Uusi vuosi on uuden alku

Uusi vuosi, uudet kujeet. Näin olen kuullut sanottavan. 

Ja jo sana "kuje" itsessään kutkuttaa. Se kuulostaa mielenkiintoiselta ja hauskalta, nostaa jopa pienen hymynkareen huulille. Mitähän uutta keksisi ensi vuodeksi? Jotakin sellaista, mikä inspiroisi, innostaisi ja toisi uutta energiaa...

Ilotulitteissa on valtava määrä liike-energiaa - jo pelkästään se ihastuttaa...

Se olisi tärkeätä, tuo innostuminen. Sillä positiivinen energia vie eteenpäin, paitsi itseä myös lähipiiriä. Innostus kun on tarttuvaa, olen huomannut. Ja nyt olisi minun vuoroni, toimia vetovastuussa tässä asiassa.

 ---------------------------------------------

Innostus on tarttuvaa.

Sen energia vetää mukaansa

kuin kuohuva virta. 

 

Eikä

aina edes tarvitse 

uida vastavirtaan

luodakseen jotakin uutta. 

Joskus voi vain antaa mennä,
hypätä virtaan mukaan,
ja katsoa, mistä itsensä löytää.

---------------------------------------------- 

Sanotaan, että vastatuuleen lentää korkeammalle, pääsee kauemmaksi, löytää jotakin enemmän.

Mutta tosiasia on, että vastatuuleen lentäminen on raskasta, se vie aikaa ja voimia. Ja onko aina tarpeellistakaan kurkotella kohti kuuta, kun voi istua kalliolla ja katsella kaikessa rauhassa kaukana siintävää taivaanrantaa.

Auringonlaskua katsellessa moni asia loksahtaa omalle paikalleen - aivan itsestään.

Siinä taivaanrannan ja itsen välissä on vaikka mitä katseltavaa ja koettavaa, keksittävääkin. Kokonainen pieni maailma.

Siihen nyt ensi vuonna pyrin: tekemään jotakin uutta, mutta pienempää. Jotakin itseä kehittävää ja ilahduttavaa, mutta mistä on hyötyä muillekin. Toimia esimerkkinä, muttei niin, että koko lähipiirin elämä menisi sekaisin.

Mutta mikä se uusi asia tai suunta on? Sitä en vielä tiedä...

Taidanpa tehdä, kuten niin monesti aiemminkin: jätän asian hautumaan. Ja kuljen samalla silmät ja mieli avoinna kaikelle, kuuntelen ympäristöä korva tarkkana ja pidän tuntoaistit herkkinä. Se on toiminut aiemminkin. Jotakin aina tulee eteen, johon tarttua ja jota viedä eteenpäin.

Ja vaikkapa keväällä, yhdessä samaan aikaan, kun luontokin herää talviunestaan, ja kaikki alkaa kasvaa ja lisääntyä, aloitan jotakin uutta. Joka kasvaa ja kehittyy, joksikin, mitä en vielä tiedä. 

---------------------------------------------

Nyt on sen aika, 

jonkin uuden.

Kaipaan sitä.

Ja olen siihen valmis.

---------------------------------------------

Näiden  mietteiden saattelemana
 haluan toivottaa teille kaikille 
hyvää ja inspiroivaa 
uutta vuotta!

Tuokoon se mukanaa kaikkea mielenkiintoista,
uutta ja hyvää.

Jotakin, joka innostaa ja vie elämää eteenpäin. 
Mitä ikinä haluattekin...

Joulun henki 💗

Joulussa

on erityistä taikaa.

Se tekee meistä

anteliaita ja sydämellisiä.

Sen saa aikaan

joulun henki.

 

Joulu on

sydämen juhla.

Siksi se koskettaa

meitä ihmisiä niin.

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen,
lauletaan.

Kerran sohvalla istuessani,
ympärillä 

kaikki se kauneus 

ja 

joulun yltäkylläisyys,
ymmärsin,
mistä laulussa puhutaan. 

Ja siksi toivotankin kaikille:
sinulle ja minulle,
ja jokaiselle jouluihmiselle - ja kaikille muillekin,
hyvää ja antoisaa joulunaikaa!

Lemmikkieläinten hautausmaa

Kuului tömähdys - ja lintu lähti lentoon. Valkoinen tyttöundulaatti lenteli ympäri oleskelutiloja ja päätyi lopulta roikkumaan oksankarahkaan pää alaspäin. Mitä oikein oli tapahtunut, mitä se oli pelästynyt? 

Lintuhäkin luona sitten huomasin pienen keltaisen undulaatin lattialla makaamassa. Se oli oudossa asennossa ja aivan liikkumaton: se oli selvästi kuollut...

Vain tunti sitten se oli katsonut minua iloisesti ja lennellyt ympäriinsä, syönyt ja sirkuttanut -  ja nyt se oli kuollut. Nyyh!  Katselin lintua epäuskoisesti, niiskutin ja pyyhin kyyneleitäni. Ja mitä tekivät muut linnut, kun näkivät suruni?

---------------------------------------------------

Ne lohduttivat minua,
surijaa.

Istuivat orrella,

kaikki minuun päin kääntyneinä

ja narskuttivat hiljaa nokkaansa.

----------------------------------------------------

Olin hämmentynyt. Linnuilla oli nyt minun roolini, sillä minä olin yleensä se, joka lohdutti ja suojeli. Se, joka rauhoitti säikähtynyttä tai hämmentynyttä. Naksuttamalla kieltäni, laulamalla tai lepertelemällä kuin pienelle lapselle. 

Eivätkö ne surreet parvensa jäsentä, ihmettelin. Sirkuttivat vain ja lentelivät, välillä katsoivat sivusilmin kuollutta, mutteivat menneet luo. Ihan kuin ne olisivat ymmärtäneet, ettei kannustaminen enää auttanut...

-------------------------------------------------------------

Sitten kerran kuulin kaksi kutsuhuutoa

kirkasta ja kovaäänistä.

Se toistui tietyin väliajoin.

Mitä se oli? Mitä varten?

Yksi linnuista, se alfauros

vain kutsui poismennyttä.

Peilin edessä, itsekseen jutellen.

 Viikon ajan, aina silloin tällöin.

Sekin suri, omalla tavallaan.

Minulta salaa, se luuli.

----------------------------------------------------------

Suomi on lemmikkieläinten luvattu maa. Täällä on pelkästään koiria  700 000 - 800 000 ja kissojakin noin 600 000 kappaletta, muista lemmikkieläimistä puhumattakaan. 

Eikä kukaan elä ikuisesti, ei rakas lemmikkimmekään, vaan jossakin vaiheessa tulee aika, jolloin se jättää jäähyväiset meille ja elämälle. 

Suru ja ikävä on suuri. Aina. 

Sitten astuu kuvaan arkitodellisuus: minne lemmikin hautaisi?

Katajien keskelle on jo 24 vuotta sitten haudattu rakas kissamme, mutta ympäristöä ei oltu mitenkään muunnettu varsinaiseksi hautausmaaksi: se oli vain puolivilli alue pihan perällä. Mutta nyt oli aika raivata paikka oikeaksi lemmikkieläinten hautausmaaksi. Ja tällainen siitä tuli... järvenrantakivineen kaikkineen.

Lemmikeille on tietty olemassa omia hautausmaita, mutta sellainen on mahdollisuus perustaa myös omalle pihalle. Kunhan hautapaikka ei sijaitse pohjavesialueella, eikä ranta-alueella tai rinteessä, joka viettää vesistöön, ei myöskään vedenottamon suoja-alueella tai kaivon läheisyydessä. 

Lemmikki pitää myös haudata tarpeeksi syvälle, n. 0,5-1 metriin, riippuen eläimen koosta. Lemmikkiä ei myöskään saa haudata maatumattomassa materiaalissa. Näin ohjeistetaan virallisesti.

Ehkäpä nyt oli sen aika, rakentaa oma lemmikkieläinten hautausmaa omalle pihallekin. Sillä haudattavia tulisi tulevina vuosina lisää ja siihen olisi nyt hyvä varautua. Lemmikkien olisi saatava arvoisensa paikka.

Tein laudoista kehikon ja täytin sen hiekalla, jotta hautoja olisi helppo kaivaa lisää vaikka keskellä talvea. Hautapaikat tein yhteensä kuudelle linnulle, joista yksi on nyt käytetty. Kehikon päällystin kahdella leveällä laudalla, ja näin takaan hautarauhan ikiunta nukkuville. Lyhtyjen pylväät tein vanhoista marjapensaiden tuista, joihin ruuvasin lyhtypidikkeen.

Undulaatille tein hautakiven pienestä järvenrantakivestä, tekstit tein öljykultauksella. Pieni keltainen tyttöundulaatti oli nimetään Pikku Neiti. Sillä sellainen se oli: sievä, oikukas, luova, kekseliäs oman tiensä kulkija. Ja siksi ehkä hivenen yksinäinen, parvessakin. Mutta kaipaan sitä, sillä Pikku Neidillä oli vankka paikka sydämessäni...

 
Hautausmaa-alue sijaitsee hiekkamaalla, loivan rinteen yläpäässä. Paikka on hieman hankala, mutta onneksi löysin kauan sitten saamiani vanhoja, jo unohtuneitakin, ratapölkkyjä pihan perältä. Niitä sitten käytin tasaamaan ja rytmittämään kaltevaa pintaa.

Kuten näkyy, maanpinta on viettävä, siksi vanhoista ratapölleistä on paljon apua, kun ne vähän porrastavat ja jäsentävät paikkaa.

Kuvasta näkyy hyvin, kuinka rinne laskeutuu alapihalla.

Aitasin tämän katajan juurialueen, sillä sen juurella kasvaa valkokukkaista tarha-alppikärhöä. Samaa kärhöä kasvaa vastakkaisella puolella aluetta ja oikean lyhdyn luona kasvaa sinistä alppikärhöä.

Maanpinnan peitin sanomalehdillä, jonka päälle laitoin männyn kuorikatetta alueen reunoille ja keskialueelle käytäviltä haravoimiani havunneulasia. Minusta ne sopivat hyvin maisemaan, alue kun on mäntyjen alla katajien ympäröimänä. Neulasia saa lisättyä vuosittain ihan omasta takaa. Lisäksi halusin, että alue olisi helppohoitoinen.

Männyn juurelle olin joskus istuttanut valkokukkaisen tarha-alppikärhön, mutta se ei viihtynyt paikallaan, vaan oli levinnyt katajien juurialueille ja kiipeili niiden oksilla. Talon luota oli leijaillut köynnösten siemeniä lisää, sillä yllättäen viime kesänä näin yhdessä katajassa sinisiä kukkia: sininen alppikärhö. Ja kannon luonakin kiemurteli jokin kärhö, on jopa pieni mahdollisuus, että se on keltakukkainen kiinankärhö, jota kasvaa lähellä talon seinällä. 

Kärhöt olivat itäneet ja kasvaneet itsekseen ilman mitään maanparannuksia.  Mikäs siinä, ainakin valkokukkaisia ja sinikukkaisia kärhöjä kiipeilee nyt katajissa kurottaen silmujaan kohti taivasta. Eläinten hautausmaalla.

Alppikärhö on vaatimaton ja kestävä luonnonköynnös, joka menestyy Etelä-Lappia myöten. Se kukkii sinisin kukin alkukesällä ja viihtyy puolivarjossa.

Alueen reunoilla kasvaa myös viisi seppelvarpua. Ne ovat pieniä ja matalia maanpeittopensaita, joilla on pienet lehdet ja alkukesällä pienet valkoiset kukat. Pensas on helppohoitoinen ja viihtyy puolivarjossa. 

Alueen ulkopuolella alareunalla kasvaa myös ikivihreä alppiruusu P.M.A. Tigerstedt, joka kukkii valkoisin kukin kesäkuun puolissa välissä. Ja sen alapuolella kasvaa valkokukkainen lumipalloheisi ja valkoisen kirjava kirjokanukka. Ja niiden takaa alkaa pihlaja-angervopensasaita, valkokukkaisia nekin. Mutta niistä enemmän ensi kesänä...

Ja lopputuloksesta tuli kuin tulikin oikea lemmikkieläinten hautausmaa, rauhallinen mietiskely- ja muistelupaikka, eikö totta?

Ja pitäähän hautausmaalla olla mietiskely- ja muistelupenkki, tässä tapauksessa kunnon istuinkivi. Kivi on huoltovapaa ja lähes ikuinen materiaali, siis sopiva elementti lemmikkieläinten hautausmaalle.

Hautausmaan reunalla on myös istuinkivi, jossa istuen voi hetken levähtää muistelemaan ja kunnioittamaan yhteistä matkaa lemmikkien kanssa. Tai mietiskellä muuten vain, elämän merkitystä ja ihmeellisyyttä pohtien.

Kynttilät kuuluvat hautaismaille, niin meilläkin. Niiden sytyttäminen ja tulen ääressä hiljentyminen rauhoittaa mieltä.

Ympärillä maisema hiipuu illalla pimeyteen, mutta kynttilä palaa kirkkaalla liekillä. 

Muistot rakkaista lemmikeistä säilyvät pitkään, koko loppuelämän. Se yhdessä kuljettu matka jonkin täysin erilaisen olennon kanssa. Jonkun sellaisen, jonka kanssa ei ole muuta yhteistä kieltä kuin tunnekieli. Mutta se onkin tärkeä kieli. Tunteiden voimaa ei kannata koskaan aliarvioida.

No onkos tullut kesä, nyt talven keskelle...

Näin hyräilin vanhaa, tuttua joululaulua. Sillä nythän on joulukuu, ja sen ensimmäinen päivä.  

Tätä laulua laulaessani mieleeni muistui, että minulle oli annettu haaste: pitäisi käydä lävitse viime kesän valokuvia. Miettiä, mikä oli kesässä parasta, ennen kuin kääntäisin kaiken huomioni tulevaan jouluun.

Ja kyllähän kesäkuvien katseleminen saikin hyvälle tuulelle, täytyy myöntää, vaikka jouluaikakin on tulossa ja joulumieli kolkuttelee jo aivan ovella.

Katso, käykö sinulle samoin!

Pääsetkö takaisin kesätunnelmiin? Niihin kauneimpiin, ja aurinkoisimpiin ja lämpimimpiin...

Sudenkorennot tuovat mieleen kauniit ja lämpimät kesäpäivät. Niiden näkeminen ilahduttaa aina.

Linnunpoikaset kuuluvat kesään. Tässä sorsanpoikanen lepäilee auringonlämmössä Joutsenlammen rannalla.

Me seurailimma ja katselimme toisiamme, harmaalokki ja minä. Eräänä kauniina kesäpäivänä.

Niittykukissa tulee esille koko kesän runsaus ja kukkeus. Kuinka kuvaileva sana tuo kukkeus onkaan...

Ja niityllä on tietenkin perhosia, joista sinisiipi on lempiperhoseni. Pyysin tätäkin perhosta avaamaan kauniit siipensä, mutta se oli itsepäinen eikä totellut minua. Tuijotti vain minua  tiukasti kauniilla silmillään.Ja sitten lensi pois.

Omassa puutarhassani kasvaa siperiankurjenmiekkoja, jotka ovat yksiä lempikukkiani. Varsinkin tälläisenä aurinkoisena kesäpäivänä sen sininen väri ja koristeellinen kukka ilahduttavat. Kotkansiipien keskelläkin, aivan väärässä paikassa.

Kuten monista kuvista ja kuvateksteistä tulee ilmi, parhaat kesäkuvani on otettu aurinkoisena ja lämpimänä päivänä. Sillä kesässä parasta on valo. Ja se lämpö.

Tämä postaus on vastaus Tuplasti terapiaa-blogin Pirjon haasteeseen (09.11.2019), jossa pitää esitellä kuusi kuvaa kesästä. Ja sitten valita niistä omasta mielestään paras - ja kertoa syy valintaansa.

Ja mistähän kuvasta pitäisin eniten? Hmmm... sudenkorentokuvasta. Miksi? Koska korennot ovat itsessään läpinäkyvine siipineen uskomattoman kauniita. Siksi.

Mikä on sinun suosikkisi?

Polku kutsuu kulkemaan

Aivan hetken mielenjohteesta, ihan ohimennen, päätin pistäytyä Hyvinkään terveysmetsäpolulla, kun nyt olin käymässä kaupungissa. Ajattelin vain käydä sen alkupäässä vähän kääntymässä, katsomassa millaiselta paikka näyttää, kun on satanut aivan pikkuriikkisen pakkaslunta. Kun maassa on vain ohuen ohut lumihuntu.

Ja niinhän siinä taas kävi, että kun jollekin antaa ns. pikkusormensa, se viekin koko käden. Joka mutkan jälkeen päätin katsoa vielä yhden mutkan, ja ei aikaakaan, kun olin jo reitin puolessa välissä. Kuka silloin enää kääntyy takaisin?

Tule kanssani tuolle kävelyretkelle, polulla oli muitakin. Ystävällisiä ihmisiä, jotka hymyilivät ja tervehtivät. Tulivat juttelemaan aivan tuntemattomalle ihmiselle. Sellaista tapahtuu, kun kävelee jossakin kauniissa paikassa, poissa ihmisten vilinästä. Paikassa, jossa ympärillä on paljon henkilökohtaista tilaa.

Katso, kuinka kaunista polulla oli! 

Silmä lepää tällä polulla, nauttii puiden rytmistä, metsän tunnusta.

Polun vierellä oli kuin pieni pesä ison kuusen juurella. Jonne lumikaan ei yltänyt.

Nyt ollaan jo puolessa välissä, mutta eihän tällaisen polkunäkymän edessä voi kääntyä takaisin. Joten matkaa on jatkettava... kivien ja juurten yli käveltävä... katsottava vielä seuraavan mutkan taakse.

Tässä polku kulkee suurten kivien välistä. Ne ovat olleet siinä jo 12 000 vuotta, jolloin jääkausi päättyi. Tällä alueella.

Vanhassa metsässä on ihan oma tunnelmansa, joka huokuu rauhaa ja hiljaisuutta. Tämä on Tehtaansuon arvometsäaluetta. Hyvinkään terveysmetsässä.

Metsäpuro- tai suon laskupuro - oli nyt vettä täynnä. Mikä näissä pienissä puroissa oikein viehättää...

Pitkospuut ylittävät vielä tuon metsäpuron ja loppuvat. Alkaa kivituhkapolku. Reitin loppupää häämöttää jo.

Reitti päättyy Parsijanpuiston lampeen, jonka pinta oli jo jääriitteessä. Lammessa kulkee kaupungin lämpöputkia, jotka pitävät veden sulana. Siksipä se oli edelleen täynnä sorsia, jotka uivat sula-alueella edestakaisin. Vaikka lunta ei ollut paljoa, maisema oli jo talvinen. Ilma kylmenee, pikku hiljaa. Vieläkö tarkenee penkillä levähtää...

Ensilumi

Ensilumi satoi pihaamme juuri silloin, kun olin poissa kotoa vain pari tuntia. Kaupungilla kiertelemässä kauppakeskuksessa. Kotia palattuani näin, kuinka maisema oli muuttunut: portinpylväinä toimivat kirsikkapuut olivat lumenpeitossa, pensaat ja maa valkoisena. Vain ison mäntypuun alla näkyi vihreätä nurmea. Meidän lintujen ruokintapaikalla.

Katso vaikka! 

Vaikka lunta oli vain yksi-kaksi senttiä, kaikki muuttui. Kuinka jokainen oksakin kirsikkapuussamme voi olla lumen peitossa...

Lintujen ruokintapaikka on ison männyn alla. Siellä on kolme erillistä lintulautaa, löydätkö ne?  Penkki ja keinu ovat peittyneet lumeen, ne pitäisi peittää talveksi. Mutta uskoisin, että vielä kerkeää...

Pieni vesialtaammekin, josta tuli yllättäen myös lintujen juoma-allas, pitäisi nostaa talveksi suojaan.

Ensilumen määritelmän mukaan lunta pitää olla maassa yksi sentti vielä seuraavanakin aamuna talviaikaan kello 8.00. Ja tämä lumi oli, joten meille ensilumi tuli tänä vuonna 28. lokakuuta. Merkitsin päivän ylös, että muistaisin sen.

Sillä nyt sataa vettä ja tuo ensilumi on enää muisto vain. Mutta se ei minua nyt haittaa, sillä pihalla on vielä paljon tekemätöntä työtä. Moni asia on jäänyt viimetinkaan ja on kesken, joten vielä ei ole talvilevon aika.

Itselleni varsinainen lumenkaipuu iskee yleensä vasta joulukuussa, jolloin alkaa joulun odotus. Sillä joulu ilman lunta ei tunnu joululta, lumi kun kuuluu jouluun. Täällä Etelä-Suomessakin.

Joten tulevia lumia ja upeita talvisia maisemia odotellessa...

Kanto- ja sammalpuutarha Linnunlaulu-metsässämme

"Onpa täällä ihanaa", huoahti äitini kesällä, kun istahti penkille ja antoi katseensa vaellella kanto- ja sammalpuutarhani alussa. Aurinko paahtoi kuumasti, ilma oli kuivaa ja olotila tukala, mutta metsän siimeksessä, isojen puiden varjossa, olo helpottui ja oli helpompi hengittää. 

Metsässä ilma on todellakin kosteampaa, auringon säteet eivät pääse polttamaan ihoa ja tuulen voimakin vaimenee puiden ansiosta. Ja sinne, metsään, olin jo päättänyt rakentaa uuden oleskelualueen: kanto- ja sammalpuutarhan.  Ja tietenkin myös penkit, joissa istuen voisi seurailla sammalten kasvua ja ötököiden elämää tuolla pienellä alueella.

Luin kantopuutarhasta ensi kertaa vasta viime keväänä - ja se kolahti heti. Tuohan olisi mahdollista minullekin, ajattelin, minulla olisi paikkakin jo valmiina ja materiaalia omasta takaa vaikka kuinka paljon.

Jo heti aluksi päätin, että haluan tehdä kantopuutarhastamme mahdollisimman luonnonmukaisen, se kun tulisi pikku metsikköömme eikä varsinaiseen puutarhaamme. Halusin, että se näyttäisi siltä, kuin se olisi ollut siinä aina, ja me ihmiset vain olisimme kulkeneet reittejämme väistellen noita kantoja ja lahoavia puunkappaleita, joita erilaiset sammaleet peittäisivät.

Paikkakin, jossa kanto- ja sammalpuutarhaa voisi alkaa rakentaa, löytyi. Sillä metsikköömme oli syntynyt vaivihkaan polkuja, ja noiden polkujen keskelle oli jäänyt luonnostaan eräänlainen liikenneympyrä, tai ennemminkin kolmio, ja siinä oli mielestäni luonnollinen paikka kantoasetelmalle. Voisin aloittaa koko prosessin sieltä.

Muutama askel alapihan alueelta metsään ja eteen tulee tämä näkymä. Kieltämättä se vähän yllättää, jollei sitä osaa odottaa...

Aloittaisin kantopuutarhan teon pienesti, suunnittelin aluksi, vain yksi alue kerrallaan, ja se saisi kaikessa rauhassa laajeta ja kehittyä aivan omaan tahtiinsa. Vuosien myötä. Mutta myöhemmin päätin jättää sen yhteen paikkaan, sillä ympärillä kasvaa puita, joita on tarkoitus kaataa takka- ja saunapuiksi. Ja niiden kaataminen olisi vaikeata, jos täytyisi varoa kaikenmaailman kanto- ja sammalasetelmia.

Tässä penkillä istuen voi katsella paitsi kanto- ja sammalaluetta myös sen takana olevaa alapihaa. Penkit tein alueelta kaadetusta kuusen rungosta, liiteristä löytämästäni laudasta ja paksummasta lankusta, joka toimii tukipuuna laudan alla.

Lahoavat puunkappaleet voivat olla hyvinkin koristeellisia. Tätä kappaletta oli pakko tukea monella tapaa, että se pysyisi pystyssä kuten se aikaisemminkin oli löydettäessä. Mietin vain, miten saan käpytikkamme pysymään poissa näiltä apajilta...

Vaihtoehtoja, kuinka tämän kolmion täyttäisin ja rakentaisin, oli valtavasti.  Pyörittelin eri vaihtoehtoja mielessäni eikä osa polkuverkostostakaan tahtonyt aluksi hahmottua. Sitten tein sen, mitä niin monesti aikaisemminkin.

-----------------------------------------------------------------

Kun en tiennyt mitä tehdä, en tehnyt mitään.
Odotin.

Ja sitten ratkaisu syntyi.  
Kuin aivan itsestään. 
  
----------------------------------------------------------------

Ajalla on ihmeellinen vaikutus ideoiden syntyyn ja niiden kehittymiseen. Rakastan tuota prosessia jossakin aivojen sopukoissa. Välillä tuntuu, ettei minulla ole sen kanssa mitään tekemistä, koska olen itse niin passiivinen. Mutta olen jo oppinut luottamaan, että jokinlainen perusidea sieltä lopulta nousee esille, jota lähteä sitten jalostamaan.

Olisin voinut kerätä kantoja ja puunkappaleita ja asetella ne röykkiöiksi tuolle alueelle ja istuttaa väliin erilaisia varjossa viihtyviä kasveja. Ja laittaa lisäksi, kuten Arboretum Magnoliassa, maahan kantojen ympärille punaista kuorikatetta väriä ja näyttävyyttä tuomaan ja tehdä käytävät kivituhkasta. Tai raahata paikalle korkeampia ja isompiakin kantoja ja tehdä niihin ikkunoita ja ovia, parvekkeitakin. Tehdä kohteesta oikea satumaailma. 

Täytyyhän Linnunlaulu-metsässä olla "linnunpesä". Vanhan puunrungon oksanreikään on laitettu kolme "munaa" eli järvenrantakiviä Savonlinnasta.

Savonlinnasta toin myös kaksi kiveä, joissa kasvoi sammalta päällä. Ihan tätä varten.

Vaihtoehtoja oli niin paljon, loputtomiin. Eteen tuli valinnan vaikeus...

Mutta sen ymmärsin, etten halunnut tehdä pikkumetsiköstämme mitään kantojen hautausmaata, joten sinne täytyy saada myös uutta elämää. Tiedäthän sanonnan, kuinka kuolema tekee tilaa elämälle. Kyllä kantopuutarhassakin täytyy näkyä koko elämän kiertokulku: syntyminen, kasvu ja kuolema. Minusta.

--------------------------------------------------------------------------

Kantopuutarhassani täytyy näkyä koko 

elämän kiertokulku.

Se ei saa olla vain kantojen hautausmaa,

vaan myös uuden elämän alku.

Siksi istutin kantojen keskelle 

pikkuruisen puuntaimen.

Pienen serbiankuusen. 

-----------------------------------------------------------------------

Joten päätin istuttaa niiden kantojen ja sammalien keskelle pienen kuusen taimen. Se saa aikojen kuluessa kasvaa isoksi ja tuuheaksi, samalla kun kannot sen ympärillä lahoavat yhä enemmän ja enemmän, ja lopulta maatuvat näkymättömiin. Minusta ajatus tuntui hyvältä.

Ja kasvaahan kantoalueella myös metsäkasveja: pikkuruisia valkokukkaisia ketunleipiä, vanamoa ja metsätähtiä, mustikan- ja puolukanvarpuja, saniaisia ja metsäkorteita, erilaisia sammaleita ja jäkäliä. Sieniäkin. Tämä pieni kantojen hautausmaa on täynnä monenmoista elämää, ötököineen ja niitä etsivine lintuineen, ohi pomppivine metsäjäniksineen ja kauriineen. Ei siis kuollut paikka ollenkaan. 

 

Tässä kasvaa käenkaalia eli ketunleipää, rönsyilevää vanamoa ja mm. karhunsammalta. Ensi kesänä voin siis odottaa monenlaista luonnonkukkaa alueelle. Ja pölyttäjiä...

Yhdellä puolilaholla puunrungonpätkällä kasvoi sieniä sammalien ja vanamon keskellä. Erilaisia sieniä kasvaa muuallakin tällä alueella.

  
Kesällä, kun kantopuutarhassa oli vasta penkit ja lyhdyt paikoillaan, istuin penkillä ja haaveilin - ja katselin, kuinka lyhtyjen valot syttyivät yksi kerrallaan. Mieli rauhoittui ja satakieli alkoi laulaa viereisen kuusen latvassa. Hetki oli taianomainen enkä pelännyt pimeyttä enää laisinkaan. Silloin ajattelin, että tästä saattaisi tulla jotakin, jotakin erityistä. Ja nimesin pikku metsikkömme Linnunlaulu-metsäksi.

Auringonkennovalaisimet - eli auringon lainavalo -  tuovat kesäaikana kaivattua valoa yön pimeyteen. Ne palavat silloin koko yön. Mutta lokakuussa enää vain hetken aikaa.

 ---------------------------------------------------------------------

Lyhdyt loistivat pimeydessä

ja

satakieli alkoi laulaa.

Ajattelin, ettei tämä voi olla totta.

Hetki oli taianomainen. 

Silloin päätin nimetä pikku metsikkömme

 Linnunlaulu -metsäksi. 

---------------------------------------------------------------------

Ja tuosta Linnunlaulu-metsästämme löysin viime kesänä sepelkyyhkyn valkoisia sulkia päivittäin yhden viikon aikana. Keräsin niitä kaksin käsin talteen, sillä ne olivat niin kauniita. Ne lohduttivat minua, sillä minulla oli silloin surua elämässäni.

Ja kuinka pikku metsikkömme onkaan nyt muuttunut! 

Se pimeä ja tiheän tiheä metsä, jossa en ollut kulkenut lähes kolmeenkymmeneen vuoteen, on nyt avartunut niin, että auringon säteet pääsevät sen pohjaa valaisemaan. 

Nyt sinne voi mennä ja siellä kulkea, istua penkillä ja katsella, kuinka mustikka kukkii tai puolukka kypsyy, kuinka sienet nousevat sammaleesta ja maatuvat jälleen, kuinka auringon lainavalo illalla syttyy ja työntää pimeyttä ympäriltään  pois. 

Sillä kasvu täällä, pikku metsässämme, kuten kaikkialla muuallakin, tarvitsee valoa - ja nyt sitä siellä on.


Ja lopuksi kuvasarja muutoksesta:

Tästä kaikki alkoi. Polut olivat syntyneet aivan itsestään ja niiden keskelle oli jäänyt alue, jossa kasvoi puita, vähän sammalta ja jonkin verran erilaisia varpuja. Kuva otettu 16.04.2019.

Puut on kaadettu "liikennekolmiosta", penkkejä ja penkkien paikkoja suunniteltu. Aurinkokennovalaisimiakin on laitettu paikoilleen ja niitä sitten hämärässä ja pimeässä katselin ja haaveilin tulevasta.  Edessä on kantojen kaivamista, sillä vaikka paikalle tuleekin kanto- ja sammalpuutarha, nämä kannot eivät kelpaa. Kuva otettu 07.06.2019.

"Liikennekolmio" on valmis ja kuva otettu 26.10.2019. Ensi kesänä vasta pääsee tarkemmin tutkimaan, mitä kaikkea tuolta sammalikosta oikein nousee. Ainakin alkukesästä pitäisi pienten valkoisten ketunleipien kukkia. Ja vanajan. Ja metsätähden. Ja puolukoiden ja mustikoiden. Nyt metsämaa on ruskeiden lehtien peitossa, mutta kesällä, varsinkin vasemmalla puolella, maa on paikoittain vihreänä sammaleista ja varvuista.Takana ja oikealla puolella on karumpaa, mutta paikoitellen sielläkin jo vähän vihertää. Mutta siitä sitten ensi kesänä lisää...