Valkoiset joutsenet

Valkoisissa joutsenissa on jotakin taikaa. Jotakin sadunomaista.

Ajattele vaikka satua rumasta ankanpojasta, joka sitten olikin yllättäen joutsen.  Kaiken sen  hyljeksimisen jälkeen, mitä se sai ankkaseurueessa kokea, kun ei ollut samanlainen kuin muut. Ja sitten siitä lopulta tulikin kaikkien ihailema  kaunis, valkoinen joutsen, joka löysi paikkansa ja omanlaistansa seuraa. Ihana, koskettava ja lohduttava satu.

Valkoiset joutsenet symboloivatkin kaikkea hyvää, puhdasta ja kaunista. Ja siksi halusinkin ehdottomasti tehdä niistä postauksen. Mutta mistä löytäisin niitä läheltä tutkittavaksi ja kuvattavaksi, nyt huhtikuussa?

Joutseniahan on periaatteessa nyt kaikkialla. 

Niitä lentää talomme ylitse ja ne valtaavat naapurin pellon etäisimmän nurkan. Ja näin niitä valtavia parvia Ridasjärvelläkin ja jälleen kerran mahdollisimman kaukana lintutornista, kaukana vastarannalla.

Sitten, lopultakin, joutsenpariskunta löytyi Sammalistonsuolta, Riihimäeltä. Sieltä otin viimein kuvat. Vanhalla kamerallani. Ja linnutkin olivat kohtalaisen lähellä rantaa.

Laulujoutsenet erottaa kyhmyjoutsenista keltaisesta nokasta ja mustasta nokan kärjestä. Ja ne "laulavat" nimensä mukaisesti, toisin kuin kyhmyjoutsenet, jotka ovat enimmäkseen hiljaa.

Ympäristö Sammalistonsuolla ei ole kauneudella pilattu. Mutta vesilinnut viihtyvät siellä, noissa lammissa, jotka ovat syntyneet turpeen noston seurauksena. Siellä viihtyvät niin joutsenet kun pienemmät sorsatkin - ja lokit, joita oli iso parvi. Elämä ei vaadi häikäisevän kaunista maisemaa ympärilleen, kun elinolosuhteet vain ovat otolliset. Ja Sammalistonsuolla ne ovat.

Jostakin syystä laulujoutsenpariskunta päätti vaihtaa lampea ja ne lensivät aivan vierestäni tien ylitse toiselle lammelle.

Nyt linnut lensivät lammen kaukaisimmalle ja rauhallisimmalle paikalle, vastarannalle. Siellä ne jatkoivat kasvien syömistä upottamalla pitkän kaulansa syvälle veteen. Joutsenet syövät myös selkärangattomia pikkuötököitä.

Eikä ole kauaakaan, kun laulujoutsenet olivat uhanalaisia täällä Suomessakin. Tapasinkin Ridasjärvellä lintumiehen, joka muisteli joutsenten olevan 70-luvulla niin harvinaisia, että niiden saaminen valokuvaan tuntui melkein lottovoitolta. Hän muistaa vieläkin sen hetken, ensimmäisen joutsenkuvansa, vielä tänä päivänäkin. Piilokojusta otetun.

Laulujoutsen onkin nykyisin suojeltu koko EU-alueella, vaikka se pesiikin ainoastaan pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa laulujoutsenpariskuntia onkin nykyisin noin 10 000 paria. Pahimpina aikoina niitä oli vain muutama kymmen pari pesimässä.

Kohta joutsenpari päättikin palata takaisin "omalle" lammelleen. Vaikka kotilammen valitseminen onkin haastavaa, niin parisuhteessaan laulujoutsenet ovat hyvin pariuskollisia. Ne elävät yhdessä koko elinikänsä.

Joskus laulujoutsen kuitenkin eksyy esimerkiksi Venäjän puolelle eikä se ole siellä rauhoitettu. Päinvastoin. Venäjällä lintu onkin melkein sukupuuttoon kuollut, sillä se on haluttu paisti ruokapöytään maukkaan lihansa vuoksi, tänä päivänäkin. Niin kuin Suomessakin aikoinaan. 

Nykyisin laulujoutsen mielletään täällä meillä niin kansallislinnuksi, että harva haluaa sitä syödä tai vahingoittaa. Ei aina edes metsästäjä.

Mutta osa maanviljelijöistä on toista mieltä. Kun laulujoutsenparvi laskeutuu pellolle, syö sen kasvustoa, talloo satoa ja ulostaa sen pilalle, on siinä kestämistä. Kuitenkin hyvin harva hakee joutsentuhoista korvauksia, eikä niitä helpolla maksetakaan, sillä joutsenten tuhot eivät kuulu satovahinkolain piiriin.

Laulujoutsenen arvo on 2018 euroa rahassa, kerrotaan ympäristöministeriössä.

Laulujoutsenen ampumisesta voi todellakin saada 2018 euron ja kyhmyjoutsenen 589 euron laskun. Lisäksi päälle tulee vielä sakko ja aseensa menettäisi valtiolle. 

Myöskään lupaa joutsenparven hätistelemiseksi pois viljellyiltä alueilta ei saa helposti, mutta moni käyttää myös oman käden oikeutta. Kovat äänet ja traktorilla ajelu ovat käytettyjä pelottelukeinoja. Näin luin.

Kaikella on puolensa ja puolensa. Maanviljelijöille joutsenet aiheuttavat harmaita hiuksia ja minä vain luen satuja Rumasta ankanpojasta. Mutta mitähän laulujoutsen itse mietti, kun näki minut kamerani kanssa seisomassa ja tiiraamassa sitä lammen reunalla? Ei, se ei tullut kerjäämään ruokaa kuten monet sorsat joskus tekevät. Se katseli aikansa ja ui lopulta rauhallisesti kauemmaksi.

Kohta on kuitenkin lintujen pesimäaika ja pesimärauha. Silloin ei kannata liikaa innostua munivia joutsenia ja sen pieniä poikasia kuvaamaan. Annetaan niille oma rauha jatkaa sukua, jotta voisimme tulevaisuudessakin katsella laulujoutsenten ylvästä ja kaunista olemusta.

Yleinen lintujen pesimärauha alkaakin nyt huomenna maanantaina 15.04. ja kestää 15.07. asti, ja esim. kurjilla ja joutsenilla se kestää jopa 31.08. asti.

Linnunlaulua puutarhassamme

Linnuilla alkaa olla kevättä rinnassa. Ja miksei olisi, sillä valonmäärä on lisääntynyt, aurinkokin paistaa ja lämmittää jo. Titityy ja muukin sirkutus kuuluu kaikkialla ja lintulaudalla käy kuhina. 

Sinitiainen laulaa täysin palkein.

Se ilahduttaa minua ja saa vaivihkaan odottamaan jo kevättä ja kesää. Aikaa, jolloin kaikkialla näkyy ja kuuluu elämä, kun luomakunta valmistautuu lisääntymään kaikilla rintamilla.

Talitiainen ruokintapaikalla.

Suosikkilintujani ovatkin tiaiset, nuo touhukkaat ja iloiset lintulautojen ilahduttajat talviaikaan. Kesällä on niin paljon muitakin lintuja, etelästä muuttaneita, että tiaiset tuntuvat silloin hukkuvan kaiken sen muun lintupaljouden keskelle. Muttei se haittaa. Kun syksy tulee ja muutolinnut lähtevät kohti lämpimämpiä maita, tiaiset ottavat taas ykköspaikan lintumaailmassani. 

Sinitiainen ja pyrstötiaiset ruokailevat täydessä sovussa talipaakulla.

Pyrstötiainen on parvilintu ja todella suloisen näköinen. Yleensä niitä on viisikin lintua kerralla ruokintapaikalla.

Pihallamme vierailee ja asustelee tali-, sini- ja kuusitiaisia, yksi hömö- ja töytötiainen sekä parvi pyrstötiaisia. Kaikki ne sulassa sovussa ruokailevat talipaakuilla ja lintulaudoillamme. Niitä on hauska seurata. 

Hömötiainen lintulaudalla.

Tämä töyhtötiainen on äänekäs ja rohkea pikkulintu. Se ei paljoa pelännyt minua.

Kun pari vuotta sitten oli Miljoona linnunpönttöä -kampanja, innostuin minäkin. Sinä keväänä ripustin kuusi pikkulinnun pönttöä ja syksyllä neljä lisää. Olin tyytyväinen itseeni. 

Jokin muukin oli.

Käpytikka nimittäin alkoi nakutella reikää varaston päädyn pöntön sisääntuloaukon yläpuolelle. En tykännyt siitä yhtään! Löysin metallilevyjä, jotka ruuvasimme puolisoni kanssa ison reiän alun päälle. Kun tyytyväisenä katselimme työmme tulosta, emme vielä tienneet, että tikka katseli touhujamme metsän kätköstä.

Pihamme käpytikka tarkkailee touhujamme. Meillä on osittain yhteinen reviiri.

Se suuttui vimmatusti! Tikka lensi kuusen latvaan, tuijotti meitä ja alkoi piipittää kiukkuisesti: piip, piip, piip! Ei ollut epäilystäkään, että sitä harmitti ja paljon.

Sitten alkoi tapahtua.

Kun kerran olimme tuhonneet sen pönttöprojektin, se alkoi nakutella reikiä kuuden eri pöntön reiän yläpuolelle. Yhtäaikaa. Mitä ihmettä se oikein halusi? Pöntöissä ei ollut enää munia eikä poikasia syksyllä, mutta voisiko se olla harmissaan, ettei sille ollut ripustettu omaa pönttöä kun kerran kaikille pikkulinnuillekin oli? Se oli  sentään asustellut ja elellyt tontillamme jo vuosien ajan.

Käpytikkamme on talipaakulla tuttu näky. Ja muuallakin, sillä tontillamme on lahopuita ja muuta tikalle mieluista materiaalia.

Mietin asiaa. 

Lopulta menin kauppaan ja ostin kaksi kottaraispöntöä, jotka ripustimme tonttimme laidalle. Sinne mahtuu tikkakin menemään talvisuojaan syysmyrskyillä ja talvipakkasilla, jos se niin haluaa. Tiedä, mitä tikka ajatteli, mutta pikkulintujen pönttöjen tuhoaminen loppui siihen paikkaan.

Linnunpönttösota välillämme on ohi ja rauha maassa. Nyt on juomatauon aika..

Viime kesä oli harvinaisen helteinen ja heinäkuussa yllättäen huomasin, ettei pihallamme ollut paljoakaan hyönteisiä. Ajattelin sen johtuvan harvinaisen kuivasta ja lämpimästä kesästä, mutta sitten aloin miettiä. 

Voiko ötököttömyys johtua myös linnuista? Sillä luin, että yksi pesye voi tarvita  jopa 10 000 - 20 000 hyönteistä, ötökkää tai toukkaa ruoakseen. Kerropa se ainakin 11:sta, sillä joka pöntössämme pesittiin. Myös pensaikoissa oli lintujen tekemiä omia pesiä.

Huolestuin.

Pikkuvarpuspariskunta oli ensimmäisten joukossa talipaakullamme, jonka olin puolittanut. Niiden pesästä löytyi syksyllä kaksi kuollutta poikasta eli ruoasta ja/tai juomasta oli ollut pulaa.

Kävin kaupasta ostamassa yhden talipaakun ja laitoin sen lintujenruokintapaikallemme aivan koemielessä. Sinne ilmestyi heti syöjiä mm.  pikkuvarpusia ja punarinta, peippospariskunta - ja valtava parvi kottaraisia poikasineen.

Kottaraisia tuli iso parvi poikasineen yhden talipaakun luokse. Rasva hupeni hetkessä, sillä poikasilla oli nälkä. Ja ne olivat yhtä suuria kuin vanhempansakin.

Yleensä keväällä linnut kaikkoavat ihan itsekseen ruokintapaikalta, vaikka siellä olisi syötävääkin, koska luonnosta löytyy jotakin paljon parempaa. Nyt tilanne oli ilmeisesti keskellä kesää toinen. Linnuilla oli paitsi nälkä myös jano. 

Tällä kottaraisella oli kaksi ruokittavaa, joillakin kolme-neljä. Luin, että kottaraisten poikasille tuodaan ruokaa noin 1000 kertaa päivässä ja molemmat vanhemmat ruokkivat niitä.

Kuivan kesän vuoksi tiedotusvälineissäkin kehoitettiin tarjoamaan linnuille ja  metsän eläimille vettä pihamailla ja puutarhoissa. Joten minäkin, kun puutarhassamme ei ole lampia eikä muitakaan vesielementtejä. Linnut ja oravat löysivät vesiastiat heti.

Tässä mustarastasnaaras. Kun yksi lintu uskaltautui juoma-altaalle, kaikki muutkin tulivat. Välillä altaalla oli ruuhkaa ja linnut jonottivat omaa vuoroaan.

Kävin viime kesänä Kultarannan puutarhassa Naantalissa ja siellä oli jokin taidenäyttely. Mieleeni jäi varsinkin yksi patsas, joka erityisesti puhutteli minua. 

Patsas oli tehty ruostumattomasta teräksestä ja se oli nimeltään Mummo ja ystävät. Siinä vanha nainen ruokki  lintuystäviään ja mietin sitä katoessani, että tuollainenko minustakin vanhana joskus tulee. 

En tiedä vielä varmasti, mitä ajattelisin tuosta asiasta. Olisiko se hyvä vai paha asia? Mitä mieltä sinä olet?

Veikko Haukkavaaran teräsveistos, Mummo ja ystävät, Grandmother with friends, 1976.