Kuun lumoa

Kun täysikuu nousee taivaanrannan takaa suurena ja loistavana, sitä ei voi olla katsomatta eikä ihailematta. 

Ja niin se on aina ollut, kuu on pysäyttänyt ihmiset ihmettelemään sitä. Ympäri maailmaa.

Luonto on aina toiminut symbolien lähteenä, ja Kuukin on yksi symboli muiden joukossa.

Useimmiten Kuu tulkitaan naiselliseksi, koska se ottaa passiivisesti auringonvaloa vastaan ja heijastaa sitä, lainavaloa, Maan pinnalle. Jo suomalainen sana kuukautiset kertoo, että nainen ja Kuu liitetään yhteen täällä Suomessakin.

Vanhan roomalaisen uskomuksen mukaan Kuu taas oli Taivaan kuningatar ja kristinuskossa Kuu symboloi Neitsyt Mariaa. Naispuolisia kohteita molemmat.

Mutta joillakin kansoilla kuulla on ollut miehinenkin mielikuva. Luin, että muinoin germaaneilla Kuuta kutsuttiin Maniksi eli Auringon veljeksi. Mutta miehinen mielikuva Kuusta, on paljon harvinaisempi kuin naisellinen mielikuva.

Kuuta käytetään, ja on käytetty, symbolina paitsi eri uskonnoissa myös eri kulttuureissa. Monien islamilaisten maiden vaakunoissa löytyy kuunsirppi ja löytyy se monista eurooppalaisten aatelis- ja kaupunkivaakunoistakin. 
  

Tavallinen kuusymboli on ollut kaksoiskirves, jonka terät on taivuteltu kuunsirpin muotoisiksi. Kaksoiskirves ja kuunsirpin muotoinen jousipyssy olikin antiikissa naissotilaiden amatsonien ase.

Vaikka esimerkiksi kristillisessä symboliikassa Kuu onkin yleensä tulkittu myönteiseksi asiaksi, niin kansanuskomuksissa asia on toisin. Koska Kuu paistaa yöllä, se on yhdistetty pimeyden voimiin. Niinpä esimerkiksi noitien on uskottu saavan voimansa Kuulta.

Kansanuskomukset ovat mielenkiintoisia, ja kaiken maailman sanonnoilla on taitavasti ohjailtu ihmisiä oikeilla poluille ja karttamaan vaaratilanteita, varsinkin menneinä aikoina. 

Kerran parikymppisenä hehkutin äidilleni, kuinka täysikuun aikaan oli ulkona niin valoisaa, että siellä pystyisi vaikka lukemaan kirjaa. Kerroin, kuinka teki mieli vain lähteä ulos kävelemään ja ihailemaan öisiä maisemia. Äitini nauroi ja tokaisi minulle puhelimessa: " Kuu paistaa komeasti, kuollut nauraa makeasti." Se oli siinä! Vanha sanonta iskeytyi jonnekin syvälle mieleni syövereihin ja muistuu nykyäänkin aina mieleeni kauniina kuutamoöinä. Lähden kyllä kuuta ihailemaan pimeällä, mutten mielelläni yksinäni.

Tätä kuunpimennystä kuitenkin katselin ja kuvasin yksinäni. Omalla pihallani, 20 asteen pakkasella, aamuyöllä. Kun kiinnostus ja into ovat tarpeeksi kovia, pienet pimeänpelotkin häviävät.

Maata kiertää vain yksi kuu, Marsia jo kaksi. Jupiterin ympärillä on ainakin 79 tunnettua kuuta. Kuinka valoisat yöt siellä onkaan, vaikka Jupiter onkin paljon kauempana Auringosta kuin Maa. Ajatella, jos Maata kiertäisi toistakymmentä kuuta yhden sijaan...

Kuu valaisee myös ympärillään olevat pilvet. Entä, jos Maata kiertäisi useampi Kuu? Kuinka valoisaa meillä täällä öisin olisi? Minkälaiset vuorovedet?

Kuu ei ole pelkästään taivaankannen kaunistus, vaan se vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan täällä Maan päällä. 

Mistä esimerkiksi johtuu, että samat tutut Kuun kasvot näkyvät yö yön jälkeen meille kaikille. Se johtuu siitä, että Kuu on vuorovesilukkiutunut Maan kanssa eli Kuusta on kääntynyt Maahan päin aina sama puoli. 

Kuu saa aikaan myös maapallolla vuorovesi-ilmiön, kun Kuun vetovoima kohdistuu maanpintaan. Se saa merenpinnan kohoamaan kohti Kuuta. Vastakkaisella puolella Maata Kuun vetovoima on heikoin, joten vedenpinta loittonee Kuusta ja kohoaa sielläkin. 

Myös Aurinko vetää Maan vesimassoja puoleensa, muttei yhtä voimakkaasti kuin Kuu. Auringon vetovoima korostuu kuitenkin uudenkuun ja täysikuun aikana, jolloin Aurinko, Kuu ja Maa ovat samassa linjassa. Silloin Auringon ja Kuun vetovoimat vahvistavat toisiaan. Tällöin nousuvesi on poikkeuksellisen voimakas. 

Vuorovesi-ilmiö vaihtelee paljon myös paikallisten tekijöiden kuten maan ja meren jakautumisen ja rantaviivan muodon mukaan. Myös tuuli vaikuttaa vuoroveden korkeuteen. Muun muassa Itämeressä vuorovesi-ilmiötä tuskin huomaa toisin kuin Fundynlahdessa Kanadan itärannikolla, jossa nousu- ja laskuveden ero on keskimäärin 15 metriä.

Kuun meret eli basalttitasangot ja graatterit.

Kuun eri vaiheilla väitetään olevan vaikutusta myös kasvien kasvamiseen vaikuttamalla sen nestevirtauksiin nousevasti tai laskevasti.

Yläkuun aikana  esimerkiksi kylvetään ja istutetaan maan päällistä satoa tuottavat kasvit ja alakuun aikana muokataan maa viljelykuntoon. Kuukalenterin mukaan toimiminen on ihan oma alansa ja perustuu perinnetietoihin. Siihen olisi ihan hauskaa tutustua tarkemmin itsekin lukemalla aiheesta kirjoja ja tekstejä, sillä jos Kuu saa aikaan vuorovesi-ilmiön, miksei se vaikuttaisi myös kasvien nesteisiin. Se tuntuisi loogiselta. 

Kuun väitetään vaikuttavan myös kasvien elämään.

Ja ajatella, että Kuu on ainut taivaankappale Maan lisäksi, jonka pinnalla ihminen on kävellyt.  Silti, jo ennen kuukävelyä, nimenomaan Kuusta kirjoitettiin ja laulettiin, sitä valokuvattiin ja siitä maalattiin tauluja. Ja tehdään niin yhä. Ei Marsista tai Saturnuksesta. Ei edes Auringosta samalla lailla, vaikka Aurinko on koko elämän ehto maapallolla. Mikä Kuussa oikein lumoaa?

Joskus kuunsirppiä tuskin huomaa taivaalla. Varsinkin, kun on kaunis ja lämmin kesäyö järven rannalla eikä Aurinkokaan ole vielä kokonaan laskenut, kuten alla olevassa kuvassa.

Joskus Kuuta tuskin huomaa, vaikka se on noussut korkealle taivaalle jo aikoja sitten. Aina Kuu ei ole pääosassa.

Mutta joskus taas Kuun valo tuntuu kaksinkertaistuvan veden äärellä, kun se heijastuu siihen ja luo kuunsillan veteen. Kuunsiltaa pitkin on tullut uitua joskus lapsena ja nuorena - ja ne olivat hienoja hetkiä. Ainakin kuvittelimme niin, sillä olimme Kuun lumoissa. Sen taikapiirissä.

Eli nautitaan täysin rinnoin kauniista kuutamoöistä, eikä mietitä kuolleita! Otetaan ilo irti luonnon pienistä ja suurista ihmeistä.

Niittykukat kukkivat vielä - syyskuussakin

Sinistä ja valkoista, keltaista ja lilaa. On syyskuun loppupuoli ja tienvarret kukkivat vielä. Siis luonnnonkukat siellä. Ihmeissäni olen sitä katsellut, käydessäni postilaatikolla tai ajellessani pieniä teitä.

Ajatukseni ovat jo syksyssä ja tulevissa kylmissä ilmoissa, pihan laittamisessa talviteloille, omenasiiderin ja hillojen teossa, mutta tienpenkan luonnonkukat vaativat silti edelleen, hiljaisen sinnikkäästi, huomiotani. Ne kasvavat ja kukkivat kaikessa rauhassa ilman huolta huomisesta. Niissä on jopa vielä nuppujakin. Olen ihmeissäni.

Ahde- tai nurmikaunokki, en tiedä kumpi. Mutta se kukkii vielä, syyskuun loppupuolellakin.

Kaikki mikä liittyy kesään, ei ole sittenkään vielä loppunut. Kesää on jäljellä niin kauan kuin kukat kukkivat. Minun mielessäni. 
 

Päivänkakkara tuo mieleen kesän - myös syksyllä.

Miksi ihmeessä minun katseeni on jo muualla, tulevassa talvessa? Kuin oravalla, joka laittaa jo talvipesäänsä. Kun jäljellä olisi vielä kesää, josta nauttia.

Yllätyin, kun näin voikukan kukkivan syyskuussa. Olen tottunut näkemään näitä keltaisia kukkia lähinnä alkukesästä, mutta sen kukinta-aika on ihan oikeasti pitkä.

Niin kauan kuin kukat kukkivat, on myös perhosia ja mehiläisiä. Tässä kaaliperhonen voikukan lehdellä 20.09.2018.

Sininen kissankello sykähdyttää herkkyydellään.

Aikani niitä katseltuani, noita tienvarren niittykukkia, jo toista viikkoa, päätin kuin päätinkin lopulta ottaa kamerani esille ja tallentaa tuota syksyistä kukkanäkyä. Sillä joskus on ensilumi satanut maahan jo syyskuun lopulla, täällä Etelä-Suomessakin. Ja nyt on syyskuun loppupuoli. 

Puna-apilan näkeminen ilahduttaa aina. Vielä ei ole satanut lunta, mutta vettä on ripistellyt sen lehdille.

Mutta vielä kukkivat tienvarsilla niittykukat, syyskuussakin. Niitä ei voi olla huomaamatta, vaikka ajatukset vaeltelevatkin jo osittain talviaikaan. Ja myös jo kauan kaivattuun talvilepoon...

Tuuli

Kun kävelen kuumalla ilmalla rannalla ja kevyt, lempeä tuuli hyväilee ihoani, elämä on silkkaa nautintoa. Se on huippukokemus.

Kun kävelen samaisella rannalla kylmällä ilmalla ja raaka, jäätävä tuuli iskee kasvoihini ja menee luihin ja ytimiin, elämä on arkea kaikessa karuudessaan.

Tuuli meni luihin ja ytimiin juhannusaattona 2018. Ikimuistettava ilta...

Kun ajan tuttavani luo polkupyörällä kovaan vastatuuleen, saan tehdä kaksinkertaisesti työtä perille päästäkseni. Tietysti pääsen perille, hikisenä ja vähän myöhässä mutta kuitenkin. Ei tulisi mieleenikään kääntyä takaisin.

Mutta onneksi perillä paistoi aurinko...

Kun ajan autollani jäisellä tiellä ja sivulta puhaltaa voimakas tuulenpuuska ja se liuttaa autoa hiljalleen ojaa kohti, olen kauhuissani. Onneksi se on vain tuulenpuuska ja menee ohitse. Nopeasti.

Kun on myrskytuuli, en mene ulos ellei ole pakko. Sisältä talostani olen nähnyt miehen ajavan polkupyörällään myrskyrintamaa karkuun ja tiennyt, ettei se onnistu. Säälin häntä.

Sieltä se tulee - saderintama.

Mutta...

Mutta jos minulla olisi tuulimylly, käyttäisin tuulen voimaa hyväkseni ja tuottaisin sillä sähköä. Itselleni ja ehkä muillekin. Kuten naapurinmieskin suunnitteli.

Jos minulla olisi leija, menisimme tuulella lasten kanssa ulos lennättämään sitä. Kuin lastenkirjoissa. Tosin lapseni ovat jo aikuisia.

Jos minulla olisi purjevene, se veisi minut minne haluaisin. Sitä nopeammin, mitä parempi tuuli olisi. Mutta minulla ei ole purjevenettä enkä osaa purjehtia.

Muttei se haittaa, sillä aina voi katsella toisten purjehtimista.

Jos olisin kotka, lentäisin vastatuuleen. Sitä korkeammalle, mitä kovempi tuuli olisi. Lentäisin tuulen yläpuolelle. Mutten ole kotka. Voin silti ajatuksissani tehdä sen, lentää minne vain. Unissani olen sen jo tehnytkin.

Jos olisin avaruusaluksella, katselisin kaukaa avaruudesta tuulen kulkua maapallolla eikä se koskettaisi minua laisinkaan. Tulevaisuudessa avaruusturismi on mahdollista. Lähtisitkö?

Näin se on elämässäkin. Kuinka voi luonnonilmiöt nivouttaa omaan elämäänsä. Elämä on niin moniulotteista ja kerroksellista. Ajautuako vain tuulen mukana vai käyttääkö sitä apuna, omaksi ja toisten hyväksi? 

Kasvaisinko joskus aikuiseksi, ihan oikeasti...

Ruska-aika

On vaikea uskoa, että kesä todellakin loppuu, ja että kukat kuihtuvat ja kuolevat pois. Että lehdet tippuvat puista, ja maailma näyttää hetken synkältä ja värittömältä.

Mutta sitä ennen tulee vielä - onneksi - uusi väriloisto. Se ei kestä kauaa, mutta siitä voi tankata energiaa tulevaa, pitkää talvikautta varten. Se on kuin viimeinen näytös ennen talvea. Eräänlainen joutsenlaulu.

Se on ruska-aika. 

Koivu kauneimmillaan - syksyllä, kun auringon valo siivilöityy kauniisti lehtien lomasta. Ennenkuin ne tippuvat pois.

Ruska-aikana puiden ja pensaiden lehdet saavat uuden hehkuvan värinsä: punaista, keltaista ja oranssia - ja vihreätäkin. Sillä tervaleppä pudottaa lehtensä vihreänä. 

Koivu taas pudottaa lehtensä keltaisina. Kun valo alkusyksyllä vähenee ja lämpötila laskee, lehtien yhteyttäminen loppuu. Silloin lehtivihreä hajoaa ja lehden muut väriaineet tulevat näkyviin. Tässä keltainen väri. 

Rakastan syksyä, olen kaikkein eniten syysihminen. 

Rakastan sitä, kuinka eri väriset vaahteranlehdet rapisevat kenkien alla. Ne ovat niin kauniita, että osa lehdistä on pakko kerätä pieneksi kimpuksi ja vietävä kotiin. Laitettava koristeeksi pöydälle kuin kukkakimppu.

Vaahteroita kasvaa paljon myös Hyvinkään Rautatiemuseon pihalla. Voisi sanoa, että sen piha on syksyllä kauneimmillaan.

 Uskomatonta, kuinka montaa eri sävyä vaahteranlehtiä onkaan...

Rakastan myös syksyn kirpeätä ilmaa, lämmintä vesisadetta ja kuuraisia kasveja. Rakastan syksyisiä kävelyretkiä tyynellä säällä.

Syksyisiä kävelyretkiä on ihanaa tehdä vaikkapa Aulangon Puistometsän rauhassa.

Rakastan sitä, kun linnut lentävät auroina innosta äännellen kohti etelää. Rakastan sitä, että osa linnuista jää. Ilokseni, vaikkeivat sitä tiedä. Kiitokseksi siitä laitan niille oman ruokintapaikan, ja siivoan linnunpöntöt talvikuntoon, silppuan pohjalle villalankaa lämmikkeeksi.

Onneksi luonto tarjoaa linnuille ruokaa omasta takaakin. Tässä pihlajanmarjoja pihamme närhille.

Ruska-aikaan kotipihalla odottavat syystyöt.
 
Laitoin jo kuisteille kynttilälyhdyt ja suunnittelen syysistutuksia ruukkuihin. En ole vielä päättänyt, mitä. 

Katson tyytyväisenä liiterin puupinoa: puita riittää koko talveksi. Perheen miesväki väittää minun polttavan takkatulta vain tunnelman vuoksi. Eli aivan turhaan, he sanovat.  Muttei se ole turhaa, sillä se takkatuli lämmittää minun sydäntäni ja mieltäni. Ja he saavat sitten siitä osansa.

Ruska-aikana voi käydä vaikkapa Suomen Kansallismuseossa Helsingissä. Sitä ympäröivä puisto on syksyllä kaunis vanhoine, isoine puineen.

Ja kun kaikki se väriloisto, josta saamme nauttia hetken aikaa, loppuu, ja ruskeus ja harmaus valtaa maiseman, voimme alkaa odottaa talven tuloa. Lumisadetta ja sen tuomaa valoa.  Mutta sen aika ei ole vielä. Sen aika on myöhemmin. Nyt on syksyn aika. Nauttikaamme siitä!

Nyt, syksyllä, on hyvä aika ulkoilla ja retkeillä. Vaikkapa Vantaanjoen luontopolulla, josta kuvat yllä ja alla.

Hyvää syksyn alkua kaikille! 

Korkeasaaressa

Se on paikka, johon olen tehty retkiä jo lapsena. Se on paikka, johon olen vienyt omat lapsenikin jo pienestä pitäen. Se on myös paikka, jossa vierailen välillä nyt aikuisenakin. Se paikka on Korkeasaari. Eläintarha Helsingissä.

Korkeasaaressa voi nähdä mm. Amurinleopardin. Se on kaunis ja sulavaliikkeinen kissaeläin -  ja äärimmäisen uhanalainen.

Niitä asuu Venäjän ja Kiinan rajalla noin 100 yksilöa. Eläintarhoissa amurinleopardeja on tuplasti enemmän kuin luonnossa.

Ja kaiken ikäisiä ihmisiä siellä vieraileekin: vauvoja, lapsia ja nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä sekä vanhuksia. Yksinään, kaksin ja yhdessä koko perheen voimin tai ystävien kanssa. Mitä kauniimpi päivä, sitä enemmän kävijöitä. Ainakin luulisin niin, sillä itse käyn siellä vain lämpimänä ja kauniina kesäpäivänä.

Meillä Suomessakin on oma luonnonvarainen kissaeläimemme, ilves. Se on Suomen runsaslukuisin suurpetomme ja syö mm. jäniksiä ja kanalintuja, valkohäntäpeuroja ja metsäkauriita. Se liikkuu lähinnä hämärän aikaan ja öisin, ehkäpä siksi en olekaan sitä koskaan luonnossa nähnyt. Nyt näin. Täällä eläintarhassa.

Naapurin mies on kertonut nähneensä ilveksen nukkuvan kivellä omalla tontillaan. Minä en ole nähnyt ilveksestä edes jalanjälkiä. Tosin peuran raato löytyi muutama vuosi sitten lähimetsästä ja ilvestä epäiltiin kaatajaksi. Mutta nyt näin ilveksen nukkuvan, eläintarhassa Korkeasaaressa. Eilen. Kiven päällä.

Korkeasaari sijaitsee hyvin keskeisellä paikalla Helsingissä, Suomen pääkaupungissa, suuren ihmismäärän tavoitettavissa, ja se onkin yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Sinne pääsee suoraan porhaltamaan autolla, kuten minä aina teen, tai lautalla keskeltä Helsinkiä, Kauppatorin rannasta. Ja lähes jokainen turistihan nyt Kauppatorilla käy, ihan presidentin linnan vieressä.

Ilvekset syövät myös metsäpeuroja eli suomenpeuroja, joka oli melkein kuolla sukupuuttoon ihmisten toimien takia. Ruotsista ne hävisivät jo 1700-luvulla, Suomesta 100 vuotta myöhemmin, kunnes ne sotien jälkeen taas palasivat. Näin luin Metsäpeura-kirjasta, jonka ostin vähän aikaa sitten. Nyt kanta on taas heikentynyt suurpetojen, ehkäpä susikannan kasvun vuoksi (arvellaan), ja se tarvitsee jälleen suojelua.

Korkeasaari on perustettu 1889 ja se on yksi maailman vanhimmista eläintarhoista. Uskomatonta, eikö totta?  

Korkeasaaren kartta kuvattuna INFO-taulusta. Sen mukaan on hyvä suunnistaa paikan päällä.

Kun Korkeasaari aikoinaan perustettiin, ihmiset halusivat lahjoittaa sinne eläimiään, muun muassa merimiehet toivat sinne apinoita ja papukaijoja. Suomalaisilla oli orpoja karhunpoikasiakin, mutta ensimmäinen lahjoitettu karhu tuli silti Leningradista. Haukat olivat kuitenkin ensimmäiset eläimet Korkeasaaressa, jo ennen kuin paikasta tuli eläintarha. Siitä koko idea eläintarhasta saikin alkunsa: ihmiset tulivat näitä haukkoja innolla katsomaan.

Ihastuin kuhertajagaselliin, sen siroon muotoon ja varovaiseen luonteeseen. Silti aidassa oli varoitus, että ne saattavat purra. Aidan ulkopuolella oli vielä ylimääräinen nauhaeste, etteivät ihmiset menisi liian lähelle.

Tässä on ilmeisesti kuhertajagasellinaaras, sillä naarailla ei ole sarvia.

Kuhertajagasellikoiras. Kuhertajagasellit asuvat aroilla ja aavikoilla ja ne ovat harvinaistuneet ihmisten toimien vuoksi. Laji ei ole silti vielä uhanalainen.

Ja missä muualla on mahdollista katsella täysin turvallisin mielin karhuja syömässä meloneja tai tiikeriä makoilemassa kaikessa rauhassa auringossa ja vain kolmen metrin päässä kuin eläintarhassa?

Kun lähdet metsään ja kohtaat ruskeakarhun, juoksetko karkuun vai tarjoatko palan melonia?  Hmmm... entä, jos pitäisi aina hunajapurkkia mukana...

Karhut eivät ole tulleet minua koskaan vastaan metsässä enkä toivokaan sitä. Nuorin poikani sen sijaan oli nyt kesällä Romaniassa ja tuttaviensa kanssa siellä vuorilla retkeilemässä - ja heille tuli kuin tulikin vastaan yllättäen kaksi pientä karhunpentua. Emoa ei näkynyt missään eikä edes mitään sumuttimia ollut mukana turvana, joten he kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin ylös vuorelle. Muutaman tunnin retki venähti koko päivän pituiseksi.

Jos yllättäen tupsahtaisit metsässä eteemme, pysähtyisitkö ottamaan valokuvan? Pysähtyisitkö seurailemaan touhujamme?  Kesken ruokailun...

Kenellekään heistä ei tullut mieleen ottaa söpöistä karhunpoikasista valokuvia, tilanne oli sen verran yllättävä. Tai jäädä katselemaan pikkuisten touhuja. Mutta eläintarhassa se onnistuu, valokuvien ottaminen ja touhujen seuraaminen. Karhuja voi suojalasin takaa katsella ja kuvata kaikessa rauhassa. Ilman pelkoa ja huolta. Se on eläintarhojen paras puoli.

Ruokailun jälkeen sitten maittaakin lepo. Päiväunista nauttii eläimetkin. Mutta karhu ei oikeassa elämässä ole nalle-pehmolelu, vaikka nukkuessa vaarattomalta ja pehmoiselta näyttääkin.

Eläintarhoilla on muitakin tehtäviä kuin vain tuoda eläimiä katseltavaksi ja ihmeteltäväksi, opiksi ja valistukseksi ihmisille. Tänä päivänä eläintarhoissa ympäri maailmaa pidetään elossa ja autetaan uhanalaisia eläimiä lisääntymään kuten amurintiikereitä ja mongolianvillihevosia, pandoista puhumattakaan. 

Mongolianvillihevosen varsa kesällä 2014 Korkeasaaressa. Kaunis ja hellyttävä, eikö totta?

Esimerkiksi kaksi Korkeasaaressa syntynyttä mongolianvillihevosta, Hanna ja Helmi, kuljetettiin tänä kesänä Mongoliaan, aluksi erilliseen tarhaan totuttelemaan laumaelämään ja sitten ne päästettiin vapaaksi luontoon, arolle juoksentelemaan ja elelemään. 

Mongolianvillihevoset olivat lajina hävinneet Mongolian aroilta jo 1960-luvulla ja nyt kaikki siellä olevien mongolianvillihevosten alkuperä on peräisin eri eläintarhoista eri puolilta maailmaa.

Eläintarhassa mongolianvillihevosten on mahdollista viettää turvallista, vaikka vähän tylsääkin elämää. Kuva vuodelta 2014.

Moni toivoisi Korkeasaareen uusia, eksoottisia eläimiä kuten kirahveja, elefantteja ja gorilloja - ja varsinkin pigviinejä. Elinolot täällä Suomessa vain ovat niin erilaiset, että eläinten pitäminen täällä tulisi kuulema liian kalliiksi ja hankalaksi. 

Kaksikyttyräinen kameli poseeraa, kerrankin. Minusta kamali on ihan yhtä eksoottinen eläin kuin kirahvi tai elefanttikin.

Ruoka-aika saa eläimen kuin eläimen liikkeelle, kamelinkin. Ja ihmisenkin...

Eläintarhoissa on ollut eläinten lisäksi näytteillä aikoinaan ihmisiäkin: afrikkalaisia pygmejä ja maasaita, australialaisia aboriginaaleja ja inuiitteja. Eri mantereilta tuotuja alkuasukkaita pidettiin jopa samassa häkissä villieläinten kanssa. "Purevatko ne?" joku oli kysynyt. Ja nämä kiertävät näyttelyt villieläimistä ja ihmisistä saavuttivat aikoinaan 1800-luvun lopulla valtavan suosion. Näin luin. 

Ihmisillä ja apinalla on kuulema sama kanta-isä. Tässä Berberiapina seurailee oikealla olevaa ihmisryhmää, mitä kummaa ne oikein puuhaavat kameroittensa kanssa...

Ja kyllä Suomessakin osataan. Elokuussa 2016 Korkeasaaren eläintarhassa esiteltiin maailman vaarallisin eläin, Lauri-niminen Homo sapiens.:DD  Lauri vietti  vanhassa Karhulinnassa kolme vuorokautta, jonka aikana annettiin määräajoin tiedotteita ihmislajin ominaisuuksista, ruokailutottumuksista ja Laurin elämäntavoista. Siinäpä mukava kesätyö jollakin!

Vanha Karhulinna on rakennettu 1903 ja siinä on asunut karhuja pitkän aikaa. Nyt linna on tyhjillään ja avoinna yleisölle. Ja kyllä siellä ihmisiä kävikin kokeilemassa häkkieläimenä oloa. Sillä ovet olivat auki.

Samaisessa Karhulinnassa vietti jo 1992 aikaansa sosiologi Timo Karvinen. Hän teki gradutyönsä siellä viettämästään 10 päivän ajasta ja siitä, millaista on olla ihmisten katseiden kohteena häkki-ihmisenä. En ole lukenut tuota gradua, mutta luulen, että se voisi olla aika mielenkiintoista luettavaa.😁

Mitä miettii tunturipöllö omassa häkissään? Ainakin ne tekevät poikaset joka toinen kevät toisin kuin luonnossa Tunturi-Lapissa Suomessa. Väitetään, että Lapissa lintu olisi onnistunut kasvattamaan poikaset aikuisiksi viimeksi vuonna 2007. Tunturipöllö onkin luokiteltu täällä äärimmäisen uhanlalaiseksi, mutta muualla maailmassa sen elinolot ovat hivenen paremmat.

Miltä tuntuisi elää rajattua elämää pienessä tilassa ja olla kaikkien katseiden ja ihmettelyn kohteena?

Riikinkukoilla on talvitarhansa, mutta kesällä ne saavat vaellella vapaasti Korkeasaaren alueella. Ja kyllä ne huomiota herättävätkin, ainakin silloin, kun avaavat pyrstönsä täyteen komeuteensa.

Ei ihme, että riikinkukon sulkia ihaillaan. Onhan ne nyt ihan omaa luokkaansa näyttävyydessään. Mutta sulkia ei saa tuoda saarelta pois karanteenirajoituksen vuoksi. Niin Korkeasaaren sivuilla luki. Tiesitkö sen?

Mutta eläintarhojen eläimiltä ei kysytä, haluavatko ne olla siellä? Toisaalta sitä ei kysytä tuotantoeläimiltä - eikä lemmikeiltäkää. Mutta kysytäänkö ihmisiltäkään, missä he haluaisivat olla ja asua ja minkälaista elämää viettää? Mihin maahan tai perheeseen syntyä ja mihin aikakauteen? Harva meistä voi tehdä vapaasti mitä tahansa tai missä tahansa. Oli kyse ihmisistä tai eläimistä. 

Korkeasaaren alueelle oli rakennettu pieni idyllisen näköinen alue kanalalle. Olipa hauska! Tässä tepastelevat maatiaiskana ja kukko.

Ja olihan siellä pieniä kananpoikasiakin emonsa kanssa. Aivan pieniä vielä. Ne herättivät ihastuneita huokauksia katselijoissa.

Eläintarhoilla on kuitenkin paikkansa elämässämme. Viime kerralla Korkeasaaressa ollessani muistan ihmisten valtavan mielenkiinnon, kun he kiersivät häkiltä häkille. Eläimet ihan oikeasti kiinnostivat heitä. Varsinkin kissapedot, apinat ja karhut. Mikä kissapedoissa oikein viehättää verrattuna kameleihin tai matelijoihin? 

Minäkö muka en ole kiinnostava! Minullakin on ihailijani, Hondurasinpiikkihäntäiguaanilla. Tiesitkö, että käytän häntääni piiskana, kun puolustaudun? Ja, että olen erittäin uhanalainen?

Ja heti, kun tiikeri tuli näkyviin, kuului katsojissa kohahdus ja niin lapset kuin aikuisetkin tungeksivat kaikki lähemmäksi katsomaan tuota ihmettä.😮 

Amurin- eli siperiantiikeri on isoin kissapeto maailmassa. Kuulin eilenkin, kuinka ihmiset hämmästelivät sen tassujen isoa kokoa. Pelon ja kunnioituksen sekaisella äänellä. Kukaan ei toivonut sellaisen tulevan luontoretkellä vastaan. Eläintarhassa tilanne on toinen, koska eläimet ovat kaltereiden takana omilla alueillaan. Olemme turvassa toisiltamme...

Korkeasaari on kaiken kaikkiaan katsomisen arvoinen paikka, sillä eläinten lisäksi paikassa on myös ravintoloita ja kahvioita, kioskeja ja eväspaikkoja.

Laivamatkustajille rakennettiin oma odotushuone jo ennen eläintarhan perustamista, kun paikka toimi vielä retkeily- ja huvittelukohteena.

Paikan ympäristöön on panostettu kauniilla istutuksilla ja kaikkialla ympärillä lainehtii vielä sininen meri sinisen taivaan alla. Ainakin kauniina aurinkoisena kesäpäivänä. Päivänä, jolloin minutkin voi löytää sieltä viettämässä aikaani. Muutaman vuoden välein.

Näkymä Korkeasaaresta, kappale kauneinta Helsinkiä.

Lämpimänä kesäpäivänä...