Sateen jälkeen

Ilma on nyt, sateen jälkeen, kosteaa ja ihanaa hengittää. Se on kaikesta pölystä puhdas ja uskomattoman raikas. Oletko muuten koskaan ajatellut, mistä tämä kokemus oikein syntyy?

   

Luin, että sadevesi liuottaa kasveista tuoksuvia aineita, jotka höyrystyvät ilmaan. Näitten ilmassa olevien kemiallisten molekyylien pitoisuudet nousevat ja se tuntuu mietona tuoksuna, joka tekee aivoille hyvää.

Muistele vaikka sateen jälkeistä metsän tuoksua, leikatun nurmikon tai maaperän, mullan tuoksua - kukkien tuoksusta puhumattakaan. Kaikki ne nostavat positiivisia mielleyhtymiä mieleen ja näin vähentävät mm. stressin tunnetta.

Mutta koska hajuaisti väsyy nopeasti, jopa 2-3 minuutissa, on välillä vaihdettava paikkaa ja tuoksumaailmaa. Ja nyt halusin pihaltani, sateen jälkeen, jonnekin muualle. Halusin Vantaanjoen varteen, sen luontopolulle, päätin. "Minne olet lähdössä?", puolisoni kysyi. Ja näin sain itselleni samoiluseuraakin.

Luontopolku kulkee osan matkaa laidunmaan laitaa.

Halusin vaihtaa maisemaa, en vain sateen jälkeisten tuoksujen vuoksi, vaan ihan vaihtelun takia. Rakastan pihaani ja puutarhaani, ja siellä onkin tällä hetkellä monta uutta projektia alulla ja vireillä, mutta sade on pahasti keskeyttänyt työskentelyni ja se vähän turhauttaa. 

Joten tekemisen sijaan halusinkin vain lähteä katselemaan ympäristöä, jota ei voi suunnitella eikä rakentaa. Maisemaa, jossa voi vain olla, kävellä ja samoilla. Jossa ajatus voi vapaasti virrata ilman päämäärää, vain havainnoiden ympäristöä, sen kasveja ja eläimistöä.

Luonnossa olo on silkkaa lepoa.

Samoileminen siellä ilman kelloa, ilman päämäärää. 
Hetken aikaa.

Sitten on mukava taas palata normielämään.

Ja heti sateen jälkeen ei luontopolulla ollut tungosta, olimme ainoat ihmiset siellä. Miksei muut halua lähteä mutaista luontopolkua tarpomaan, kengät ja housun lahkeet kurassa kävelemään? Metsän pohjan tuoksuja haistelemaan...

Vantaanjoki

Vaikkei paikalla muita ihmisiä ollutkaan, lintuja oli. Vantaanjoen luontopolku kulkee Maaseutuoppilaitoksen mailla, joten opiskelijat ovat tehneet joen varteen paljon linnunpönttöjä, joissa oli nyt paljon poikasia. 

Tässä pöntössä asustelee rastasperhe.

Ja näin, kuinka rastasnaaras sekä -uros, molemmat, kantoivat poikasilleen isoja matoja ja ötököitä, mutta kun huomasivat meidät, rupesivat meitä houkuttelemaan muualle. Ihan kuin emme tietäisi, missä pöntössä heidän poikasensa ovat! Mutta lähdimme lintujen leikkiin mukaan, "hölmöinä" niiden huijattavaksi, kävelemään vain polkua pitkin eteenpäin. Ja hävittyämme näköpiiristä, emo meni heti ruokkimaan poikasiaan.

Ja jo ihan alkumatkasta puolisoni näki rastaanpoikasen polulla, ja se meidät huomattuaan hyppi niityn heinikkoon, työnsi päänsä ruohonmättään juureen, oli liikkumatta ja luuli olevansa piilossa. Kuinka hellyttävää...

Valokuvat linnuista jäivät ottamatta, hellämielisyyttämme ja myös ajankäytön vuoksi. Eläintenkuvaus vaatii monesti paljon aikaa, paikallaan oloa, odottelua - ja siihen meillä ei ollut halua. Reagointi pikaottoihin ei nyt onnistunut, sillä valoa oli sateen jälkeen vähänlaisesti. 

Karjasillalta näin, kuinka sorsa lensi sillan alitse. Se yllätti minut, ja mietin, kuinka linnut tajuavatkin sen hetken, kun olen keskittynyt johonkin muuhun. Ja käyttävät sitä tilannetta hyväkseen.

Yllätyin, kuinka paljon pidemmällä kasvu oli täällä kuin kotiympyröissä. Tuomet olivat jo lähes kaikki kukkineet, samoin terttuseljat. Kielot taas olivat vasta nupuillaan, mutta leinikit lähes kukkineet, niityllä näin metsäkurjenpolviakin, joista jaksan aina innostua yhtä paljon. Kurjenpolvet ovat lempikukkiani. Näin myös sinisiä ketoorvokkeja ja ahomansikan kukkia sekä voikukkia, joita oli kaikkialla. Nyt onkin oikea voikukka-aika.

Ylhäällä ahomansikan kukka, sitten metsäkurjenpolvi ja tuomen kukinto, alhaalla keltaisia leinikkejä.

Vantaanjoen luontopolku kulkee rehevällä alueella, joten metsässä kasvaa paljon saniaisia ja metsäkorteita, jotka olivatkin hyvässä kasvussa. Paras kausi on vielä edessäpäin, kausi, jolloin paikka on kukkeimmillaan. Silloin täytyy käydä myös paikalla. Jospa silloin näkisin lampaitakin ja lehmiä laitumella, hevosiakin. Nyt laitumet olivat luontopolun varrella tyhjiä.

Jo toukokuun lopulla kasvusto joen mutkassa on näin rehevää. Sateen jälkeen. Joen toisella puolella voi kesäaikana nähdä lehmiä laiduntamassa.

Yksi lempipaikoistani, vanha kuusimetsä. Polun päässä kävelee puolisoni, niin pienenä...

Kotipihalle palatessa kaikkialla oli aivan märkää, sadevesi oli painanut norjanangervon kukatkin aivan lurpalleen. Sanotaan, että sateen jälkeen paistaa aurinko, ja retkeä seuraavana aamuna, sunnuntaina, se paistoikin. Vähän aikaa - ja sitten sade jatkui jälleen. 

Vaikka itseäni sade hieman harmittaakin, tiedän, että luonto nauttii siitä. Lämpö ja kosteus saa kaiken oikein räjähtämään kasvuun.

Maanantaina kuitenkin pääsee taas puutarhatöihin, sillä silloin sateet ovat ohitse. Ja valoisaakin on jo onneksi puoleenyöhön asti. Kukkua pihalla hiljaisuus vain ympärilläni. 

Voi tätä kesän alkua, sillä kun aurinko paistaa ja vettä sataa, on kesä. Ja nyt on kesä.

Keskikesällä tulen tänne uudestaan, kun laitumella on eläimiä ja niittykukat kukkivat.

Luumupuun kukat ja pölyttäjät

Perjantaina oli aurinkoinen, lämmin ja tuuleton päivä, ja ehkäpä siksi kukkivan luumupuumme ympärillä kävikin valtava kuhina. Ampiaiset ja mehiläiset, ja varsinkin lukemattomat kimalaiset, kukkakärpäset ym ym pörräsivät kukasta kukkaan sellaisella vauhdilla, ettei tahtonut kuvia keretä ottamaan. Vihdoinkin pölyttäjillä koitti pihallamme onnen päivät!

Kimalainen luumunkukkien kimpussa

Luumupuumme kukkii hedelmäpuistamme ensimmäisenä - ja se on meille erityinen hetki. Kesä! Se on nyt täällä. Vai voiko joku muuta väittää, kun näitä kukka- ja pölyttäjäkuvia katsellee...

Sinikka-luumupuumme kukkia ilta-auringon paisteessa viime torstaina. Kauniita, eikö totta?

Olin ollut vähän huolissani hyönteisten ja pölyttäjien vähäisestä määrästä. Viime kesä oli ollut kuuma ja kuiva, ja jo heinäkuussa tuntui, ettei hyttysiäkään ollut. Ja vain yksi paarma kävi pyörimässä pääni yläpuolella. Koko viime kesänä. Outoa!

Ampiaisen tuntee keltaisista radoistaan ja karvattomuudesta. Ampiaisilla oli viime kesänä iso pesä avoullakollamme.

Jokin perhonen, jolla on läpinäkyvät siivet ja vihreä vartalo. Tiedätkö mikä?

Mutta eivät pölyttäjät minnekään olleet kadonneet. Ne vain odottivat, että pihallamme olisi jotakin syötävä. Että puut, pensaat ja kukat alkaisivat vihdoinkin kukkia. Ja kun se hetki koitti, mehiläiset, ampiaiset ja muut pölyttäjät löysivät kyllä tiensä tänne. Sillä myös norjanangervopensaat ja marjapensaat ovat nyt kukkimisvaiheessa. Syötävää on siis yllin kyllin.

Kimalainen on paksu ja karvainen ja usein sen peräpää on valkoinen tai keltainen. Se on helppo erottaa mehiläisistä ja ampiaisista ison kokonsa vuoksi.

Sinikka-luumupuumme on jo 23-vuotias. Se on helppo, kestävä ja satoisa luumupuu. Itsepölyttyvä ja kohtalaisen matala.

Sen luumut ovat pieniä, mutta makeita ja maukkaita. Ne voidaan käyttää heti raakana tai säilöä. Sinikka-luumupuumme onkin yksi pihan lempihedelmäpuistamme.  

Joten katselen tuon puun kukintaa ja pölyttäjien pörräämistä siellä hyvillä mielin. Suurella kiitollisuudella. Sillä vesi herahtaa kielelle pelkästä sadon ajattelemisestakin, syötävän herkullisista luumuista.

Tätä luumusatoa odotellen...

Kukkia äitienpäiväksi

Äitienpäivän kunniaksi etsin tiedostoistani ne kauneimmat kukkakuvani. Omaksi ja muiden iloksi. Sillä kohta on kesä, ja tämä kaikki on taas totta.

Pioni ja mehiläinen

Kurjenmiekka ja jättipoimulehti

Ukkolaukka ja kaaliperhonen

Omenankukkia

Keltapäivänliljoja ja pikkusyreeni

Suviruusu

Hyvää äitienpäivää !

Nuuksion Nahkiaispolulla, sen purolaaksossa ja kallion rinteillä

Kävin talvella Nuuksion Nahkiaspolulla ja jo silloin päätin, että sinne on päästävä uudestaan - sekä tulevana keväänä että keskikesällä. Katselemaan ja seuraamaan vanhan metsätilan muodonmuutosta maatilasta takaisin metsäksi jälleen, ja kuuntelemaan metsäpuron solinaa. Sillä talvella vain kuulin tuon puron lirinän paksun lumikerroksen alta enkä nähnyt itse purosta vilaustakaan. Ja se harmitti.

Metsäpuro

Joten lähdimme puolisoni kanssa Nuuksioon, vaikkakin aivan liian myöhään iltapäivällä, sillä lumisade oli jo alkanut ja lämpötilakin laskenut sen myötä + 0,5 asteeseen. Mutta molemmilla oli ollut aamupäivällä muita asioita hoidettavanaan, vaikka aurinko paistoi ja ilma olisi ollut täydellinen pikku retkelle. Mutta elämä on välillä sellaista, velvollisuudet on joskus hoidettava ensin.

Lähdimme siis kiertämään Nahkiaispolkua nousemalla aluksi pitkän pitkiä portaita ylös kivistä mäkeä. Tämä maisema on viehättänyt minua heti alusta alkaen, sillä näin jyrkkiä korkeuseroja ei ole ihan joka puolella Suomea. 

Todellakin, korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Ja metsä, ja maisema siellä, se saa  täällä kaikessa rauhassa ennallistua takaisin luonnonmukaiseksi sekametsäksi. Se on tämän alueen tarkoitus. 

Tämä metsä ei tunnu todelliselta.

Ja se on kuitenkin totta, kuten kuvista voi nähdä.

Ja ne korkeimmat ja kivisimmät kalliot ovatkin jo heti reitin alkupuolella. Ne, jotka ovat täysin peittyneet sammaliin. En ole missään nähnyt vastaavaa, vain satukirjoissa. Täältäkö se esimerkki ja malli on saatu, Nuuksion Nahkiaispolulta?:))

Nahkiaispolun sammaleisia kalliota. Aikaisin keväällä.

Toinen itseäni viehättävä kohde on tuo metsäpuro, joka inspiroi minua. Varsinkin talvella, kun maa oli valkoisessa lumessa, tummana virtaava pieni puro oli hyvin kiehtova. 

Puro on itsessään pieni ja matalavesinen, ja se kiemurtelee siellä täällä kaatuneiden puunrunkojen ja oksien alla, vaivattomasti kivien välistä. Se saa nykyisin vapaasti etsiä uomaansa, aivan sellaiseksi kuin se itse haluaa. Ihan kuin se olisi itsenäinen, elävä olento. Ehkäpä se onkin. 

Aina ei ole ollut niin. Puroa on yritetty ohjailla ja kahlita, muuttaa jopa lohialtaaksi aikoinaan. Muttei onneksi enää.

Kivet hidastavat veden virtausta ja luovat otolliset olosuhteet mm. sudenkorennon toukille ja purotaimenelle. Näin luin opastaulusta.

Metsäpuro saa tätä nykyä kiemurrella kuinka haluaa.

Ja se veden solinan ääni, se on jotakin, mitä kaipaisin omalle pihallenikin. Kuuntele vaikka...

Kesällä tulen tänne uudestaan, kun niittykukat kukkivat, päätin. Kävelen metsäniityllä, jossa on aikoinaan ollut Purola -niminen maatila. Se ei ole vielä täysin metsittynyt, vaan on edelleen avoin tila keskellä metsää. Tulen katsomaan, kumpi siellä voittaa: lupiini vai hirvenkello. 

Kyllähän tuolla niityllä kasvoi nytkin kukkia, mutta kevätkukkia: sini- ja valkovuokkoja. Koska oli kylmä ja juuri oli satanut luntakin, kukat olivat lähes kiinni ja ne nuokkuivat kylmät vesipisarat terälehdillään. Vuokkoja tuskin näki, mutta onneksi puolisoni kulki silmät avoinna ja hän minulle niitä osoitteli. Hyvä, että mukana on kahdet silmät, sillä näin me näemme yhdessä enemmän.

Sinivuokot kiinnittivät heti puolisoni huomion.

Mutta sitten keskikesällä keskityn tutkiskelemaan enemmän noita niittykukkia ja perhosia ym., joita tuolla niityllä ja metsäpuron varrella kasvaa ja elelee. Mutta siitä teen sitten eri postauksen.

Valkovuokkoja