Viisaat linnut

Ihmettelin, missä kaikki ulkolinnut olivat. Lintulaudat olivat täynnä ruokaa, mutta lintuja ei näkynyt missään. Mitä oikein oli tapahtunut?

Pyrstötiainen

Olimme todellakin ihmeissämme palattuamme talvella ulkomaanmatkaltamme vuosia sitten, koska ulkolinnut olivat kadonneet täysin pihaltamme. Osa linnuista palaili pikku hiljaa takaisin viikon kahden päästä, mutta osa jäi tulematta. Ehkäpä joku petolintu oli alkanut päivystää alueellamme? Emme kyllä nähneet siitä merkkiäkään...

Naapurin kissa tuli näyttämään saalistaan kuistillemme: talitintti lintujen ruokintapaikaltamme. Yleensä supersuloinen kissa murisi minulle hiljaa. Tämä on hänen saaliinsa, näpit irti! En silti usko, että kyseinen kissa olisi pelästyttänyt kaikki linnut pihaltamme.

Sama toistui vuoden päästä ollessamme jouluna Intiassa. Silloin mieleeni hiipi ajatus, että linnut ehkä tajusivat ruoanantajansa olevan poissa. Vaikka ruokintapaikalla olikin sillä hetkellä paljon ruokaa, kolme mökkiä tupaten täynnä, ruoka loppuisi pian. Siksi olisi viisainta etsiä uusi ruokintapaikka, jossa talon asukkaat olisivat kotosalla. Voisivatko linnut olla näin viisaita?

Silloin en vielä tuntenut lintuja, nytkin vain vähän enemmän. Ja tämäkin johtuu neljästä undulaatistamme, jotka ostin kaksi-kolme vuotta sitten.  Silloin minulle avautui aivan uusi maailma. Nyt katselen ja kuuntelen ulkolintujakin aivan uusin silmin. Ja uusin korvin. Paitsi lintulajeina (Bird Life 2018 -haasteen myötä), myös yksilöinä ja omina persooninaan. Tuntevina ja ajattelevina olentoina.  

Valkoinen urosundulaatti ja vihreä naarasundulaatti. 

Ja yllätyin, kuinka sosiaalisia linnut ovat. Ne auttavat toisiaan, osoittavat tukeaan ja ystävyyttään, lohduttavatkin, mutta ovat myös välillä toisilleen kateellisia ja mustasukkaisia. Kuten me ihmisetkin. Ja ne oppivat koko ajan uusia asioita ja voivat pitkästyä, ruveta oikeaksi kiusanhengiksikin. Ja ne ymmärtävät anteeksipyynnön, kun sen sanoo niin, että tunne kuuluu äänestä. Ja antavat anteeksi. Uskotko minua? Minä en olisi uskonut, ellen olisi itse tätä nähnyt ja kokenut. Linnut ovat älykkäitä ja tuntevia olentoja - ja joskus täysiä pöllöjä. Mutta niin olemme me ihmisetkin. 

Esimerkiksi valkoinen urosundulaattimme on varsinainen alfauros. Kutsuimme sitä aluksi herra Roheltajaksi. Se on rohkea ja toimintakykyinen, tavattoman energinen lintu. Se on parvesta se lintu, joka on aina valmiina taistelemaan tai pakenemaan, jopa niin, että muut häädetän nokkaisuilla kauemmaksi, että itselle jäisi toimintatilaa. Ja se on se, jolla on oikeus kylpeä ensimmäisenä ja herkutella ensimmäisenä. Kukaan ei kyseenalaista sitä. Mutta sekin on muuttunut, kehittynyt. Herra Roheltaja on aikaa myöten pehmentynyt ja alkanut myös auttaa toisia, jos joku on pulassa.

Valkoinen urosundulaatin eli Herra Roheltajan langanrepimistaidonnäyte

Vihreä naarasundulaattimme taas on varsinainen emotyyppi: rauhallinen ja hoivaava. Kaikki muut linnut rakastavat sitä. Sen ei tarvitse kuin olla olemassa. Molemmat urokset käyvät välillä syöttämässä sitä - vuoronperään. Vihreää kohdellaan kuin kuningatarta, se päättää, kenet valitsee kumppanikseen. Sillä on viimeinen sana. Ja se ei ole tehnyt vielä lopullista valintaansa, vaan nauttii kaksinkertaisesta huomiosta. Jopa siinä määrin, että jos ei sitä joskus saa, se puraisee urosten pyrstösulat vinoon. Olen itse nähnyt sen. Uskomatonta...

Vihreä naarasundulaattimme viiniköynnöksen kimpussa. Mustikan- ja puolukanvarvut, viiniköynnökset, pajunoksat ja tyrninoksatkin ovat mukavaa nakerrettavaa ja ajanvietettä.

Sininen urosundulaatti ruokkii vihreää naarasta. Tässä tarjotaan hirssin jyviä.

Sininen poikaundulaatti oli tullessaan noin kolme kuukautinen, selvästi vielä poikanen. Se on kaikkien kaveri. Aina lojaalina istumassa toisen undulaatin vieressä tukena, jos joku on hämillään. Seurallinen ja hyväluontoinen. Tykkää vihreästä naarasundulaatista ja naarasundulaatti siitä, mutta joutuu taistelemaan siitä valkoisen uroksen kanssa, ja se on välillä hankalaa. Saa nähdä kuinka lopulta käy.

Sinisen poikaundulaatin ensilento päättyi keittiön kelloon.

Keltainen tyttöundulaattimme oli myös tullessaan noin kolmekuukautinen ja aivan oma tyyppinsä. Itsenäinen, herkkä, luova, leikkisä - ja yllättävä. Ensimmäinen, joka uhkaili valkoista herra Roheltajaa, kun se meinasi ottaa sen nukkumapaikan. Valkoinen lintu oli niin hämillään siitä, että lensi häkin toiseen päähän ja takaisin useampaankin kertaan - ja aina sama uhkaus. Outoa... Pikku Neiti piti paikkansa. Vaikkakin pienen mutkan kautta. Keltainen lintu opetti toisetkin sanomaan vastaan ja kohta kaikki "uhkailivatkin" toisiaan. Siitä tuli uusi leikki ja muotiaalto, joka onneksi meni aikanaan ohitse.

Keltainen tyttölintu teki myös luovia ratkaisuja, kehitti omia leikkejään, mitä muut matkivat, keskittyi paljon omiin puuhiinsa - ja huomasi kohta olevansa linnuista yksinäisin. Viime kesänä se ymmärsi sen ja silminnähden kärsi siitä. Se istui uuden lelunsa eli ison peilin edessä itsensä kanssa vierekkäin ja katseli omiin silmiinsä kaipaavasti. Värisi ja suri. Mutta jotakin tapahtui sen pienessä päässä, sillä nyt se on muuttunut ja kehittynyt. Se on ruvennut ottamaan aktiivisemmin yhteyttä parven muihin lintuihin, vähentänyt omia leikkejään ja se on auttanut. Linnutkin kehittyvät "lintuina", niin kuin ihmisetkin ihmisinä. Se oli yllättävää.

Lämpiminä ja suhteellisen tyyninä kesäpäivinä vien undulaatit välillä häkkeineen ulos puutarhaan. Linnut ovat onnessaan! Heti alkaa laulanta. Kaikille ulkolinnuille täytyy ilmoittaa, että ne ovat täällä. Ja jotkut vastaavatkin. Ainakin kertoakseen, missä on heidän reviirinsä. Toissa kesänä satakieli lauloi koko päivän alkukesällä kilpaa undujemme kanssa - vuoronperään. Ja kerran loppupäivästä satakielen laulun nuottikin, ja rytmi, olivat samantapaisia kuin undulaateillamme. Satakieli on todellakin nimensä mukainen lintu! Matkijalintu kuten undulaatitkin. Mutta sitä sisälintumme eivät ymmärrä, miksi  ulkolinnut eivät laula eivätkä sirkuta enää puolen kesän jälkeen. Se on niille suuri ihmetyksen aihe. Undulaatit kun sirkuttavat ympäri vuoden ja joka päivä.

Kesälämpimänä raahaan lintuhäkin kuistille ja se on undulaateille aina juhlahetki. Ympäristönvaihdos tekee välillä hyvää kaikille - linnuillekin.

Jotakin yhteistä on laululinnuilla (esim. satakielet, laulurastaat ja undulaatit, papukaijat) ja ihmisillä. Molemmat oppivat puhumaan/laulamaan matkimalla ympäristöstä kuulemiaan ääniä, harjoittelemalla niitä ja käyttämällä sitä materiaalia oman äänensä tuottamiseen. Sitä kutsutaan vokaaliseksi oppimiseksi. Loistavana esimerkkinä tästä on Disco-niminen undulaatti, joka puhuu pitkiä lauseita, jotka on siepattu mm. elokuvista tai Clover-niminen papukaija, jonka sanavarastoon kuuluu yli 350 sanaa. Molemmista löytyy videoita YouTubessa mm. edellisten linkkien kautta.

Ja tiesitkö, että laululinnuillakin saattaa olla puhevika kuten ihmisilläkin. Sekin saattaa esimerkiksi änkyttää. Mielenkiintoista, eikö totta? Ja tiesitkö, että linnut voivat muuttaa oman äänensä taajuutta, jotta oma ääni erottuisi paremmin ympäröivistä äänistä. Se oli minulle täysin uusi tieto.

Mitä hyötyä äänten matkimisesta sitten on linnuille?  Linnut voivat matkia vaikka vastapuolen varoitushuutoa ja saada toisen pakenemaan, jolloin ne itse pääsevät varastamaan toisen hankkimat herkkupalat. Kätevää, eikö totta?

Ja omat undulaattimme pitävät siitä, kun laulan niille. Varsinkin isommat papukaijat voivat olla hyvinkin taitavia laulajia, kuten Groucho-papukaija, jonka laulamista on videoitu YouTubeenkin. Tämän linnun laulua kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä.

Linnut ovatkin eläinmaailman sopeutujia eikä maapallolla ole maankolkkaa, jossa ei olisi lintuja. Se kertoo paljon. Joku kirjoittikin, että pelkkä älykkyys ei ole edellytys jonkin lajin menestymiselle vaan sopeutumiskyky. Ja se on silkkaa viisautta. Osata elää niillä korteilla, jotka on saanut.

Elämä voi olla linnusta innostavaa pienessäkin metsässä. Kuva alapihaltamme ison kuusen oksalta.

Kevätperhosia ja kevätkukkia

Juttelin kaikessa rauhassa vanhemman pariskunnan kanssa, kun pariskunnan mies yhtäkkiä huudahti:" Hei katso, sitruunaperhonen!" Todellakin, keltainen sitruunaperhonen lenteli auringossa lammen rannalla puokkoillen sinne tänne. Kevään ensimmäinen näkemäni perhonen. Huhtikuussa.

Sitruunaperhonen lenteli laajalla alueella ja kohta laskeutui alas maan pinnalle. Nyt minua ei pidätellyt enää mikään. Anteeksi pyytäen irrottauduin tuntemattoman pariskunnan seurasta, otin kamerani esille ja lähestyin perhosta.

Sitruunaperhonen huhtikuussa Joutsenlammen rannalla Aulangolla. Vuoden ensimmäinen perhospongaus!

Yhden kuvan otin melko kaukaa, sitten kävelin varovasti vähän lähemmäksi saadakseni toisen kuvan, mutta perhonen ei ollut kuvaustuulella. Se lähti pois, lentoon. Seurailin sitä, pidin sitä tarkasti silmällä, mutta kun se pääsi monihaaraisen rantakoivun luokse, se nousi korkeuksiin ja katosi auringon valoon.

Olin Aulangon luonnonsuojelupuistossa Joutsenlammen rannalla ja tarkoitus oli ollut tulla katsomaan, josko vesilintuja olisi jo ollut paikalla. Peräti joutsenia. Ei ollut. Ainoastaan kaksi kolme kalalokkia kinastelivat lammen jäällä. En nähnyt mistä. Joutsenlampi oli edelleen jäässä, vain rannalla oli sulaa vettä.

Joutsenlampi oli vielä huhtikuussa jäässä, vaikka kevät oli jo pitkällä.

Kalalokit

Onneksi retki ei ollut turha, jos lintujen sijaan vastaan tulisikin perhosia. Sillä keltainen sitruunaperhonen ei ollut ainoa perhonen, joka lenteli vastaan kevätauringon lämmössä. Näin myös jonkin rusehtavan perhosen vilahtavan kauempana.

Ja lopulta se tulikin eteeni, se toinen perhonen. Se oli herukkaperhonen. Niitä oli nyt kaksi ja ne lentelivät rauhallisesti edessäni. Kumpikin laskeutui saman koivun rungolle: toinen korkeammalle, toinen matalammalle. Alempana olleesta sitten sain valokuvani. Perhonen jopa poseerasi, minusta tuntui niin. Sitten ne lensivät pois.

Herukkaperhonen koivun rungolla Joutsenlammen rannalla Aulangolla

Lähdin kävelemään eteenpäin. Tarkoituksena oli kävellä alueen toiselle lammelle, Metsälammelle. Toivoin, että sielläkin olisi jotakin nähtävää ja kuvattavaa.

Metsälampikin oli vielä jäässä, vain rannat olivat sulia.

Ja olihan siellä, sillä sielläkin lenteli perhosia lammen aurinkoisella puolella ja yksi antoi minun ottaa itsestään muutaman kuvankin. Jopa kahdessa eri paikassa. Perhonen oli herukkaperhonen, jälleen. Toivottavasti ei sentään sama perhonen kuin Joutsenlammen rannalla. Mistä ne erottaisi toisistaan?

Herukkaperhonen huhtikuussa Metsälammen rannalla Aulangolla

Aulangolla ympäriinsä kävellessäni huomasin, että sinivuokkoja kasvoi kaikkialla. Ja aurinkoisimmilla paikoilla kukkia oli kohtalaisesti aukikin. Jopa pinkkejä. En ollut tiennytkään, että niitä oli senkin värisiä.

Sinivuokko Aulangolla

Vaaleanpunainen sinivuokko. Sinivuokon väri muuttuu maan happamuuden mukaan kuten hortensioilla. Se voi olla paitsi sininen myös vaaleanpunainen ja valkoinen.

Kävelin eteenpäin kohti aluetta, jossa alun vanhempi pariskunta oli kertonut kasvavan leskenlehtiä. Noita keltaisia kevään pikkuaurinkoja. Jospa näkisin muutaman. En nähnyt  leskenlehtiä, mutta metsikössä kasvoi siellä täällä kevätlumipisaroita (kevätkelloja) - ja ne kukkivat parhaillaan. Mikä onni! Olipa  kauniita...

Kevätlumipisaroita Aulangon puistometsässä

Aulangolla oli mukavaa taas käydä, mutta oli hauskaa myös huomata, että omassa kukkapenkissäni kasvavat puistolumikellotkin kukkivat. Kukat kasvoivat pieninä ryppäinä ja isot vaahteran lehdetkin saivat väistyä niiden kasvun tieltä. Ja krookuksetkin olivat kukassa.

Puistolumikellot kukkapenkissämme puskevat vaikka verivaahteran lehden lävitse. Kasvun voima on valtavaa.

Nämä krookukset ovat kasvaneet varmaan parikymmentä vuotta harmaavesikaivon vieressä, pihan lämpimimmällä paikkalla.

Seuraavana päivänä kävin kotitaloni lähellä olevalla joenrannalla ja siellä olevalla rantaniityllä katsomassa, miten kevät siellä edistyy. Joki oli ollut jo pitkään sulana, lähes koko talven virtapaikoissa. Näin kaukaa, kuinka joella uiskenteli sinisorsapariskunta mutta minut huomattuaan ne uivat kauemmaksi joen mutkan taakse piiloon. Ja rantaniityllä, siellä kukki aurinkoisella paikalla leskenlehtiä. Kaiken sen ruskeaksi kulottuneen ja maahan laonneen heinän keskeltä pilkisteli pieniä keltaisia kevään kukkia.

Pohjoismainen eli musta mehiläinen etsimässä mettä leskenlehdeltä.

Ensin ajattelin kerätä niitä pienen kimpun kotiini vietäväksi, mutta kun näin pienten kärpästen ja mehiläisten pörräävän niiden kimpussa, päätin jättää kukat paikoilleen. Kevään hyönteiset, ja ehkäpä jokunen perhonenkin, tarvitsisivat niitä enemmän kuin minä. 

Tarhamehiläinen eli kesymehiläinen kerää siitepölyä siitepölyvasuihin, jotka näkyvät isoina keltaisina pusseina takajaloissa.

Perhoset, niitä en nyt harmikseni nähnyt, mutta ehkä joku toinen kerta. Tämä jos mikä on perhospaikka. Paikka, jossa viime elokuussa kuvasin monen monta eri perhoslajia parin tunnin aikana.

Perhoset imevät mettä aikaisin keväällä paitsi leskenlehden kukista myös pajunkukista.

Kesää kohti todellakin mennään ja ajatus kesästä alkaa innostaa minua yhä enemmän ja enemmän. Se kuplii ilona mielessäni ja sydämessäni. Kesä, aurinko ja lämpö! Ja se kaikki on vielä edessäpäin...

PS. (jälkikirjoitus)
Kaksi päivää myöhemmin melkein törmasin samaisella paikalla perhoseen. Perhonen lensi ylitseni, laskeutui peltotielle ja käänsi selkänsä ja siipensä kohti aurinkoa. Se lämmitteli siinä pitkän tovin ja antoi minun ottaa siitä muutaman kuvankin. Sitten se jatkoi matkaansa. Se oli nokkosperhonen.

Nokkosperhonen käänsi selkänsä ja siipensä kohti aurinkoa ja lämmitteli sen lämmössä hetken.

 

Oravanpoikaset

Keväällä näin, kuinka oravaemo kiipesi autotallin viereistä mäntyä pitkin ylöspäin. Se kantoi suussaan jotakin isoa, käpyä? Ei, se olikin pienen pieni oravanpoikanen! 

Oravanpoikanen

Kuvaa minulla ei siitä tapahtumasta ole, enkä halunnut muutenkaan häiritä emoa, sillä hyppääminen männystä autotallin katolle vaati selvästi keskittymistä. Jännitin itsekin, onnistuisiko se. 

Onnistuihan se, vaikka hyppy päätyikin aivan katon reunalle. Huh! Annoin oravaemon rauhassa hoitaa poikasten siirtelyn kakkospesäänsä ja lähdin itse autolla asioilleni. Tulevina päivinä saisin varmaan nähdä poikasten leikkejä.

Kattotiilien alta pilkisti pieni pää - oravanpoikanen!

Yhtenä aamuna autotallin kattotiilien alta sitten kurkistelikin pieni oravanpää. Poikanen katseli minua uteliaana eikä osannut pelätä. Vesikourusta pilkisti kohta toinen pieni pää ja hetken kuluttua kaksi poikasta jo juoksentelivatkin yhdessä pitkin autotallimme harjatiilejä. 

Oravanpoikasia oli kaikkiaan kolme ja niiden huoletonta elämää ja leikkiä oli hauska seurata. Päiväkausia.

Oravanpesä oli kattotiilien alla. Ollut jo monena vuonna.

Oravanpoikaset ovat kuin mitkä tahansa sisarukset - läheisiä toisilleen. Tässä leikkejä autotallin katolla.

Tässä selvästi neuvotellaan, mitähän seuraavaksi tehtäisiin.

Ne kiipeilivät ja leikkivät mielellään viiniköynnöksen tukikehikossa. Se oli turvallinen kiipeilypaikka ja sijaitsi autotallin eteläseinällä tuulensuojaisella paikalla. Siinä kevätauringon lämmössä oli hyvä aloitella ympäristön turvallinen tutkiminen ja pesästä lähteminen. Itsenäistyminen.

Joskus vesisade yllättää ja häntäkin oli aivan märkä. Onneksi sitä pystyi kuivattelemaan köynnöstuen kannattimen päällä sateelta suojassa.

Tässä on jo laskeuduttu maanpinnalle ja alettu tutkiskella autotallin seinänvierustoja.

Poikasten laskeuduttua maankamaralle ne aloittivat kiipeilyharjoitukset pihamme männyissä. Kaikki kolme peräkanaan. Se oli hauskaa katseltavaa koko perheelle ja lapsillemme suuri ihmetyksen aihe. Ja sitten ne katosivat. Yhtäkkiä. Metsään, luulisin.

Kaikki kolme oravanpoikasta peräkanaan. Huomaa, että jokainen on vähän eri näköinen eli tunnistettavissa.

Tässä kiidetään jo männyn pienillä oksilla. Kohta poikaset jo hävisivätkin metsään - suureen maailmaan.

Vaikka oravanpoikasten touhuja onkin mukavaa seurata, niin aivan ilman vahinkoja ei olla silti vältytty. Talossamme on avoullakko ja oravat ovat käyneet hakemassa eristevilloja sieltä pesiensä pehmikkeeksi ja lämmikkeeksi. Eikä aivan vähääkään. Kylmälle alttiit putket tiputtelevat kondessivettä talon sisälle. Se ei aina naurata. Edessä on siis rautakauppareissu.

Oikealla puolella näkee, kuinka oravat ovat vieneet mennessään lähes kaiken eristevillan putken ympäriltä. Langat vain roikkuvat vapaina. Tämä ei naurata...

Seurasaaressa Helsingissä on ollut paljon oravia museoalueella ja ihmiset ovat käyneet niitä siellä mielellään ruokkimassa. Jo kauan. 

Oravat ovat kuitenkin saaneet paljon vahinkoa aikaan sielläkin, sillä ne ovat myllänneet paikkoja museorakennuksissa ja pilanneet sekä rikkoneet niiden esineistöä.

Levittelemällä ja piilottamalla saamiaan pähkinöitä ympäriinsa, ne ovat tällä lailla houkuttelevat paikalle myös rottia. Joten museorakennusten lähellä onkin nykyisin oravanruokintakielto ja niille on osoitettu omat ruokintapaikkansa kauempana varsinaisella puistoalueella. Käytäntö on osoittautunut hyväksi.

Seurasaari on ulkomuseo, jonne on siirretty vanhoja rakennuksia kaikkialta Suomesta. Tämä talo on entinen metsästäjän talo, jossa nykyisin toimii kahvihuone Mieritz.

Seurasaaressa näitä oravia on käynyt paljon kuvaamassa myös nuori mies nimeltä  Konsta Punkka, jota myös oravakuiskaajaksi kutsutaan. Hän on vienyt oraville ruokaa ja kuvannut niitä tuntikausia kerrallaan ja laittanut lopulta kuvat instagrammiin. Oravakuvista tuli supersuosittuja ja nykyisin hän onkin ammattikuvaaja, joka kuvaa eläimiä ja luontoa ympäri maailmaa.

Olenkin pitänyt itse tärkeänä, etten lähde  kesyttämään villieläimiä liikaa, sillä siitä on yleensä aiheutunut harmia sekä itselleni että eläimille. Lemmikkieläimet ovat sitten asia erikseen. Villieläimiä lähinnä seurailen ja katselen vähän etäämmältä. Ja otan valokuvia, jos saan siihen hyvän tilaisuuden.

Yllätin tämän oravanpoikasen viime kesäkuun alussa torkkumassa lintujen ruokintapaikalla männyn oksalla.

Mutta täytyy myöntää, että kyllähän oravanpoikaset ovat suloisia katsella ja seurata.  Tiettyyn rajaan asti...

Kesällä Lapissa, Aavasaksan vaaralla

Sää oli kaunis ja helteinen, lämpöasteita oli peräti +27 C. Oli vaikea kuvitella olevansa  Lapissa, aivan pohjoisen napapiirin eteläpuolella.  Mutta olin siellä. Puolisoni kanssa. Aavasaksalla Tornionlaaksossa.

Maisema Aavasaksan vaaralta Tornionlaaksoon. Laakso levittäytyy laajalle alueelle joen molemmille puolille sekä Suomen että Ruotsin alueelle.

Olimme puolisoni työmatkalla ja Aavasaksa oli matkan varrella, eikä meillä ollut kiirettä, joten päätimme ohimennen kävellä vaaran huipulle ihailemaan kaunista luontoa ja kauniita maisemia. Siellä oli kuulema varta vasten tehtyjä näköalapaikkojakin.

En ollut käynyt Aavasaksalla aikaisemmin, mutta tykästyin paikkaan heti. Paikka koostui lähinnä kivistä ja männyistä - ja tietenkin siitä näköalasta. Eli luontoelementeistä, jotka kaikki olivat minulle mieluisia.

Mäntyjä, kiviä ja auringonpaistetta -  ja vettäkin pilkistää puiden välistä. Mikä tässä maisemassa oikein viehättää?

Vaara oli kivikkoinen ja siksi vaikeakulkuinen, joten sinne oli rakennettu pitkospuisia polkuja kulkijoita varten. Paitsi helpottamaan kulkua, myös ohjailemaan kulkua oikeaan suuntaan. Luulisin niin. 

Pitkospuita pitkin oli helppo kulkea eikä ollut mahdollisuutta eksyä reitiltä.

Ja mäntyjä, niitä oli kaikkialla. Jos minun pitäisi nimetä puu, jota arvostan ja josta pidän eniten, se olisi mänty. 

Lempimäntyni on matala ja kippurainen, ja sen juuret työntyvät syvälle maan uumeniin. Se kasvaa valoisalla ja kuivalla paikalla ja selviytyy hengissä melkein missä vain ja mistä vain. Vanhempana jopa maastopaloista paksun kilpikaarnansa ansiosta. Vähällä vedellä ja vähällä ravinnolla. Kunhan auringon valoa riittää. Minun puuni...

Männynkäppyrä, lempipuuni.

Mieheni ja minä, me olemme elementissämme, kun saamme kahdestaan tutkia nähtävyyksiä lämpimällä ilmalla vailla kiirettä. Ei missään suossa hyttysten ja mäkäräisten inistessä ympärillä (sellaisiakin kokemuksia on), vaan kuivalla ja lämpimällä ilmalla kävellen kaikessa rauhassa pitkospuita pitkin. 

Ja tottakai välillä poikkesimme polultakin, ihailimme kivikon reunalta avautuvaa maisemaa ja sen halki virtaavaa Tornion jokea. Ja maisemaa joen toisella puolella, Ruotsia.

Yksi Suomen virallisista kansallismaisemista.

Kivet vaaran rinteillä ovat muinaista rantakivikkoa.

Ylöspäin kiivetessä eteen tuli hirsimökki, joka oli rakennettu jo vuonna 1882. Rakennus oli suunniteltu matkailumajaksi silmälläpitäen Venäjän keisarin tulevaa vierailua ja sitä kutsutaankin siksi yksinkertaisesti Keisarinmajaksi. Venäjän keisari Aleksanteri III ei tosin koskaan käynyt siellä, mutta talo on Lapin vanhin matkailurakennus ja toimii tänä päivänäkin - vaikkakin museona.

Keisarinmajassa on karjalaistyylisiä koristeleikkauksia

Keisarinmajassa piipahdettuamme kiipesimme sen vierellä olevaan moderniin näkötorniin katselemaan maisemia. Maisemien katseleminen samean, likaisen lasin lävitse ei kuitenkaan tuntunut miellyttävältä ja kiinnostavalta, joten jatkoimme matkaa ylöspäin kohti varsinaisia näköalapaikkoja.

Pienen pieni jugend-kioski menneiltä ajoilta, rakennettu 1912.

Ylhäällä oli auki oleva kahvila-ravintola, mieheni lempipaikka. Siis yleensäkin kahvila ja kahvihetki siellä. Hetken levähdettyämme lähdimme kävelemään kohti näköalapaikkoja.

Hyvällä paikalla kasvanut mänty, oikein näköalapaikalla - ja sen on näköinenkin.

Parasta oli, että aurinkokin paistoi. Kuinka maisema heti näyttääkään erilaiselta, kun auringonsäteet valaisevat sitä pilviverhon välistä. Kaikki näyttää auringonpaisteessa aina paremmalta. Olen auringonpaisteihminen. Onko sellaista käsitettä olemassakaan?

Tiesitkö, että Aavasaksa on Suomen eteläisin piste, missä voidaan juhannuksena nähdä keskiyön aurinko? Minä en sitä aikaisemmin tiennyt. 

Ja tiesitkö, että Aavasaksa on yksi vanhimmista ja tunnetuimmista näköalapaikoista? Se on ollut matkailun kohde jo 1600-luvulta. Minulle aivan uusi tieto. Oliko täällä matkailua jo siihen aikaan?!

Miksei olisi, sillä Aavasaksan huipulla on useampikin näköalapaikka, joilla tällä hetkelläkin seisoimme hetken ja katselimme  ympärillä avautuvaa yhtä Suomen virallista kansallismaisemaa.

Näköalapaikka, jossa on lupa suukotella. Kyltissä lukee "place to kiss".

Näköalapaikkoja oli Aavasaksan huipulla useampiakin, tässä yksi.

Maisemien katselusta nauttii aikansa, mutta aikansa kutakin, lähdimme aivan mielellämme alaspäin paluumatkalle.

Aika lähteä alaspäin, muttei ehkä tätä reittiä pitkin. Aavasaksan vaaran kivikot rinteessä ovat jääkauden jälkeisen Ancylusjärven muinaista rantakivikkoa. Aavasaksa on ollut joskus saari.

Autolle päästyämme olimme täysin tyytyväisiä retken pituuteen. Se oli juuri meille sopiva tauko autossa istumisesta ja sitten olikin taas hyvä jatkaa matkaa.

On tärkeätä yleensäkin nauttia myös matkasta eikä aina vain määränpäästä tai päämäärästä. Joskus matka voi itsessään olla määränpäätä mielenkiintoisempi asia - kuten oli nytkin.



( Aavasaksalla käyty 05. elokuussa 2016.)