme, minä ja mukaani lähtenyt puolisoni, pienelle rakennetulle puistoalueelle, jota kutsuttiin Info-taulussa Salaiseksi puutarhaksi. Ja kuten muuallakin Kotkan lempipuistoissani, täälläkin virtasi vesi ja kiviä oli ripoteltu kaikkialle. Sillä kiviähän ja vettä täällä merenrannalla ja Kotkan saarilla on helposti saatavilla.

Salainen puutarha on kuin pieni keidas meren rannalla.

Siellä oli myös pieniä ylikulkupaikkoja, kaksi kappaletta, joiden ylitse virtasi vesi. Ne olivat yllätys. Pitäisikö niiden yli hypätä vai kastella kenkänsä. Mikä pulma! 

Otanko vauhtia ja hyppään - vai kastelenko kenkäni? Onko kyse jonkinlaisesta symboliikasta, siitä, että salaiseen puutarhaan on vaikea löytää ja päästä? Eihän se olisi muuten salainen...

Toinen "vesieste" polulla

Kaikkialla oli myös massakukkaistutuksia, jotka olivat niin tiheitä, ettei rikkaruohotkaan löydä väliin. Juuri näinhän neuvotaan istutuksia istutettavan. Ei tyhjää tilaa, jossa ei-toivotuilla siemenillä olisi valoa kasvaa ja kehittyä. 

Salaiseen puutarhaan oli istutettu kestäviä kasveja mm. loistosalviaa, joka kestää kuivuuttakin.

Paikalla oli myös pieniä koristepuita. Siistejä käytäviä. Penkkejä siellä ja täällä, joissa voisi istahtaa, ja joissa voisi katsella kukkia ja veden kulkua pikku puroissa ja lammissa, pienessä vesiputouksessakin. Sillä tottakai, jokaisessa "vesi"puistossa  täytyy olla vesiputous, edes pieni. Ainakin Kotkassa. Katariinan Meripuistossa, Jokipuistossa ja Sapokan vesipuistossa.

Tällä penkillä isuessa voi katsella vaikka uutta istutusaluetta tai katsella kauempana näkyvää avaraa maisemaa.

Jatkoimme kävelytietä eteenpäin ja tulimme pienelle lammashaalle. Lampaat olivat viisaampia kuin me ja katsoivat vain parhaammaksi makoilla varjossa ja odottaa ilman viilenemistä iltaa kohti, sillä oli helle, lähes +30 C. 
Aidan reunaan oli laitettu lehteviä oksia ja kirjoitettu lappu, jossa annettin lupa antaa niitä lampaille syötäväksi. Siis aktivointia, puolin ja toisin.

Lampaatkin ymmärtävät keskipäivän siestan merkityksen toisin kuin kuvan ottaja.

Ja mitä näinkään lammashaan jälkeen?  Heiniä heinäseipäillä! Pitäähän niiden lampaiden saada syötävää myöhemminkin. Olipa hauska yllätys! Lampaat ja heinäseipäät olivat hauska pieni kokonaisuus. Muistutus luontaisten merenrantaniittyjen olemassaolosta.

Avaraa ja karua merenrantamaisemaa. Merenrantaniityltä on kerätty ja nostettu heinät talteen seipäille. Keskellä vanha lehtipuu, jonka ympärille oli rakennettu klassinen penkki. Puun vasemmalla puolella rannalla ikivanha tykki, puun takana on Ankkuriluoto ja oikealla puolella lasten kiipeilytelineitä.

Jatkoimme puolisoni kanssa kävelyä rantaa pitkin eteenpäin ja näimme sillan ja ankkuriluodon. Luin, että ankkuriluodolla on virallinen tuhkansirottelupaikka, ja ankkurin luona olikin muistolyhtyjä siistissä rykelmässä - ja muistokirjoitus. "Kun vuodet tulevat täyteen, ohjaan veneeni valoisalle merelle. Tuuli puhaltaa myötäisesti ja pilvettömän taivaan alla unohdun aalloille." Näin runoili Olavi Heino Info-taulussa.

Ankkuri on peräisin 1800-luvun purjelaivasta. Edessä eräänlainen muistolehto lyhtyineen. Takana oleva silta "laulaa" kovassa tuulessa.

Lapsia ja nuoria, nuoria aikuisiakin kiinnosti muistokirjoitusta enemmän kiviltä kiville hyppelehtiminen veden äärellä, minkä ymmärrän täysin. Niin mekin olemme perheenä tehneet, ja poikani olisivat lapsena ollessaan rakastaneet tätä paikkaa. 

Yksi jos toinenkin kiipeili ja hyppi kiveltä kivelle pitkälle merelle päin.

Rantatietä eteenpäin kulkiessamme katse etsiytyi merelle, viipyili ohikulkevissa purje- ja moottoriveneissä. Rantakalliolla oli kokonainen parvi valkoposkihanheja, kunnes ne hetken kuluttua lensivät pois. Nurmikolla hyppi meriharakka. En ollut koskaan nähnyt sellaista aikaisemmin. Taas yksi rasti Bird Life 2018 -haasteeseen.

Merenranta oli kivikkoista.

Huvimaja vapaana. Puistossa on paljon picnic-paikkoja, joissa voi ruokailla. Takana osa Fort Katariinan linnoitusmuuria.

Rannalta löytyi myös pieni lahti, jossa on hiekkapohja. Ison kiven takana vasemmalla nuori nainen otti aurinkoa ja aina välillä heitti veteen palloa, jonka pieni musta koira kävi aina noutamassa. Paikka on koirien uimaranta! Koiran voi nähdä pienenä pisteenä vasemmalla olevan ison kiven oikealla puolella - ja suurennettuna yllä.

Ja polun varrella oli pienvenesatama. Jos olisimme jatkaneet pidemmälle, olisimme lopulta tulleet Sapokan vesipuistoon asti, sillä näiden kahden puiston välillä on kulkuyhteys.

Pienvenesatamassa oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Jostakin kuuluu nakutusta ja kolkutusta, joku korjaili jossakin jotakin.

Puolisoni rakastaa vanhoja isoja puita ja hän olikin elementissään, kun saavuimme vanhaan tervaleppälehtoon. Lehto on rauhoitettu jo vuonna 1964 ja edustaa alueen alkuperäistä luontoa. Siksipä paikalla kasvoikin valtavan isoja leppiä, jollaisia emme ole nähneet koskaan.

Tämä polku vei läpi suojellun tervaleppälehdon.

Alkumatkalla oli kolme lintujen ruokintapaikkaakin, jotka ammottivat tyhjyyttään, ja siksihän, luulisin, tämän kesän talitiaiset lennähtivät aivan lähellemme. Meillä ei ollut siemeniä mukanamme, sillä emme osanneet odottaa tällaista, mutta linnut olivat toiveikkaita. 

Puolisoni laittoi puolileikillään sormensa istuinorreksi - ja siihen lennähti pikkulintu istumaan. Uudestaan ja uudestaan. Puolisoni onnella ei ollut rajoja. "Saitko kuvan?" hän kysyi. "Sain, sain. Useammankin." Lintujen ruokkijan on täytynyt olla todella kärsivällinen ja usein paikalla, että on saanut kesytettyä luonnonlinnut näin.

Tämän kesän talitiaispoikanen lennähti yllättäen puolisoni sormelle. Kuka oli opettanut sen?

Jatkoimme eteenpäin ja saavuimme Fort Katariinan puolustusvalleille. Täällä oli sellaista kuin kuvittelinkin. Hyvät näköalat merelle ja alapuolella oleville kallioille. Ja tuuli. Se heilutteli ruohoa ja merenrantaniityn kukkia. Mutta pieni perhonen ei välittänyt siitä, tuulesta, vaan lennähti kukalle imemään mettä. Enkä välittänyt minäkään, tällaisella ilmalla. Ja tällaisella helteellä. Tuuli oli vilvoittavaa ja tervetullutta.

Fort Katariina sijaitsee alueen korkeimmalla kohdalla ja on aikoinaan Venäjän keisarinna Katariina Suuren rakennuttama. Se rakennettiin suojaamaan Pietarin kaupunkia ja Venäjän rajaa yleisestikin.

Pikkuperhonen ei välittänyt kovasta merituulesta, vaan etsi kaikessa rauhassa itselleen syötävää.

Ja pienellä kummulla oli kaksi verkkoriippumattoa vierekkäin. Niissä ei ollut ketään, miksen käynyt kokeilemassa? Hieman levähtämässä ja lepuuttamassa kivistäviä jalkojani, sillä oli tullut jo käveltyä - aivan huomaamatta - paljon.  

Sinisillä riippumatoilla voi maaten katsella sinistä taivasta ja sinistä merta. Ja ajatella sinisiä ajatuksia. Mitähän ne oikein ovat, siniset ajatukset?

Mutta oli vielä niin paljon nähtävää, sillä 20 hehtaariin mahtuu paljon katseltavaa.

Labyrintti!

Näin nuoren perheen kävelevän lähellemme ja perheenisä suuntasi heti kulkunsa labyrintin luokse. Hän kulki ja kulki, kääntyili välillä ja jatkoi matkaansa. Puheli välillä puhelimeensa, mutta käveli kuvion keskustaan, 525 metriä. Sillä niin pitkä oli matka tuossa 25 metrin läpimittaisessa ympyrässä. Ja pieni poikansa tuli jossakin vaiheessa isänsä seuraksi. Lyhyemmällä matkalla, mutta kuitenkin.

Mietiskelylabyrintti on halkaisijaltaan 25 metriä ja sen keskustaan on matkaa 525 metriä. Malli on peräisin ranskalaisen Chartresin katedraalin lattiaan vuosina 1194 - 1220 rakennetusta labyrintistä. Kuusiterälehtinen ruusu kuvion keskellä symboloi henkistä valaistumista.

Labyrintin vieressä oli hauskat pienoismallit Itäisellä Suomenlahdella olleista majakoista. Ne oli aseteltu kivistä tehdylle kuvitteelliselle luodolle tai saarelle. Merelle päin katsottuna ne näyttivät melkein aidoilta. 

Itäisen Suomenlahden majakoista pienoismalleja

Bengtskär-majakan pienoismalli

Näin kesäaikana parasta kaikista on, paitsi tällaiset kauniit ja mielenkiintoiset retket eri kesäkohteisiin, myös pieni jäätelökioski parkkipaikalla. Kioskin edessä oli pitkä jono - ja syystä. Sillä jäätelö maistui tällaisella helteellä ja täytyy myöntää, että meille kahdesti. Kesälomalaisille. 

Aloitimme kierroksen Salaisesta puutarhasta ja lopetimme sen sinne. Sillä se on aivan parkkipaikan lähellä. Jos aikaa ei ole paljoa, Salaisessa puutarhassa kerkeää aina käymään.

Luin netistä, että puisto ei ole vielä edes aivan valmis, vaan keskeneräinen. Mutta se on keskeneräisenäkin hieno. Ei olekaan ihme, että Tasavallan Presidentti on myöntänyt Kotkan kaupunkipuutarhuri Heikki Laaksoselle puutarhaneuvoksen arvonimen. Mielestäni hän on ansainnut sen. Elämäntyöstään, joka tuottaa iloa niin monille ihmisille.

Ja tässäkin esittelyssä on vain pieni osa siitä, mitä puisto pitää sisällään.

Yrttipuutarha Redutti

Istuin penkillä kaikessa rauhassa, paikalla ei ollut ketään muuta. Olin Yrttipuutarha Redutissa, Kotkassa, ja ympärillä sekä tuoksui huumaavalta että näytti uskomattomalta.

Kävin viime kesänä tutustumassa Kotkan puistoihin Helsingin seudun kesäyliopiston retkellä, mutta retkipäivän aikana oli niin paljon nähtävää, ettei kohteisiin ehtinyt kovinkaan perusteellisesti tutustua. Joten päätin käydä tänä kesänä kolme-neljä mielipuistoani yksitellen lävitse aivan itsekseni. Vain minä ja vanha kamerani. Kaikessa rauhassa.

Kullankeltaiset kehäkukat varastivat kaiken huomioni.

Päiväksi valikoitui lämmin päivä, sillä sellaisen retkipäivän kuuluu olla. Aluksi aurinko paistoi vain hivenen pilven takaa, mutta lopulta näkyi jopa sinistä taivasta.

Säätila vaikuttaa mielialaan ja sitä kautta tapaan katsella ympäristöä, havainnoida yksityiskohtia. Ja minä pidän pienistä yksityiskohdista. Niistä, jotka niin helposti jäävät huomiotta. 

Mäkikuisman kukat ovat pieni, mutta niistä saa tehtyä uutetta, joka parantaa mielialaa. Mäkikuismatabletteja saa Suomessa vain apteekeista itsepalvelutuotteena, mutta ulkomailla luontaistuotekaupoista aivan yleisesti.

Pidän siitä, että voin kierrellä kohdettani ja etsiä hyviä kuvakulmia. Parasta kuvakulmaa, sillä kauneus on yleensä katsojan silmissä. Samasta kohteesta kun saa tunnelmaltaan niin monenlaisia kuvia, kaikkea ruman ja kauniin väliltä. Arkisen asiallisesta tunnelmallisen mystiseen.

Vasemmalla takana kasvaa tarharaunioyrttiä, pinkit isot kukat keskellä ovat tarhasalkoruusuja, sen edessä ja oikalla puolella violettia laventelia, oikealla edessä keltaisia ryhmäsamettikukkia. Ja aivan takana, muurin edessä, on hyönteishotelli.

Komean näköinen tarhasalkoruusu kukassa.

Mutta yrttipuutarha Redutti on kohteena erityinen. Se sijaitsee vanhassa linnoituksessa, jonka on rakennuttanut Venäjän keisarinna Katariina Suuri  1700-luvun lopulla Pietarin kaupungin suojaksi. Joten on helppoa siirtyä mielessään ajasta taaksepäin luostareiden ja linnojen vanhoihin yrttitarhoihin. Ja parasta onkin, että linnoitukseen voidaankin rakentaa tänä päivänä tällainen yrttipuutarha vain koristeeksi ja ihmisten iloksi - aseiden ja tykkien sijaan.

Kuva on otettu Kotkan kaupungin INFO-taulusta. Eli kohdassa A kasvaa  monivuotisia yrttejä, kohdassa B yksivuotisia, B2 sipulikasveja, kohdassa C talvenarat yrtit, kohdassa D on minttukasvit ja kohdassa E ja F on rohdoskasvit. Kaikki hyvässä järjestyksessä.

Kun kaikki rakennusaineet ovat hyvistä materiaaleista, pohjapiirustus on hyvin suunniteltu ja hoitotaso yhtä korkea kuin täällä Kotkassa, lopputulos on hyvin visuaalinen ja miellyttävä.

Hehkuvan punainen pensaskrassi kasvaa punaisten kirsikoiden alla.

Keskeisillä paikoilla Yrttipuutarhassa kasvoi neljä kirsikkapuuta. Voi vain kuvitella, kuinka kauniita ne ovat keväällä kukkiessaan. Ja kauniita ne ovat nytkin, kun punaiset kirsikat pilkistävät puiden lehtien välistä. Ja kirsikoita oli paljon!

Yrttipuutarha ja kasvimaakin voi olla kaunis, mieltä ilostuttava. Sellaisessa paikassa mieli lepää ja alkaa hyräilyttämään, vaikka aika kuluisikin rikkaruohoja kitkiessä ja kasveja kastellessa. Hyvinhoidettu yrttipuutarha palkitsee tekijänsä ja omistajansa - ja vierailijatkin. Kuten nyt.

Edessä korkeata tarharaunioyrttiä. Mutta huomaa, käytävällä ei ole lehden lehteä. Paikka on tavattoman hyvin hoidettu.

Tarharaunioyrtti läheltä katsottuna.

Aloin kulkea järjestelmällisesti käytävia pitkin eteenpäin pysähdellen jokaisen istutusaltaan viereen ja tutkien kasveja kasvi ja siitä kertova nimikyltti kerrallaan. Katselin ja otin valokuvia. Ja mietin, mikä yrtti sopisi omalle pihallenikin. Kun sen yrttitarhan joku päivä sitten perustan.

Japaninminttua

Maarianverijuuri

Hauskan näköistä punaluppiota.

Ennen vanhaanhan luostareiden yrttitarhat ja kasvimaat toimivat esikuvina muille. Jakoivat saamaansa tietoa toisille. Ja niin teen minäkin nyt...nimittäin otan sitä tietoa vastaan, mitä muut ovat täällä eteeni tuoneet ja rakentaneet. Ja jaan sitä tietoa nyt itsekin eteenpäin.

Keltaiset kukat vasemmalla kuuluvat pensasväriherneelle.

Ihastuin ikihyväksi sikurin kukan vaaleansiniseen väriin...

Ja täytyyhän jokaisessa yrttitarhassa kasvaa laventelia!

Kadotin tämän yrtin nimen, mutta lisään sen jälkikäteen kunhan löydän sen taas...

 Ja mikä on edes yrtti? Mitä se käsite pitää sisällään?
"Yrtit ovat aromaattisten kasvien osia, joita käytetään tuoreina tai kuivattuina mausteena, juomien aineksena, rohdoksena tai kosmeettisissa valmisteissa." Näin sanoo Wikipedia. 

Kaiken keskellä on lintujen kivinen juoma-allas. Sen takana näkyy sisääntuloaukko.

Kun kiertelin kasvilavojen luona, paikalle pyöräili pari koululaista. Hetken ympäriinsä kierreltyään, he jättivät tällaisen muovisen (n.6-7 cm) korin, jonka sisällä oli pienen pieni muovinen tiikeri, lintujan juoma-altaan reunalle. Ja lähtivät pois. Tunnin kuluttua se oli kadonnut. Oliko se jokin leikki? Olen lukenut jostakin aarteenetsintäleikistä...

Ja aikamoista aarteenetsintää näiden kasvienkin tunnistaminen on, vaikka kukkien alla selvästi on nimikyltti. Mutta ihan kaikista kylteistä ei tullut otettua valokuvaa... eikä yrttikirjassanikaan ollut läheskään kaikkien yrttien kuvia. On ostettava toinenkin kirja...

On vasta ensimmäinen vaihe oppia tunnistamaan kasvi ja aivan toinen asia oppia käyttämään sitä hyödykseen. Eli pitkä matka on vielä edessäpäin - ja näitä oppimismatkoja on paljon. Ja hyvä niin...