27.1.2019

Lumisessa Nuuksion kansallispuistossa

Täällä taas, Nuuksian kansallispuistossa. Jo toisen kerran parin viikon sisällä. 

Mutta haluan tutustua tähän paikkaan. Jo nyt talvella, kun on lunta ja kaunista - ja paikalla ei ole ruuhkaa. Tai niin ainakin luulin, sillä Haukka- ja Mustalammen lähiympäristö kuhisi ihmisiä. Ainakin nyt lauantai-iltapäivänä. 


Nuuksio on täynnä jyrkkiä ja korkeita kallioita - ja aarniometsää.


Mutta parasta oli, että sain puolisonikin innostumaan ja lähtemään mukaan, jättämään työasiat mielestään. Tekemään jotakin hauskaa, vain me kahdestaan. Sääkin oli kohtalainen, pakkasta noin -10 astetta eikä tuullut laisinkaan. Ei ainakaan metsässä.


Nostan puolisolleni hattua, että hän jaksoi rauhallisesti odotella, kun minä kahlasin jokaikisen puron varren luona ottamassa valokuvia.



Kaikki vesi ei ollut sulana tai lumena, vaan näin myös tällaisen jäävirran kalliolla.


Halusin lähteä kiertämään Punarinnankierrosta, joka on noin 2 km:n pituinen rengasreitti ja helppokulkuinen. 


Punarinnankierros on merkitty punaisella katkoviivalla ja Nahkiaispolku vihreillä pisteillä.
 


Kierros alkaa Haukkalammen parkkipaikan läheltä ja kulkee jonkin matkaa yhtäaikaa Haukan- ja Korpinkierrosreittien kanssa. Se erkanee omaksi reitikseen Mustalammen luona, ja suurin osa retkeilijöistä jäikin sen pohjoispuolella olevalle tulentekopaikalle viettämään aikaansa. Suoraan sanottuna lähes kaikki.


Mustalammen pohjoispuolelle, sen lasku-uoman luokse, on 1950-luvulla rakennettu betoninen pato. Sen ansiosta lammen vedenpinta kohosi yli 3 metriä ja soistuva lampi muuttui jälleen järvimäiseksi. Tässä yhteydessä lammen pohjalla ollut turve myös kohosi turvelautoiksi lammen pinnalle ja nimenomaan näistä lautoista lampi on tänä päivänä tunnettu.
Mustalampi padon sillalta katsottuna. Tästä Mustalammen pohjoispuolelta laskee pieni metsäpuro metsän lävitse Haukkalampeen.


Mutta me jatkoimme eteenpäin ja saimmekin aivan kahdestaan kulkea kierroksen loppuun. Ja lunta oli paljon, mutta vaikka reiteillä ei ole talvikunnossapitoa, siellä oli kävelty sen verran paljon, että polulla pystyi kävelemään vaivattomasti. Puut kuitenkin notkuivat tykkylumesta, varsinkin nuoret lehtipuut, jotka taipuivat jopa aivan maahan asti.


Tykkylumi taivuttelee nuoria lehtipuita.
Valklampi ja vastarannan kalliot.


Valklammen luona taivas aukeni ja saimme nauttia pienen hetken sinisestä taivaasta, kunnes pilvet taas peittivät sen. Aurinkokin paistoi männyn oksien lomitse. Kylläpä luonto helli meitä!


Pieneksi hetkeksi taivas aukeni ja näytti sinistä väriään.

Kevättalven aurinko meni juuri kevyen pilviharson taakse piiloon. Mutta sieltä se paistaa ja päivä pitenee - koko ajan.


Parkkipaikalle päästyämme houkuttelin puolisoni vielä lähtemään Nahkiaispolulle, joka kulkee osittain Myllypuron ja Haukkalammenpuron vartta pitkin. Sillä olen ihastunut noihin pieniin metsäpuroihin, jotka virtaavat tummina valkean lumen keskellä.


Tämä heijastus puron veden pinnasta ei ole Nahkiaispolun varrelta, vaan Mustalammen ja Haukkalammen väliltä.


Nahkiaispolku oli huomattavasti vaikeakulkuisempi kuin Punarinnankierros - sen suurten korkeuserojen vuoksi. Polku alkoikin heti parkkipaikalta kiipeämisellä jyrkkiä portaita ylos ja laskeutumalla sieltä alas syvälle laaksoon. Oli vaikea uskoa olevansa Suomessa, korkeuserot olivat niin suuret ja maisema jylhä. 

Tämä polku ei ollut tähän vuodenaikaan kaikkein suosituin, sillä polulla oli vain yhdet jalanjäljet ja nekin edellispäiväiset. Olin yllättynyt.


Maisemia Nahkiaispolun varrelta. Kaatuneet puut saavat jäädä aloilleen ja nuoret kuusen näreet kasvaa täyteen mittaansa. Näin metsä ennallistuu ja luonto monipuolistuu. Siihen tällä alueella pyritään.


Mutta tummavetisiä puroja en tällä reitillä nähnyt, sillä lumi peitti kaiken. Vain solinan kuulin parista paikkaa. Mutta reitti on hieno, varsinkin kesällä, uskoisin. Sillä tällä polulla voi nähdä, kuinka metsä ennallistuu ihmisten toimien jäljiltä. 


------------------------------------------------------------------------

"Metsä ei tarvitse ihmisen apua 
luonnontilan ennallistamisessa."


------------------------------------------------------------------------


Tuo on niin totta! Sen huomaa ihan kotipihallakin. Nahkiaispolun varrella onkin monta pientä kohdetaulua, josta saa tuosta prosessista tietoa. Tälle reitille pitää tulla ehdottomasti uudestaan kesäaikana!


Nahkiasipolun varrella on monta kohdetaulua, joissa kerrotaan, kuinka paikkaa ennallistetaan takaisin metsäksi. Ihmisapua kaivataan, onko sinulla aikaa?


Mikä yllätti minut Nuuksiossa? Hiljaisuus. Ei linnunlaulua, ei eläinten jälkiä kaikkialla metsässä. Vain yhdet jäniksen jäljet näin. 

Ja kotipihalla taas käy kova kuhina, lintulautojen luona. Siellä käy paitsi linnut, myös jäniksiä, naapurin kissa ja kun olimme tulleet Nuuksiasta kotia, näimme siellä ketun jäljet. Kettu oli kävellyt pihakäytävällä. 

Onko niin, että eläimet tajuavat talvella tulla ihmisasutuksen lähelle ruoan hakuun ja tuollaiset aarniometsät saavat ihan oikeasti nukkua talviuntaan? Ainakin kevääseen asti. Tiedä sitä...



Kotihalla ei ole koskaan hiljaista, sillä lintujen ruokintapaikalla on aina kuhinaa ja elämää.




21.1.2019

Superverisusikuu

Katselin ikkunan lävitse, kuinka täysikuun loiste sai ulkona lumen kimmeltämään. Ja lunta oli nyt paljon, sitä oli kaikkialla, joten ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Vaikka olikin aamuyö. Tällaisissa öissä on taikaa.

Ja sitten se tapahtui. Aikaisin aamulla, 21.01.2019. Kuu lipui hiljalleen Maan täysvarjoon, pois Auringon säteiden luota. Aste asteelta Kuun hopeinen valo peittyi ja se muuttui punaruskeaksi. Ei ihme, että Kuuta kutsutaan silloin verikuuksi. Eikä ihme, että ihmiset ennen vanhaan ovat pelästyneet. Ja pitäneet sitä enteenä, verikuuta, jostakin pahasta. 


Kuu on jo osittain Maan varjossa. Vielä hetki ja on täydellinen kuunpimennys.

Mutta kuun punertava väri ei enteile mitään pahaa, vaan johtuu vain siitä, että punaiset ja keltaiset auringonsäteet ovat ainoat, jotka pääsevät Kuun pinnalle asti. Sillä Auringon siniset säteet hajoavat jo Maan ilmakehässä. Aurinko kun on Maan takana, piilossa Kuulta.


Täydellinen kuunpimennys 21.01.2019, nimeltään superverisusikuu. Super-sana tulee siitä, että Kuu on täydenkuun aikaan lähinnä maata. Veri-sana tulee punertavasta väristä kuunpimennyksen aikana. Susikuu on yhdysvaltalaisten antama nimi tammikuun täysikuulle. Siitä tuo kauhean pitkä nimi: superverisusikuu.

Tällä kertaa minulla oli onnea, sillä taivas oli pilvetön. Toisin kuin viime elokuussa, 2018, jolloin kuunpimennys meni osittain ohitse. Pilvien vuoksi. Nyt en antanut tilanteen mennä ohi, vaan lähdin bongailemaan kuunpimennystä!

Joten pukeuduin lämpimästi ja lähdin. Pakkasyöhön aikaisin aamulla, - 20 asteeseen. Hullu olen, enkö olekin? Mutta kai sitä ihminen voisi hullumpiakin asioita tehdä.. 

Onneksi tällä kertaa kuuta pystyi kuvaamaan ihan omalta pihaltakin, eikä tarvinnut lähteä kuuta autolla metsästämään. Kuten viimeksi. Mutta pimeätä taivaalla oli, vaikka kuun ja tähtien valo heijastuikin lumesta täällä maan pinnalla.


Kuunpimennys rupeaa jo väistymään.

Pakkasta oli sen verran paljon, että aina välillä täytyi tulla sisälle lämmittelemään. Eikä aikaakaan, kun aamu rupesi jo sarastamaan. 

Lopulta Kuu painui puiden taakse ja taivas vaaleni. Vaikka kuunpimennys oli vielä meneillään, punainen väri jo haalistui ja värjäsi vain heikosti ympärille ilmestyneet pilvet. Sitten kuu painui piiloon. Ja Aurinko nousi...



Kuunpimennys lopuillaan. Kuu painui naapurin puiden taakse ja lopulta katosi kokonaan.


Seuraava täydellinen kuunpimennys Suomessa on perjantaina 14.03.2025.

 

20.1.2019

Metsänpeitto

Yhtäkkiä ympärilläsi on aivan hiljaista, olosi on outo, etkä tiedä, missä olet. Kaikki näyttää vieraalta ja jotenkin nurinkuriselta. Vaikka olisit itsellesi tutussa metsässä. Mistä oikein on kysymys? 




Olet metsänpeitossa, eksyksissä. Et löydä oikeaa tietä ja aikakin saattaa pysähtyä.




Suomalaisen vanhan uskomusperinteen mukaan metsänpeittoon joutunut saattaa juuttua lopullisesti nurinkuriseen maailmaan. Metsän olennot, nuo entisaikojen maahiset tai metsänhaltijat, saattoivat lumota tai eksyttää varomattoman kulkijan. Heidän kanssaan sitten täytyi neuvotella ja tehdä vaihtokauppaa.

Yhtä hämmentävää kuin on menettää tietoisuutensa sijainnista, on saada se hetkessä takaisin. Metsänpeitosta voi siis vapautua. Joskus aivan itsestään, joskus taas entisaikojen ihmiset lukivat loitsuja tai toistivat Isä meidän-rukousta, mutta joskus joku saattoi kadota iäksi eikä häntä löydetty koskaan. Näin luin. 


" Päästä, mehtä minun omani,
minä päästän sinun omasi.
Lepy mehtä, lauhu mehtä!
lepy mehtän kultanen kuningas!"





Mutta aina siitä, metsänpeitosta, jää jälki, joka ei unohdu. Ja niin kuuluu jäädäkin, sillä metsässä täytyy olla varovainen. Tutussakin.
   
On huomattu, että metsänpeittokokemuksille ovat kaikkein altteimpia lapset ja naiset, joilla ei ole paljoa kytköksiä ulkomaailmaan. Eli ihmiset, jotka ovat kaikkein heikoimmilla ollessaan yksinään metsissä ilman taitoa selviytyä siellä. 

Metsänpeittokokemusta onkin nykyaikana selitetty vain ahdistus- tai paniikkikohtauksella, joka useimmiten menee itsestään ohitse. Tai alhaisella verensokerilla, kuten joku ehdotti eräällä keskustelupalstalla. Ja siihenhän auttaa pieni välipala.





Mutta Metsänpeitto on silti käsite, jota käytettiin vielä yleisesti kansan keskuudessa 1900-luvun alkupuolella. Sen käyttö hiipui pikkuhiljaa vuosisadan puolivälissä, kun ihmiset muuttivat enimmissämäärin kaupunkeihin ja metsiä ruvettiin katselemaan enemmän hyötynäkökulmasta. Luontainen kunnioitus metsää kohtaan katosi.

Metsänpeitto ei ole kuitenkaan vain jonnekin menneisyyteen sijoittuva ja unohduksiin jäänyt ikiaikainen käsite tai taru, vaan kiinnostaa ihmisiä vielä tänä päivänäkin. 

Viime vuonna, 2018, ilmestyi aikuisille tehty sarjakuvakirja Metsänpeitto, jonka ovat tehneet sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen ja kulttuuritutkija Inkeri Aula. Kirja kertoo paitsi metsänpeitto-tarinan myös yksittäisistä puulajeista ja metsän tärkeydestä ihmisille. 





"Mitä tapahtuu puille, tapahtuu ihmisille" lukee ensimmäisessä otsikossa. Kirjan tekijöiden mukaan aavikoituminen, veden loppuminen ja äärimmäiset sääilmiöt ovat seurausta juuri metsien hävittämisestä. Ymmärrys monimuotoisen metsän elintärkeästä arvosta on maailman yhteistä kulttuuriperintöä. Metsänpeiton on hyvä peittää koko maapallo.

Löysin aiheesta myös toisen kirjan: Metsänpeitto, kertomus kadonneista. Sen on kirjoittanut Leena Krohn ja kuvittanut Inari Krohn vuonna 1980. Kirja on lastenkirja ja aivan ihana. Jo takakannessa lukee: "Yrtit ja vanhat taiat tunteva mummo tietää, mitä on joutua metsänpeittoon, kadota. Mutta lapsenlapset katsovat huomiseen, eivätkä uskomuksista piittaa". Jo näistä sanoista voi päätellä, että tulossa on vanhanajan opettavainen tarina. Kannattaa lukea!

Suomesta löytyy myös Metsänpeitto -niminen aarniometsä. Se on Pentti Linkolan nimikkometsä, ja se on 18 hehtaarin suuruinen alue Urjalassa, Etelä-Suomessa.  Metsänpeitto on vanha metsä, noin 100-vuotias, ja siellä on paljon erilaista lahopuuta. Se on Luonnonperintösäätiön 44. suojelualue.


 

Metsänpeitosta on tehty myös dokumenttielokuva, joka on ollut joskus YLE:lläkin katsottavissa. Se kertoo luonnontietäjä ja -tuntija Markku Mäkisen jalanjäljistä, ja siitä, kuinka hänelle metsä on henkinen koti. 

Markku Mäkiselle metsänpeitto-kokemus ei ole ollut pelottava, vaan hyvin myönteinen kokemus. Kokemus täydellisestä sulautumisesta luontoon, oleminen osa sitä. Jopa siinä määrin, että tavallinen arkielämä ihmispaljouden keskellä ei ole enää yhtä miellyttävää kuin aikaisemmin. Metsä voi siis olla jollekin turvapaikka ja itselle normaali ympäristö. Se voi toimia eräänlaisena suojapeittona maailmaa vastaan. 

Mäkisen pitämiä luentoja luonnosta, ja luonnonhengistäkin, löytyy internetistä paljon. Lisäksi tuo Metsänpeitto- lyhyt- ja dokumenttielokuva  (2012) on vielä katsottavissa Arhi Kuittisen blogissa (sen lopussa, 20 minuuttia, kannattaa katsoa!). YLE:llä sen katseluaika on jo päättynyt.

Markku Mäkisen -linkin kautta pääsee halutessa lukemaan hänen ja hänen naisystävänsä haastattelun Kodin Kuvalehdestä. Haastattelu kertoo heidän  vuoden vaelluksestaan Lapin metsissä.


Metsänpeitto käsitteenä kiehtoo siis yhä. 


Jo pelkästään internetistä löytyy aihetta käsitteleviä  kirjoituksia ja videoita vaikka kuinka paljon. Eikö metsänpeiton luulisi olevan vain vanha taru, johon kukaan ei enää usko? Miksi aihe sitten kiehtoo yhä ihmisiä?




En tiedä, mutta sen tiedän, että ihmisiä menee ja/tai katoaa metsiin vielä tänä päivänäkin. Osa omasta halustaan, mutta osa myös vasten tahtoaankin. Ehkä siksi...

Tai siksi, että metsästä on tullut ihmisille yhä enenemässä määrin myös vapaa-ajanviettopaikka. Puista ja metsän terveellisistä vaikutuksista kirjoitetaan ja puhutaan yhä enemmän ja enemmän. Siksi kaikki metsään liittyvä alkaa kiinnostaa - myös vanhat tarut. 

Tarut, jotka eivät ole kaikille vain taruja. Vaan totisinta totta.





 
(Huom! Metsäloitsu on Hukkasen ja Aulan Metsänpeitto-kirjasta.)

13.1.2019

Talvella Nuuksion kansallispuistossa

Carpe diem - tartu hetkeen, sanotaan. Ja niin päätin nyt tehdä. 

Ulkona oli talvi kauneimmillaan. Puut nuokkuivat lumen painosta, eikä pakkasta ollut paljon. Ilma oli tyyni ja satoi hivenen pikkuriikkisiä lumihiutaleita. 

Mietin ja mietin, mistähän löytäisin uuden luontokohteen, jossa käydä ja joka inspiroisi minua. Ettei kaunis talvisää menisi aivan hukkaan. 

Nuuksio! 

Nuuksion kansallispuistossa olen käynyt vain kerran, kauan kauan sitten. Siis sinne...


 Mutalammen ja Haukkalammen välillä virtasi kaunis metsäpuro. Lumen keskellä se näytti uskomattoman kauniilta. Kaikkine heijastuksineen...

Ja oli paikalla muitakin, sillä koko pieni Haukkalammen parkkipaikka oli yllättäen lähes täynnä. Vaikka reiteillä ei ole edes talvikunnossapitoa. 

Ja jo siellä, parkkipaikalla, katselin ihastuneena sen vieressä virtaavaa pikku puroa. Ja näitä puroja oli reitin varrella monta. Ne olivat kuin toisesta maailmasta. Eräänlaisia mielenmaisemia heijastuksineen kaikkineen.


-----------------------------------------------------------------------

 Veden solina 
kaiken sen lumenpaljouden keskellä 
oli lumoavaa. 

En odottanut sitä, 
näitä puroja.
-----------------------------------------------------------------------


Olin päättänyt lähteä Haukankierrokselle, joka on lähes neljän kilometrin pituinen reitti ja kiertää Haukkalammen. Se on yksi Nuuksion suosituimmista retkeilyreiteistä ja hyvä keino tutustua alueeseen. Ja korkeuserojensa vuoksi mielenkiintoinen, pidänhän avarista näköaloista.


Tässä on lähtöportti kolmelle reitille, joista sininen reittimerkki ohjaa Haukankierrokselle. Lähtöpaikka on Haukkalammen rannalla aivan Haukkalammen pienen parkkipaikan vieressä..


Kulkureitti oli aluksi kohtalaisen leveä ja helppo kulkea. Reittimerkit olivat selkeitä ja niitä oli sopivan välimatkan välein. Olin huojentunut ja tyytyväinen, sillä minulla ei ollut karttaa mukanani ja olin tällä reitillä ensimmäistä kertaa.

Tarvoin tyytyväisenä polkua pitkin samalla katsellen ympärilleni. Poikkesin vähän väliä polulta puolelta toiselle ja ylhäällä kalliolla katselin alas Haukkalammelle. Metsässä korkealla kallion päällä oli avaraa ja valoisaa.


Siis tuonne olisi kuljettava...
Metsässä kävelessäni katse kiinnittyi lumen painamiin puihin ja oksiin.

Kaunis, pieni metsäpuro.

Korkealta kalliolta laskeuduttuani polku kapeni ja kapeni. Maisema muuttui ja huomasin käveleväni lopulta tiheässä metsässä. Näköalapaikkoja ei tällä reittiosuudella ollut, ja jossakin vaiheessa en tiennyt tarkalleen, missä olin, joten pysähdyin.

----------------------------------------------------------------

Sitten koin sen, 
metsän hiljaisuuden.

Ja se hämmensi minut.
  
----------------------------------------------------------------


Metsässä oli aivan hiljaista. Oli aivan tyyntä. Mistään ei kuulunut ihmisten ääniä, ei liikenteen huminaa, ei linnun laulua. Kuulin vain vaatteitteni kahinan ja kenkieni rahinan lumella. Edes puro ei solissut.


Puita, puita, tällä alueella oli vain puita ja lunta - eikä äänen ääntä kuulunut mistään. Tuli irrallinen, epätodellinen olo.

Ympärilläni oli vain tiheätä metsää ja taivaisiin kohoavia puita ja kalliojyrkänteitä. Olin jonkinlaisessa notkelmassa, laaksossa tai rotkossa. Pitkän aikaa.

"Metsänpeitto!" välähti mielessäni. Olin metsänpeitossa, eksyksissä. Piilossa kaikelta. Irti ulkoisesta maailmasta. Tältäkö se tuntui? 


------------------------------------------------------------

 Olin eksyksissä, 
irti maailmastani. 
Nuuksion kansallispuistossa.

-------------------------------------------------------------


Seuraavassa risteyksessä laitoin puhelimeni navigointisovelluksen päälle. Se kertoi, missä olin. Ja myös sen, mihin olin autoni jättänyt. Sitten löysinkin jo itseni Haukkalammentieltä, jota pitkin palasin parkkipaikalle. Rakastan näitä teknisiä vempeleitä!


Vihdoinkin! Lumen peittämä Haukkalampi Haukkalammentieltä katsottuna. Tuttu ja avara maisema ilahdutti. En ole synkkien metsien ihminen, huomasin sen. Haluan nähdä etäälle.

Olin kaiken kaikkiaan tyytyväinen, että lähdin käymään Nuuksiossa, vaikka näinkin yllättäen ja valmistautumattomana. Paikka on upea ja odotan innolla, että pääsen tutkimaan aluetta perusteellisemmin.

Ja mikä tekee tästä kansallispuistosta niin mielenkiintoisen?

Alueella on monipuolinen luonto pienine soineen, niittyineen ja purolaaksoineen sekä kalliojyrkänteineen, lampineen ja järvineen. Ja ympärillä aarniometsä, jota ei metsätiet haljo. Se, että metsä on niin suuri, että sinne voi kadota ihan uppeluksiin, on jo monelle outo asia ja kokemus. Minulle ainakin.

Lisäksi se, että Nuuksio sijaitsee kohtalaisen matkan päässä kodistani, on valtava etu. Siellä on helppo käydä päiväseltään. Jopa ohimennen - ja se on upeata.

Joten seuraavaan kertaan...


Pieni metsäpuro Haukkalammen pienen parkkipaikan vieressä ihastutti sekä tullessa että lähtiessä.




 

6.1.2019

Talviaikaan Myllykoskella

Edellisenä yönä oli ollut myrsky ja oli satanut lunta. Tuuli oli kuitenkin pudottanut lumet puiden latvoista ja paljaat oksat näyttivät ankeilta, jopa karuilta. Kun lumi ei kuorruttanut ja kaunistanut niitä. Maailma oli kovin mustavalkoinen.


Silti oli lähdettävä. Ulos jonnekin. Kaiken sen joulun ja uudenvuoden herkkujen ääreltä. Minulla oli - ihan oikeasti - ähky olo, eikä se tuntunut mukavalta.

Ulos oli siis lähdettävä. Jonnekin luontoon, haaveilin.

Joten lämpimät ja mukavat vaatteet päälle, sitten autoon - ja menoksi. Myllykoskelle, päätin.  En ollutkaan käynyt siellä talvella.

Siellä ollessani, aivan yksinäni, pystyin kaikessa rauhassa kuljeskelemaan ympäriinsä. Katselemaan, kuinka kivet joen pinnalla olivat peittyneet lumeen. Ne olivat niin kauniita, tumman veden ympäröimänä. Muistelemaan, missä kulkikaan tietty kapea polku, etten astuisi vahingossa veteen. Kun maa oli peittynyt lumeen ja kuljin kauempana valmiilta poluilta. 

Nautin suunnattomasti hiljaisuudesta. Ja rauhasta. Kuinka olin kaivannutkaan tätä!


Luin, että ihmisen hyvinvoinnille tärkeimpiä elementtejä luonnossa ovat puut ja vesi. Ja kun täällä Myllykoskella seisoo kuohuvan ja pauhaavan kosken vierellä, metsä ympärilläni, en ihmettele tuota väitettä. Koskea ei voi olla ottamatta huomioon.


Sen ääreen minäkin aina ensimmäisenä kiiruhdan tänne tullessani. Kaikki unohtuu kosken ääniä kuunnellessa ja sen kuohuja katsellessa. On vain koski ja minä. Ja se on hyvä.

 Kaikki muu unohtui. 
Oli vain koski ja minä - ja se oli hyvä. 


Kuuntele vaikka...



Jonkin matkan päästä näin, aivan yllättäen, sorsan. Tammikuussa. Se oli musta ja sillä oli punaruskea rinta, mutten tunnistanut sitä. Halusin siitä valokuvan, mutta se ei ollut tänään seurallisella päällä. Lintu lensi heti pois, kun näki minut kameroineni.  Kauemmaksi. Toiselle sulavesialueelle.


Ja sitten näin jonkin muunkin liikkuvan. Se oli pienempi ja musta. Koskikara! Tuoko on se lintu, joka info-taulussa esiteltiin...


Se oli kaukana, muttei se voinut olla muu. Se istui välillä kivellä, välillä jään päällä, katseli ympärilleen ja sukelsi vähän väliä veteen. Kyllä, mustaan, kylmään ja  hyiseen veteen - eikä se ollut moksiskaan! Lintu oli puuhakas, ja elämä oli siitä selvästi mukavaa ja mielekästä.
 
Ja hauskaa elämän pitäisi olla meilläkin, ihmisillä. Vaikka on talvi ja hämärää, eikä kylmin talviaika ole vielä edes tullut. Mutta valon määrä lisääntyy koko ajan, ja kaikesta tulevasta kylmyydestä huolimatta, olemme menossa kohti kesän lämpöä ja valoa. Sen mielikuvan ja tiedon turvin voi sitten nauttia talven pimeydestä ja kylmyydestäkin. Täysin rinnoin. Kuten Myllykosken vesilinnutkin. Kesää odotellessa.

Myllykosken sivuhaarassa oli näin rauhallista.