Omenankukkia

Oli ilta ja aurinko alkoi jo painua mailleen. Kävelin puutarhassani omenapuiden ympärillä ja katselin niiden kukintaa. Voiko olla jotakin kauniimpaa?! Otin niistä valtavan määrän valokuvia, jotta muistaisin tämän. Muistaisin sen, että puutarhassani kasvaa jotakin näin uskomattoman ihanaa.

Vapaa-aika kuluu nyt kesällä kitkien. Sormiani särkee ja ne ovat kipeät. Ne eivät ole tottuneet näin kovaan työhön, koko talven vain papereita selanneena. Välillä täytyy pitää päivä pari taukoa, antaa sormien levätä. Mutta kädet vahvistuvat ja loppukesällä tilanne on jo aivan toinen. Onneksi.

Omenapuun kukat ja oksat ovat koristeellisia.

Päätin pitää vähän kitkemistaukoa ja lähteä katselemaan Omenapuukujaa Hyvinkäälle, aivan sen ydinkeskustaan, kirjaston viereen. Puissa oli vielä kukkia, mutta paras kukinta-aika olikin jo yllättäen ohitse. Mutta omenapuut olivat silti kauniita: vanhoja ja koukeroisia. 

Omenapuukuja jatkuu pitkälle sillan toiselle puolelle. Hyvinkään 100-vuotisjuhlan kunniaksi omenapuukuja sai kohdevalot, jotka näkyvät harmaina mötikköina puiden alla. Ja arvoisensa valaistuksen.

Nämä omenapuut ovat olleet paikallaan jo kauan, noin kuusikymmentä vuotta. Ajalta, jolloin Hyvinkäällä sijaitsi Valtionrautateiden keskuspuutarha. Lajikkeina 'Punakanelia', 'Antonovkaa' ja 'Sokerimiroa'. 'Astrakaanin isoa kuulasta', 'Grenmania' ja 'Loboa'. Vanhoja ja kestäviä venäläisiä lajikkeita.

Hyvinkään kaupunki mietti jossakin vaiheessa omenapuukujasta luopumista, mutta kaupunkilaisten onneksi ja iloksi se säilytettiin. Ja hyvä oli, sillä iltapäivällä näin, kuinka ihmisiä loikoili ja istuskeli omenapuiden varjossa nauttimassa lämpimästä kesäpäivästä - ja omenankukista. Ja kyllä, kaupunkilaiset saavat syksyllä ohimennessään poimia itselleen omenamaistiaisiakin, jos haluavat.

Hyvinkään Parantolan puistossa omenapuu jo tiputteli kukkien terälehtiä maahan.

Hyvinkäällä on myös oma nimetty omenapuunsakin: riippuvaoksainen rautatieomenapuu 'Hyvingiensis'. Sitä ei ole varsinaisesti keksitty täällä, mutta puuta on aikoinaan toimitettu istutettavaksi asemapuistoihin ympäri Suomea täällä olevasta Valtionrautateiden keskustaimistosta. Kauan sitten. Koristeellisena ja  kestävänä puuna se levisikin nopeasti myös omakotitalojen pihoihin.

Jussintorilla rautatieomenapuut kasvavat tällaisissa korotetuissa istutusaltaissa.

Ja kuten arvata saattaa, rautatieomenapuuta on istutettu tänne Hyvinkäälle moneen paikkaan: rautatieasemalle tottakai, kauppatorille, uuden kauppakeskuksen pihalle ja tietenkin rautatiemuseon pihalle. Puu löytyy minunkin puutarhastani. Aika pienenä tosin, mutta kuitenkin.

Vasemmalla rautatieomenapuita Rautatiemuseon pihalla Hyvinkäällä.

Kukkivia omenapuita löytyy kaikkialta, yllättävistäkin paikoista. Kauan sitten hylättyjen tai purettujen talojen pihoilta, puistoista - keskeltä pääkaupunkiammekin. 

Lauantaina  lähdin Helsinkiin hoitamaan asioitani ja asioinnin jälkeen päätin kävellä aivan kaupungin ydinkeskustassa sijaitsevaan Esplanadin puistoon katselemaan ihmisiä. Oli lämmin ja aurinkoinen ilma ja tuntui, että kaikki helsinkiläiset olisivat olleet kaupungilla, puistoissa tai vesillä. Nauttimassa kesästä kuten minäkin.

Esplanadin puistossa kasvaa neljä koristeomenapuu 'Nipissingia'. Puut kukkivat  edessä olevan tien molemmilla puolilla vaaleanpunaisin kukin.

Esplanadin puistossa kävellessäni huomasin neljä koristeomenapuuta, jotka olivat parhaillaan kukassa, vaaleanpunaisessa. Niitä ei voinut olla huomaamatta. Luin myöhemmin, että puut on istutettu vuonna 1950 eli ovat aika vanhoja puita jo.

Vaaleanpunakukkaiset koristeomenapuu 'Nipissingit' parhaimmillaan - ja Esplanadin puistossa oli jopa ruuhkaa lauantaina keskipäivällä.

Koristeomenapuu 'Nipissingin' kukkia. Kukkien väri haalenee vanhetessaan.

Paluumatkalla huomasin Pohjoisesplanadilla kukka-asetelmia katulamppujen pylväissä. Samalla muistinkin, että nyt oli Ihana Helsinki -kaupunkifestivaalit 2018. Olipa onni, että osuin samaan aikaan paikalle! Kukkataideteokset olivat alan ammattilaisten tekemiä ja kiinnostivat ohikulkijoita paljonkin. Yksi jos toinenkin otti niistä valokuvia. Minä myös, tottakai.

Kesämekko kukista. Jostakin luin, että asetelma oli yksi suosituimmista. Pistäisitkö päällesi kesän juhliin?

En tiedä asetelman nimeä, mutta minulle tämä tuo mieleen niittykukat.

Aika hyvin saatu sinisillä kukilla aikaan vesivaikutelma.

Kotiin palattuani tein kierroksen vielä omenapuitteni ympärillä, omassa puutarhassani. Valkoisia kukan terälehtiä oli jo jonkin verran tippunut maahan, vaikka kukinta olikin vielä kaunis. Kukinta kestää vain niin pienen hetken joka alkukesä, että siitä täytyy oikein tietoisesti muistaa nauttia. Sillä seuraavaan kertaan on aikaa kokonainen vuosi ja talviaika on pärjättävä valokuvien voimalla...

Alkukesä ja omenankukka-aika ovat myös pikku pölyttäjille juhla-aikaa.

Omenankukkia  - ja palanen sinistä taivastakin.

Kesä

Kesä on vihdoinkin täällä!

Helle ja auringonpaiste. Linnunliverrys ja vehreys. Koivun lehdet sekä luumu- ja kirsikkapuun kukat. Kaikki tuli lopulta niin äkkiä, etten oikein tiedä, ymmärränkö sitä vielä täysin. Ja yltäkylläisesti kaikkea. Kaikki yhdellä kertaa.

'Sinikka' luumupuun kukat aukeavat puutarhassamme yleensä  ensimmäisenä. Kauniita, eikö totta?

Ja puutarhamme hedelmäpuiden kukatkin avautuivat kaikki melkein samaan aikaan. Luumupuun kukat ensimmäisenä. Sitten oli vuorossa kirsikkapuut, heti perään päärynä- ja viimeisenä omenapuut. Kaikki kukkivat valkoisin kukin paitsi purppurakoristeomenapuu. Niiden kukat ovat vaaleanpunaisia kuten Roihuvuoren kirsikkapuiden kukatkin Helsingissä.

Roihuvuoren Kirsikkapuistossa oli iltapäivällä kirsikankukkien katselijoita

Kävin Kirsikkapuistossa perjantai-iltapäivällä ja paikka oli aivan täynnä väkeä. Kaikenikäiset olivat tuleet katsomaan kirsikankukkien kukintaa, vauvasta vaariin. Nuoret ihmisetkin. Pojatkin. 

Ihmiset loikoilivat nurmikolla vilttien päällä. Juttelivat ja söivät eväitään. Ja ympärillä olevat kirsikkapuut olivat täydessä kukassa, vaaleanpunaisissa. Puut olivat kuin hattaria. Epätodellisen näköisiä. 

Japanissa Hanami eli kirsikankukkajuhla onkin kevään juhlahetki, joka muistuttaa ihmisiä elämän hetkellisyydestä ja hetkessä elämisen tärkeydestä. Tiesitkö, että Hanami tarkoittaa suomeksi kukkienkatselijaa?   
                    

Aurinko paistoi, oli lämmintä eikä Ihmisillä  ollut kiire minnekään. Ja satakielikin lauloi. Voiko muuta kirsikankukinta-aikaan toivoa?

Vaaleanpunaiset kukat ovat niin hempeitä.

Kirsikankukat ovat kauneimmillaan aivan läheltä katsottuna. Terälehdet ovat niin ohuet, että auringonvalo siivilöityy niiden lävitse.

Täytyy kuitenkin myöntää, että kirsikkapuiston tungoksen jälkeen oli mukavaa tulla kotiin, omalle pihalle ja omaan rauhaan, omien hedelmäpuiden alle. 

Oman pihan kirsikkapuun kukkia. Kukinta on vasta alkanut eikä ole vielä yhtä runsasta kuin Kirsikkapuistossa.

Puistoissa, kuten Kirsikkapuistossa, voi vierailla ja nauttia olostaan ilman vaivannäköä, mikä on ihana asia. Omassa puutarhassa taas on rauha ja vapaus, mutta työtäkin täytyy tehdä kaiken sen ympärillä olevan kauneuden eteen. Mikä olikaan se paratiisin määritelmä? Runsaus ilman vaivaa. Paratiisiin on siis vielä pitkä matka...
                               

Tuomi kukki joen varrella. Löysin tuomen taimen omalta pihaltanikin, mutta se on vielä niin pieni, ettei kukkinut.

Tuomi on Suomessa luonnonvarainen pikku puu. Katso, kuinka kauniit kukat siinä on  -  ja hyväntuoksuiset!  Kukat ovat jopa kauniimmat kuin hedelmäpuissa.

Nyt kesällä, vihdoinkin, on valoa yllin kyllin. Kun aamulla nousen ylös, aurinko on jo korkealla. Kun illalla menen nukkumaan, ulkona on vielä valoisaa. Se on kesällä parasta. Valo, jota on ylitse oman tarpeen. 

Pihapiirin linnutkin visertävät auringonvalon mukaan. Jotkut melkein koko yön. Satakieli ainakin.

Ja se valonmäärän lisääntyminen vaikuttaa meihin ihmisiinkin. Jopa minusta, introvertistä, tulee ulospäinsuuntautuneempi ja avoimempi. Tavataan tuttuja ja ystäviä, käydään konserteissa ja erilaisissa tapahtumissa. Ollaan mökeillä ja veden äärellä. 

Pori Jazz on yksi kesän suurimmista tapahtumista. Vuonna 2016 Siel oli pääesiintyjänä Porissa ja ihmetteli kotisivuillaan, kuinka valoisaa oli keikan aikana, vaikka oli yö.

Kesällä eletään kaikki asiat täysipainoisemmin ja enemmin. Moni haluaisikin olla kuin muuttolintu, joka lentäisi talveksi etelään ja sitten seuraavana keväänä muuttaisi takaisin tänne Suomeen.

Alppikärhökin on aivan nuppuja täynnä ja osa nupuista on jo avautunut kukiksi.

Erityisen hieno asia on ollut tämän vuoden ensihelle. Jo toukokuun puolivälissä. Tätä on odotettu kuin kuuta taivaalta. Hellettä. Viime kesänäkin, joka oli kylmä ja sateinen. 

Jo viikkotolkulla on etsitty kevään ensi merkkejä, ensi kukkasia, ensi perhosia. Tiirailtu muuttolintujen paluuta.  Muisteltu edellisiä kesiä, kukkia ja hedelmätarhoja. 

Nyt ei muistella, nyt eletään. Sillä kesä on tässä ja nyt.

Kesällä nautitaan yhdessäolosta, hyvästä ruoasta ja juomasta. Tässä ja nyt. Olemme grillanneet tänä keväänä jo kolmasti, mikä on ennätys. Ja nyt on vasta toukokuu.

Auringonpaistetta kuohuvalla Myllykoskella

Seisoin kapealla kävelysillalla, joka tärisi alla virtaavan kosken voimasta. Hetki oli hieman pelottava, mutta mykistävä. En enää ihmettele, miksi ihmiset tulevat koskia katsomaan. Ja miten minäkin olin tänne joutunut?

Yllättäen. Olin tulossa erään tuttavani luota, kun huomasin tienreunassa kyltin Myllykoski. En kääntynytkään moottoritielle kuten normaalisti, vaan jatkoin matkaani seuraavaan tieliittymän luokse ja käännyin kyltin osoittamalle pienelle parkkipaikalle.

Parkkipaikka oli täynnä autoja. Ei ihme, sillä ilma oli aurinkoinen, linnut lauloivat ja oli lämmintä, lähes kesä. Täydellinen retkeilyilma! Lähdin siis uteliaana kävelemään kohti koskialuetta, eikä mielikuva pettänyt minua. Koski kuohui ja ryöppysi kunnioitusta herättävällä tavalla. 

Myllykoski kuohuu ja pauhaa varsinkin keväisin

Pauhu oli valtava ja vesimassojen iskeytyminen kiviin ja rantaan jytisytti kävelysiltaa pelottavalla tavalla. Päätin kuitenkin luottaa sen kestävyyteen, sillä olihan silta ollut jo kauan siinä. Ja kestänyt. Mutta myönnän, että mielessäni kävi ... entä jos ...

Koskissa vesi ei putoa vapaana kuten vesiputouksissa, mutta silti Myllykoskessa oli paikkoja, jotka olivat kuin pieniä vesiputouksia.

Reitti  houkutteli kävelemään eteenpäin. Kävelin hiljakseen ympärilleni katsellen joen rantaa pitkin alaspäin. Joki haarautui eri haaroiksi, veden kulku sivuhaarassa hidastui ja paikoitellen jopa lähes pysähtyi suvantopaikaksi. 

Paikalla oli paljon kalastajia, nuoria ja vanhempia miehiä, perhokalastusvälineidensä kanssa. Kirjolohi on yleisin kalasaalis, luin.

Siellä seisoessani ja jokea katsellessani mietin omalle pihalleni suunnittelemaani pikku lampea, vertasin sitä tähän koskeen ja joen haaroihin, ja tajusin, kuinka mitätön hyttysen kutupaikka lampeni olisikaan. Kalpea heijastus jostakin todellisesta, luonnon muovaamasta. Mietin, olisikohan vain hyväksyttävä, ettei oma piha rajaudu mihinkään luonnon vesistöön, ja tarvittaessa vain lähdettävä isompien vesien äärelle. Hmmm... tätä asiaa ajatellaan vielä.

Vantaanjoen Myllykosken pääväylästä haarautui tällainen sivuhaara, jota lähdin seurailemaan. Monen päivän lämmin ajanjakso sai puiden lehtien silmut aukeamaan ja keväinen vaalea vihreys levisi kaikkialle ympärille.

Luonnon kasvuvoima on täällä Suomessa valtava. Veden ympäröimän puun juuristoalueellakin alkaa kasvaa vaikka mitä: mm. saniaisia.

Pienen niemen kärjessä kasvoi paitsi keltaisia rentukoita myös tällaisia keltaisia mukulaleinikkejä.

Myllykoskesta lähtevän joen sivuhaarassa virta hiljeni ja hiljeni, ja tästä kuvasta vasemmalla vesi oli aivan peilityyni ja oikealla vesi yhtyi takaisin Myllykoskeen. Huomaa keväinen vihreys kaikkialla!

Käännyin takaisin ja suuntasin kulkuni Koskikaran luontopolulle, ulkoilureitille. Polku oli saanut nimensä linnun mukaan, joka talvehti koskella. Koskikaraa en nyt kuitenkaan nähnyt, se oli varmaan jo muuttanut pohjoiseen pesimään. Olihan jo toukokuu. 

Vanhalta maantiesillalta (joka ei johtanut enää mihinkään) katselin vielä hetken Myllykoskea ja edessä avautuvaa maisemaa. Alhaalla vasemmalla kanootilla saapunut pariskunta lähti tutkailemaan samaa maisemaa, jossa itse äsken kuljeskelin.

Koskikaraa en enää toukokuussa nähnyt, mutta eteeni tuli lanttuperhosia, josta kuva yllä. Näin myös auroraperhoskoiraan, mutten saanut siitä julkaisukelpoista kuvaa.

Ennen Myllykoskea Vantaanjoki virtasi näin rauhallisesti. Tässä keväistä vihreyttä rantaniityllä, jossa kasvoi mm. valkovuokkoja. Niitty on ns. tulvaniitty.

Valkovuokko on varsinainen äitienpäiväkukka. Toukokuun toisena sunnuntaina aina kukassa - ainakin meillä täällä Etelä-Suomessa.

Luontopolulla polut ja pitkospuut olivat hyväkuntoisia. Maasto oli mäkistä ja vaihtelevaa, oli nousua ja laskua, mutta myös tasaista kulkua joen rannalla.

Pitkospuut olivat alueella hyväkuntoisia ja niitä oli paljon. Tässä ne olivat todella tarpeen.

Edellisten pitkospuiden vierellä kasvoi tällaisia kevätkukkia eli kevätlinnunsilmiä.

Ja kukkia: sinivuokkoja, valkovuokkoja, leskenlehtiä ja kevätlinnunsilmiä, oli aivan pitkospuiden vieressä ja lähimaastossa paikoitellen isoina mättäinä. Aurinkokin paistoi ja kirkasti kaikki värit ympärillä. Kuinka kaunista!

Sinivuokkoja kasvoi laajoina mättäinä kuusikossa.

Sinivuokot ilahduttavat aina silmiäni. Ne eivät ole yhtä yleisiä kuin valkovuokot.

Pitkospuita kulkiessani ja ympärille katsellessani mieleeni tuli kaikenlaisia ajatuksia elämästä yleensäkin, ja jostakin uudesta, joka oli vasta muotoutumassa, muttei  vielä hahmottunut. Tällainen asteleminen valmista polkua pitkin on hyvin terapeuttista, sillä se ei vaadi koko huomiotani.

Mutta niinhän sanotaan, että luonto rentouttaa ja parantaa. Olisiko se tätä? Ajatusten vapaata virtaamista ja lopulta niiden selkiytymistä järkeviksi ajatuksiksi ja tulevaisuuden suunnitelmiksi? Toivottavasti. 

Tänne on tultava uudestaan. Paikka henkii selvästi hyvää energiaa...

 

Kukkaniitty - mielenmaisemani

Kun määritellään sanaa paratiisi, se useimmiten kuvaillaan kumpuilevana kukkaketona tai -niittynä. Ja sitä mielikuvaa sitten moni yrittääkin siirtää omalle pihalleen, istuttamalla sinne erilaisia kukkasia ja kukkivia pensaita. Enkä ihmettele, sillä kukapa ei haluaisi asua sellaisessa paikassa, paratiisimaisissa olosuhteissa.

Ja vaikka kuinka rakastan puutarhoja, niin jotakin odotan ylitse kaiken: luonnonkukkien kukkimista. Vaikka puutarhakukat ovatkin ihania, niin luonnonkukissa on jotakin erityistä taikaa. Niissä on herkkyyttä. Ne ovat alkuperäisiä, kestäviä ja vaatimattomia.

Kissankellon näkeminen ilahduttaa aina. Vaikka se kasvaisi ojanpientareella kuten tämä yksilö.

Ja mikä on ihanampaa kuin hämärästä metsästä astua aukealle metsä- tai rantaniitylle.  Niitty- ja ketokukat kukkivat, perhoset ja pikkulinnut lentelevät, peltohiiri pujahtaa piiloon ja kettukin hiippailee etäällä etsien jyrsijöitä syötäväkseen. Autojen ääniä ei kuulu eikä asfaltipora jyskytä vieressä.  

Komealupiini, tuo haitallinen vieraslaji, joka levisi naapurin puolelta meillekin.  Olen saanut sen katoamaan leikkaamalla alueen keräävällä ruohonleikkurilla, jotta maa köyhtyisi. Toimii, lupiinit ovat hävinneet ja niittykukat palanneet takaisin. Vaikka kyllä lupiinikin on kukkana kaunis...

Moni muisteleekin haltioituneena näitä kukkaniittykokemuksia. Varsinkin niitä hetkiä, jolloin aurinko paistoi lämpimästi tai kevyt usva leijui niityn yllä aikaisin auringonnousun aikaan. Silloin aika tuntui pysähtyvän. Mitä hetkiä!

Sinisiipi yrittää löytää mettä jo lähes kukkineesta puna-apilasta.

Silmä lepää sellaisessa avarassa maisemassa, joka on osittain ihmisen aikaansaama. Siinä näkyy ihmisen kädenjälki ja siksi paikka tuntuu turvalliselta.  Moni niitty onkin entinen lehmien tai lampaiden laidunmaa, mutta nuo perinne- ja kulttuurimaisemat ovat kovaa vauhtia katoamassa. Kuinka surullista!

Lehmät laitumella eräänä aurinkoisena kesäpäivänä.

Erikseen on tietenkin luonnonniityt, jotka sijaitsevat niin kuivilla tai kosteilla alueilla, että elinolosuhteet puustolle ovat liian haastavat. Tällaisilla paikoilla heinät ja kukat saavat paljon auringonvaloa osakseen, ja lajikevalikoima voi olla hyvinkin runsas. Myös hyönteisten, perhosten ja muiden pölyttäjien osalta puhumattakaan hiiristä, jäniksistä, linnuista ja muista eläimistä. Runsaus luo sen paratiisivaikutelman. Ja helppous, sillä tällaisella paikalla ei kukkien eteen tarvitse itse tehdä mitään.

Hiirenvirna kukkii

Maitohorsma on paitsi komea kukka myös syötävä villiyrtti.

Koiranputki

Karhunputki

Jo lapsena metsä- ja järvenrantaniityllä kävellessäni muistan sen onnen ja hetkessä elämisen tunteen, jonka silloin aina koin. Elin täysin siinä ja nyt. Niin kuin vain voi pieni lapsi tehdä.

 

Lapset osaavat nauttia pienistä asioista ja pienistä hetkistä, kuten mehiläisen touhujen seuraamisesta valkoapilassa.

Ja jos ei luonnonniittyjä tai laidunmaita olekaan kodin lähellä, ei se haittaa. Niinkin arkinen paikka kuin pikkuteiden ojanvarret ovat täynnä niittykukkia kesäaikana. Katseeni etsiytyy joka kesä tähän näkyyn, ja se ilahduttaa mieltäni ihan yhtä lailla kuin hienompikin niitty.

Ojakärsämö on hyvin kuvaava nimi. Se kasvaa usein ojan pientareella.

Viime elokuussa löysin kotini läheisyydestä uuden paikan, rantaniityn. En ollut edes tiennyt sen olemassaolosta. Niitty on ollut aikaisemmin naapurin omistuksessa, mutta kaupunki on ostanut sen ja ympäröivät viljelymaat joku aika sitten. Alue on sen jälkeen alkanut pahasti vesakoitua, muttei onneksi rantaniitty, entinen lehmien laidunmaa. Se on entisensä. 

Rantaniitty eräänä kauniina heinä-elokuun päivänä

Ja siitä rantaniitystä on tullut minulle aarreaitta, jota käyn tutkailemassa aina aika ajoin. Minun paratiisini, ainakin hetken aikaa, kunnes kaupunki löytää paikalle parempaa käyttöä. Sitä ennen aion käyttää jokamiehenoikeuttani ja samoilla siellä luonnonkukkia ja perhosia ihailemassa. Ja aivan ilmaiseksi.

Tee sinäkin niin, etsi mielenmaisemasi ja nauti elämästäsi. Juuri tässä ja nyt, kuin pieni lapsi ikään.