13.1.2019

Talvella Nuuksion kansallispuistossa

Carpe diem - tartu hetkeen, sanotaan. Ja niin päätin nyt tehdä. 

Ulkona oli talvi kauneimmillaan. Puut nuokkuivat lumen painosta, eikä pakkasta ollut paljon. Ilma oli tyyni ja satoi hivenen pikkuriikkisiä lumihiutaleita. 

Mietin ja mietin, mistähän löytäisin uuden luontokohteen, jossa käydä ja joka inspiroisi minua. Ettei kaunis talvisää menisi aivan hukkaan. Nuuksio! Nuuksion kansallispuistossa olen käynyt vain kerran, kauan kauan sitten. Siis sinne...

 Mutalammen ja Haukkalammen välillä virtasi kaunis metsäpuro. Lumen keskellä se näytti uskomattoman kauniilta. Kaikkine heijastuksineen...


Ja oli paikalla muitakin, sillä koko pieni Haukkalammen parkkipaikka oli yllättäen lähes täynnä. Vaikka reiteillä ei ole edes talvikunnossapitoa. 

Ja jo siellä, parkkipaikalla, katselin ihastuneena sen vieressä virtaavaa pikku puroa. Ja näitä puroja oli reitin varrella monta. Ne olivat kuin toisesta maailmasta. Eräänlaisia mielenmaisemia heijastuksineen kaikkineen.

 Veden solina kaiken sen lumenpaljouden keskellä oli lumoavaa. 
En odottanut sitä, näitä puroja.

Olin päättänyt lähteä Haukankierrokselle, joka on lähes neljän kilometrin pituinen reitti ja kiertää Haukkalammen. Se on yksi Nuuksion suosituimmista retkeilyreiteistä ja hyvä keino tutustua alueeseen. Ja korkeuserojensa vuoksi mielenkiintoinen, pidänhän avarista näköaloista.

Tässä on lähtöportti kolmelle reitille, joista sininen reittimerkki ohjaa Haukankierrokselle. Lähtöpaikka on Haukkalammen rannalla aivan Haukkalammen pienen parkkipaikan vieressä..



Kulkureitti oli aluksi kohtalaisen leveä ja helppo kulkea. Reittimerkit olivat selkeitä ja niitä oli sopivan välimatkan välein. Olin huojentunut ja tyytyväinen, sillä minulla ei ollut karttaa mukanani ja olin tällä reitillä ensimmäistä kertaa.

Tarvoin tyytyväisenä polkua pitkin samalla katsellen ympärilleni. Poikkesin vähän väliä polulta puolelta toiselle ja ylhäällä kalliolla katselin alas Haukkalammelle. Metsässä korkealla kallion päällä oli avaraa ja valoisaa.

Sieltä ylhäältä myös kuulin, kuinka jossakin kaukana kaksi ihmistä lauloivat a-äännettä ja lopulta äänet sulautuivat kauniisti yhdeksi ääneksi. Siellä jossakin oli selvästi kaksi onnellista ihmistä, luonnon keskellä, käyttäen kaikua hyväkseen.

Se hymyilytti minua.


Siis tuonne olisi kuljettava...


Metsässä kävelessäni katse kiinnittyi lumen painamiin puihin ja oksiin.

Kaunis, pieni metsäpuro.

Korkealta kalliolta laskeuduttuani polku kapeni ja kapeni. Maisema muuttui ja huomasin käveleväni lopulta tiheässä metsässä. Näköalapaikkoja ei tällä reittiosuudella ollut, ja jossakin vaiheessa en tiennyt tarkalleen, missä olin, joten pysähdyin.

Sitten koin sen, metsän hiljaisuuden.
Ja se hämmensi minut. 

Metsässä oli aivan hiljaista. Oli aivan tyyntä. Mistään ei kuulunut ihmisten ääniä, ei liikenteen huminaa, ei linnun laulua. Kuulin vain vaatteitteni kahinan ja kenkieni rahinan lumella. Edes puro ei solissut.

Puita, puita, tällä alueella oli vain puita ja lunta - eikä äänen ääntä kuulunut mistään. Tuli irrallinen, epätodellinen olo.
Ympärilläni oli vain tiheätä metsää ja taivaisiin kohoavia puita ja kalliojyrkänteitä. Olin jonkinlaisessa notkelmassa, laaksossa tai rotkossa. Pitkän aikaa.

"Metsänpeitto!" välähti mielessäni. Olin metsänpeitossa, eksyksissä. Piilossa kaikelta. Irti ulkoisesta maailmasta. Tältäkö se tuntui?

 Olin eksyksissä, irti maailmastani. 
Nuuksion kansallispuistossa.

Seuraavassa risteyksessä laitoin puhelimeni navigointisovelluksen päälle. Se kertoi, missä olin. Ja myös sen, mihin olin autoni jättänyt. Sitten löysinkin jo itseni Haukkalammentieltä, jota pitkin palasin parkkipaikalle. Rakastan näitä teknisiä vempeleitä!

Vihdoinkin! Lumen peittämä Haukkalampi Haukkalammentieltä katsottuna. Tuttu ja avara maisema ilahdutti. En ole synkkien metsien ihminen, huomasin sen. Haluan nähdä etäälle.


Olin kaiken kaikkiaan tyytyväinen, että lähdin käymään Nuuksiossa, vaikka näinkin yllättäen ja valmistautumattomana. Paikka on upea ja odotan innolla, että pääsen tutustumaan alueeseen paremmin.

Ja mikä tekee tästä kansallispuistosta niin mielenkiintoisen?

Alueella on monipuolinen luonto pienine soineen, niittyineen ja purolaaksoineen sekä kalliojyrkänteineen, lampineen ja järvineen. Ja ympärillä aarniometsä, jota ei metsätiet haljo. Se, että metsä on niin suuri, että sinne voi kadota ihan uppeluksiin, on jo monelle outo asia ja kokemus. Minulle ainakin.

Lisäksi se, että Nuuksio sijaitsee kohtalaisen matkan päässä kodistani, on valtava etu. Siellä on helppo käydä päiväseltään. Jopa ohimennen ja se on upeata.

Joten seuraavaan kertaan...


Pieni metsäpuro Haukkalammen pienen parkkipaikan vieressä ihastutti sekä tullessa että lähtiessä.







 

6.1.2019

Talviaikaan Myllykoskella

Edellisenä yönä oli ollut myrsky ja oli satanut lunta. Tuuli oli kuitenkin pudottanut lumet puiden latvoista ja paljaat oksat näyttivät ankeilta, jopa karuilta. Kun lumi ei kuorruttanut ja kaunistanut niitä. Maailma oli kovin mustavalkoinen.
 

Silti oli lähdettävä. Ulos jonnekin. Kaiken sen joulun ja uudenvuoden herkkujen ääreltä. Minulla oli - ihan oikeasti - ähky olo, eikä se tuntunut mukavalta.

Ulos oli siis lähdettävä. Jonnekin luontoon, haaveilin.

Joten lämpimät ja mukavat vaatteet päälle, sitten autoon - ja menoksi. Myllykoskelle, päätin.  En ollutkaan käynyt siellä talvella.

Siellä ollessani, aivan yksinäni, pystyin kaikessa rauhassa kuljeskelemaan ympäriinsä. Katselemaan, kuinka kivet joen pinnalla olivat peittyneet lumeen. Ne olivat niin kauniita, tumman veden ympäröimänä. Muistelemaan, missä kulkikaan tietty kapea polku, etten astuisi vahingossa veteen. Kun maa oli peittynyt lumeen ja kuljin kauempana valmiilta poluilta. 

Nautin suunnattomasti hiljaisuudesta. Ja rauhasta. Kuinka olin kaivannutkaan tätä!


Luin, että ihmisen hyvinvoinnille tärkeimpiä elementtejä luonnossa ovat puut ja vesi. Ja kun täällä Myllykoskella seisoo kuohuvan ja pauhaavan kosken vierellä, metsä ympärilläni, en ihmettele tuota väitettä. Koskea ei voi olla ottamatta huomioon.



Sen ääreen minäkin aina ensimmäisenä kiiruhdan tänne tullessani. Kaikki unohtuu kosken ääniä kuunnellessa ja sen kuohuja katsellessa. On vain koski ja minä. Ja se on hyvä.

 Kaikki muu unohtui. 
Oli vain koski ja minä - ja se oli hyvä. 


Kuuntele vaikka...



Jonkin matkan päästä näin, aivan yllättäen, sorsan. Tammikuussa. Se oli musta ja sillä oli punaruskea rinta, mutten tunnistanut sitä. Halusin siitä valokuvan, mutta se ei ollut tänään seurallisella päällä. Lintu lensi heti pois, kun näki minut kameroineni.  Kauemmaksi. Toiselle sulavesialueelle.


Ja sitten näin jonkin muunkin liikkuvan. Se oli pienempi ja musta. Koskikara! Tuoko on se lintu, joka info-taulussa esiteltiin...



Se oli kaukana, muttei se voinut olla muu. Se istui välillä kivellä, välillä jään päällä, katseli ympärilleen ja sukelsi vähän väliä veteen. Kyllä, mustaan, kylmään ja  hyiseen veteen - eikä se ollut moksiskaan! Lintu oli puuhakas, ja elämä oli siitä selvästi mukavaa ja mielekästä.
 
Ja hauskaa elämän pitäisi olla meilläkin, ihmisillä. Vaikka on talvi ja hämärää, eikä kylmin talviaika ole vielä edes tullut. Mutta valon määrä lisääntyy koko ajan, ja kaikesta tulevasta kylmyydestä huolimatta, olemme menossa kohti kesän lämpöä ja valoa. Sen mielikuvan ja tiedon turvin voi sitten nauttia talven pimeydestä ja kylmyydestäkin. Täysin rinnoin. Kuten Myllykosken vesilinnutkin. Kesää odotellessa.

Myllykosken sivuhaarassa oli näin rauhallista.


30.12.2018

Uusi vuosi ja uudenvuodenlupaukset

"Uusi vuosi, uudet kujeet", näinhän sanotaan.

Näin ajattelee sinitiainenkin ja miettii, mikähän olisi hyvä uudenvuodenlupaus. Hmmm...


Sillä jollakin lailla olisi joka vuosi, edes jollakin tasolla, mentävä eteenpäin. Tiedäthän sanonnan vierivästä kivestä, joka ei sammaloidu. Sammal kiven pinnalla rapauttaa sitä, kiveä, rapauttaisikohan se myös ihmisen? 

Toisaalta taas, japanilaisessa puutarhassa sammaleet ovat olleet arvostettuja ikuisuuden vertauskuvia, jotka luovat vaikutelman ajan patinasta, ja se on ollut arvostettu ominaisuus. 

Rakastan sammaleisia kiviä. Tämä kivi pysyy paikoillaan ja toimii kasvualustana muille. Vierivä kivi taas liikkuu paikasta toiseen, hioutuu ja pyöristyy - ja hioo ympäristöäänkin. Kumpi on parempi?

Kumpi on parempi, kumpi tavoiteltavampi? Jokin syy noihin sanontoihin on olemassa, miksi ne muuten eläisivät vuodesta, vuosikymmenestä tai vuosisadasta toiseen. Tai ehkäpä ei ole olemassa yhtä oikeata tapaa...

Tiedätkö muuten, mistä tapa tehdä uudenvuodenlupaus on saanut alkunsa? 
Luin Tiekun sivuilta, että tapa juontaa 4000 vuoden takaa Babyloniasta ja oli aikanaan hyvin konkreettinen lupaus: uutena vuotena luvattiin nimittäin palauttaa lainatut työkalut takaisin omistajilleen. Ilmeisesti tuolle lupaukselle oli tarvetta, jotta naapurisopu ja yhteiskuntarauha olisi säilynyt...

Yleensä ottaen uutena vuotena on tapana muistella mennyttä vuotta ja tehdä suunnitelmia tulevalle. Moni tekeekin niin, ja se on hyvä asia.

Joten mikä olisi uudenvuodenlupaus, joka sopisi minulle? 

Haluaisin löytää paikan, jossa saisin tutustua paremmin joutseniin, ja ottaa kaikessa rauhassa niistä valokuvia. Läheltä, ei kaukaa pellolta, kuten tässä kuvassa. Onnistuisinkohan ensi vuonna?



Jokin sellainen lupaus, mikä olisi helposti pidettävissä, joka tuottaisi iloa ja innostusta, josta oppisi uusia asioita ja josta hyötyisi sitä kautta vielä muutkin ihmiset. Eikö sellainen olisi hyvä uudenvuodenlupaus? Jotakin hyvin konkreettista, vuonna 2019.

1. Ensi vuonna, 2019, voisin olla aikaansaavampi kuin vuonna 2018. 

Vuosi 2018 oli eräänlainen lepovuosi: pohdiskelin sitä sun tätä ja haahuilin ympäriinsä. Tarvitsin sitä, lepoa, ja onneksi olikin mahdollista vähän hidastaa tahtia. Totta puhuen, hidastaminen tarkoitti vain turhien asioiden tekemättä jättämistä, mutta kuitenkin.

Vuosi 2019 voisi olla kaiken kaikkiaan enemmän tekovuosi. Tilaisin sen ison multakuorman pihalle ja täyttäisin ne kasvilaatikot, jotka odottavat jo pihan perällä valmiina. Istuttaisin noihin laatikoihin ne mansikantaimet, jotka valeistutin viime kesänä maahan -  ja herneet ja kesäporkkanan siemenet, jotka odottavat jo valmiina keittiön kaapissa. 

Ensi vuonna aion myös kasvattaa pensastomaatteja kuten v. 2018. Mutta vuonna 2019 istutan ne useammassa erässä, jotta satokausi olisi pidempi eikä kaikki tomaatit kypsyisi yhtä aikaa.
Ostin loppusyksyllä puutarhaliikkeestä alelaareista  27 pensasta (2e/kpl), jotka ovat nyt pensasaidan alla odottamassa istuttamista keväällä. Niitä katsellessani mietin, mitä olenkaan taas mennyt tekemään, mutta niillä pensailla on tarkoituksensa. 

Haluan vähentää työmäärää puutarhassani lisäämällä kukkivia pensaita ja luopumalla suuresta osasta perennoja. Ja se on vaikeata, perennoista luopuminen, siksi annan itselleni aikaa muutokseen. Järki sanoo, etä ratkaisu on oikea, mutta muutosvastarinta jossakin sisimmässäni on kova.

Tämä valkoinen pioni kukki viime kesänä ensi kertaa, ja kukat olivat aivan ihania: yksinkertaisia, suuria  ja kauniita.


Tämä pioni kukki jo toista kertaa. Näistäkö pitäisi luopua? Tuskin, sillä pionini ovat todella helppohoitoisia ja kasvavat lähes itsestään.


2. Luontoretkien tekeminen ja luontoasioihin tutustumisen jatkaminen

Yllätyin, etten viime kesänä halunnut kirjoittaa blogissani laisinkaan puutarhajuttuja, vaan kirjoitin vain pienistä luontoretkistäni ja -hetkistäni. Sillä ne, luontojutut, olivat minulle uusia asioita, jotka inspiroivat minua. 

Opin paljon uusia asioita: lintu- ja perhoslajeja, ja niittykasvilajeja. Löysin uusia paikkoja, missä käydä. Hakuteokset ja internet  olivat välillä kovassakin käytössä. Luontokirjojakin tuli ostettua, vaikka yritän välttää sitä, kirjojen ostoa, sillä kirjahyllyt ovat jo niin täynnä. Osa kirjoista on täytynyt varastoida jo autotalliin. Teenkö joku päivä kotiini pienen kirjastohuoneen?

Sinisiipi on lempiperhoseni. Sen sininen väri kiinnittää aina huomioni, eikä minulla ole sen jälkeen kiire minnekään.
Mutta minulle avautui luontoasioissa aivan uusi maailma, enkä ole kuin vähän raapaissut sitä. En ole edennyt luontopolkuja ja turistikohteita pidemmälle. Vielä. Joten siitä on hyvä jatkaa aiheeseen tutustumista edelleen. 

Olenpa hankkinut "metsärepun" puolisollenikin, hänetkin pitäisi saada työntouhusta välillä irti, ja yhdessä voisimme lähteä tututustumaan eri luontokohteisiin. Tiedän, että hän pitäisi siitä. 

Puolisoni lähti mukaan katsomaan Paavolan tammea. Hän on vanhojen puiden ystävä, ja siellä, ison tammen alla, hän oli elementissään.


3. Blogin kehittäminen 

Tänä vuonna olen tehnyt yhden postauksen joka sunnuntaiksi, ja vain katsellut ja ihmetellyt blogimaailmaa, sillä en ole koskaan aikaisemmin blogeja edes lukenut enkä ole ollut sosiaalisessa mediassa muutenkaan, joten se ympäristö on hivenen outo.

Ajattelin, että blogini tekstejä voisi hivenen lyhentää, sillä minulla on taipumus kirjoittaa pitkästi. Epäilen, että tekstini ovat aivan liian pitkiä ja pohdiskelevia, ovatko? Mutta olen sellainen ja nautin siitä. Ajatusvirrasta, oli se järkevää tai ei. Se on eräänlaista leikkiä. Mitähän tekisin sen kanssa...hmmm...

Olisi hyvä, jos tekstejä tulisi kaksi viikossa, mutta epäilen, ettei minulla ole sellaiseen aikaa. Paitsi, jos viikolla postaukset olisivat vain kuvia tai riistakamerasta saatuja eläinvideoita. Hmmm... Mutta sunnuntaina tulisi aina se pääpostaus, jossa olisi pidempi teksti kuvineen.


Tämä kettu löytyi erään kahvila/kioskin pihalta Naantalista. Kahvilasta leijaileva ruoan tuoksu oli houkutellut sen paikalle ja se näytteli supersuloista kahvilan parkkipaikalla. Antaisitko sille herkkupalan? Se toivoi sitä. Kovasti.



Katso kuinka laiha se on! En tiedä, onko se pentu vai synnyttänyt emo, joka aika menee ruokaa hakiessa pennuilleen.  Se ei kuitenkaan paljoa ihmisiä pelännyt. Yksi uudenvuodenlupaus: haluaisin ottaa enemmän kuvia metsän eläimistä, ja se ei olekaan helppoa. Se kun vaatii tietoa ja malttia. Ominaisuuksia, joissa minulla olisi kehittämisen varaa.

Poikani ostivat minulle yllättäen lahjaksi riistakameran. Se on edullinen, mutta tuo uuden elementin oman tonttimme eläimistön seuraamiseen. Jospa saisin jonkin eläinvideonkin laitettua blogiini. Ja opeteltua näin taas jotakin uutta.

Lahjaksi saamani riistakamera, ei mikään kummoinen, mutta tällä on hyvä aloittaa oman tontin eläinkannan kartoittaminen. Testattu on: vuorokaudessa ohi kulki harakka ja pari oravaa, talitiainen ja sinitiainen - ja todennäköisesti kettu, josta näkyi vain kiiluva silmä ja jalanjäljet myöhemmin. Ihan hyvä "saalis". Suojakotelon väsäsin jonkinlaisesta vanerista ja vanhasta kattohuovasta, jotka löytyivät varastosta. Kotelo suojaa linssejä vedeltä, lumelta ja jäältä.





Supikoira kuvattu illansuussa ikkunamme lävitse (ei tarkka kuva, anteeksi). Viime kesänä näin sellaisen ensi kertaa kotipihallamme - lintulaudan alla. Se tuli myöhemmin uudelleen kahden pentunsa kanssa. Saisinkohan sen riistakameran kuviin? Tämä yksilö pelkäsi valtavasti autoja: aina kun auto tuli, se meni pensaikkoon piiloon ja tuli sen mentyä ohitse taas esille. Tämä tapahtui kolmesti, joten kyse ei ollut sattumasta.

Siis kohti uusia asioita, monella rintamalla. Sillä mikään ei ole niin varmaa kuin kaiken muuttuminen, vaikka perusasiat toki pysyvät aina paikoillaan. Ja hyvä niin, molemmat puolet. 

Tiaisia on lintulaudalla aina, mutta töyhtötiaisen näin ensi kertaa vasta tänä syksynä. Tämä yksilö oli rohkea ja äänekäs lintu -  ja niin söpö, että...  BirdLife-haaste eli tunnista 100 lintua päättyy vuoden vaihteessa. Minulla oli tavoite tunnistaa 50 lintua, kasassa on 47. Yksi päivä aikaa löytää kolme uutta jostakin. Mutta ensi vuonna olisi tavoitteena tunnistaa ne 100 lintua, onnistuisikohan? Onnistuitko sinä?


Mutta minä toivotan nyt sinulle ja kaikille lukijoilleni hyvää uutta vuotta! 

Tuokoon se mukanaan kaikkea hyvää ja mielenkiintoista, mitä kukin haluaakaan suunnitella ja tehdä seuraavan vuoden aikana. Olisikin hauska tietää, mitä lukijani suunnittelevat. Kerro minulle...

Kansalaisaloite ilotulitusrakettien kieltämiseksi sai yli 50 000 kannatusta, joten jos asia etenee kannattajiensa toivomalla tavalla, ainakin metsän ja lemmikkieläimet kiittävät. Espoossa onkin tänä uutena vuonna ilotulituksen sijaan Suomen ensimmäinen lasershow. Miltähän se mahtaa näyttää?



23.12.2018

Hyvää Joulua 💝


Läheiset ympärillä, piparkakkujen tuoksua ja kynttilöiden loistetta, niistä on joulu tehty. Tonttujen touhua, joulukoristeita ja joululauluja - lahjojakin, jotakin punaista ja ulkona lunta, takkatulen loistetta. Minun jouluni.

Hyvää joulua, Merry Christmas

Mutta mitä joulu oikeastaan on? Mistä se on saanut alkunsa?

Valon odotuksesta. 

Joulu on alkuaan vanha muinaisgermaaninen valon juhla. Juhla, jolloin iloittiin siitä, että talven pimein aika jäi taakse ja valon määrä alkoi taas lisääntyä. Se on siis talven ja pimeyden taittumisen juhla. Talvipäivänseisauksen aikaan. 

Hyvää joulua, Merry Christmas
Lapsia ei pimeys ja lumi haittaa, vaan elämä on hauskaa talvellakin.
Joulu on myös sydämen juhla, sillä joulu tuo valoa sydämiimme ja elämäämme, vuoden pimeimpänä aikana. Se tuo mukanaan toivon, toivon valosta ja lämmöstä, joka on edessäpäin. Ja tätä iloa jaamme toisillemme olemalla anteliaita: annamme lahjoja, syömme ylenpalttisesti, annamme myös aikaamme toisillemme, sillä onhan joulu suurimmalle osalle suomalaisia myös vapaapäivä.

Hyvää joulua, Merry Christmas
Jouluna annamme lahjoja toisillemme: aineettomia tai aineellisia.
Kristinusko muutti pakanallisen ajan valon juhlan tuomalla sen paikalle Jeesuksen syntymäjuhlan. Yhtäkaikki, perimmäinen sanoma ei muuttunut, sillä käsitteet hyvyys ja valo, pimeys ja pahuus, on aina liitetty toisiinsa. Ja Jeesus edustaa arvoiltaan jotakin hyvää. "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille", Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, ns. Kultaisessa säännössään. Siitä ajatus, että joulu on myös sydämen juhla. 

Hyvää joulua, Merry Christmas
Yli 20 vuotta vanhalla seimellä on oma paikkansa kodissamme. Sulassa sovussa tonttujen kanssa.
Mutta yhtä hyvin joulupukit ja joulutontut lahjoineen kuin seimiasetelma aineettominen sanomineen kuuluvat tämän päivän joulunviettoon täällä Suomessa. Rinnakkain, sulassa sovussa. Edustaen vain saman asian eri puolta.

 
Hyvää joulua, Merry Christmas
Tässä puhallettu lasipallo, jossa aiheena lammaspaimen kedolla jouluyönä.


Jouluaikana kaupat ovatkin täynnä karkkia jakelevia joulupukkeja ja tonttu- ja porokoristeita. Mistä tontut ovat oikein saaneet alkunsa? Ja koko tämä jouluinen lahjavillitys joulupukkineen kaikkineen?

Hyvää joulua, Merry Christmas
Tässä on pieni metsätonttu pienen kuusen alla metsässä - tai olisiko sittenkin joulutonttu...

Monesta suunnasta ja monelta ajalta, näin luin.

Joulupukki on saanut vaikutteita mm. 300-luvulla eläneeltä Myran piispa Pyhä Nikolaukselta, joka jakoi lahjoja lapsille; Martti Lutherin Christkind-juhlasta, joka perustettiin Nikolaus-juhlan paikalle ja jossa lahjat antoikin Jeesus-lapsi; Suomessa joulupukki taas on saanut nimensä nuuttipukilta, jolla oli tuohinaamari kasvoillaan ja nurinkäännetty turkki päällään, ja joka joskus myös jakoi lahjoja kilteille lapsille ja risuja tuhmille; Coca Cola-mainokseen vuonna 1931 piirrettystä Santa Claus-hahmosta, jonka avulla punanuttuinen, valkopartainen joulupukkihahmo levisi ympäri maailmaa. 

Hyvää joulua, Merry Christmas
Joulupukki se on tämäkin, vaikka onkin kukka-asetelman koriste.
Kaikki vanhat historialliset tapahtumat ja ikiaikaiset tarut yhdistettynä nykyaikaiseen mainoskampanjaan ovat menneet iloisesti sekaisin ja siitä on syntynyt jotakin uutta, joka kosketti, ja koskettaa edelleen, valtavaa määrää ihmisiä ympäri maailmaa. Joulupukki on hyväntahtoinen, kilteille ihmisille lahjoja jakava vanha mies, jolla on punainen nuttu ja pitkä parta, ja joka asuu Korvatunturilla. Maailma on ihmeellinen paikka!

Entäpä tontut sitten...

Tontut ovat pieniä taruolentoja, jotka liittyvät tonttiin, paikkaan, jossa on koti. Paikkaan, josta lähdetään ja jonne palataan. Tällaiseen paikkaan syntyy tietynlainen henki. Tiedäthän, kuinka jokainen koti on omanlaisensa, siellä on omistajiensa henki. Kotitonttu, aikaisemmin kotihaltija, on tämä henki ja se piti huolen, että koti oli kunnossa ja järjestyksessä, jotta sinne olisi aina hyvä palata ja siellä olla, muuten tonttu suuttuisi ja tekisi ikäviä kepposia. Ja onhan siinä jonkinlaista järkeäkin, sillä koti on turvapaikka, paikka, jossa pitäisi asujansa viihtyä ja elellä, eikä se onnistu ilman huolenpitoa ja työtä.

Hyvää joulua, Merry Christmas
Kun rakennuksia alkoi olla pihapiirissä useampiakin, tarvittiin useampi tonttu: navettaan omansa ja saunatonttukin oli olemassa. Nämä tontut asustavat keijuangervon alla.Jospa ne ovat puutarhatonttuja...
Aikaa myöten tontut pyrkivät luomaan omaan taloonsa vaurautta (kuten ihmiset tapaavat tehdä), myös kepulikonstein. Siitä syntyi joulutonttu, joka huolehti tavaroista. Ja myöhemmin valmisti lahjoja joulupukin pajassa ja auttoi niiden jakamisessa. Kilteille ja ahkerille ihmisille vain, sillä se on meille kaikille parasta. Että me kaikki menestyisimme, niin ihmiset, eläimet kuin muu luontokin. Näin luin kirjasta nimellä Suomalaiset taruolennot.

Hyvää joulua, Merry Christmas
Luuta kädessä ja lyhde toisessa. Tämä tonttu ei laiskottele, eikä siis myöskään talonväki.
Pidän saduista. Moniin satuihin ja hyviin tarinoihin sisältyy viisauksia ja elämänohjeita. Saduthan olivat alkujaan tarkoitettu aikuisille, opetukseksi ja viihdykkeeksi. Vielä tänä päivänäkin maailmalla liikkuu valtava määrä satuja ja tarinoita (kirjat,elokuvat,laulut), joilla pyritään vaikuttamaan meihin ihmisiin.

Hyvää joulua, Merry Christmas
Yleensä lähetän lapsiperheille lapsiaiheisia joulukortteja ja vanhemmille ihmisille rauhallisempia. Mutta tänä jouluna kaikki saivat näitä iki-ihania tonttu- ja eläinaiheisia joulukortteja. Ne ovat Raimo Partasen suunnittelemia.


Mutta jouluna on tärkeintä yhdessäolo ja hyvä mieli. Rakkaus ja rauha. Ihan virallisestikin, oli jouluajan tarinat mitä tahansa tai lähtöisin mistä tahansa.

Joten...

toivotan sinulle, ja kaikille muillekin, hyvää ja rakkaudentäyteistä joulunaikaa! 💗


Talitiainen kauralyhteellä
Jouluaikana voi antaa ylimääräisiä herkkuja myös linnuille.  Tässä kauralyhde ja talitiainen.

Talitianen kauralyhteellä
Kaura maistui hyvin talitiaisellekin, vaikka se onkin yleensä varsinkin keltasirkkujen mieliruokaa.
Itselle tuli hyvä joulumieli, kun näki linnun puuhailevan kauralyhteen kimpussa tyytyväisenä. Hyvää joulua sinullekin, talitintti!







16.12.2018

Metsän parantava voima ja kävelemisen taito

Suomalaiset ovat aina tienneet, että metsä parantaa. Että metsä on turvapaikka. Muttei ehkä enää tänä päivänä, sillä kaupungistumisen myötä luontoyhteys on ohentunut ja jopa osittain unohtunut. 

Ja kaupungistuminen jatkuu edelleen ja sitä tarkoituksellisestikin suositaan, sillä se on tehokasta: ihmiset ovat palvelujen ja työpaikkojen lähellä. Lisäksi maailmalla on tarjolla niin paljon muutakin uutta ja mielenkiintoista tänä päivänä, ettei aika riitä kaikkeen. Kuten luonnossa samoilemiseen.

Onneksi metsään lähtemistä on tarkoituksella helpotettu tekemällä valmiita polkuja eri kohteisiin. Tässä polku Aulangon puistometsässä.

Ja sitten ilmestyy kirjoja, ulkomaisia ja kotimaisia, jotka herättävät. Luonto parantaa, se rentouttaa, niissä kerrotaan. Luonnossaolo lisää luovuutta ja onnellisuutta. Se kerrotaan meille kuin uutena asiana. Ihan kuin emme tietäisi sitä, tuota meille niin totta ja tuttua asiaa. Joillekin jopa vähän unohtunuttakin tosiasiaa. Minulle esimerkiksi.

Kuva oman tontin reunalta ensilumen aikaan, kun lumi oli kuorruttanut kaikki puut, isot ja pienet, ja varvut.  Lumisessa metsässä oli hauska kävellä, kaikessa rauhassa.


Vuosia sitten joskus hieman kyllästyin haja-asutusalueella asumiseen ja omassa puutarhassani ahertamiseen ja lähdin silloin monesti Helsinkiin piristymään. Taidenäyttelyihin, kauppakierroksille ja kaikenmaailman kursseille, mitä tuo kaupunki vain pystyi tarjoamaan. Ja tarjontaahan oli paljon.

On tutkittu, että kaikkia ihmisiä luonto ei kosketa. Arviolta 15-20 % ihmisistä ei tunne saavansa luonnossa olosta mitään positiivisia kokemuksia. Metsässä on hyttysiä, ryteiköitä, karhuja ja susia, sinne eksyy ja pahimmassa tapauksessa sinne voi jopa kuolla. Lisäksi ulkona sataa vettä ja on usein kylmää. Vaatteetkin likaantuvat. Ja mitä siellä voisi tehdä? Istua kannonnokassa ja yrittää nauttia jonkun linnun laulusta, ja eiväthän linnut edes laula kuin kesän alussa.

Luonnossa voi tehdä muutakin kuin kävellä, esimerkiksi tässä nuori mies viettää aikaansa kalastellen. Ja hän näytti nauttivan olostaan suunnattomasti kevään ensi lämmössä.
Mutta toinen puoli kokee luonnon elähdyttävänä paikkana. Ja varsinkin he, jotka ovat uupuneita, ahdistuneita tai masentuneita. Silloin luonnossaolo, jossakin itselle turvallisessa paikassa, voi tehdä ihmiselle hyvää. Se rauhoittaa, lisää vastustuskykyä ja parantaa, tekee ihmisestä luovemman, toimintakykyisemmän ja onnellisemman. Näin luin, kirjasta nimeltä Metsän parantava voima (Florence Williams).

Talvinen jokimaisema metsien ja peltojen keskellä iltapäivän auringonlasku aikaan. Jos tässä maisemassa kuljeskelu ei rauhoita, niin missä sitten.


Ja tähän on herätty monessa maassa. Esimerkiksi Japanissa on metsäkylpyperinteensä, jota pidetään normaalina ehkäisevänä lääketieteen hoitomuotona. Siellä kuljeskellaan metsässä, kirjoitetaan haikuja ja nuuhkitaan luonnon tuoksuja. Avataan aisteja luonnossa. 

Etelä-Koreassa oli viime vuonna kolme ns. parantavaa metsää, mutta niitä on tarkoitus perustaa aivan lähivuosina 34 lisää. Kaikkien suurimpien kaupunkien lähelle. 

Skotlannissa on hanke, Kansallinen kävelystrategia, jonka tarkoitus on kannustaa yhteisöjä hoitamaan merkittyjä luontopolkuja ja järjestämään terveyskävelyjä. Hallitus on siellä linjannut, että turvallisia metsäalueita on oltava korkeintaan 500 metrin päässä kotiovelta. Puita istutetaan kaikkialle.

Metsän parantava voima ja merkitys ihmisten hyvinvoinnille on siis todellakin ymmärretty. 


Monet vapaaehtoiset rakentavat ja pitävät huolta suomalaisistakin luontopoluista. Oletko tutkinut, missä on kotisi lähimmät kohteet? Tässä syksyinen Vantaanjoen luontopolku.
Nyt joulun alla on paljon ylimääräistä työtä ja muukin tehtävälista on itsellä vain kasvanut, joten en ole ehtinyt ja malttanut lähteä edes pienelle luontoretkelle pariin kolmeen viikkoon. Vanne on alkanut kiristyä pääni ympärillä, ja se alkaa näkyä ja tuntua olotilassa.  Alkaa ihan oikeasti ahdistamaan, joten on aika lähteä jonnekin metsään vain kuljeskelemaan ja viettämään aikaa. 

On siis aika lähteä kävelemään, vain samoilemaan jonnekin.

"Parempaa kuin käveleminen ei ole keksittykään, jos haluaa mennä hiljempaa", sanoi ranskalaistutkija, kirjailija ja filosofi Frédéric Gros teoksessaan Kävelyn filosofia. 
"Kaikki todella suuret ajatukset syntyvät kävellen", kirjoitti Friedrich Nietzsche.
Henry Thoreau taas kirjoitti esseessään Kävelemisen taito: "Käveleminen, josta minä puhun, ei muistuta lainkaan niin kutsuttua liikunnan harjoitusta ... vaan on päivän tehtävä ja seikkailu."

Siis käveleminen metsässä ja muualla luonnossa paitsi rauhoittaa myös aktivoi, kuten herrat edellä totesivat.

Aavasaksan kansallismaisemassa samoileminen lämpimänä kesäpäivänä oli silkkaa nautintoa. Mäntyjä ja kiviä, kalliota - ja joki. Ja näköala. Ja ja...
Olen huomannut, että on kaksi erilaista tapaa kävellä luonnossa niin, että se rentouttaa. Ainakin itseäni. Ja nyt en puhu kuntokävelystä älykellon ja askelmittarin kanssa. En mistään tavoitteellisesta toiminnasta. Mutta rauhoittuakseen kannattaa mennä metsään yksinään, silloin siitä saa kaikkein eniten irti, kun ei tarvitse keskittyä toiseen ihmiseen. Näin luin ja näin olen sen myös itse kokenut käytännössä.


1. tapa: tarkkaavaisuus kohdistuu ympäristöön

Luontoon voi lähteä vain samoilemaan. Kävellä vain kaikessa rauhassa ilman aikarajaa paikassa, jonka kokee turvalliseksi ja inspiroivaksi, ja keskittyä tarkkailemaan ympäristöä. 

Kun astut polulle, et voi koskaan tietää, minne se sinut vie.
Katsella, kun lintu lehahtaa lentoon, kuinka perhonen imee mettä kukasta tai ampiainen touhuaa kukan terälehtiin kaivautuneena. Kuulla, kun polun toisella puolella kuuluu hermostunutta liikehdintää ja miettiä, kumpi siellä on, kauris vai hirvi. Katsella kuinka niittykukat availevat nuppujaan tai lopettavat kukintaansa. Tai talvella, kuinka lumi kimmeltää tai kuinka kuura peittää kaiken.

Kuva ei ole aivan tarkka, mutta tällainen lintu tuli vastaan Koskikaran luontopolulla. Käpylintu vai jokin muu... Se herätti kuitenkin huomioni hehkuvan punaisella värillään, jota ei kovin usein lintumaailmassa täällä näe.

Kumpi tarkkailee, minä vai perhonen? Molemmat ihmettelemme toisiamme.
Tämä tarkkaileminen tapahtuu aivan huomaamatta ja automaattisesti, ja vie huomion omista asioista pois. Samalla lailla kuin lapselle näyttäisi jotakin kiinnostavaa, että hän lopettaisi itkemisen. Unohtaisi sen, syyn itkuun. Tällä lailla pääsee eroon kielteisistä ajatuksista, niiden märehtimisestä, ja alkaa nähdä maailman parempana paikkana.

2. tapa: tarkkaavaisuus kohdistuu omaan itseen

Voi lähteä kaikessa rauhassa kävelemään tuttua, turvallista polkua, pitkospuita tai tietä pitkin luontoon, ja kävellä vain eteenpäin. Kun kävelee valmista reittiä pitkin, ajatukset vaeltelevat asiasta toiseen kaikessa rauhassa ja kääntyvät jossakin vaiheessa sisäänpäin. 

Koskikaran luontopolun pitkospuut. Kun on ensin pari tuntia valokuvannut Myllykoskea ja sen ympöristöä, ja sitten lähtee kävelemään loputtomilta tuntuvia pitkospuita pitkin joenvarren metsässä, aika pysähtyy. Kaikki hiljenee.

Mieleen nousee kaikenlaista ja siinä kävellessä löytyy moneen asiaan erilaisia ratkaisuja. Tai asiat saavat vain oikeat mittasuhteet, mikä on hyvin tärkeätä. Tiedäthän sanonnan, kuinka tehdä kärpäsestä härkänen? Ei ne omat asiat ehkä olekaan niin valtavia kuin on luullut. Siellä luonnossa kun tuntee itsensä niin pieneksi, vain osaksi suurempaa kokonaisuutta. 

Kuinka pieneksi sitä itsensä tunteekaan metsän keskellä.

Niin tai näin, on tärkeätä kuunnella omaa itseä. Jos haluaa energiaa ja säpinää ympärilleen, silloin pitää tehdä jotakin sellaista, mikä vaikuttaa itseen niin. Jos haluaa rauhoittua, vähentää stressiä, ja sitä kautta saada uutta energiaa ja suuntaa asioihinsa tai elämäänsä, sitä voi saada erilaisilla luontokokemuksilla. 

Suomessa jos missä, on valtavasti kesämökkejä järvien rannoilla. Ilta-auringon valossa järvelle katselu tekee monen onnelliseksi. Tärkeimmät luontoelementit ovat paitsi puut, myös vesi. Tässä molemmat.

Nyt lauantaina oli yllättäen Helsingin Sanomissa jouluaiheinen juttu aineettomista joululahjoista: hieronnoista, laulutunneista, teatterilipuista. Ja lopuksi todettiin, että jos rahat ovat vähissä, luontoretkikin on hyvä. ????? Olin ällistynyt. Kuinka halventavaa! Minä en mene luontoon ja metsään siksi, ettei minulla olisi muuhun rahaa, vaan luonnon itsensä vuoksi. 


Suuret ja vanhat kuuset luontopolun molemmilla puolilla. Kaikkien ulottuvilla.
Mutta on hyvä, että täällä Suomessa metsissä kuljeskelu ja luontoretkeily on mahdollista kaikille jokamiehenoikeuksien vuoksi, kuten muissakin Pohjoismaissa ja Skotlannissa. Siihen voi käyttää enemmän tai vähemmän aikaa ja rahaa omien tarpeidensa ja halunsa mukaan, mutta sitä mahdollisuutta ei pidä aliarvostaa. Vain sen takia, että se on kaikille mahdollista.

Ja metsäähän Suomessa riittää.

Ja se on hieno asia. Miksemme käyttäisi sitä hyväksi, metsän parantavaa voimaa.


Metsätien molemmin puolin kasvaa valkovuokkoja ja puiden lehdet ovat jo hiirenkorvilla. Aurinko paistaa ja on kevään ensimmäinen lämmin päivä. On kaiken uuden aika. Metsässäkin. Joka ikinen vuosi.

Keväinen valkovuokko