18.5.2019

Luumupuun kukat ja pölyttäjät


Perjantaina oli aurinkoinen, lämmin ja tuuleton päivä, ja ehkäpä siksi kukkivan luumupuumme ympärillä kävikin valtava kuhina. Ampiaiset ja mehiläiset, ja varsinkin lukemattomat kimalaiset, kukkakärpäset ym ym pörräsivät kukasta kukkaan sellaisella vauhdilla, ettei tahtonut kuvia keretä ottamaan. Vihdoinkin pölyttäjillä koitti pihallamme onnen päivät!


Kimalainen luumunkukkien kimpussa

Luumupuumme kukkii hedelmäpuistamme ensimmäisenä - ja se on meille erityinen hetki. Kesä! Se on nyt täällä. Vai voiko joku muuta väittää, kun näitä kukka- ja pölyttäjäkuvia katsellee...


Sinikka-luumupuumme kukkia ilta-auringon paisteessa viime torstaina. Kauniita, eikö totta?



Olin ollut vähän huolissani hyönteisten ja pölyttäjien vähäisestä määrästä. Viime kesä oli ollut kuuma ja kuiva, ja jo heinäkuussa tuntui, ettei hyttysiäkään ollut. Ja vain yksi paarma kävi pyörimässä pääni yläpuolella. Koko viime kesänä. Outoa!

Ampiaisen tuntee keltaisista radoistaan ja karvattomuudesta. Ampiaisilla oli viime kesänä iso pesä avoullakollamme.

Jokin perhonen, jolla on läpinäkyvät siivet ja vihreä vartalo. Tiedätkö mikä?

Mutta eivät pölyttäjät minnekään olleet kadonneet. Ne vain odottivat, että pihallamme olisi jotakin syötävä. Että puut, pensaat ja kukat alkaisivat vihdoinkin kukkia. Ja kun se hetki koitti, mehiläiset, ampiaiset ja muut pölyttäjät löysivät kyllä tiensä tänne. Sillä myös norjanangervopensaat ja marjapensaat ovat nyt kukkimisvaiheessa. Syötävää on siis yllin kyllin.


Kimalainen on paksu ja karvainen ja usein sen peräpää on valkoinen tai keltainen. Se on helppo erottaa mehiläisistä ja ampiaisista ison kokonsa vuoksi.

Sinikka-luumupuumme on jo 23-vuotias. Se on helppo, kestävä ja satoisa luumupuu. Itsepölyttyvä ja kohtalaisen matala.

Sen luumut ovat pieniä, mutta makeita ja maukkaita. Ne voidaan käyttää heti raakana tai säilöä. Sinikka-luumupuumme onkin yksi pihan lempihedelmäpuistamme.  

Joten katselen tuon puun kukintaa ja pölyttäjien pörräämistä siellä hyvillä mielin. Suurella kiitollisuudella. Sillä vesi herahtaa kielelle pelkästä sadon ajattelemisestakin, syötävän herkullisista luumuista.


Tätä luumusatoa odotellen...



12.5.2019

Kukkia äitienpäiväksi

Äitienpäivän kunniaksi etsin tiedostoistani ne kauneimmat kukkakuvani. Omaksi ja muiden iloksi. Sillä kohta on kesä, ja tämä kaikki on taas totta.


Pioni ja mehiläinen

Kurjenmiekka ja jättipoimulehti

Ukkolaukka ja kaaliperhonen

Omenankukkia

Keltapäivänliljoja ja pikkusyreeni

Suviruusu


Hyvää äitienpäivää !




5.5.2019

Nuuksion Nahkiaispolulla, sen purolaaksossa ja kallion rinteillä

Kävin talvella Nuuksion Nahkiaspolulla ja jo silloin päätin, että sinne on päästävä uudestaan - sekä tulevana keväänä että keskikesällä. Katselemaan ja seuraamaan vanhan metsätilan muodonmuutosta maatilasta takaisin metsäksi jälleen, ja kuuntelemaan metsäpuron solinaa. Sillä talvella vain kuulin tuon puron lirinän paksun lumikerroksen alta enkä nähnyt itse purosta vilaustakaan. Ja se harmitti.


Metsäpuro

Joten lähdimme puolisoni kanssa Nuuksioon, vaikkakin aivan liian myöhään iltapäivällä, sillä lumisade oli jo alkanut ja lämpötilakin laskenut sen myötä + 0,5 asteeseen. Mutta molemmilla oli ollut aamupäivällä muita asioita hoidettavanaan, vaikka aurinko paistoi ja ilma olisi ollut täydellinen pikku retkelle. Mutta elämä on välillä sellaista, velvollisuudet on joskus hoidettava ensin.

Lähdimme siis kiertämään Nahkiaispolkua nousemalla aluksi pitkän pitkiä portaita ylös kivistä mäkeä. Tämä maisema on viehättänyt minua heti alusta alkaen, sillä näin jyrkkiä korkeuseroja ei ole ihan joka puolella Suomea. 





Todellakin, korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Ja metsä, ja maisema siellä, se saa  täällä kaikessa rauhassa ennallistua takaisin luonnonmukaiseksi sekametsäksi. Se on tämän alueen tarkoitus. 


Tämä metsä ei tunnu todelliselta.
Ja se on kuitenkin totta, kuten kuvista voi nähdä.


Ja ne korkeimmat ja kivisimmät kalliot ovatkin jo heti reitin alkupuolella. Ne, jotka ovat täysin peittyneet sammaliin. En ole missään nähnyt vastaavaa, vain satukirjoissa. Täältäkö se esimerkki ja malli on saatu, Nuuksion Nahkiaispolulta?:))


Nahkiaispolun sammaleisia kalliota. Aikaisin keväällä.



Toinen itseäni viehättävä kohde on tuo metsäpuro, joka inspiroi minua. Varsinkin talvella, kun maa oli valkoisessa lumessa, tummana virtaava pieni puro oli hyvin kiehtova. 

Puro on itsessään pieni ja matalavesinen, ja se kiemurtelee siellä täällä kaatuneiden puunrunkojen ja oksien alla, vaivattomasti kivien välistä. Se saa nykyisin vapaasti etsiä uomaansa, aivan sellaiseksi kuin se itse haluaa. Ihan kuin se olisi itsenäinen, elävä olento. Ehkäpä se onkin. 

Aina ei ole ollut niin. Puroa on yritetty ohjailla ja kahlita, muuttaa jopa lohialtaaksi aikoinaan. Muttei onneksi enää.


Kivet hidastavat veden virtausta ja luovat otolliset olosuhteet mm. sudenkorennon toukille ja purotaimenelle. Näin luin opastaulusta.


Metsäpuro saa tätä nykyä kiemurrella kuinka haluaa.

Ja se veden solinan ääni, se on jotakin, mitä kaipaisin omalle pihallenikin. Kuuntele vaikka...




Kesällä tulen tänne uudestaan, kun niittykukat kukkivat, päätin. Kävelen metsäniityllä, jossa on aikoinaan ollut Purola -niminen maatila. Se ei ole vielä täysin metsittynyt, vaan on edelleen avoin tila keskellä metsää. Tulen katsomaan, kumpi siellä voittaa: lupiini vai hirvenkello. 

Kyllähän tuolla niityllä kasvoi nytkin kukkia, mutta kevätkukkia: sini- ja valkovuokkoja. Koska oli kylmä ja juuri oli satanut luntakin, kukat olivat lähes kiinni ja ne nuokkuivat kylmät vesipisarat terälehdillään. Vuokkoja tuskin näki, mutta onneksi puolisoni kulki silmät avoinna ja hän minulle niitä osoitteli. Hyvä, että mukana on kahdet silmät, sillä näin me näemme yhdessä enemmän.


Sinivuokot kiinnittivät heti puolisoni huomion.

Mutta sitten keskikesällä keskityn tutkiskelemaan enemmän noita niittykukkia ja perhosia ym., joita tuolla niityllä ja metsäpuron varrella kasvaa ja elelee. Mutta siitä teen sitten eri postauksen.



Valkovuokkoja





28.4.2019

Strömforsin ruukkikylä

Strömforsin ruukkikylä sijaitsee Kymijoen läntisimmän haaran varrella ja sinne menimme, minä ja puolisoni, toisena pääsiäispäivänä.

Mietimme, miltä maisemat näyttäisivät, kun oli vielä huhtikuu, eikä lehdetkään olleet puissa. Luonto oli vielä kovin harmaa ja väritön, muttei se haitannut retkeä. Päinvastoin. Kaikki ne punamullalla maalatut vanhat rakennukset, Museoviraston suojelemat, tulivat hyvin esille, kun kesäinen vihreys ei vienyt huomiota muualle. Huomiota itse luontoon. 

Ajelimme pienelle parkkipaikalle ja ensimmäisenä eteemme nousi valkoinen, suuri rakennus, joka osoittautui Strömforsin kartanoksi. Nykyisin siinä toimii Strömforsin Bed and Bistro, paikallinen hotelli. Talo on rakennettu jo 1892, samalle paikalle, jossa aikaisemmin sijaitsi Petjärven kartano.

Strömforsin kartano eli nykyisin Strömforsin Bed and Bistro.
Lähdimmekin heti kävelemään tietä pitkin, joka kulki kartanon ohitse, punamullatun entisen palolaitoksen ja armonlinnan ohitse.

Vasemmalla kartano ja oikealla entinen palolaitos letkutornineen  ja sen takana vanha toimistorakennus, Armonlinna. Huomaa opasteline, joka on rakennettu samaan tyyliin kuin vanhat rakennuksetkin. Arvostan tällaisia pieniä yksityiskohtia.

Nykyisin entisen palolaitoksen tiloissa toimii matkamuistomyymälä Virginia ja Armonlinnassa Lomatähdet -majatalo. Mutta koska nyt oli pääsiäispyhä, mm. kaikki matkamuistomyymälät ja käsityöpajat olivat kiinni.

Tien reunassa kasvoi itsellemme tuntematon mänty, joka tuoksui hyvin voimakkaasti. Mikähän se on?

Tien päässä oli rakennus, jossa oli maakellari. Pieni yksityiskohta, johon kiinnitin huomiota. Ehkäpä siksi, että olen sellaisesta haaveillut itsellenikin.

Tien perällä, Patolammen rannalla, oli kiviä, joissa näkyi veden korkeus värimuunnoksena. Vesi on aikaisemmasta keväästä laskenut jo aika paljon...
Kaikki rakennukset olivat kuin vasta maalattuja. Strömforsin ruukkikylä onkin yksi parhaiten säilyneistä ruukkialueista Suomessa kartanoineen, kirkkoineen, tuotanto- ja asuinrakennuksineen. Se on osa myös valtakunnallisesti arvokasta Kymijoen laakson maisema-aluetta.

Paikasta onkin tehty monipuolinen matkailukohde hotelleineen, museoineen ja käsityöläisten pajoineen. Ruukkikylässä voi mm. harrastaa melontaa, joogata ja kiipeillä sekä retkeillä. 

Kirkon ohitse kulkeekin Kukuljärven vaellusreitti, ja paitsi kävellä, siellä on mahdollista myös meloa jokea pitkin. Paikka oli huhtikuussakin mielenkiintoinen, ja voin hyvin uskoa, minkälainen epäsuomalainen maisema paikasta kehkeytyykään kesäaikana. Runsas ja vehreä.


Voi vain kuvitella, miltä tuntuisi meloa tätä joenhaaraa pitkin kesäaikana. Kun nyt huhtikuussakin tässä maisemassa jokin viehätti suunnattomasti. Mäellä seisoo puiden takana puoliksi piilossa Ruotsinpyhtään kirkko, joka on rakennettu  vuosina 1770-1771.
Näitä valkoisia siltoja oli kaikkialla: kylässä että ulkoilureiteillä.

Kun ruukkikylä on rakennettu Kymijoen molemmin puolin, on ilmiselvää, että veneillä on kuljettu paikasta toiseen. Sillä vesistöreitit ovat aina olleet tärkeitä kulkuväyliä kautta aikojen. Joten laitureitakin oli kylän alueella useampiakin.

Tällä katollisella laiturilla voi odotella jokiristeilyn alkamista.


Toisesta suunnasta.

Pieni venelaituri keskellä kylää. Takana asuintaloja.


Tästä Roseborg-nimisestä liikkeestä voi ostaa materiaaleja ja varaosia perinnerakentamiseen. Talo on rakennettu 1700-luvulla ja se on toiminut ennen saharakennuksena.


Tavallisten ihmisten koteja keskellä kylää. Ruukkiajoilta säilyneitä.

Jopa koristetuulimylly oli  maalattu alueen tyyliä mukaillen.

Tämä vuorimalmia aikoinaan valmistanut, jo 1698 perustettu ruukki, on harvinaisen hyvin säilynyt kokonaisuus. Paikan omistaa tänä päivänä kolme eri tahoa: Ruotsinpyhtään kunta, A. Ahlström Oy ja Helsingin yliopiston Kehityspalvelut.

Vaikka ruukkikylä onkin jäänne menneisyydestä, siitä on onnistuttu rakentamaan suosittu nähtävyys- ja matkailukohde. Kunnioittaen vanhaa ja luoden jotakin uutta. Ja se on hieno asia, minusta.

14.4.2019

Valkoiset joutsenet

Valkoisissa joutsenissa on jotakin taikaa. Jotakin sadunomaista.

Ajattele vaikka satua rumasta ankanpojasta, joka sitten olikin yllättäen joutsen.  Kaiken sen  hyljeksimisen jälkeen, mitä se sai ankkaseurueessa kokea, kun ei ollut samanlainen kuin muut. Ja sitten siitä lopulta tulikin kaikkien ihailema  kaunis, valkoinen joutsen, joka löysi paikkansa ja omanlaistansa seuraa. Ihana, koskettava ja lohduttava satu.


Valkoiset joutsenet symboloivatkin kaikkea hyvää, puhdasta ja kaunista. Ja siksi halusinkin ehdottomasti tehdä niistä postauksen. Mutta mistä löytäisin niitä läheltä tutkittavaksi ja kuvattavaksi, nyt huhtikuussa?

Joutseniahan on periaatteessa nyt kaikkialla. 

Niitä lentää talomme ylitse ja ne valtaavat naapurin pellon etäisimmän nurkan. Ja näin niitä valtavia parvia Ridasjärvelläkin ja jälleen kerran mahdollisimman kaukana lintutornista, kaukana vastarannalla.

Sitten, lopultakin, joutsenpariskunta löytyi Sammalistonsuolta, Riihimäeltä. Sieltä otin viimein kuvat. Vanhalla kamerallani. Ja linnutkin olivat kohtalaisen lähellä rantaa.

Laulujoutsenet erottaa kyhmyjoutsenista keltaisesta nokasta ja mustasta nokan kärjestä. Ja ne "laulavat" nimensä mukaisesti, toisin kuin kyhmyjoutsenet, jotka ovat enimmäkseen hiljaa.

Ympäristö Sammalistonsuolla ei ole kauneudella pilattu. Mutta vesilinnut viihtyvät siellä, noissa lammissa, jotka ovat syntyneet turpeen noston seurauksena. Siellä viihtyvät niin joutsenet kun pienemmät sorsatkin - ja lokit, joita oli iso parvi. Elämä ei vaadi häikäisevän kaunista maisemaa ympärilleen, kun elinolosuhteet vain ovat otolliset. Ja Sammalistonsuolla ne ovat.

Jostakin syystä laulujoutsenpariskunta päätti vaihtaa lampea ja ne lensivät aivan vierestäni tien ylitse toiselle lammelle.
Nyt linnut lensivät lammen kaukaisimmalle ja rauhallisimmalle paikalle, vastarannalle. Siellä ne jatkoivat kasvien syömistä upottamalla pitkän kaulansa syvälle veteen. Joutsenet syövät myös selkärangattomia pikkuötököitä.
Eikä ole kauaakaan, kun laulujoutsenet olivat uhanalaisia täällä Suomessakin. Tapasinkin Ridasjärvellä lintumiehen, joka muisteli joutsenten olevan 70-luvulla niin harvinaisia, että niiden saaminen valokuvaan tuntui melkein lottovoitolta. Hän muistaa vieläkin sen hetken, ensimmäisen joutsenkuvansa, vielä tänä päivänäkin. Piilokojusta otetun.

Laulujoutsen onkin nykyisin suojeltu koko EU-alueella, vaikka se pesiikin ainoastaan pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa laulujoutsenpariskuntia onkin nykyisin noin 10 000 paria. Pahimpina aikoina niitä oli vain muutama kymmen pari pesimässä.

Kohta joutsenpari päättikin palata takaisin "omalle" lammelleen. Vaikka kotilammen valitseminen onkin haastavaa, niin parisuhteessaan laulujoutsenet ovat hyvin pariuskollisia. Ne elävät yhdessä koko elinikänsä.



Joskus laulujoutsen kuitenkin eksyy esimerkiksi Venäjän puolelle eikä se ole siellä rauhoitettu. Päinvastoin. Venäjällä lintu onkin melkein sukupuuttoon kuollut, sillä se on haluttu paisti ruokapöytään maukkaan lihansa vuoksi, tänä päivänäkin. Niin kuin Suomessakin aikoinaan. 

Nykyisin laulujoutsen mielletään täällä meillä niin kansallislinnuksi, että harva haluaa sitä syödä tai vahingoittaa. Ei aina edes metsästäjä.

Mutta osa maanviljelijöistä on toista mieltä. Kun laulujoutsenparvi laskeutuu pellolle, syö sen kasvustoa, talloo satoa ja ulostaa sen pilalle, on siinä kestämistä. Kuitenkin hyvin harva hakee joutsentuhoista korvauksia, eikä niitä helpolla maksetakaan, sillä joutsenten tuhot eivät kuulu satovahinkolain piiriin.

Laulujoutsenen arvo on 2018 euroa rahassa, kerrotaan ympäristöministeriössä.

Laulujoutsenen ampumisesta voi todellakin saada 2018 euron ja kyhmyjoutsenen 589 euron laskun. Lisäksi päälle tulee vielä sakko ja aseensa menettäisi valtiolle. 

Myöskään lupaa joutsenparven hätistelemiseksi pois viljellyiltä alueilta ei saa helposti, mutta moni käyttää myös oman käden oikeutta. Kovat äänet ja traktorilla ajelu ovat käytettyjä pelottelukeinoja. Näin luin.

Kaikella on puolensa ja puolensa. Maanviljelijöille joutsenet aiheuttavat harmaita hiuksia ja minä vain luen satuja Rumasta ankanpojasta. Mutta mitähän laulujoutsen itse mietti, kun näki minut kamerani kanssa seisomassa ja tiiraamassa sitä lammen reunalla? Ei, se ei tullut kerjäämään ruokaa kuten monet sorsat joskus tekevät. Se katseli aikansa ja ui lopulta rauhallisesti kauemmaksi.

Kohta on kuitenkin lintujen pesimäaika ja pesimärauha. Silloin ei kannata liikaa innostua munivia joutsenia ja sen pieniä poikasia kuvaamaan. Annetaan niille oma rauha jatkaa sukua, jotta voisimme tulevaisuudessakin katsella laulujoutsenten ylvästä ja kaunista olemusta.

Yleinen lintujen pesimärauha alkaakin nyt huomenna maanantaina 15.04. ja kestää 15.07. asti, ja esim. kurjilla ja joutsenilla se kestää jopa 31.08. asti.