12.1.2020

Kuun puolivarjopimennys

Perjantai-iltana oli kirkas tähtitaivas ja täysikuu. Oli kaunis yö tulossa.

Ja oli muutakin tulossa. Jotakin sellaista, mistä en ole aikaisemmin edes kuullut. Luin lehdestä, että oli tulossa Kuun puolivarjopimennys.

Siis mikä? Mistä oikein on kysymys? Siitä piti ottaa selvää...


Kuun puolivarjopimennys näkyi selvimmin kuun alareunassa tummempana varjona. Meret myös näkyivät tummempina eikä kuu hohtanut samalla lailla kuin parhaimmillaan.

Kuun puolivarjopimennyksen aikaan Maa on Auringon ja Kuun välissä ja heittää varjon Kuun puolelle avaruuteen. Tuossa varjon keskiosassa on täysvarjo ja sen reunoilla on puolivarjo, jota Aurinko osittain valaisee. 

Kun Kuu kulkee tuossa puolivarjossa, tapahtuu Kuun puolivarjopimennys. Sitä on vaikea paljain silmin havaita, sillä Kuu ei muutu punertavaksi kuten varsinaisen kuunpimennyksen aikaan. Parhaiten puolivarjopimennyksen pystyykin havaitsemaan, kun Kuu on lähellä täysvarjon reunaa.

Nyt tammikuun 10. päivänä Maan täysvarjo kulki Kuun eteläpuolelta ja sen pystyi näkemään kuun tummuneesta alareunasta. Puolivarjo näkyi myös tummuneissa merissä ja siitä, ettei Kuu loistanut niin kuin yleensä täysikuun aikaan. Se näytti himmeämmältä.

Kuun kulun puolivarjossa näkee hyvin alakuvan kuvasarjasta.


Kuvasarja Kuun puolivarjopimennyksestä. Pimennys on syvimmillään keskimmäisissä kuvissa ja oikealla se on jo ohi. Pieni hetki vielä, ja Kuu alkoi sädehtiä luoden sädekehän ympärilleen.


Kun Kuun puolivarjopimennys oli ohi puolenyön aikaan, täysikuu loisti jälleen pimeällä taivaalla luoden kauniin sädekehän ympärilleen.

Ja kaunista oli ulkona muutenkin. Vaikka oli jo tammikuu, täällä Etelä-Suomessa ei ollut vieläkään lunta. Mutta pakkanen kiristyi yli seitsemään miinusasteeseen ja jäädytti kosteuden ulkona kimmeltäviksi kiteiksi, joita kuun valo oikein korosti. 

Ulkona olikin niin valoisaa ja sadunomaista, että teki mieli lähteä ulos kävelemään. Mutta jäätynyt kosteus paukkui metsässä ja sai mielikuvituksen liikkeelle, joten viimeiset kuukuvat kimmeltävässä yömaisemassa jäivät nyt ottamatta.

Mutta ehkä ensi kerralla...

Seuraava puolivarjopimennys on nimittäin 05.06.2020, mutta se näkyy vain täällä Etelä-Suomessa ja on matalalla. Loppuvuonna 30.11.2020 näkyvä puolivarjopimennys taas näkyy ainoastaan Pohjois-Suomessa, ja sekin on aivan horisontin tuntumassa. 

Tulevia pimennyksiä kuitenkin odotellessa...






29.12.2019

Uusi vuosi on uuden alku






Uusi vuosi, uudet kujeet. Näin olen kuullut sanottavan. 

Ja jo sana "kuje" itsessään kutkuttaa. Se kuulostaa mielenkiintoiselta ja hauskalta, nostaa jopa pienen hymynkareen huulille. Mitähän uutta keksisi ensi vuodeksi? Jotakin sellaista, mikä inspiroisi, innostaisi ja toisi uutta energiaa...


Ilotulitteissa on valtava määrä liike-energiaa - jo pelkästään se ihastuttaa...

Se olisi tärkeätä, tuo innostuminen. Sillä positiivinen energia vie eteenpäin, paitsi itseä myös lähipiiriä. Innostus kun on tarttuvaa, olen huomannut. Ja nyt olisi minun vuoroni, toimia vetovastuussa tässä asiassa.


 ---------------------------------------------

Innostus on tarttuvaa.

Sen energia vetää mukaansa
kuin kuohuva virta. 
 
Eikä
aina edes tarvitse 
uida vastavirtaan
luodakseen jotakin uutta. 

Joskus voi vain antaa mennä,
hypätä virtaan mukaan,
ja katsoa, mistä itsensä löytää.

---------------------------------------------- 


Sanotaan, että vastatuuleen lentää korkeammalle, pääsee kauemmaksi, löytää jotakin enemmän.

Mutta tosiasia on, että vastatuuleen lentäminen on raskasta, se vie aikaa ja voimia. Ja onko aina tarpeellistakaan kurkotella kohti kuuta, kun voi istua kalliolla ja katsella kaikessa rauhassa kaukana siintävää taivaanrantaa.

Auringonlaskua katsellessa moni asia loksahtaa omalle paikalleen - aivan itsestään.

Siinä taivaanrannan ja itsen välissä on vaikka mitä katseltavaa ja koettavaa, keksittävääkin. Kokonainen pieni maailma.

Siihen nyt ensi vuonna pyrin: tekemään jotakin uutta, mutta pienempää. Jotakin itseä kehittävää ja ilahduttavaa, mutta mistä on hyötyä muillekin. Toimia esimerkkinä, muttei niin, että koko lähipiirin elämä menisi sekaisin.

Mutta mikä se uusi asia tai suunta on? Sitä en vielä tiedä...

Taidanpa tehdä, kuten niin monesti aiemminkin: jätän asian hautumaan. Ja kuljen samalla silmät ja mieli avoinna kaikelle, kuuntelen ympäristöä korva tarkkana ja pidän tuntoaistit herkkinä. Se on toiminut aiemminkin. Jotakin aina tulee eteen, johon tarttua ja jota viedä eteenpäin.

Ja vaikkapa keväällä, yhdessä samaan aikaan, kun luontokin herää talviunestaan, ja kaikki alkaa kasvaa ja lisääntyä, aloitan jotakin uutta. Joka kasvaa ja kehittyy, joksikin, mitä en vielä tiedä. 


---------------------------------------------

Nyt on sen aika, 
jonkin uuden.

Kaipaan sitä.

Ja olen siihen valmis.

---------------------------------------------




Näiden  mietteiden saattelemana
 haluan toivottaa teille kaikille 
hyvää ja inspiroivaa 
uutta vuotta!

Tuokoon se mukanaa kaikkea mielenkiintoista,
uutta ja hyvää.

Jotakin, joka innostaa ja vie elämää eteenpäin. 
Mitä ikinä haluattekin...






22.12.2019

Joulun henki 💗







Joulussa
on erityistä taikaa.

Se tekee meistä
anteliaita ja sydämellisiä.

Sen saa aikaan
joulun henki.

 




Joulu on
sydämen juhla.

Siksi se koskettaa
meitä ihmisiä niin.






Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen,
lauletaan.

Kerran sohvalla istuessani,
kaikki se kauneus ja joulun yltäkylläisyys ympärilläni,
ymmärsin,
mistä laulussa puhutaan. 

Ja siksi toivotankin kaikille:
sinulle ja minulle,
ja jokaiselle jouluihmiselle - ja kaikille muillekin,
hyvää ja antoisaa joulunaikaa!









16.12.2019

Katajalehto - lemmikkieläintemme hautausmaa


Kuului tömähdys - ja lintu lähti lentoon. Valkoinen tyttöundulaatti lenteli ympäri oleskelutiloja ja päätyi lopulta roikkumaan oksankarahkaan pää alaspäin. Mitä oikein oli tapahtunut, mitä se oli pelästynyt? 

Lintuhäkin luona sitten huomasin pienen keltaisen undulaatin lattialla makaamassa. Se oli oudossa asennossa ja aivan liikkumaton: se oli selvästi kuollut...




Vain tunti sitten se oli katsonut minua iloisesti ja lennellyt ympäriinsä, syönyt ja sirkuttanut -  ja nyt se oli kuollut. Nyyh!  Katselin lintua epäuskoisesti, niiskutin ja pyyhin kyyneleitäni. Ja mitä tekivät muut linnut, kun näkivät suruni?


---------------------------------------------------

Ne lohduttivat minua,
surijaa.

Istuivat orrella,
kaikki minuun päin kääntyneinä
ja narskuttivat hiljaa nokkaansa.

----------------------------------------------------


Olin hämmentynyt. Linnuilla oli nyt minun roolini, sillä minä olin yleensä se, joka lohdutti ja suojeli. Se, joka rauhoitti säikähtynyttä tai hämmentynyttä. Naksuttamalla kieltäni, laulamalla tai lepertelemällä kuin pienelle lapselle. 

Eivätkö ne surreet parvensa jäsentä, ihmettelin. Sirkuttivat vain ja lentelivät, välillä katsoivat sivusilmin kuollutta, mutteivat menneet luo. Ihan kuin ne olisivat ymmärtäneet, ettei kannustaminen enää auttanut...


-------------------------------------------------------------

Sitten kerran kuulin kaksi kutsuhuutoa
kirkasta ja kovaäänistä.
Se toistui tietyin väliajoin.
Mitä se oli? Mitä varten?

Yksi linnuista, se alfauros
vain kutsui poismennyttä.
Peilin edessä, itsekseen jutellen.
 Viikon ajan, aina silloin tällöin.

Sekin suri, omalla tavallaan.
Minulta salaa, se luuli.

----------------------------------------------------------


Suomi on lemmikkieläinten luvattu maa. Täällä on pelkästään koiria  700 000 - 800 000 ja kissojakin noin 600 000 kappaletta, muista lemmikkieläimistä puhumattakaan. 

Eikä kukaan elä ikuisesti, ei rakas lemmikkimmekään, vaan jossakin vaiheessa tulee aika, jolloin se jättää jäähyväiset meille ja elämälle. 

Suru ja ikävä on suuri. Aina. 

Sitten astuu kuvaan arkitodellisuus: minne lemmikin hautaisi?


Katajien keskelle on jo 24 vuotta sitten haudattu rakas kissamme, mutta ympäristöä ei oltu mitenkään muunnettu varsinaiseksi hautausmaaksi: se oli vain puolivilli alue pihan perällä. Mutta nyt oli aika raivata paikka oikeaksi lemmikkieläinten hautausmaaksi. Ja tällainen siitä tuli... järvenrantakivineen kaikkineen.

Lemmikeille on tietty olemassa omia hautausmaita, mutta sellainen on mahdollisuus perustaa myös omalle pihalle. Kunhan hautapaikka ei sijaitse pohjavesialueella, eikä ranta-alueella tai rinteessä, joka viettää vesistöön, ei myöskään vedenottamon suoja-alueella tai kaivon läheisyydessä. 

Lemmikki pitää myös haudata tarpeeksi syvälle, n. 0,5-1 metriin, riippuen eläimen koosta. Lemmikkiä ei myöskään saa haudata maatumattomassa materiaalissa. Näin ohjeistetaan virallisesti.

Ehkäpä nyt oli sen aika, rakentaa oma lemmikkieläinten hautausmaa omalle pihallekin. Sillä haudattavia tulisi tulevina vuosina lisää ja siihen olisi nyt hyvä varautua. Lemmikkien olisi saatava arvoisensa paikka.


Tein laudoista kehikon ja täytin sen hiekalla, jotta hautoja olisi helppo kaivaa lisää vaikka keskellä talvea. Hautapaikat tein yhteensä kuudelle linnulle, joista yksi on nyt käytetty. Kehikon päällystin kahdella leveällä laudalla, ja näin takaan hautarauhan ikiunta nukkuville. Lyhtyjen pylväät tein vanhoista marjapensaiden tuista, joihin ruuvasin lyhtypidikkeen.
Undulaatille tein hautakiven pienestä järvenrantakivestä, tekstit tein öljykultauksella. Pieni keltainen tyttöundulaatti oli nimetään Pikku Neiti. Sillä sellainen se oli: sievä, oikukas, luova, kekseliäs oman tiensä kulkija. Ja siksi ehkä hivenen yksinäinen, parvessakin. Mutta kaipaan sitä, sillä Pikku Neidillä oli vankka paikka sydämessäni...
 
Hautausmaa-alue sijaitsee hiekkamaalla, loivan rinteen yläpäässä. Paikka on hieman hankala, mutta onneksi löysin kauan sitten saamiani vanhoja, jo unohtuneitakin, ratapölkkyjä pihan perältä. Niitä sitten käytin tasaamaan ja rytmittämään kaltevaa pintaa.



Kuten näkyy, maanpinta on viettävä, siksi vanhoista ratapölleistä on paljon apua, kun ne vähän porrastavat ja jäsentävät paikkaa.

Kuvasta näkyy hyvin, kuinka rinne laskeutuu alapihalla.

Aitasin tämän katajan juurialueen, sillä sen juurella kasvaa valkokukkaista tarha-alppikärhöä. Samaa kärhöä kasvaa vastakkaisella puolella aluetta ja oikean lyhdyn luona kasvaa sinistä alppikärhöä.

Maanpinnan peitin sanomalehdillä, jonka päälle laitoin männyn kuorikatetta alueen reunoille ja keskialueelle käytäviltä haravoimiani havunneulasia. Minusta ne sopivat hyvin maisemaan, alue kun on mäntyjen alla katajien ympäröimänä. Neulasia saa lisättyä vuosittain ihan omasta takaa. Lisäksi halusin, että alue olisi helppohoitoinen.

Männyn juurelle olin joskus istuttanut valkokukkaisen tarha-alppikärhön, mutta se ei viihtynyt paikallaan, vaan oli levinnyt katajien juurialueille ja kiipeili niiden oksilla. Talon luota oli leijaillut köynnösten siemeniä lisää, sillä yllättäen viime kesänä näin yhdessä katajassa sinisiä kukkia: sininen alppikärhö. Ja kannon luonakin kiemurteli jokin kärhö, on jopa pieni mahdollisuus, että se on keltakukkainen kiinankärhö, jota kasvaa lähellä talon seinällä. 

Kärhöt olivat itäneet ja kasvaneet itsekseen ilman mitään maanparannuksia.  Mikäs siinä, ainakin valkokukkaisia ja sinikukkaisia kärhöjä kiipeilee nyt katajissa kurottaen silmujaan kohti taivasta. Eläinten hautausmaalla.


Alppikärhö on vaatimaton ja kestävä luonnonköynnös, joka menestyy Etelä-Lappia myöten. Se kukkii sinisin kukin alkukesällä ja viihtyy puolivarjossa.

Alueen reunoilla kasvaa myös viisi seppelvarpua. Ne ovat pieniä ja matalia maanpeittopensaita, joilla on pienet lehdet ja alkukesällä pienet valkoiset kukat. Pensas on helppohoitoinen ja viihtyy puolivarjossa. 

Alueen ulkopuolella alareunalla kasvaa myös ikivihreä alppiruusu P.M.A. Tigerstedt, joka kukkii valkoisin kukin kesäkuun puolissa välissä. Ja sen alapuolella kasvaa valkokukkainen lumipalloheisi ja valkoisen kirjava kirjokanukka. Ja niiden takaa alkaa pihlaja-angervopensasaita, valkokukkaisia nekin. Mutta niistä enemmän ensi kesänä...

Ja lopputuloksesta tuli kuin tulikin oikea lemmikkieläinten hautausmaa, rauhallinen mietiskely- ja muistelupaikka, eikö totta?


Ja pitäähän hautausmaalla olla mietiskely- ja muistelupenkki, tässä tapauksessa kunnon istuinkivi. Kivi on huoltovapaa ja lähes ikuinen materiaali, siis sopiva elementti lemmikkieläinten hautausmaalle.

Hautausmaan reunalla on myös istuinkivi, jossa istuen voi hetken levähtää muistelemaan ja kunnioittamaan yhteistä matkaa lemmikkien kanssa. Tai mietiskellä muuten vain, elämän merkitystä ja ihmeellisyyttä pohtien.


Kynttilät kuuluvat hautaismaille, niin meilläkin. Niiden sytyttäminen ja tulen ääressä hiljentyminen rauhoittaa mieltä.




Ympärillä maisema hiipuu illalla pimeyteen, mutta kynttilä palaa kirkkaalla liekillä. 

Muistot rakkaista lemmikeistä säilyvät pitkään, koko loppuelämän. Se yhdessä kuljettu matka jonkin täysin erilaisen olennon kanssa. Jonkun sellaisen, jonka kanssa ei ole muuta yhteistä kieltä kuin tunnekieli. Mutta se onkin tärkeä kieli. Tunteiden voimaa ei kannata koskaan aliarvioida.



1.12.2019

No onkos tullut kesä, nyt talven keskelle...

Näin hyräilin vanhaa, tuttua joululaulua. Sillä nythän on joulukuu, ja sen ensimmäinen päivä.  

Tätä laulua laulaessani mieleeni muistui, että minulle oli annettu haaste: pitäisi käydä lävitse viime kesän valokuvia. Miettiä, mikä oli kesässä parasta, ennen kuin kääntäisin kaiken huomioni tulevaan jouluun.

Ja kyllähän kesäkuvien katseleminen saikin hyvälle tuulelle, täytyy myöntää, vaikka jouluaikakin on tulossa ja joulumieli kolkuttelee jo aivan ovella.

Katso, käykö sinulle samoin!

Pääsetkö takaisin kesätunnelmiin? Niihin kauneimpiin, ja aurinkoisimpiin ja lämpimimpiin...



Sudenkorennot tuovat mieleen kauniit ja lämpimät kesäpäivät. Niiden näkeminen ilahduttaa aina.

Linnunpoikaset kuuluvat kesään. Tässä sorsanpoikanen lepäilee auringonlämmössä Joutsenlammen rannalla.

Me seurailimma ja katselimme toisiamme, harmaalokki ja minä. Eräänä kauniina kesäpäivänä.

Niittykukissa tulee esille koko kesän runsaus ja kukkeus. Kuinka kuvaileva sana tuo kukkeus onkaan...

Ja niityllä on tietenkin perhosia, joista sinisiipi on lempiperhoseni. Pyysin tätäkin perhosta avaamaan kauniit siipensä, mutta se oli itsepäinen eikä totellut minua. Tuijotti vain minua  tiukasti kauniilla silmillään.Ja sitten lensi pois.

Omassa puutarhassani kasvaa siperiankurjenmiekkoja, jotka ovat yksiä lempikukkiani. Varsinkin tälläisenä aurinkoisena kesäpäivänä sen sininen väri ja koristeellinen kukka ilahduttavat. Kotkansiipien keskelläkin, aivan väärässä paikassa.

Kuten monista kuvista ja kuvateksteistä tulee ilmi, parhaat kesäkuvani on otettu aurinkoisena ja lämpimänä päivänä. Sillä kesässä parasta on valo. Ja se lämpö.

Tämä postaus on vastaus Tuplasti terapiaa-blogin Pirjon haasteeseen (09.11.2019), jossa pitää esitellä kuusi kuvaa kesästä. Ja sitten valita niistä omasta mielestään paras - ja kertoa syy valintaansa.

Ja mistähän kuvasta pitäisin eniten? Hmmm... sudenkorentokuvasta. Miksi? Koska korennot ovat itsessään läpinäkyvine siipineen uskomattoman kauniita. Siksi.

Mikä on sinun suosikkisi?