Aulanko - ja neljä vuodenaikaa

Tarvitsin irtiottoa arjesta, joten kaivoin reppuni esille, laitoin mukaan eväät ja kamerani - ja lähdin Aulangolle, Hämeenlinnaan.

Oli marraskuu, taivas oli paksussa pilvessä, joten oli hämärää. Edellispäivän kosteus oli kuitenkin muuttunut huurteeksi lehtipuiden ja pensaiden oksille, ja se ilahdutti, kun lunta ei vielä ollut satanut. 



Kuva otettu alemmalta näköalatasanteelta...

Yllätyin, että sekä Joutsenlampi että Metsälampi olivat jäässä, vaikka Aulangonjärvi olikin aivan sula. Jää näytti kutsuvalta ja eräs vastaantulija jo ääneen unelmoi luistelemisesta siellä. Mutta tiesimme molemmat, ettei jää vielä kantaisi, vaikka vahvalta näyttikin. 

Metsälampi oli jäässä ja houkutteli luistelemaan. Tämä olisi upea luistelupaikka, eikö totta?  Takana Ruusulaakson huvimaja.

Siellä Aulangon kävelyreiteillä kävellessäni kaivoin muistojen arkkuni esille, pengoin sieltä ne kauneimmat hetket kuluneen vuoden ajalta, jolloin olin tutustunut itselleni uuteen paikkaan. Joka vuodenajalta, syksystä seuraavaan kesään.  

Sillä jokin tässä paikassa viehätti minua. Ihan kuin luonto ympärilläni olisi puhunut minulle: "Katso kuinka kaunista täällä on!" Ja olin sen kanssa samaa mieltä.

Syksyllä 26.09.2017 Joutsenlammella

Alkutalvella 22.11.2017 samassa paikassa.

Aikaisin keväällä 18.04.2018

Alkukesällä 28.05.2018

Viime syksynä hurautin autollani ensimmäisen kerran Aulangolle ja ihastuin paikkaan ikihyväksi. Oli tiistai-iltapäivä, joten paikalla ei koko päivänä ollut kuin muutama ihminen. 

Tähän tupsahdin, vähän yli vuosi sitten, Joutsenlammen rannalle.

Ruska oli silloin kauneimmillaan, kun pysähdyin Joutsenlammen rantaan ensi kertaa ihmettelemään maisemaa. Sorsaparvi tuli minua heti tervehtimään ja vanhempi tuntematon nainen juttelemaan kanssani. 

Olin unohtanut jotakin tärkeätä - lintujen ruokinnan. Sydäntäni särki näiden toiveikkaiden katseiden vuoksi...

Lähdin kävelemään metsäpolkua pitkin Joutsenlammelta Metsälammelle ja sieltä näköalatornille ja portaita alas Karhuluolalle. Aulangon keskeisille paikoille ja nähtävyyksille.

Metsälampi ja Ruusulaakson huvimaja.

Portaat Karhuluolalle ja Aulangonjärven rannalla, 322 porrasta. Onneksi matkalla on näköalatasanteita (levähdyspaikkoja:)).

Karhuluola ja portaikko ylös näköalapaikalle

Tulin alkutalvella tänne uudestaan, kun lunta oli satanut maahan. Sitä ei ollut tullut paljoa, mutta paikka näytti heti aivan toiselta. Taianomaiselta, sadunomaiselta. Olin taas ihastuksesta mykkänä.

Metsälampi

Metsälampi toiselta suunnalta.

Tulin uudestaan keskitalvella, kun lunta oli enemmän ja se peitti kuusen oksatkin taideteoksiksi. Silloin, talvella, kuusipuu pääsi oikeuksiinsa. Ei ihme, että se on talvipuu, joulupuu. 

Kuusi talviasussaan aivan kuin odottaa lahjapinoa juurelleen, eikö totta?

Edellisenä yönä oli satanut räntää ja kaikki puut olivat peittyneet valkoiseen huntuun. Jokaikinen oksa jokaikisessä puussa ja pensaassa. Valoisuus oli huikaisevaa. 

Voiko metsä näyttää tällaiselta...

Kävelin sen valkoisuuden ja hiljaisuuden keskellä näköalatornille asti ja kiipesin sen alimmalle tasanteelle katselemaan maisemia. Tornin yläosa oli kiinni, sillä oli talviaika.

Huurteinen näköalatorni

Taivaalla oli paksu pilvipeite ja kun päivä alkoi hämärtyä, näytti kuin pilvet yhtyisivät maahan. Sininen hämärä peitti taivaanrannan ja kaikkialla huokui rauha, kun koko maailma näytti nukkuvan. 

Sininen hetki näköalatornista

Palatessani autolle näin Metsälammen rannalla, yllättäen, kolme pientä metsäkaurista kävelemässä ja etsimässä syötävää. Olin haltioissani!

Kauriit uskaltautuivat päivän hämärtyessä lammen rannalle. Kävelivät siinä pienen hetken, säikähtivät jotakin ja loikkivat takaisin metsään.

Seuraavan kerran tulin Aulangolle vasta keväällä, huhtikuussa. Lammet olivat vielä jäässä, eikä muuttolintuja vielä näkynyt, vaikka olin toivonut sitä. Vain pari kalalokkia kinasteli jäällä. 

Mutta metsässä kasvoi jo sinivuokkoja ja lumikelloja - ja sitruuna- ja herukkaperhosia lenteli lampien ympärillä. Luonto oli heräilemässä.

Herukkaperhonen koivun rungolla - ihmettelemässä kameran suurta silmää.

Sinivuokkoja oli kaikkialla, myös vaaleanpunaisia.

Alkukesällä taas, aivan toukokuun lopulla, kasvoi kaikkialla niittykukkia: metsäkurjenpolvia, heinätähtimöitä, lemmikkejä.... Kukkalajeja oli loputon virta. 

Metsäkurjenpolvi on lempikukkani.

Ja lampien rannoilla lokkiemot hautoivat muniaan ja telkkäemo poikasineen uiskenteli vedessä. Sinisorsapari kierteli lampea ympäriinsä. Eivätkä ne pelänneet katselijaa, koska olivat niin tottuneet ohikulkijoihin.

Hautova lokkiemo ei hievahtanutkaan, vaikka kävelin ohitse ja otin valokuvan.

Oikea lokkiyhdyskunta Metsälammen tekosaarella. Huomaa pieni telkän poikanen uiskentelemassa yksinään vasemmalla...

Telkänpoikanen odottelemassa emoa ja sisaruksiaan rannalta. Poikue emoineen oli ollut päiväunilla.

Nyt, marraskuun lopulla, lammilla ei näkynyt linnun lintua, ne olivat muuttaneet muualle, sulan veden alueelle. Niittykukatkin nukkuivat talviuntaan herätäkseen taas ensi keväänä ja kesänä uuteen loistoonsa. 

Käkkäräiset rantapuut ovat lehdettömänäkin hyvin koristeellisia. Nyt marraskuussa.

Mutta kesällä ... kaikki näyttää aivan toiselta.

Kesä-heinä-elokuussa en käynyt Aulangolla laisinkaan. Miksen? Siihen ei ole mitään erikoista syytä, oli vain niin paljon muita paikkoja, joissa kävin. Ehkäpä ensi kesänä. Ja kierrän sitten sen Aulangonjärvenkin...
 

Luminen puistometsä ja peurat

Oli kaunis luminen talvipäivä, mutta tiesin seuraavana päivänä sään muuttuvan ja lumen sulavan - jopa lähes kokonaan pois. Olin lukenut niin lehdestä. 

Olin kahden vaiheilla, lähdenkö vai en, sillä kello oli jo paljon. Yksi iltapäivällä. Olin kuitenkin tehnyt uudenvuodenlupauksen, jossa lupasin ulkoilla ja tehdä pikku retkiä enemmän - joten lähdin matkaan. Kohti Hämeenlinnaa. Kohti Aulangon puistometsää ja luonnonsuojelualuetta.

Lumisten männyn oksien suojasta oli hyvä katsella maisemia kuusten latvojen korkeudelta. Olo oli kuin oravalla pesässään.

Ja hyvä oli, että lähdin. Aulangolla oli kaunista. Myös näin keskellä talvea. Ja täytyy sanoa, että varsinkin näin keskellä talvea.

Joutsenlampi oli jäässä ja lumen peitossa. Jalanjäljistä päätellen paikalla oli käynyt muitakin ulkoilijoita ja katselijoita. Pöydät ja penkit olivat paikoillaan odottamassa innokkaita retkeilijöitä - ja kevättä.

Heti alkumetsässä näin pienen kuusen, jonka lumi oli koristellut epätodellisen kauniiksi. Onko tuo edes mahdollista? Se oli kuin maalauksesta. Joku taiteilija onkin sanonut, että luonto on maailman suurin taidemuseo. Niin totta!

Tavalliset kuusen oksat voivat olla lumisina uskomattoman koristeelliset.

Tietä pitkin kävellessäni näin vasemmalla puolellani lumen kuorruttamia lehtikuusia. Jäin niitä hetkeksi ihailemaan: vanhat ja vähänkin erikoisemmat  puut ovat heikkouteni. Kylläpä ne näyttivät valoisilta valkoisessa lumipuvussaan... 

Lehtikuusikko on talvella lumen aikaan valoisa paikka

Kävelin hiljalleen eteenpäin kohti näköalapaikkaa katsellen puolelta toiselle. Joka askeleella mieleni rauhoittui yhä enemmän ja enemmän, ja aloin nauttia olostani. Olipa hyvä, että tulin tänne.

Talvinen Metsälampi, joka näyttää nukkuvan talviuntaan.

Tällaisena pilvisenä talvipäivänä, jolloin sininen taivas hivenen kuultaa pilvien lävitse ja maa on lumen peitossa, valo on omanlaisensa. Pehmeä. Lempeä. Ja se näkyy valokuvissakin. Teräviä varjoja ei näy missään.
  

Pilvisellä säällä valo on pehmeää - jopa unenomaista. Päivän hämärtyessä tuntuu kuin pilvet laskeutuisivat puiden tasolle, ja taivaan ja maan raja häviäisi.

Kävelin näköalatornin luokse ja nousin portaita alatasanteelle. Itse torni oli talviaikaan kiinni, mutta alatasanteeltakin näki paljon kauemmaksi kuin alempaa varsinaiselta näköalapaikalta. Kuinka kauniita lumiset männyt olivatkaan tässä valossa! Olisipa kotini ikkunoistakin samanlaiset näköalat...  Seisoin tornissa pitkän aikaa ja vain katselin maisemia ja nautin rauhasta ympärilläni. Paikalla ei ollut ketään muuta.

Aulangon graniittinen näköalatorni on talvella suljettu, mutta alimmalle näköalatasanteelle pääsee portaita pitkin kiipeämään talvellakin.

Näköala Aulangon näköalatornin alimmalta tasolta kohti Aulangon järveä.

Kiertelin näköalatornin alimmalla tasolla ja ihailin talvimaisemia - kaikessa rauhassa. Paikalla ei ollut ketään muuta. Joka aukosta näkyi vähän erilainen maisema.

Luminen mänty sinisen hetken aikaan, juuri ennenkuin rupeaa hämärtymään.

   

Alhaalla näköalapaikka ja suoraan edessäni - itse näköala.

Mänty on koristeellinen ja maalauksellinen puu.

Mutta kello läheni jo puolta neljää, alkoi jo hämärtää ja tiesin, että pimeys laskeutuisi kohta metsään. Oli lähdettävä paluumatkalle.
 
Kävellessäni lumista tietä pitkin kohti parkkipaikkaa näin oikeassa silmänkulmassani liikettä. Peura! Täällä?! Voi, kunpa saisin siitä valokuvan! Ounastelin, että peura ehtisi lähteä karkuun, jos alkaisin kaivella vanhaa kameraani repustani. Hämärsikin jo, eikä kamerassani ollut edes kuvanvakainta. Oli tyydyttävä matkapuhelimeni kameraan, päätin.

Peura pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Miksi ne aina tekevät niin? Se katseli minua hetken, päätti, että olen vaaraton ja käveli eteenpäin. Kohta perässä tuli toinenkin peura - ja kolmas. Ne olivat liian kaukana ja oli liian hämärää, että olisin saanut hyviä kuvia. Mutta kuvasin kuitenkin. Sitten tilanne oli ohitse yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Peurat säikähtivät jotakin, en tiedä mitä, kääntyivät ympäri ja juoksivat takaisin metsään.

Peurat Metsälammen rannalla Aulangolla. Kolmas peura on vasemmalla lumisten puiden oksien takana melkein piilossa,

Peurojen näkeminen ilahdutti minua. En ollut osannut odottaa tällaista. En edes tiennyt, että Aulangon puistossa on peuroja. Mutta miksei olisi? Sehän on laaja luonnonsuojelu- ja ulkoilualue, ja ympärillä on paljon metsää.

Luontoon kuuluu eläimet. Minkälaista olisi kulkea metsässä, jossa ei olisi lintuja eikä oravia, kettuja ja muita elollisia olentoja? Sellainen paikka herättäisi huolta. Mikä paikassa on vikana?  Yksi Aulangon puiston vetonauloista onkin Lumme- ja Metsälammen vesilinnut kesäaikana. Eikä syyttä... 

Runsas ja monipuolisen kasvisto ja puusto, eläimet ja vesistö yhdessä luovat runsauden mielikuvan. Ja se on elinkelpoisen paikan merkki. 

Ei ihme, että tällaisissa paikoissa viihdytään. Ja että nämä paikat toimivat inspiraation lähteinä, kun ideoimme, hahmottelemme, suunnittelemme ja rakennamme omia pikku puutarhojamme. Se on yksi syy, miksi näissä paikoissa käyn. Ideat ja mielikuvat. Ja ne tuon mukanani kotiini.



(Retki Aulangolle Hämeenlinnaan on tehty 24.01.2018.)

Näköalat

Kun seison korkealla näköalapaikalla ja edessäni avartuu laaja maisema, katseeni lepää. Ja mieleni lepää. Tuntuu hyvältä nähdä kauas. Etäälle. Nähdä kokonaisuus ja saada paikasta hyvä ja laaja yleiskuva. Se merkitsee tilanteen hallintaa. Etulyöntiasemaa. Korkeita paikkoja on aina käytetty hyväksi. Monellakin tapaa ja monestakin syystä. Ja hyvistä syistä.

Näköala Basilique Notre-dame de Fourvière -kirkon tornista, Lyonista, Ranskasta

Joskus toivoisi, että oma elämäkin olisi sellainen: selkeä, ennakoitavissa ja jo kaukaa havaitsisi, mitä on tulossa. Kuten avarassa maisemassa, jossa kenenkään tai minkään on vaikea piiloutua tai lähestyä huomaamatta. Kuinka myrskypilvetkin huomaa jo kaukaa ja voi ajoissa varautua säänmuutokseen.  Kuinka luonto voi toimiakin symbolina monille elämän asioille... 

Ei ihme, että ihmiset mielellään kapuavat korkealla, vuorenhuipuillekin. Tai lentävät lentokoneilla tai varjoliitimillä. Ylhäällä ja etäällä saa laajemman perspektiivin asioihin - myös omiin asioihinsa ja kaikkiin arjen pikku murheisiinsa. Se tekee hyvää. Huomata kuinka pieni on tai kuinka merkityksettömiä omat pikku asiat ovat. Jos on tarpeeksi korkealla, niitä ei voi edes nähdä.

Pilvet Arabian meren yllä

Kesällä lehdessä oli artikkeli, jossa kysyttiin  ulkomaalaisilta matkailijoilta mielipiteitä Suomessa matkustamisesta. Eräs turisti kuvaili Suomea metsäksi, jossa on aukkoja. Aukkoja teitä, vesistöjä ja asutusta varten. Kohottelin mielipiteelle vähän kulmiani, kunnes kävin Aulangon näköalatornissa. Ja todellakin, turistin huomio oli oikea. Ylhäältä katsottuna Suomi on hyvin metsäinen maa. Ihmettelin, että satunnainen matkailija kykeni näkemään kokonaisuuden pienien yksityiskohtien sijaan. 

Metsäistä talvimaisemaa Aulangolla, Hämeenlinnassa

Suomi on metsää, jossa on aukkoja vesistöjä, teitä ja taloja varten

Toiset matkailijat, erään perheen lapset, eivät olleet ihastuksissaan aikuisten halusta katsella maisemia kaikkialla. He valittivat, että Suomi on yhtä "näköalaa". Näin he sanoivat. Lapset halusivat mieluummin tehdä jotakin eivätkä vain katsella ympärilleen kuten vanhempansa. Minusta se oli lapsilta hauskasti sanottu. Eli rajansa kaikella, maisemien katselullakin. On myös tehtävä asioita.

Kolin näköalapaikalla on ruuhkaa. Paikalla on sekä aikuisia että lapsia.

Asun itse kaupungissa, jonka ihmiset valittelevat, ettei tällä kaupungilla ole mitään näytettävää. Mitään, mikä kiinnostaisi ja toisi turisteja kaupunkiin. Ei hienoja luontonäkymiä tai kauniita maisemia, vesistöistä puhumattakaan. Tämä on vain risteyspaikka, josta pääsee hyvin kaikkialle. Ja hauskinta onkin, että se on ihan oikeasti tämän paikan paras puoli - ja siksi viihdynkin täällä. Täältä pääsee helposti kaikkialle!  Tämä on keskellä kaikkea, vaikkei täällä itsessään ole mitään.

Minne kääntäisi katseensa, jotta pystyisi katselemaan lähiympäristöään toisin silmin? Löytäisi uusia nälöaloja? Jos ei huikeita maisemia ole lähettyvillä?

Taivas tuplaantuu veden ääressä

Katso ylöspäin. Katso taivaan pilviä. Veden äärellä taivas kaksinkertaistuu, kun se heijastuu järven pintaan. Taivaalta löytyy ääretön avaruus. Kirkkaina öinä pilvettömällä taivaalla voi paistaa kuu ja tuikkia loputon määrä tähtiä. Jopa galakseja, jos osaa niitä etsiä. Ja aurinko, tuo elämälle tärkein asia veden lisäksi, sen paiste lämmittää ja pitää elämää yllä, mutta voi myös tuhota kaiken. Taivaanilmiöt puhuttavat ihmisiä aina ja kaikkialla ja ovat puhuttaneet kaikkina aikoina.

Kuu lähes piiloutuu pilvien väliin valoisaan aikaan

Katso alaspäin. Katso lähelle.  Katso eteesi. Katso omenankukkia ja pienten hyönteisten hyörinää siellä. Ihan vieressäsi lähellä on maailma, josta harva oppii koko elämänsä aikana tietämään kaikkea, vaikka käyttäisi kaiken aikansa siihen. Mikä yksityinen näköalapaikka!

Kokonainen maailma omenankukissa

Jos oma elämä on näköalatonta, vailla tulevaisuuden suuntaa, voi helposti masentua ja jämähtää paikoilleen. Näköaloilla on merkitystä! Kauneus ympärillä on tervehdyttävää ja elvyttävää, rauhoittavaa ja inspiroivaa. Jos sitä ei löydy ympäristöstä, aina voi katsoa sisäänpäin, omaan mieleensä. Sieltä ihminen voi luoda kaikki itselleen mieluisan: musiikin, kirjat, maalaukset, ideat ja keksinnöt, tulevaisuutensa ja elämänsä visiot?

Näköaloja voi myös luoda kuten tässä Kotkan Jokipuistossa. Putous, lummelampi ja Kymijoki peräkkäin. Kaunista!

Samaa näköalaa voi katsoa eri tavoin riippuen katsojasta. Onkin kiinnostavaa, kuinka ihmiset katselevat samaa kohdetta, ja jokainen huomaa sieltä eri asioita ja reagoi näkemäänsä eri tavoin.  

Aavasaksan näköalapaikka. Lähinäkymänä hieno mänty ja takana rauhallinen kaukomaisema.

Kun katselen Aavasaksan näköalapaikalta Lapissa etäälle, näen eri asioita. Kauas katsoessani näen naapurimaan, Ruotsin, joen toisella puolella. Kaukana edessäni näen sillan ja liikenteen siellä. Siellä täällä näen pieniä taloja ja mietin ihmisten elämää niissä. Maisemaa halkoo pitkä joki ja mietin sen merkitystä paikkakunnalle. Katselen Aavasaksaa ja allani olevaa kivikasaa, josta se rakentuu ja mietin jääkautta, jonka jälkeen se on muovautunut. Näen kahden ihmisen kiipeavän rinnettä ylös ja pohdin, ovatko he tulossa samalle tasanteelle kuin minä. Näen pilvet taivaalla ja mietin tulevaa säätä: paistaako illalla aurinko. 

Silta, talot ja joki sekä joen toisella puolella naapurimaa Ruotsi. Näköalapaikka Aavasaksalla Lapissa.

Lopulta kyllästyn katselemaan koko näkymää - olkoon se kuinka kaunis tai mielenkiintoinen tahansa- ja lähden laskeutumaan parkkipaikalle omalle autolleni ja ajelen tyytyväisenä pois: kotiin kaupunkiin, jossa ei ole mitään nähtävää turisteille, ei kotimaisille eikä ulkomaalaisille,  mutta jossa on minun kotini, perheeni, puutarhani ja sydämeni.

Kaikella aikansa - näköaloillakin...