Puutarhassamme kukkii ja tapahtuu

Sanotaan, että vielä viimeisenä elinpäivänäkin kannattaa istuttaa puu. Tai pensas. Tai edes kukka. 

Kaikkea ei kuitenkaan kannata tehdä vain itseä tai omaa perhettä varten, vaan myös naapuria, satunnaista ohikulkijaa tai tulevaa asujaa ajatellen. 

Ja tietenkin, onhan puutarha olemassa myös itsensä vuoksi, siellä olevia kasveja ja eläimiä varten. Puutarhahan on ihan oma kokonaisuutensa.

Alppiruusu 'Helsingin yliopisto' ja jokin onnellinen pikkuötökkä.

Vaaleanpunainen syreenikiitäjä on Suomen suurin perhonen, siipiväli jopa 12 cm. Se viihtyy paitsi syreeninkukissa, myös pensasangervoissa - josta sen löysinkin viime sunnuntaina. Asustelee lähinnä Etelä-Suomessa, mutta minulle aivan uusi tuttavuus...

Olen itse saanut kipinän puutarhanpitoon käydessäni kerran 17-vuotiaana tuntemattoman sukulaiseni pihalla. Se puutarha, ja kauneus siellä, kosketti minua syvästi. Tämähän on kuin paratiisi, muistan ajatelleeni.

Ja kun oikea hetki koitti, asuessani itse myöhemmin omakotitalossa, tuo muisto palautui mieleeni, se aktivoitui suunnitelmiksi ja lopulta teoiksi. Puutarharakkauteni sai alkunsa itselleni tuntemattoman ihmisen puutarhasta.

Jokainen meistä voi olla inspiraation lähde.

Jopa aivan tietämättään. 

Kävin joskus kauan sitten Pentti Alangon perennaluennolla. Se herätti minut.
Tuolla luennolla Alanko suositteli rakentamaan puutarhaan kerroksellisuutta. Kuten luonnossakin on. Luonnossahan ylinnä on puut, sitten pensaat, kukat ja alinna aluskasvillisuus. Kasvit viihtyvät paremmin tuollaisissa olosuhteissa. Luonnollisissa.

Alppiruusun ympärillä kasvaa kesäpikkusydäntä laajana mattona. Kuva otettu eilen.

Joten niin päätin silloin tehdä, eikä minulla ole ainuttakaan kukkapenkkiä, jossa ei kasvaisi myös pensaita ja/tai puita. Ja varsinkin rungollinen pikkupuut ihastuttavat minua, sillä ne tuovat ryhtiä eri istutusalueille. Minun mielestäni. 

Tämän kesän ensimmäinen keltapäivänlilja aukeamassa, rungollisen pikkusyreenin alla. Pikkusyreenin kukat ovat vielä nupussa.

Mutta nuo ovat kaikki makuasioita ja muoti muuttuu  koko ajan. Puutarhassakin. Jokainen luokoon sellaisen pihan ja oleskelutilan kuin itse haluaa. 

Näin keväällä kaupassa metallikurkia ja ihastuin heti, vaikken yleensä varsinaisista puutarhakoristeista välitäkään.

Olen myös kaivannut puutarhaani vesiaihetta, joten ostin pienen altaan ja siihen aurinkoenergialla toimivan suihkuosion. Suihkulähteen ympärillä mm. sininataa. Pidän heinistä!

Eräs tuttavani kärsi valtavasti erään naapurinsa vuoksi, jonka piha kukoisti upeana kukkatarhana, kun heillä kasvoi pelkkä nurmikko. Ja siinäkin tuntui olevan liikaa työtä. Alemmuudentunne ja syyllisyys kukattomasta pihasta painoivat, ja kerran jalkapallokentän reunalla hän siitä minulle uskoutui. Mitä siihen voisi sanoa? Jokainen on kiinnostunut eri asioista. Ja hyvä niin.

Siperiankurjenmiekka on yksi lempikukistani, anopilta aikoinaan saatu. Huomaa mehiläinen keskellä kukkaa, näetkö?

Eli antaa kaikkien kukkien kukkia. Ja kukka-aika nyt onkin, sillä onhan jo kesä ja lämmin. Paitsi puutarhoissa myös tienvarsilla, joiden niittykukkiin katse etsiytyy aivan huomaamatta. Onnelliset lapsuudenmuistot mielessäni.

 

Puutarhassaolosta voi nauttia vaikkapa riippukeinussa lojuen, metsänreunassa luontokappaleita tarkkailen.

Tämä kurre käy ruokavarkaissa kuistillamme. Se on tarkkaillut minua ja tietää, missä säilytän auringonkukan siemeniä, ja niitä se käy varastamassa. Puutarha on kokonaisuus, johon kuuluu paitsi kasvit, myös eläimet. Ja onhan niitä hauska seurata, molempia. Puolin ja toisin.

Luumupuun kukat ja pölyttäjät

Perjantaina oli aurinkoinen, lämmin ja tuuleton päivä, ja ehkäpä siksi kukkivan luumupuumme ympärillä kävikin valtava kuhina. Ampiaiset ja mehiläiset, ja varsinkin lukemattomat kimalaiset, kukkakärpäset ym ym pörräsivät kukasta kukkaan sellaisella vauhdilla, ettei tahtonut kuvia keretä ottamaan. Vihdoinkin pölyttäjillä koitti pihallamme onnen päivät!

Kimalainen luumunkukkien kimpussa

Luumupuumme kukkii hedelmäpuistamme ensimmäisenä - ja se on meille erityinen hetki. Kesä! Se on nyt täällä. Vai voiko joku muuta väittää, kun näitä kukka- ja pölyttäjäkuvia katsellee...

Sinikka-luumupuumme kukkia ilta-auringon paisteessa viime torstaina. Kauniita, eikö totta?

Olin ollut vähän huolissani hyönteisten ja pölyttäjien vähäisestä määrästä. Viime kesä oli ollut kuuma ja kuiva, ja jo heinäkuussa tuntui, ettei hyttysiäkään ollut. Ja vain yksi paarma kävi pyörimässä pääni yläpuolella. Koko viime kesänä. Outoa!

Ampiaisen tuntee keltaisista radoistaan ja karvattomuudesta. Ampiaisilla oli viime kesänä iso pesä avoullakollamme.

Jokin perhonen, jolla on läpinäkyvät siivet ja vihreä vartalo. Tiedätkö mikä?

Mutta eivät pölyttäjät minnekään olleet kadonneet. Ne vain odottivat, että pihallamme olisi jotakin syötävä. Että puut, pensaat ja kukat alkaisivat vihdoinkin kukkia. Ja kun se hetki koitti, mehiläiset, ampiaiset ja muut pölyttäjät löysivät kyllä tiensä tänne. Sillä myös norjanangervopensaat ja marjapensaat ovat nyt kukkimisvaiheessa. Syötävää on siis yllin kyllin.

Kimalainen on paksu ja karvainen ja usein sen peräpää on valkoinen tai keltainen. Se on helppo erottaa mehiläisistä ja ampiaisista ison kokonsa vuoksi.

Sinikka-luumupuumme on jo 23-vuotias. Se on helppo, kestävä ja satoisa luumupuu. Itsepölyttyvä ja kohtalaisen matala.

Sen luumut ovat pieniä, mutta makeita ja maukkaita. Ne voidaan käyttää heti raakana tai säilöä. Sinikka-luumupuumme onkin yksi pihan lempihedelmäpuistamme.  

Joten katselen tuon puun kukintaa ja pölyttäjien pörräämistä siellä hyvillä mielin. Suurella kiitollisuudella. Sillä vesi herahtaa kielelle pelkästä sadon ajattelemisestakin, syötävän herkullisista luumuista.

Tätä luumusatoa odotellen...

Puutarha vs. villi luonto

Eilen aurinko paistoi ja oli kesäisen lämmintä, kuten tänäänkin. Nautin puutarhassani olosta suunnattomasti ulkolintujen touhuja katsellen ja ympäriinsä kävellen.

Katselin, kuinka kuusitiaispariskunta valtasi linnunpönttömme ja vartioi tarkasti uutta reviiriään. Linnuillekin kelpaa rakennettu asunto, eikä haittaa vaikka käpytikkamme on vähän nakuttanut sen ulkopintaa.

Mutta jänisten talvenaikana järsimiä oksia tutkaillessani aloin miettiä puutarhan ja ns. villin luonnon suhdetta toisiinsa.

Sainpas sinut kiinni, itse teossa!! Minun norjanangervoni ovat jänisten suurta herkkua...

 

Huomasin, kuinka koko piha on täynnä jänisten papanoita. Mietinkin, riittäisiköhän tämä nurmikolle lannoitteeksi? Jos sitä ei haravoisi pois...

Olenpa tehnyt tästä aiheesta, puutarha vs. villi luonto, postausaihionkin joskus 1,5 vuotta sitten, mutten ole koskaan julkaissut sitä. Moni asia on sen aikaisista ajatuksista muuttunut ja se yllätti minut.
  

Ajatukset ja asenteet voivat muuttua.

Huomaamatta, hyvinkin lyhyessä ajassa. 

Kuuluin muutaman vuoden Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:hyn. Selailin tunnollisesti jäsenlehteä ja kävin kuuntelemassa muutaman kerran Finlandia-talolla luontokuvafestivaaleilla esitelmiä ja katselemassa upeita luontokuvia. 

Hämmentyneenä kuuntelin jääkarhujen kuvausretkistä Pohjoisnavalla, lintujen kuvausretkistä Lapissa pahimmalla pakkaskaudella sekä karhujen ja susien kuvausretkistä eri kuvauskojuilla. 

Kuva otettu Korkeasaaresta panssarilasin lävitse. Minun karhukuvani...

Minun valokuvissani ilves loikoilee auringonpaisteessa kivellä - jälleen  Korkeasaaressa. En ole koskaan nähnyt ilvestä luonnossa. Naapurin mies on.

Ihastuneena katselin varsinkin espanjalaisen luontokuvaajan Jose B. Ruizin upeita luontokuvia, jotka ylittivät todellisuuden rajan. Niissä oli uutta ulottuvuutta ja uutta merkitystä, joista pidin. Ne kuvat eivät olleet enää pelkästään luontokuvia, ne olivat taidetta.

Kun valokuvaaja tuo kuvaan jotakin lisää, 

mitä muut eivät näe, 

siitä tulee taidetta 

Sitten aloin miettiä suhdettani luontoon ja suhdettani puutarhaan, ja tajusin, että todellinen villi luonto on jopa pelottava.

Huomasin myös kuinka vähän samoilin isoissa metsissä, erämaista puhumattakaan. En edes uskalla lähteä minnekään pelkän kompassin kanssa, sillä minulta puuttuu tyystin suuntavaisto. Eksyn helposti kaikkialle. 

Enkä halua kyyristellä tuntikausia kameran kanssa missään kuvauskojussa tai muuallakaan. Se ei sovi minulle, se ei ole minun luontoni. Siksi erosin yhdistyksestä. Olen puutarhaihminen, selitin eroamistani. Pidän rakennetummasta ympäristöstä.

Parasta koskemattomassa luonnossa onkin se, ettei sille tarvitse tehdä mitään. Ei suunnitella, ei kitkeä eikä hoivata. Luonto on, se hoitaa itse itsensä. Silti viihdyn paremmin puutarhassa, jonka voin suunnitella mieleiseksini. Pidän siitä, että olen puutarhani luoja. Ja pidän siitä, että puutarhani on rajattu paikka: kappale turvallista luontoa minun, perheeni ja ystävieni käytössä.

Loistokärhö 'Jackmanii' on lempikärhöni. Kukkiessaan rungollisen siperinahernepensaan päällä, se näkyy sisälle ruokailutilaan. Mikä onkaan ihanampaa, kuin katsella noita sinivioletteja suuria kukkia syödessä.

Sitten tajusin, ettemme me ihmiset - tai osa meistä - ole mitenkään erilaisia tässä asiassa kuin monet eläimetkään. Eläimetkin rakentavat itselleen pesän kylmyyttä ja vihollista vastaan ja varastoivat ruokaa talven varalle.

Ja esimerkiksi muurahaiskeko pitää sisällään kokonaisen kehittyneen yhdyskunnan ja ne pitävät kirvoja "kotieläiminään", joita käyvät lypsämässä. Poikkeammeko tuossa asiassa niistä jotenkin kovin oleellisesti? 

Lypsäköön muurahaiset kirvojaan, mutta jos ne rupeavat vilistämään ruokalautastemme välissä, hermostun.  Meidän reviiri.

Oma tarpeeni rakentaa talo ja puutarha onkin vain normaalia toimintaa luonnossa. Järkevää toimintaa, sillä niin tekevät muutkin. Sekä eläimet että ihmiset. Luonnossa ja luonnostaan. En ehkä olekaan pilalle hemmoteltu ja luonnosta vieraantunut, vaan toimin kuten muutkin luonnossa. Omaksi ja läheisteni parhaaksi. Näin ajattelin silloin.

Mutta nyt, 1,5 vuotta myöhemmin, ajattelen jo hivenen toisin. Villi luonto kiehtoo ja uteliaisuus voittaa pelon. Pikkuhiljaa, askel askeleelta, huomaan matkaavani sieltä puutarhastani metsän puolelle, sinne villin luonnon puolelle. Sieltä on auennut kokonainen uusi maailma, enkä ole ottanut kuin vasta ensiaskeleita. 

Ja  kyllähän puutarhakin on osa sitä, villiä luontoa. Jatkuvalla työllä saamme sen pidettyä omassa hallinnassamme, omana reviirinämme.

Mutta jollemme huolehdi puutarhastamme, villi luonto valtaa sen takaisin alta aikayksikön. Maalta, ilmasta ja vesistöistä käsin kaikkialta. Ja siitä tulee jälleen osa sitä villiä luontoa. Joka ei meitä kaipaa.

 

Talousmetsä, puisto vai kantopuutarha - siinäpä pulma

Meillä puutarha on laajentunut samaa vauhtia kuin puita on tontilta kaadettu polttopuiksi. Olen jopa ajatellut, että saisimme polttopuut lopun ikäämme 1 ha:n tontiltamme. Jos olisimme järkeviä.

Mutta olenko minä niin järkevä? 

Sillä se järkevä ja taloudellinen puoleni, mutta toisaalta taas se uutta luova ja jalat irti maasta oleva ihmispuoleni, taistelevat minussa jatkuvasti keskenään. Koko ajan. 

Kumpi puoli voittaa?

Tonttimme korkein ja vanhin mänty alapihallamme pienen metsikkömme reunassa. Tästä saisi ison pinon polttopuita tai sahautettua pinon suoria lautoja, mutta kuka tätä haluaisi kaataa? Emme me ainakaan, ja niinpä se on saanut jäädä paikoilleen.

Olen aina pitänyt puistoista, niiden avaruudesta ja vanhoista puista siellä. Vanhat puut herättävät minussa luontaista kunnioitusta ja niistä uhkuu jotain selittämätöntä voimaa. 

Sellainen, puistometsä, olisi mahdollista saada kasvatettua omalle pihallekin, kun jättäisin ne kaikkein suurimmat, kauneimmat ja vanhimmat puut paikoilleen. Kuka niitä haluaisikaan kaataa sen jälkeen, kun on lukenut Puitten salattu elämä -kirjan? 

Se tarkoittaisi sitä, että kaataisimme vain ne pienemmät ja mitättömämmät puut polttopuiksi. Ne, jotka kasvaessaan tuottaisivat myöhemmin tulevaisuudessa enemmän sitä poltettavaa puumassaa. 

Ei kuulosta järkevältä. Siis puulämmityksemme kannalta... Polttopuut loppuisivat tuota menoa ennen aikojaan.

Pienen metsikkömme reunassa kuuset ovat saaneet kasvaa valossa, ja siksipä oksat kasvavat aivan maata myöten.Tämän kuusen alla olevalla penkillä voi kaikessa rauhassa istua pienellä vesisateellakin eikä kastu. Tällä kuusella on paikka sydämessäni. Ja tämän kuusen ja sen vieressä olevan leikkimökin takana on kasa sammaloituneita kantoja ja puunkappaleita, joille olisi kohta käyttöä.

Mutta entä jos  laittaisin pieneen metsikköömme vielä kantopuutarhankin. Sillä kantoja on, sammaleisia ja puoliksi lahonneita. Onpa sammaleisia ja myöskin kuivuneita puunrungon kappaleitakin. Juuri niitä, joista olen puolisolleni monesti valittanut, että ne tekevät tontistamme epäsiistin. Heittänyt niitä pikkuhiljaa nuotioon risunpolton yhteydessä. Ja nyt, niille voisi ollakin käyttöä. 

Voi tätä elämää!!!

Ison kuusen ja leikkimökin takana on alue, jonne on jäänyt kantoja yms.lahoamaan pitkäksi aikaa. Kaunis ja koristeellinen kannon osa, eikö totta? Miksen ole sitä aikaisemmin huomannut...

Nyt olisikin aivan hyväksyttyä sijoitella niitä metsikköömme, koristella niillä polkujen reunoja ja risteysalueita siellä. Niitä polkuja, joita olen pikkuhiljaa suunnitellut sinne.  Materiaalia löytyisi siis hyvin ihan omalta tontiltamme.

Tämä kuusikin on joskus kaadettu polttopuuksi. Se on lämmittänyt perhettäni kylminä talvipäivinä ja öinä. Nyt siitä on vain sammaleinen kanto jäljellä. Se, kanto, on kaunis sellaisenaan.Siinä on sammaleet ja kaikki - aivan valmiina.

Mikä lie juuren kappale, mutta sen koristeellinen muoto voisi ilahduttaa vielä pitkään. Metsäpolun reunalla. Ja saniaisiakin kasvaa ympärillä, aivan valmiina.

Ja tänä päivänä, kun puhutaan paljon kuluttamisen hillitsemisestä, niin onhan kantojen ja puunrunkojen kierrättäminen oman puutarhan koristeena jo kierrätysteko. 

Luinkin, että kannot toimivat myös pitkäaikaisena typpivarastona ja niiden nosto maasta köyhdyttäisi maaperää.

Ne siis lisäisivät luonnon monimuotoisuutta, vaikka meidän tapauksessamme tätä "monimuotoisuutta" vain siirrettäisiin paikasta toiseen. Mikä sopisikaan paremmin puutarhan uudeksi alueeksi kuin kantopuutarha tulevaan pikku puistometsikköömme metsäpolkujen reunoille. 

Pikku metsikkömme reunalla puut ovat saaneet kasvaa valossa ja ne ovat tuuheita. Mutta täällä keskellä puusto on kasvanut niin tiheästi, ettei aluskasvillisuuskaan ole päässyt kasvamaan. Vaikka kuivuneita kuusenrankoja on revitty kaksin käsin jo monen vuoden aikana. 
Tältä alueelta on varaa kaataa puita, sillä nämä eivät ole kauniita "puistopuita". Pääpolku kulkisi tästä keskeltä, alkaen oikealta ja kiemurrellen vasemmalle ja jälleen oikealla kohti valoa, kohti puutarhaamme.

Keskellä tiheätä metsikköä rungot ovat täynnä ohuita kuivuneita oksia ja vihreä latvusto on korkealla.

Tarkoitus ei ole rakentaa kantopuutarhaa suurella rahalla, vaan tehdä alueesta hyvin luonnonmukainen. Sellainen metsäpuistopuutarha, jossa olisi polkuja, koristeellisia kantoja ja luonnonvaraista aluskasvillisuutta. 

Ja se taas vaatii harvennusta, jotta valo pääsisi maanpinnalle asti. Olenkin jo kauan haaveillut, että mustikan- ja puolukanvarvut, joita täällä kasvaa luonnostaan, pääsisivät leviämään tälle alueelle. Myös saniaisia kasvaa täällä luonnostaan. Mikäs sen parempia kasveja kantopuutarhaankin...

Avonaisemmilla alueillamme kasvaa paljon varpuja. Marjoja ei ole paljoa, joko paikka on liian hämärä tai linnut syövät ne lähes kaikki...

Kävin katsomassa Lohjalla sijaitsevan Arboretum Magnolian kantopuutarhan kuvia netissä, ja siellä oli kantojen ja kasvien alustoille levitetty antiikinpunaista koristekatetta - ja olihan se näyttävän näköistä. Punainen toi vähän väriä noihin kantoasetelmiin. Katso vaikka tästä.

Kävin myös katsomassa Prinssi Charlesin Highgrove Housen kantopuutarhan kuvia Pinterestistä, voit katsoa noita kuvia täältä. Tuosta linkistä löytyy kuvia kantopuutarhasta vähän isommassa mittakaavassa tehdystä puutarhasta.

Vaikka itselläni on tarkoitus tehdä aika lailla vaatimattomampi puisto-kantopuutarha-talousmetsä -kokonaisuus tuolle pienelle metsiköllemme, aina voi katsella kuvia puutarhoista, joihin on panostettu enemmän. Idea se on pienikin idea ja kaikkea on hyvä muutenkin soveltaa vastaamaan paremmin omia tarpeita. 

Kantopuutarhalla on puolensa. Ainakin linnut ja maaperän pikkueliöt tykkäävät. Käpytikkammekin olisi varmasti riemuissaan, sillä sen nakuttelun jälkiä löytyy tonttimme kannoista ja puista alvariinsa jo nytkin.

Puupinon päältä on käpytikkammekin hyvä katsella, löytyisiköhän sitä lahopuuta lähistöltä.

Nyt kun kaikkialla kirjoitetaan ja varoitetaan ilmastonmuutoksesta, luin Tekniikka ja talouslehdestä, että metsään jätetyt kannot hillitsevät sitä. 

Miten se on muka mahdollista?

Kannoista vapautuu niiden pitkän lahoamisajan takia hiiltä tasaisesti koko lahoamisprosessin aikana, kun taas jos kantoja käytetään bioenergiana eli poltetaan, hiili vapautuu ilmakehään välittömästi. 

Kaiken maailman kantopuutarhat ovatkin varsinaisia ekotekoja. 

Käpytikkakin sen tietää, että lahopuusta löytyy syötävää pitkäksi aikaa. Vuodesta toiseen.

Ja minä kun olen heittänyt niitä aina nuotioon risuja polttamisen yhteydessä ja ollut tyytyväinen, kun olen saanut taas vähän pihaa siivottua. Tuhkat olen levitellyt sitten pensaiden alle tai kukkapenkkeihin lannoitteeksi.

Voi minua...

Mutta monenlaista mielipidettä löytyy asiasta. Siis tuosta ilmastonmuutoksesta, metsien hakkuista ja hiilinielusta. Asiaa ei ole selvästi helppo ymmärtää. Suurin ongelma ja kiista tuntuu olevan aika, jonka aikana muutos parempaan täytyy tapahtua.

Mutta sen tiedän, ettei kantopuutarhasta ole haittaa kenellekään. 

Vai onko?

Tässä haapakasa odottamassa pilkkomista, takana näyttää olevan pienempiä raitapöllejä.
Nämä puut on jo poltettu takassa toissa talvena.

Westersin puutarha Kemiönsaarella

Käyn aina silloin tällöin Helsingin seudun kesäyliopiston kasviretkillä ja vuonna 2012 kesällä olin tutustumassa Gunilla Törnroosin perustamaan puutarhaan nimeltään Westersin Puutarha. Paikka sijaitsee kauniilla Kemiönsaarella Etelä-Suomessa.

Westersin puutarhan kesäkahvila ja tilausravintola sijaitsee vanhassa kivinavetassa. Tästä piha-alueelta retki alkoi.

Sininatat näyttävät upeilta punaisen kivituhkan ympäröimänä. Tämä ei näytä perinteiseltä suomalaiselta puutarhalta, vaan tuo enemmänkin mieleeni puutarhat Välimeren alueelta. Rakastan hopeanvärisiä kasveja!

Kiviset portaat ovat ikuiset.

  
Westersin puutarha on yksityinen puutarha, joka on perustettu maatilan vanhaan omenatarhaan. Omistaja itse, Gunilla Törnroos, kuvailee puutarhaansa puolivilliksi puutarhaksi. Ja sellainen kuva minullekin paikasta tuli. Puutarha oli ihastuttava ja idyllinen.

Puutarha on perustettu vanhaan omenatarhaan ja mikä onkaan ihanampaa kuin omenapuun varjossa levähtäminen aurinkoisena ja lämpimänä kesäpäivänä.

Tällainen hyönteishotelli roikkui tuon edelliskuvan omenapuun oksalla. Yksinkertainen malli ja helppo itsekin tehdä, luulisin. Nättikin.

Puutarhassa kasvaa kukkia ja yrttejä, marjoja ja vihanneksia sulassa sovussa keskenään. Kaikki ekologisesti viljeltyjä. Gunilla kertookin kasvattavansa mieluiten helppoja ja vanhanaikaisia peruskasveja, ja jättävänsä hybridi- eli jalostetut kasvit muille.

Käytäviä reunustavat tässä vanhat heinäseipäät, joiden huipulle voi laittaa esimerkiksi erivärisiä ruukkuja ja kippoja väriä ja omaperäisyyttä tuomaan.

Yrttitarhan keskelle laudoista rakennettu yksinkertainen pylväs ja sen päälle ruukku kasveineen toimii paikan keskipisteenä. Tällainen pylväs on helppo rakentaa itsekin.

Puutarha on tunnettu nimenomaan yrteistään, sillä niiden valikoima on runsaampi kuin yleensä kotipuutarhoissa. Koska paikka on yksityinen puutarha, kasvien luota ei löydy nimikylttejä eikä tienviittoja puutarhan eri osiin. Muttei se itseäni haittaa laisinkaan, sillä pidän ihmettelystä. Siitä, ettei kaikki tule aina valmiina.

Paikka onkin tarkoitettu aistittavaksi monipuolisesti, ja se tulee hyvin esille kaikessa siellä pidettävissä toiminnoissa, kuten taidenäyttelyissä ja konsertteissa. Esimerkiksi viime vuonna puutarhassa pidettiin siiderifestivaalit ja ravintolakin on käytettävissä tilauksesta. Joten kaikille aisteille on tarjontaa sitä haluaville.

Tässä yrttiä on kokeilumielessä leikattu yrttipenkin reunuskasviksi ja tätä yrttitarhaa koristaa keskellä sininen pallo, joka oli yhteen aikaan niin suosittu joka ikisessä puutarhassa - ja on edelleenkin paikallaan tässä puutarhassa.

Köynnöstukipuut voi olla myös tehty pihan perältä katkotuista ohuista pajuista tai muista pienistä lehtipuista. Ja huipulle koristeeksi vanha ruukku. Hyvä ja käytännöllinen  - ja täysin ilmainen. Ja kuka sanoo, etteikö tämä olisi kaunis...

Gunilla Törnroos kertoo yrittävänsä keksiä joka vuosi puutarhaansa jotakin uutta katsottavaa tai koettavaa. Niin kuin niin moni meistä muistakin kotipuutarhureista. Vaihtelu virkistää...

Kuva on osasuurennus laajemmasta kuvasta, joten vähän epätarkka. Mutta mikä idea! Metalliverkko muotoiltu ja täytetty mullalla, ja laitettu sinne kasvamaan salaattia ja mansikoita, hiuksissa kasvaa kukkia ja pieniä tomaatteja. Onko tämä nyt linnunpelätin vai vain vihannesmaan koriste, joku rokokoo-ajan naista kuvaava kasvipatsas...

Kuvat on otettu kuusi vuotta sitten, ja kuten jokainen kotipuutarhurikin tietää, siinä ajassa puutarha voi muuttua melkoisesti. Tunnelma ja henki kuitenkin yleensä säilyvät, siitä pitää huolen paikan luoja ja pitäjä. Yllättävän moni asia onkin entisellään, sen voi havaita katsomalla uusia valokuvia Westers puutarhan omilta kotisivuilta.

Westersin Puutarhalla on omat kotisivut, jossa voi käydä lukemassa paikasta haluttaessa lisää tietoa, sen aukioloajoista ja tapahtumista kesäisin. Sivuja ei ole vielä päivitetty vuodelle 2019, mutta vuoden 2018 sivut ovat näkyvillä.

Mikä unikkokasvusto! Kaunista on...

Westersin puutarhasta löytyy lisää tietoa ja kuvia myös Avoimet puutarhat sivustolta. Siellä on dronella kuvattu videokin paikasta (viimeinen kuva sivujen lopussa). Kannattaa käydä katsomassa!

Rakastan kaikkia näitä puutarha- ja kasviretkiä ja aionkin jatkaa niiden esittelyä parin seuraavan viikon aikana. Olkoon tämä jonkinlainen ensiaskel kesää kohti, vaikka kaikkialla meitä nyt ympäröikin valtavat lumikinokset. 

Mutta sitä suuremmalla syyllä välillä täytyy päästä ajatuksissa toiseen aikaan ja paikkaan. Ja olkoon se aika tällä kertaa kesä. Sillä ajatuksissamme voimme tehdä mitä tahansa ja olla missä tahansa. Kun fysiikan lait eivät meitä pidättele.

5 parasta puutarhamuistoa

Sain haasteen Puutarhurintyttäreltä: 5 parasta puutarhamuistoa tältä kaudelta.

Otan haasteen vastaan, mutta muutan sitä niin, että kerron 5 parasta puutarhamuistoa koko siltä ajalta, jonka olen asunut talossamme eli 28:lta vuodelta.

Sillä viime vuoden aikana olen enemmänkin ollut kiinnostunut tutustumaan ympäröivään luontoon eli laajentamaan luontokokemusta oman puutarhani ulkopuolelle. Joten nyt palaan aikaan, jolloin rakastuin siihen puutarhaelämään. Aikoinaan.

Mutta nyt muistoihin, niihin parhaihin...

1. ENSIKUKKAPENKKI JA KASVUN IHME

Kun muutimme uuteen taloomme ja katselin pihapiiriä ympärilläni, en tiennyt mitä tehdä. Ympärillä oli metsää ja talon ympärilläkin vain hiekkaa ja metsänpohjaa. Pihalla ylijääneitä lautapinoja, tiilikasa ja puolisoni häthätään kyhäämä laudoista ja pressuista rakennettu väliaikainen puuliiteri. 

Mutta onneksi olin ostanut Suomalainen puutarha- tietokirjasarjan ja avasinkin pian sen ensimmäisen osan: Oma piha, ja sitten toisen osan: Kukkiva puutarha - ja aloin lukea. Sieltä sain ensioppini.

Yksi ensimmäisistä kukistani, jalokallioinen.

Siihen aikaan ei ollut tällaista määrää puutarhakirjoja Suomessa kuin nykyään. Kirjastossakin vain muutama perusteos ja kaksi englanninkielistä puutarhasuunnitteluun liittyvää kirjaa, joita rakastin yli kaiken.

Puutarhanhoidosta en tiennyt mitään, sillä en ollut koskaan asunut talossa, jossa olisi ollut puutarha. Anopilla oli omansa ja hieman ihmetellen katselin hänen intoaan ja touhujaan siellä. Valtavia mummonkukkapenkkejä (yksi kukka joka lajia) ja ruusupensasaitoja. "Ei meille, kiitos", ajattelin.

Kultapallo voi kasvaa yli kaksimetriseksi. Siirsin sen aikoinaan ensikukkapenkistäni alapihan perälle, josta kuva.

Mutta kerran, kun tuttavani oli lastensa kanssa leikkimässä pihallamme, hän ehdotti, että voisi tuoda vanhempiensa pihalta kukan taimia minulle. Heilläkin on kuulema samanlainen kuiva piha kuin meillä yläpihalla oli. "Mikäs siinä", sanoin, tietämättä mihin se johtaisi.

Ensimmäistä kukkapenkkiä kaivaessani, painavalla rakennusaikaisella pistolapiolla, lasten riippuessa housunlahkeissani ja ihmetellessä, miksei äiti kiinnitä heihin huomiota, manasin koko taimikasaa vierelläni. Miksi suostuinkaan tähän? Ei minulla ole tällaiseen aikaa... 

Kukkapenkin teko kesti kaksi päivää.

Keltaiset siperian unikot viihtyvät hyvin kuivalla ja aurinkoisella paikalla. Ensikukkapenkistäni.

Sen kesän katselin niitä, kukkia. Ihmettelin, mitä ne tarvitsisivat. Kielsin lapsia katkomasta niitä. Tuli syksy, tuli talvi ja tuli seuraava kevät. Ja keväällä kukkapenkistä nousi jotakin vihreätä. Ne kasvoivat pikkuhiljaa täyteen mittaansa, niihin tuli aikoinaan nuput ja aikoinaan nupuista kukat. Ihan itsestään, siltä tuntui. Se ilahdutti minua valtavasti.

Jalokallioinen nuppuineen

Silloin rakastuin kukkiin. Ja ymmärsin, miksi muutkin hurahtivat niihin. Kasvun seuraaminen on ihmeellinen asia. Ja ovathan ne pihan kaunistus.

Ensimmäisen kukkapenkkini perennat olivat siperianunikkoja, jalokallioisia, kultapiiskuja ja kultapalloja. Kaksi jälkimmäsistä olivat aivan liian korkeita ruokailutilamme ikkunan eteen. Ne tuntuivat täysimittaisina kaatuvan ruokapöytämme päälle, kullankeltaisina ryöppyinä. Ikkunaa vasten. 

Tämän blogin taustankin kuva on kultapallosta, noista ensimmäisistä kukista pihallamme.

Ensimmäisen kukkapenkin perennat ovat vaihtuneet ja muuttaneet mikä minnekin. Nykyisin tilalla kasvaa mm. ukonlaukkaa ja kaiken keskellä on pieni rungollinen siperianhernepensas.

Tästä se kaikki alkoi, ensimmäisestä kukkapenkistäni.  Puutarhani laajeneminen ja puutarhuriksi kasvaminen.

2. ENSIMMÄINEN LINTUJEN RUOKINTAPAIKKA

Kun ei ollut koskaan asunut puutarhan ympäröimänä eikä luonnossa muutenkaan liikkunut paljoa, metsän eläimiin ei ollut tullut kiinnitettyä paljoa huomiota. Mutta anopillani, rakkaalla anopillani, oli lintulauta keittiön ikkunan edessä. Ja niitä, lintuja, hän seuraili päivät pitkät. Syötti ja kesytti pihan oravia. Ja jutteli niistä meille.

Oravan touhuja on mielenkiintoista seurata. Ihan oikeasti.

Jospa mekin laittaisimme lintulaudan! Tein sen vanhasta kukkatelineestä, jossa oli välihylly. Sahasin jalat poikki ja käänsin sen ylösalaisin, jolloin hylly leveämpänä toimi kattona. Siemeniä sisälle ja sitten vain odotettiin. Olohuoneen ikkunan takana pienten lasten kanssa. Siinä meillä oli ihmettelemistä.

Lintuja tuli, tavallisia tiaisia ja muita lintuja, iso osa sellaisia, joita en tuntenut - ja fasaaneja, sillä "lintulauta" oli laitettu kannon päälle ja se oli matalalla. Tarkoituksella. Ja lapsille se oli jotakin aivan uutta, joka toi myös mukanaan vastuuta ja tekemisen iloa.

Lintujen seuraaminen on aivan yhtä mielenkiintoista kuin oravienkin. Lintujen ruokintapaikka kannattaakin sijoittaa aina ikkunan lähelle. Lintukirjalle on käyttöä.

Muistan, kun vanhin poikani, silloin 5-6-vuotias, vei lintulaudalle ensimmäisen kerran siemeniä. Ulkona oli paljon lunta, joten hän laittoi saappaat jalkaansa, kaulaliina kaulaansa, myssyn päähänsä ja käsineet käteensä ja lähti college-paita päällä pakkaseen. Me muut katselimme olohuoneen ikkunasta ja kannustimme. Lasten innon ja riemun näkeminen näinkin normaalissa toimessa lämmitti valtavasti mieltäni, siksi muistan sen tänäkin päivänä. 

Lintujen ruokintapaikka nykyisin, yksi mökeistä roikkuu vielä oksasta männyn rungon takana ja kaksi talipaakkua oksissa eri puolella puuta. Mäntyjen takana vasemmalla on iso kataja, jossa linnut käyvät usein siemenensä ja pähkinänsä syömässä.

Sen jälkeen olemme ostaneet useammankin lintumökin kaupasta, mutta ensimmäinen oli ylösalaisin käännetty kukkateline - ja se toimi ihan hyvin.

3. LASTEN PIHALEIKIT PUUTARHASSA

Meillä on kolme poikaa, nyt jo aikuisia, mutta kolmas syntyi vasta talomme valmistumisen jälkeen. Mikä on ihanampi paikka poikalaumalla - ja kahdelle naapurin pojallekin, kuin iso piha ei missään. Hehtaarin tontilla oli tilaa juosta, pyöräillä, leikkiä ja meluta.

Oli aika, jolloin kaikki pelasivat paikallisessa jalkapalloseurassa ja ihmettelimme kerran, minne kaikki pallot olivat hävinneet pihaltamme? Olipa kumma tilanne. Lopulta löysin yhdeksän jalkapalloa ja kaksi koripalloa kukkapenkeistäni ympäri pihaa! Kaikki somasti piilossa näkymättömissä. 

Korkeiden kurjenmiekkojen sekaan voi kadota montakin jalkapalloa. Kukkapenkistä voi tehdä vaikka mitä löytöjä...

Kerran taas pysähdyin ihailemaan rusopäivänliljaani, jossa kaikki seitsemän kukkavartta olivat täydessä kukassa. Ensimmäistä kertaa. Mutta mitä tapahtuikaan? Samana päivänä huomasin niiden kadonneen: ne lojuivat nurmikolla.  Joku oli "miekalla" ne aivan ohimennen katkaissut maahan. Kuin viholliset konsanaan. Kukaan ei muistanut tehneensä sitä...

Rusopäivänlilja on kestävä ja vaatimaton kasvi - siis meille sopiva.

Pihaleikkejä ja touhuja oli valtava määrä, mutta tärkeintä oli, että niitä oli. Olipa lause! Mutta se on totta, sillä leikkivä lapsi on onnellinen. Ja leikkivä aikuinenkin.

4. VALOKUVAN VOIMA

Pahimpina ruuhkavuosinani, kun kaikki aika meni työtä tehden, lapsia kouluun ja harrastuksiin vieden ja hakien, en paljoa kerennyt puutarhassa olosta nauttia. Kitkin, kun kerkesin ja jos kerkesin.

Kerran, taas kerran autolle mennessäni, huomasin, kuinka hienosti auringonvalo siivilöityi kukan terälehden lävitse. Kyykistyin kukan luokse sitä hetkeksi ihailemaan, mutta kohta oli jatkettava taas matkaa. Tämä tapahtui muutaman kerran. Mietin, miten voisin ja ehtisin nauttia kätteni tuloksista. Noista kukista, joita niin innolla olin kasvattanut, kun lapseni olivat pieniä ja mietin, kuinka saada aikani kulumaan pihalla heitä vahtiessani.

Voisin valokuvata niitä! 

Olin kerran aivan vahingossa saanut pari kohtalaista valokuvaa omenapuun kukista ja hämmästynyt. Aivan mitättömällä taskukameralla. Voisinkohan minäkin oppia valokuvaamaan?

Kuva omenankukista otettu joskus kauan sitten halvalla, pienellä taskukameralla 1990-luvulla. Ensimmäinen "valokuvani" oli vahinkolaukaus, eikä teknisesti kovinkaan hyvälaatuinen. Mutta siitä iti ajatus, josko oppisin joku päivä valokuvaamaan.

Ostin järjestelmäkameran, filmikameran. Mutta huomasin, että kuvaaminen tuli turhan kalliiksi, sillä olen tunnekuvaaja. Eli ei järjen hivenettä, kun täysin taitamattomana halusin filmille näkemäni. No, eihän se onnistunut kuin todella harvoin. Liian kallista ja turhauttavaa! 

Canonin filmijärkkärillä otettu valokuva jalopionistani aivan 2000-luvun vaihteessa.

Ostin parin-kolmen-neljän vuoden kuluttua Canonin digijärkkärin, EOS 400D:n, ei mikään ihmeellinen kamera, mutta se oli minulle lottovoitto. Nyt voisin tehdä erehdyksiä, eikä se maksaisi mitään. Voisin aivan rauhassa harjoitella. 

Aloin myös kiinnittää yhä enemmän ja enemmän huomiota kukkien ja kasvien yksityiskohtiin. Huomasin, kuinka kauniita monet pienet asiat olivat, esimerkiksi lehtosinilatvan kukat, läheltä katsottuna, vaikka kukka muuten oli, ja on, vaatimattoman näköinen. 

Lehtosinilatvan pienen pienet kukat ovat uskomattoman herkkiä ja kauniita läheltä katsottuna. Kaukaa niitä ei edes kunnolla huomaa.

Näitä ensimmäisiä tulosteita sitten laitoin mappien eteen työhuoneessani keskellä talvea ja huomasin jotakin erikoista. Kuvilla oli valtava vaikutus minuun!

Siirryin toiseen olotilaan. Ja rentouduin. Tunsin kuinka oli kesä ja olin ulkona puutarhassani; tunsin kuinka istuin omenapuun alla ja aurinko paistoi lämpimästi; tunsin kuinka päässä humahti aivan fyysisestikin, kun stressitaso laski. Se oli ihmeellistä!

Silloin ymmärsin valokuvan voiman. Silloin ymmärsin, kuinka tärkeä merkitys ympäristöllä on ihmisille. Siksi otan vain kauniita kuvia.

5. OMA RAUHA OMASSA PUUTARHASSANI - EIKÄ SE YLLÄTTÄEN RIITÄKÄÄN

Kävin muutama vuosi sitten asuntomessuilla. Kiertelin siellä ihmisvilinässä puolisoni kanssa, ihmettelimme yhdessä sitä kaikkea.

Mikä kiinnitti huomiotani? Pihat!

Ne olivat niin pieniä! Jos seisoin pihalla, pystyin katsomaan pahimmillani naapurin taloon sisälle ja katselemaan, mitä ihmiset siellä puuhailivat. Missään ei ollut katseilta suojattua paikkaa! Pihallakin olit katseiden kohde. Kauheata!

Kävin viime keväänä Helsingissä Kirsikkapuistossa parhaana kukinta-aikana. Paikka oli täynnä ihmisiä, vilttiä oli vieri vieressä ja ohikävelijöitä joka puolella. Ihmiset "nauttivat" kirsikankukista ihan virallisestikin. Mutta siellä ei ollut minkäänlaista rauhaa!

Roihuvuoren kirsikkapuisto

Kun tulin kotiin, sekä asuntomessuilta että kirsikkapuistosta, huokaisin helpotuksesta. Kävelin omien hedelmäpuidemme lomitse, myös kahden kirsikkapuun ympärillä, eikä ketään näkynyt missään häiritsemässä rauhaani. Sain nauttia siitä kaikesta aivan yksinäni. Onko minusta tullut niin erakko vai olenko vain tottunut niin omaan rauhaani?

Kaksi päärynäpuutamme kukassa

Kävelin takapihallemme, jossa pystyin vaikka kulkemaan yöpaitasillani eikä kukaan näe puuhiani. Mikä rauha! Mikä onni! Suuren pihan ylellisyyttä, kun pihan kolmella sivulla ei ole taloja eikä muuta asutusta.

Käyskentely omalla pihalla on silkkaa hupia, tässä 'Huvitus'-omenapuun luona.

Tiedän, etteivät kaikki halua asua näin, mutta minulle tämä sopii. Kunhan on auto alla, kaupungille on lyhyt ajomatka vain, jos rupeaa kyllästyttämään. Tai minne vain. 

Ja lisää nyt kaipaamaani rauhaa saan menemällä repun kanssa metsään, sillä Suomi on täynnä luontopolkuja ja kansallispuistoja, erämaista puhumattakaan. Ja sinnepäin suuntaan nyt - ja raahaan puolisonikin mukaan. Tiedän, että hänkin pitää siitä...

Villistä luonnosta löytyy senkaltaista rauhaa, mitä tällä hetkellä etsin ja tarvitsen. Puutarhan lisäksi...

Mutten tiedä, miten ensikesänä käy, jos/kun ostan sen ison multakuorman pihalleni. Multakuorma saa ihmeesti vipinää ja innostusta aikaan...

Eli


Puutarhamme on antanut minulle ja perheelleni paljon uusia asioita. Se on tuonut elämääni paljon iloa, joskin myös työtä ja kuluja, mutta paljon iloa kasvien kiertokulun seuraamisessa ja puutarhan suunnittelussa, metsän eläinten seuraamisessa, leikki- ja oleskelutilana, stressin vähentäjänä ja omana tilana.


Kuten yltä voi lukea, puutarhaani liittyy valtavasti lämpimiä muistoja. Muistoja pitkältä ajalta. Niistä saisi kokonaisen kirjan.
 
Tämä haaste on Puutarhurintyttäreltä, mutta alunperin lähtöisin Maatiaiskanasen elämää-blogin pitäjältä. En itse haasta ketään erityisesti, mutta kuka tahansa, joka innostuu muistelemaan viime kesää puutarhassaan tai kuten minä, pidemmältä ajanjaksolta, voi ottaa haasteen vastaan. Tai kertoa, miten puutarha on vaikuttanut omaan elämään aivan yleisesti.

Tarkemmat ohjeet löytyvät Puutarhurintyttären sivuilta.