Ajatuksia sumusta

Tiistaiaamuna ajelin autolla kaupungille päin ja jäin matkalla ihailemaan pellolla näkemääni sumua. Sumuverho oli paksu ja se peitti alleen melkein kaiken. Vain joitakin pieniä yksityiskohtia nousi esille sieltä valkoisuuden keskeltä.

Kuinka rakastankaan sumuisia maisemia!

Sumu nostaa maisemasta esille asioita, joita ei välttämättä yleensä edes huomaa. Ja tekee siitä taideteoksen. Jos haluat.

Sumu on oikeastaan pilvi, joka koskettaa maata. Se on vain pienen pieniä vesipisaroita, jotka leijailevat ilmassa. Se voi olla haihtumissumua, siirtymäsumua tai sekoitesumua, säteilysumuakin. Se voi olla vain ohutta utua tai jääsumua, jota esiintyy kovilla pakkasilla.

Minulle sumu on myös jotakin muuta, jotakin hienoa, sillä se luo maiseman uudeksi. Se nostaa esille jonkin yksityiskohdan ja saa muun katoamaan. Se maalaa maisemaa isolla pensselillä.

Siksi pidän sumusta.

Keskellä takana on lähes tunnistamaton lato ja sen vasemmalla puolella jotakin pusikkoa, oikealla metsästystorni. Ja ympärillä loputon valkeus.

Lehdetön koivu kasvaa ojassa keskellä peltoa. Puu nukkuu vielä talviunta ympärillään pelkkää tyhjyyttä. Koko maisema näyttää nukkuvan.

Maisemassa näkyy vain se, minkä maalarikin maalaisi. Sillä maalari ei taltioi kaikkea sitä, minkä kamera. Kamera taltioi kaiken, kunnes kuvaaja poistaa ylimääräisen, jos poistaa. Joskus oleellinen ei nouse edes kunnolla näkyville. Kaiken sen muun turhan tiedon keskellä.

Niin paljon turhaa on ympärillä. 

Valokuvissa kuin omassa elämässäkin. 

Varhain eräänä lokakuisena aamuna maisemaa pehmensi utu. Utu on sumun kevyempi versio.

Sumu tuo monesti esille yllättäviä yksityiskohtia, joita muuten ei edes huomaisi. Ja sen ympärillä on niin paljon tyhjää tilaa. Tilaa, jonne katse jää lepäämään. Ja kun katse lepää, mielikin lepää.

Siksi pidän sumusta. 

Aina sumu ei peitä kaikkea verhonsa taakse, vaan vain pehmentää maisemaa. Tekee siitä unenomaisen.

Tuttukaan maisema ei sumussa näytä enää tutulta, vaan joltakin muulta. 

Se näyttää ajatukselta. Selkeältä, kristallinkirkkaalta ajatukselta. Josta kaikki turha on poissa.

Siksi pidän sumusta. Se yksinkertaistaa kaiken. Tuo esille vain sen oleellisen. 
Sillä maailman kauneimmat asiat ovat yksinkertaisia asioita.

Kuinka moni on halunnut lähteä vain kävelemään kasteiselle ja sumuiselle kukkaniitylle? Keskikesällä, jonakin tyynenä kesäaamuna.

Siksi rakastan sumua. Ja sumuisia maisemia.

Mustion linnan puisto

Tällaisissa vanhoissa kartanon puistoissa on jotakin erityistä, mitä ei löydy mistä tahansa. Täällä huokuu kaikkialla historian havina.

Edessä valkoinen Edelfelt-hotelli, jonka on suunnitellut Albert Edelfelt 1800-luvulla. Takana Mustion linna, joka toimii museona.

Sen, historian, näkee vanhoissa ja suurissa puissa, rakennuksissa ja rakennelmissa. Niin moni pieni ja suuri asia jokapuolella kuiskii ajasta, jolloin rakennuttajilla oli niin paljon vaurautta ja tietoa, että tällainen paikka oli mahdollista suunnitella, rakennuttaa ja ylläpitää.

Tällainen paikka ei ole koskaan yhden perheen kokoinen eikä yhden aikakauden mittainen, vaan tuntuu, että omistaja on paikkaa varten. Pitämässä siitä huolta ja kehittämässä sitä eteenpäin.

--------------------------------------------

Tällaisen paikan omistajia 
rasittaa ylisukupolvinen vastuu.

 

---------------------------------------------

Mustion kartano on ollut olemassa jo 1600-luvulta. Kun uusi päärakennus, nykyisin keltainen museotalo, oli valmistunut 1700-luvun lopulla, vanha päärakennus purettiin. Ja uusi aikakausi alkoi. Mustion linna on ollut Linderin suvun hallussa yli 200 vuotta lukuunottamatta yhtä 45 vuoden ajanjaksoa, jonka jälkeen se ostettiin suvulle takaisin. Mutta siitä myöhemmin lisää.

Hotelli- ja museorakennusten ympärillä avautuu laaja englantilaistyylinen puistoalue eksoottisine puineen, nurmikoineen ja käytävineen.

Mustion linnan laaja puisto rakennettiin alunperin barokkityyliseksi puistoksi, mutta muutettiin myöhemmin 1800-luvulla englantilaistyyliseksi maisemapuistoksi.

Puistossa kasvaa paljon vanhoja ja eksoottisia puita, joita on aikoinaan tuotu sinne ulkomailta asti. Osa näistä puista kasvaa siellä vielä tänä päivänäkin, kuten korkkipuu ja amerikanpähkinä. Puistossa kasvaa myös vanhoja kanadantuijia, siperianpihtoja ja kanadanhemlokkeja, muutamia mainitakseni.  

Mustion linnan puisto onkin yksi Suomen suurimmista yksityisistä puistoista ja avoin yleisölle ympäri vuoden. Varsinkin kesällä paikalla on paljon turisteja. Mutta puisto on kaunis ympäri vuoden ja löysinkin www.kotipuutarhuri.fi -sivuilta artikkelin, jossa on huikaisevan kauniita kuvia huurteisesta Mustion linnan puistoalueesta. Juuri sellaisia, joita haluaisin itsekin ottaa. Kannattaa käydä katsomassa! 

Puisto eikä puutarha ole mistään kotoisin, jollei siellä ole penkkejä, joille istahtaa levähtämään ja katselemaan ympärilleen. Nauttimaan kauniista näkymistä.

Nautin aina saadessani kävellä tämän kaltaisessa maisemassa, joka on avara ja selkeä, hyvin hoidettu. Katselin joku aika sitten A Little Chaos-draamaelokuvan, joka kertoo Ranskan Versaillesin puutarhasuunnittelijoista. Mieleeni jäi lausahdus, jonka paikan pääsuunnnittelija sanoi:

---------------------------------------------------------------------------

"Jumala laittoi meidät ensin puutarhaan. 

Kun menetimme Eedenin, 
meidän pitää etsiä ja luoda se uudestaan."

---------------------------------------------------------------------------

Niinpä! Kuinka moni meistä kotipuutarhureistakin sitä tekee jatkuvasti omalla pihallaan ja puutarhassaan. Luo sitä paratiisia itselleen ja perheelleen.

Paratiisi on paikka, missä on otolliset olosuhteet elämiselle ja kasvamiselle. Ja yksi tärkeimmistä elementeistä siellä on vesi. Vesielementti antaa pihalle aina oman hienon lisänsä. Suihkulähteet ja lammet ovat ihan kivoja, mutta mikään ei korvaa luonnon omia puroja, jokia ja järviä. Tai meren rantaa.

Mustionjoen rantaa lähellä pientä huvimajaa.

Mustian linnan puisto- ja ruukkialuetta halkoo kiemurteleva, luonnon muovaama joki, Mustionjoki, joka myös Karjaanjokena tunnetaan. Joki laskee lopulta mereen Suomenlahdella, mutta ennen sitä sen vesi virtaa neljän eri vesivoimalan lävitse.

Kuva otettu Mustion alueen info-taulusta. Kuvasta näkee hyvin paitsi keskeisten alueiden polkuverkoston ja rakennukset, myös sen, kuinka keskeinen elementti Mustionjoki alueella on. Numero 11 kohdalla on kelluva lummepolku.

Tiesitkö muuten, että Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan Mustionjoki on Etelä-Suomen tärkein simpukkajoki. Minulle tuo oli aivan uusi tieto. Kaikkea sitä oppiikin blogia kirjoittaessa. Niin paljon uusia asioita.

Mustionjoelle on linnan alueella todellakin rakennettu kelluva, yli 100 metriä pitkä lummepolku. Puista polkua pitkin kävellessä pääsee ihailemaan valkoisia ja punaisia lumpeita aivan vierestä, aivan niiden keskelle. Siinä kävellessä mietin, tältäkö se tuntuu, käveleminen ns. vetten päällä, aivan veden tasalla. Mutta hieno idea, kaiken kaikkiaan.

Tässä kuva kelluvasta lummepolusta, joka on 100 metrin pituinen. Alla punaisia lumpeenkukkia.

Mustionjoen varrelle on myös rakennettu huvimaja, joka tyynellä säällä heijastuu kauniisti joen vedenpintaan. Siellä istuessa voi hetken levähtää ja ihailla ympärille levittäytyvää jokimaisemaan.

Huvimaja on pieni, antiikintyylinen rakennus. aikaisemmin näitä pieniä huvimajoja on ollut alueella useampikin.

Lähellä huvimajaa on rakennettu valkoinen Rakkauden silta joen ylitse ja sitä pitkin pääsee joen toisella puolella sijaitsevaan Temppelirakennukseen. Harmikseni sillä kertaa rakennuksen ovi oli lukossa, mutta näköalat Mustion puiston alueelle olivat sieltä temppelimäeltä hienot.

Retkipäivänä oli aurinkoinen ilma ja parhaan kuvan Temppelistä sainkin heijastuksen kautta. Valkoinen silta on nimeltään Rakkauden silta ja se sijaitsee ihan lähellä valkoista huvimajaa.

Kuten alussa jo kirjoitin, pihalla seisoo edelleen hyvässä kunnossa ja Museoviraston suojelun kohteena oleva keltainen, puinen päärakennus, Mustion "linna".  Rakennus on rakennettu 1700-luvun lopulla ja sen rakentaminen kesti kymmenen vuotta. Rakennuttajana toimi Magnus Linder II.

Mustion linnan on omistanut Linderin suku yli 200 vuotta lukuunottamatta 45 vuoden ajanjaksoa, jolloin Magnus Linderin vanhemmat möivät paikan avioeron vuoksi. Vuonna 1985 Magnus Linder osti lapsuudenkotinsa takaisin ja kunnosti jo huonokuntoiseksi menneen ja tyhjillään olleen paikan nykyiseen loistoonsa. Eikä se pieni työ ollutkaan, sillä kustaavialaisia huonekaluja ja tauluja piti etsiä ja ostaa kartanoon Ruotsia myöten.

Mustion linna seisoo tänä päivänä komeana ja hyväkuntoisena, ja on Museoviraston suojelema. Vasemmalla edessä kopio Nukkuva Fauni -patsaasta. Näitä patsaita on ympäri puistoa.

Nykyisin Mustion linna on säätiöity ja paikkaa on hoitanut vuodesta 2010 lähtien Magnus Linderin poika Filip Linder vaimonsa Christinen kanssa.  He pyörittävät Mustion linnassa matkailualan yritystä - ympäri vuoden. He haluavatkin muistuttaa, että Mustion linna ei ole vain kesäkohde, vaan siellä on ympärivuotista hotellitoimintaa, kokous- ja koulutustiloja, ravintola sekä kesäteatteri. Ja tietenkin museo, joka on auki etupäässä kesäaikana.

Joten työsarkaa heillä riittää, jotta paikan pystyisi jättämään vielä seuraavillekin sukupolville, sillä avioparilla oli vuonna 2010 kolme alle kouluikäistä tytärtä. Christine sanoikin Kotiliesi haastattelussa, että paikoilleen ei saa jäädä, vaan aina pitää keksiä jotain uutta. Siinä olen niin samaa mieltä, koski se mitä asiaa tahansa.

 

Tämä patsas on kopio Versaillesissa olevasta Metsästyksen jumalatar Diana ja hänen koiransa -patsaasta.

Itse puisto on avoinna ympäri vuoden eikä siellä käymisestä tarvitse maksaa pääsymaksua. Itse olin kuvanottovuonna 2015 järjestetyllä kasviretkellä paikanpäällä eli maksava asiakas. Retkeen kuului myös ruokailu, muttei museokierrosta.

Ja siellä minun pitäisi vielä käydäkin, tuossa keltaisessa kartanorakennuksessa. Ehkä ensi kesänä, jonakin kauniina kesäpäivänä. Ja puistoonkin voisi tutustua tarkemmin, sillä se on lähes 20 hehtaarin kokoinen, enkä ole nähnyt siitä kuin pienen osan. Siis ensi kesään...

Joku kaunis kesäpäivä palaan Mustion linnan puistoon katsomaan, kasvatetaanko siellä vielä samoja kesäkukkia kuin vuonna 2015. Muun muassa.

Westersin puutarha Kemiönsaarella

Käyn aina silloin tällöin Helsingin seudun kesäyliopiston kasviretkillä ja vuonna 2012 kesällä olin tutustumassa Gunilla Törnroosin perustamaan puutarhaan nimeltään Westersin Puutarha. Paikka sijaitsee kauniilla Kemiönsaarella Etelä-Suomessa.

Westersin puutarhan kesäkahvila ja tilausravintola sijaitsee vanhassa kivinavetassa. Tästä piha-alueelta retki alkoi.

Sininatat näyttävät upeilta punaisen kivituhkan ympäröimänä. Tämä ei näytä perinteiseltä suomalaiselta puutarhalta, vaan tuo enemmänkin mieleeni puutarhat Välimeren alueelta. Rakastan hopeanvärisiä kasveja!

Kiviset portaat ovat ikuiset.

  
Westersin puutarha on yksityinen puutarha, joka on perustettu maatilan vanhaan omenatarhaan. Omistaja itse, Gunilla Törnroos, kuvailee puutarhaansa puolivilliksi puutarhaksi. Ja sellainen kuva minullekin paikasta tuli. Puutarha oli ihastuttava ja idyllinen.

Puutarha on perustettu vanhaan omenatarhaan ja mikä onkaan ihanampaa kuin omenapuun varjossa levähtäminen aurinkoisena ja lämpimänä kesäpäivänä.

Tällainen hyönteishotelli roikkui tuon edelliskuvan omenapuun oksalla. Yksinkertainen malli ja helppo itsekin tehdä, luulisin. Nättikin.

Puutarhassa kasvaa kukkia ja yrttejä, marjoja ja vihanneksia sulassa sovussa keskenään. Kaikki ekologisesti viljeltyjä. Gunilla kertookin kasvattavansa mieluiten helppoja ja vanhanaikaisia peruskasveja, ja jättävänsä hybridi- eli jalostetut kasvit muille.

Käytäviä reunustavat tässä vanhat heinäseipäät, joiden huipulle voi laittaa esimerkiksi erivärisiä ruukkuja ja kippoja väriä ja omaperäisyyttä tuomaan.

Yrttitarhan keskelle laudoista rakennettu yksinkertainen pylväs ja sen päälle ruukku kasveineen toimii paikan keskipisteenä. Tällainen pylväs on helppo rakentaa itsekin.

Puutarha on tunnettu nimenomaan yrteistään, sillä niiden valikoima on runsaampi kuin yleensä kotipuutarhoissa. Koska paikka on yksityinen puutarha, kasvien luota ei löydy nimikylttejä eikä tienviittoja puutarhan eri osiin. Muttei se itseäni haittaa laisinkaan, sillä pidän ihmettelystä. Siitä, ettei kaikki tule aina valmiina.

Paikka onkin tarkoitettu aistittavaksi monipuolisesti, ja se tulee hyvin esille kaikessa siellä pidettävissä toiminnoissa, kuten taidenäyttelyissä ja konsertteissa. Esimerkiksi viime vuonna puutarhassa pidettiin siiderifestivaalit ja ravintolakin on käytettävissä tilauksesta. Joten kaikille aisteille on tarjontaa sitä haluaville.

Tässä yrttiä on kokeilumielessä leikattu yrttipenkin reunuskasviksi ja tätä yrttitarhaa koristaa keskellä sininen pallo, joka oli yhteen aikaan niin suosittu joka ikisessä puutarhassa - ja on edelleenkin paikallaan tässä puutarhassa.

Köynnöstukipuut voi olla myös tehty pihan perältä katkotuista ohuista pajuista tai muista pienistä lehtipuista. Ja huipulle koristeeksi vanha ruukku. Hyvä ja käytännöllinen  - ja täysin ilmainen. Ja kuka sanoo, etteikö tämä olisi kaunis...

Gunilla Törnroos kertoo yrittävänsä keksiä joka vuosi puutarhaansa jotakin uutta katsottavaa tai koettavaa. Niin kuin niin moni meistä muistakin kotipuutarhureista. Vaihtelu virkistää...

Kuva on osasuurennus laajemmasta kuvasta, joten vähän epätarkka. Mutta mikä idea! Metalliverkko muotoiltu ja täytetty mullalla, ja laitettu sinne kasvamaan salaattia ja mansikoita, hiuksissa kasvaa kukkia ja pieniä tomaatteja. Onko tämä nyt linnunpelätin vai vain vihannesmaan koriste, joku rokokoo-ajan naista kuvaava kasvipatsas...

Kuvat on otettu kuusi vuotta sitten, ja kuten jokainen kotipuutarhurikin tietää, siinä ajassa puutarha voi muuttua melkoisesti. Tunnelma ja henki kuitenkin yleensä säilyvät, siitä pitää huolen paikan luoja ja pitäjä. Yllättävän moni asia onkin entisellään, sen voi havaita katsomalla uusia valokuvia Westers puutarhan omilta kotisivuilta.

Westersin Puutarhalla on omat kotisivut, jossa voi käydä lukemassa paikasta haluttaessa lisää tietoa, sen aukioloajoista ja tapahtumista kesäisin. Sivuja ei ole vielä päivitetty vuodelle 2019, mutta vuoden 2018 sivut ovat näkyvillä.

Mikä unikkokasvusto! Kaunista on...

Westersin puutarhasta löytyy lisää tietoa ja kuvia myös Avoimet puutarhat sivustolta. Siellä on dronella kuvattu videokin paikasta (viimeinen kuva sivujen lopussa). Kannattaa käydä katsomassa!

Rakastan kaikkia näitä puutarha- ja kasviretkiä ja aionkin jatkaa niiden esittelyä parin seuraavan viikon aikana. Olkoon tämä jonkinlainen ensiaskel kesää kohti, vaikka kaikkialla meitä nyt ympäröikin valtavat lumikinokset. 

Mutta sitä suuremmalla syyllä välillä täytyy päästä ajatuksissa toiseen aikaan ja paikkaan. Ja olkoon se aika tällä kertaa kesä. Sillä ajatuksissamme voimme tehdä mitä tahansa ja olla missä tahansa. Kun fysiikan lait eivät meitä pidättele.

Kauneus on katsojan silmissä

Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan. Siellä, missä joku näkee kauneutta ympärillään, toinen näkee vain mitätöntä joutomaata.

Sillä mikä on vähemmän kiinnostavaa kuin pusikoituva ja metsittyvä vanha pelto tai viljelys. Tasainen alue, jossa kasvaa pajuja ja pieniä lehtipuita, muutama kuusennäre siellä täällä. Yleisilme on epäsiisti, sekava ja tasapaksu. Tylsä.

Ja kuitenkin, sieltäkin löytää kaikkea mielenkiintoista ja kaunista. Varsinkin tykkylumen aikaan, kuten nyt, sekä lämpiminä ja aurinkoisina kesäpäivinä, kun niittykukat kukkivat ja paikka kuhisee perhosia ja lintuja. Silloin paikka on varsinainen aarreaitta. 

Ja tällainen paikka löytyy tonttimme vierestä, kun vain astahdan kahden kuusen välistä ja hyppään pienen ojan ylitse. Suoraan kaupungin maille.

Tässä kulkee ihan autolla mentävä peltotie, mutta nyt kävelijäkin joutuu puikkelehtimaan oksien lomitse ja siirtelemään niitä sivuun, että pääsee eteenpäin. Ja pakko oli lähteä tarpomaan, näky oli niin houkutteleva, eikö olekin?

Siinä seisoessani, peltotiellä, katsahdin vasemmalle ja oikealle, ja mitä näinkään? Tie oli täysin tykkylumen painosta kaartuvien oksien ja nuorien lehtipuiden peitossa. Tietä tuskin erotti ympärillä olevasta ryteiköstä. 

Lumi oli vastasatanutta, valkoista, pehmeätä ja puhdasta, eikä siellä ollut edes eläinten jälkiä. Luntakin oli polviin asti. Siis hyvä hetki lähteä kiertämään peltoa ja kahlaamaan joelle päin.

Heti alkumatkasta jäin ihailemaan täydellistä kaarta... kuinka kaunis ja runollinen muoto...

Nyt talvella, tykkylumen aikaan, maisema pellolla oli muuttunut täysin. Paikka ei enää ollutkaan epämääräistä pusikkoa silmänkantamattomiin, vaan valkoinen satumaailma. Maisema oli hyvin maalauksellinen.

Tämä mänty on niin pieni, ettei tykkylumi katko sen oksia - ainakaan vielä. Mutta sinnikkäästi se seisoi suorana eikä taipunut kuten edessään olevat pajut. Ja muuten, näin kaiken tuon lumipaljouden keskellä pajunkissoja! Kevään ensi merkkejä...

Tiesitkö, että valkoista väriä pidetään paratiisin värinä? Se kun heijastaa tehokkaimmin auringonvaloa ympärilleen - ja pitää silti sisällään kaikki värit. Näin olen itse asian selittänyt itselleni. 

Valkoinen värinä symboloi myös viattomuutta, puhtautta ja iloa. Eikö ole oikeastaan aika ihmeellistä, että lumi on valkoista? Kiinalaisessa ja intialaisessa perinteessä valkoista taas pidetään surun ja kuoleman värinä. Sekin ajatus on järkeenkäypä, kun talvella katselee ympärilleen. Nyt kun kasvikunta, ja osa eläinkunnastakin, nukkuu talviuntaan kevättä odotellen.

Kaunista on, eikö? Mutta puolessaväliä tätä suoraa käännyin takaisin. Lumihangessa kahlaaminen polvia myöten oli aika raskasta - ja takaisinkin olisi käveltävä. Joki saa odottaa vähälumisempaa aikaa.

Mutta odotahan, kun tulee kevät ja se ensimmäinen lämmin ja aurinkoinen päivä. Silloin täytyy taas lähteä peltotielle, kävellä joelle ja joenrantaniitylle asti, vain katsomaan kevään edistymistä. Juuri tätä peltotietä pitkin. 

Ja jo peltotietä kävellessä katse etsiytyy tien reunoihin ja sen ympärillä olevaan ryteikköön, ja löytää sieltä ne kevään ensi perhoset, ensi lehdet ja ensi kukkaset. 

Siellä ryteiköstä löytyy myös tuomia, jotka kukkivat keväällä näin kauniisti. Ja löysinpä omalta pihaltanikin, läheltä rajaa, yhden pienen tuomen alun, joka oli levinnyt sinne tuolta ryteiköstä. Päätin, että se saa kasvaa siinä paikallaan, sillä olen aina halunnut tuomen pihalleni. Nyt odotan vain sen ensikukintaa.

Ja nuo pusikot ovat monen metsäneläimen suosikkipaikkoja. Siksi siellä on paljon kauriin jälkiä, ja hirviemo kuulema synnyttää siellä joka vuosi poikasensa. Näin eräs metsämies kertoi minulle viime kesänä. Ja kesällä siellä on valtavasti linnunpoikasia. Tällainen ympäristö on niille ihanteellinen.

Peltotien varressa kasvaa paljon niittykukkia, ja koska siellä on valoisaa ja paikka on tuulensuojassa, perhosiakin on paljon. Tässä sinisiipi ja minä katselemme toisiamme.

Ja kun on keskikesä ja taas se aurinkoinen ja lämmin päivä, peltotiellä voi kulua helposti kaksikin tuntia ympäristöä havannoiden. Peltotien varren niittykukat kukkivat ja perhoset liihottelevat eikä ohikulkevia autoilijoita ole. Sillä kuka tänne haluaisi tulla, pusikoituvalle pellolle? Vain minä ja tämä lähiluonto. Aivan ulottuvillani, milloin vain  - aivan ilmaiseksi. Mitä ylellisyyttä!

Komealupiini kasvaa tämänkin peltotien reunalla. Vaikka se luetaankin haitalliseksi vieraslajiksi, sen kukat ovat komeat. Nimensä mukaisesti.

Vaikkei pusikoituva pelto ympäristönä mikään kaunis kokonaisuus olekaan, se on oikea aarreaitta. Mutta sitä täytyy katsoa läheltä, sillä sen kauneus tulee esille pienissä asioissa. Kuten alla olevassa kuvassa näkyy....

Loistokurjensiipi on ojentautunut ihmettelemään kuvaajaa. Ympärillä hiirenvirnoja, joita rakastan. Lähiluontoa parhaimmillaan. Ja kuka väittää, että tämä ei olisi kaunista...

Mutta talvella on aikansa ja kesällä on aikansa. Molemmilla parhaat hetkensä. Nauttikaamme niistä, molemmista. Ihan missä vain. Sillä kauneutta löytyy kaikkialta.