24.6.2018

Marko Ruuskasen ITE- linnunpöntöt

Huomasin sen yllättäen. Tuomiokirkon näköisen linnunpöntön vanhassa vaahterassa, Savonlinnan kirkkopuistossa. Olipa hauska ja yllättävä!

Ajattelin sen olevan vain yksittäinen taideteos, mutta olin väärässä. Jokin aika sitten luin, että näitä pönttöjä olisi lisääkin. Linnunpönttöjä, jotka kaikki olisivat erinäköisiä, yksilöllisiä.  ITE-taidetta parhaimmillaan, ja niitä löytyy Savonlinnan hautausmailta. Ne ovat haudankaivaja Marko Ruuskasen ideoimia ja tekemiä. 


Linnunpönttö on tehty puupölkystä ja koristeltu raudalla ja säänkestävällä filmivanerilla. Pönttö löytyy Talvisalon hautausmaalta.
Joten sinne olisi päästävä ja sinne menin. Eli Savonlinnan hautausmaiden kautta juhannuksen viettoon sukulaisten mökille. Muu perhe oli riemuissaan.:DD

Puhutaan, että joku paikka on kuin lintukoto eli turvallinen ja kotoinen. Onko se tällainen, suuren sydämen sisällä? Sydän on tehty raudasta. Talvisalon hautausmaa.

Olen ITE-taiteen suuri kannattaja. Arvostan sitä suunnattomasti. Taidetta, jota ei tarvitse ottaa liian vakavasti. Taidetta, joka on kaikkien ulottuvilla ja jota voi tehdä missä vain ja mistä vain - ja kuka tahansa. Sitä tehdäänkin useimmiten omaan arkiseen käyttöön, omaksi iloksi.

Ja sitä tämä on. ITE-taidetta. Taidelinnunpönttöjä, joita voi ihan normaalisti käyttää. Ja käytetäänkin. 


Kottarainen ruokkimassa poikasiaan Kirkkoniemen hautausmaalla Savonlinnassa.
Kaksikerroksinen linnunpönttö sopii täydellisesti ympäristöönsä.
Marko Ruuskanen aloitti ITE-pönttöjen tekemisen puolivahingossa. Tehdessään kerran linnunpönttöä hautausmaalle esimies oli katsonut pöntön kaarevaa kattoa ja sanonut, että sitä voisi muotoilla enemmänkin. Siitä kuulema kaikki lähti.

Nykyisin Ruuskanen tekee pönttöjä ennen työpäivän alkua omalla ajallaan ja omalla kustannuksellaan - kaikkien iloksi. Ja iloa ne omaisiaan ja ystäviään sureville ihmisille tuottavatkin. Linnunlaulu hautausmaalla tuo lohtua, toivoa ja elämäniloa kuulijoilleen.


Linnunpönttöjä täynnä oleva hautausmaa on pikkulintujen paratiisi. Lähelleni pyrähti Talvisalon hautausmaalla peipponaaras (?)  ja katseli minua uteliaana. Sillä oli varmaan pesä jossakin hautausmaan lukuisista pöntöistä.
Raudasta oli tehty monimutkainen taideteos linnunpöntön ympärille. Minä todella pidän tästä! Se on kaunis! Mietin vain, että kiliseeköhän se tuulessa... nuo pitkät roikkuvat osat... Kuva Talvisalon hautausmaalta.

Lukemani mukaan Marko Ruuskasta on inspiroinut rakkaus (sydän)-, enkeli- ja iäisyysteemat, ja ne sopivatkin hyvin aiheiksi hautausmaille. Aluksi hän koristeli linnunpönttöjä filmivanerilla, joka on säänkestävä materiaali ja kestää käyttökelpoisena montakymmentä vuotta. Sitten tulivat rauta-aiheilla koristellut pöntöt ja helposti muotoiltava puu.

Tässä on saanut väkerrellä ja asetella filmivanerikappaleita paikoilleen jonkin tovin. Talvisalon hautausmaa.

Vaikka linnunpönttöjä on hautausmaalla paljon, ne näyttävät aivan luonnolliselta osalta ympäristöään, eikö totta? Kuva Talvisalon hautausmaalta.
Ostin viime vuonna kaksitoista linnunpönttöä omalle tontillemme: kymmenen pikkulintupönttöä ja kaksi kottaraispönttöä. Öljysin ne ulkoapäin, laitoin kattoon vanhaa leikkimökin kattohuopaa, jota löysin varastosta, ja numeroin ne. Toimin hyvin käytännönläheisesti ja pöntöt kelpasivat hyvin linnuille. Olin tyytyväinen itseeni, ensikertalainen.

Onhan tämä hauska linnunpönttö... Jonkun linnun unelmakoti. Koristeet säänkestävästä filmivanerista.

Mutta kun näin Ruuskasen pönttöjä, tajusin, että linnunpönttö voisi olla muutakin kuin mahdollisimman käytännöllinen rakennelma. Se voisi olla oikea taideteos! 

Tässä on jo aika monimutkainen viritelmä raudasta. Talvisalon hautausmaa.

Mietinkin noita pönttöjä katsellessani, josko talviaikana, kun on enemmän aikaa, voisin suunnitella kopion omasta talostanikin. Onnistuisikohan se? Seipään päähän kiinnitettynä ja johonkin pensaan keskelle sijoitettuna...

Tällaisia kopioita löytyi nimenomaan Kirkkoniemen pieneltä ja jo käytöstä poistetulta hautausmaalta. Linnunpöntöt olivat ilmeisesti kopioita eri kirkoista ja kirkkorakennuksista. Siellä oli niitä oikea pieni kokoelma. Olin ihastuksesta mykkänä!

 Tapa rakentaa linnunpönttöjä tuli Eurooppaan Intiasta 1700-luvulla. Intiassa pöntöt oli sidottu seipäiden päähän kuten tämäkin pönttö  Kirkkoniemen hautausmaalla.
Pyöreä pikkupönttö.
Tätäkin lintupönttöä on käytetty: suuaukkoa on suurennettu vastaamaan omaa tarvetta. Marko Ruuskasta se ei haittaa. Hänestä niin kuuluukin olla. Se kuuluu luontoon.
Kirkkoniemen hautausmaa on keskellä omakotialuetta. Tässä kolmen 'asunnon' talo hyvällä paikalla vanhassa kuusessa.

Ja koko kiinnostus Marko Ruuskasen linnunpönttöjä kohtaan alkoi, kun näin alla olevan  tuomiokirkon muotoisen linnunpöntöstön Savonlinnan kirkkopuistosta. Linnunpöntöstö on kopio 1870-luvulla rakennetusta tuomiokirkosta, joka tuhoutui pahasti talvisodan aikana. Se korjattiin, muttei aivan alkuperäiseen muotoonsa. Viiden 'yksiön' linnunpöntöstö on siis jo eräänlainen kulttuuriteko.

Linnunpönttökopio vanhasta tuomiokirkosta löytyy Savonlinnan kirkkopuistosta ja sitä on kuvattu moneen lehteen ja moneen blogiin.

Ja kyllä, näissä pöntöissä todellakin asutaan ja eletään, ruokitaan poikasia ja suojaudutaan talvella viimalta ja pakkasilta. Ne on tarkoitettu iloksi sekä linnuille että meille ihmisille. Ja iloa ne tuottavatkin.


Ja moni lintu asuu näissä linnunpöntöissä. Tässä talitiainen pyrähtää lentoon hyönteisiä etsimään. Pöntöstä kuului poikasten piipitystä ja kiireinen emo lenteli vauhdilla sisään ja ulos nopeammin kuin kerkesin kamerani kanssa reagoimaan. Tämä linnunpönttö löytyy pieneltä Varparannan hautausmaalta.


Vuodet ovat tehneet tehtävänsä, moni muukin kuin minä on huomannut ja ihastunut näihin linnunpönttöihin. Ne ovat saaneet paljon huomiota osakseen sekä sosiaalisessa mediassa että lehdistössä. 

Myös Savonlinnan kaupunki on pannut merkille kiinnostuksen ja tajunnut taidelinnunpönttöjen huomioarvon matkailulle. Moni onkin sanonut kiertävänsä kesälomareissulla Savonlinnan kautta - ihan vain linnunpönttöjen vuoksi. Ne ovat uusi nähtävyyskohde, Olavinlinnan kun on aika moni jo nähnyt.

Niinpä Marko Ruuskaselle on annettu lupa ripustaa vapaasti linnunpönttöjään paitsi hautausmaille myös Savonlinnan kaupungin puistoihin. Ja niihin voi tutustua nyt halutessaan myös opastetuilla linnunpönttökierroksilla - ainakin kesällä 2021. 

Olavinlinna-linnunpönttö löytyy Olavinlinnan kupeesta ja se on saanut osakseen paljon julkisuutta. Kuten moni muukin näköislinnunpönttö Savonlinnassa.



(Päivitetty 10.08.2021)

21.6.2018

Hyvää juhannusta!


Juhannus on keskikesän juhla, valon juhla, sadon ja hedelmällisyyden juhla.
Juhlikaamme siis tulevana perjantaina ja lauantaina sitä, että aurinko on taivaan korkeimmalla kohdalla. Sitä, että päivä on vuoden pisin päivä.




Muinoin juhannusjuhlat pidettiin kevätkylvöjen jälkeen vuoden pisimpänä päivänä ja usein vesistöjen äärellä. Juhlissa nosteltiin maljoja  Ukon kunniaksi, sillä suomalaisessa muinaisuskonnossa Ukko oli paitsi ylijumala myös sateen ja ukkosen jumala. Ja lepytettynä ja tyytyväisenä se antoi sopivasti sadetta viljelyksille. Sitä toivottiin.


Juhannusmaljat keskikesällä - ja kuvaushetkellä satoi ihan oikeasti vettä. Liekö Ukko asialla?!


Mitä enemmän maljoja nosteltiin, sitä parempi sato saatiin. Mitä enemmän rähistiin, sen parempi. Näin uskottiin. Ja melkeinpä itsekin uskon, että suomalaisten perinteinen, runsas juomatapa on tästä uskomuksesta lähtöisin.:)) Voisiko olla?


Juhannuskokkomme vuodelta 2016. Kokko on jo hiipumassa, mutta huomatkaa loistava juhannusilma. Se oli aurinkoinen ja veden pinta oli tyyni.

Juhannus järven rannalla on niin suomalainen yhdistelmä kuin vain voi olla, sillä onhan Suomi tuhansien (188 000) järvien maa. Ja lämpimänä kesäpäivänä, ja toivottavasti juhannuksena on aina sellainen päivä, moni viettääkin aikaansa jonkin järven rannalla. Mökeillä tai omassa kodissaan, jos sattuu vesistöjen äärellä asumaan. 

Veden äärellä on hyvä sitten kaikessa rauhassa saunoa, syödä ja juoda, uida, kalastaa, veneillä tai vain tarkkailla luontoa ja seurailla auringon kulkua taivaalla. Yhdessä läheisten ja ystävien kanssa tai kaikessa rauhassa itsekseen.


Itäsuomalainen järvimaisema juhannusaattona 2007  puolenyönaikaa klo 0.04.

Perheeni ja minä, me vietämme juhannusta puolisoni vanhempien mökillä Itä-Suomessa, rakennamme niemenkärkeen oman kokon ja vietämme sen ympärillä iltaa jutellen sekä syöden ja juoden. Kuulumisia vaihdellen. 


Jälkikäteen lisätty kuva: tänä vuonna eli 2018 juhannus oli poikkeuksellisen tuulinen ja sateinen kaikista toiveista huolimatta. Olimme kahden vaiheilla, poltammeko kokkoa vai emme. Mutta suvun miehet halusivat kokon ja kovalla tuulella se näytti tältä. Kokko paloi raivoisasti suurimmaksi osaksi kokon ulkopuolella, mutta hyvällä hoidolla aivan tuhkaksi asti. Ja jokavuotiset makkarat saatiin paistettua ja syötyä. Juhannus oli pelastettu!


Hauskinta on, että kaikki kynnellä kykenevät sukulaiset tulevat paikalle. Se on hieno perinne, kun monta sukupolvea kohtaa joka vuosi - juhannuksena. Ja siirtää näin juhannusperinnettä tuleville sukupolville.


Juhannuskokko vuodelta 2017. Suvun kokonrakentajat ovat kehittyneet kokon rakentamisessa. Huomaa iso paksu pystypuu, joka on kaivettu maahan ja isoilla kivillä tuettu; sen ympärille on hyvä rakentaa kokko ja se pitää kokon pitkään pystyssä ja kasassa.

Siinä näkee, kuinka elämä jatkuu ihan konkreettisestikin. Omassa suvussakin. Ja suvun pienimpien touhuilua ja iloa onkin hauskaa seurailla. Sillä kesällähän kaikki lisääntyvät, niin eläimet kuin kasvitkin. Ja luonto on poikasia täynnä.


Valokuva yli 20 vuoden takaa. Paikallisen kyläyhdistyksen jokavuotinen juhannuskokkotapahtuma, jossa olimme mukana pitkään koko suvun voimin. Mökkiläisinä. Kokko oli vähän isompi kuin oma kokko mökin rannalla.

Siksihän niitä juhannustaikojakin tehdään. Kerätään kukkia tai yrttejä tyynyn alle, katsellaan kaivoon tai lähteeseen toivona nähdä tulevan puolison kasvot. Nähdä itselle rakas ihminen. Parempi puolisko. Että pääsisi perustamaan oman perheen ja jatkamaan sitä sukua. Tai olemaan vain osa sitä.   


Seitsemän luonnonkukan kimppu tyynyllä: hiirenvirnaa, niittynätkelmää, päivänkakkara tottakai, kissankelloja, heinätähtimöä (takana piilossa), koiranputkea ja nurmitädykettä.

Tulevat puolisot kiinnnostavat enemmän nuorta polvea, vanhempi polvi katsoo mieluummin tulevaa vuotta, tulevaa sato-onnea. Työonnea, sanoisin tänä päivänä, sillä maanviljelijöiden määrä on laskenut merkittävästi menneestä. Oli kyse nuorista tai vanhemmista, katsotaan kuitenkin aina tulevaan. Ja se on tärkeintä. Tulevaisuus.

Juhannuksena sopii olla hieman taikauskoinen, hieman höpsö, eikö totta? Ja se hyväksytään. Ihan kuin menneinä aikoina, muinaisuskontojen aikana. 

Juhannus eli keskikesän juhla on vanha juhla. Tietääkö edes kukaan kuinka vanha?  Perinteet istuvat lujassa, vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen. Ja leikkiä sopii aina. Varsinkin tällaisena juhla-aikana kuten juhannuksena.


Juhannusruusu kukkii yleensä juhannuksen aikaan.


Ja juhannus on todellakin valon juhla, sillä aurinko on taivaalla korkeimmalla kohdallaan joitakin päiviä kunnes sen kiertorata alkaa taas laskea ja päivät lyhentyä. Joulu on toinen valon juhla, vuoden pimeimpänä aikana, mutta silloin valo ei tule luonnosta, auringosta, vaan sydämestä, ja sen valon loihdimme itse sytyttämällä kynttilöitä ja antamalla lahjoja ja aikaa toisillemme.

Mutta nyt on keskikesä ja valoa yllin kyllin, ylitse oman tarpeen kuten niin monesti olen kirjoittanut. Kerätkäämme sitä talteen tulevan talven varalle valoisina ajatuksina mielessämme ja D-vitamiinina ihollamme. Kesä ei lopu juhannukseen, vaikka valon määrä väheneekin. Kesä jatkuu vielä ja lämpimin ajankohta on yleensä vielä edessäpäin.


Hedelmäsatoa odotellessa...

Sillä sato kypsyy vasta tuonnempana ja innolla odotan aikaa, jolloin saan poimia kypsiä hedelmiä hedelmäpuittemme oksilta ja kypsiä marjoja marjapensaistamme. Sillä sato on tänä vuonna runsas.  

Nostakaamme siis malja, nyt tulevana juhannuksena, rakkaudelle ja tulevalle hyvälle sadolle!


Hyvää juhannusta!
             







17.6.2018

Perhosia ja niittykukkia

Monena lämpimänä kesäpäivänä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kävelin lapsena paljain jaloin tienreunaa pitkin. Heinäsirkat sirisivät, kärpäset surisivat ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Tienvarsi kuhisi monenlaista elämää, jota kaikessa rauhassa seurailin. Voisi sanoa, että nuo muistot kuuluvat elämäni onnellisimpiin muistoihin.

Mehiläinen etsimässä mettä yhdestä lempikukastani, hiirenvirnasta. Keltaiset kukat ovat leinikkejä, luultavasti niittyleinikkejä.
Yhä edelleen kiinnitän huomioni tienvarren kukkiin, mutta heinäsirkkojen ääntä en enää kuule. Suren sitä, sillä jotakin tuntuu puuttuvan ympäröivästä äänimaailmasta. Mutta onneksi sentään näen - ja mitä kaikkea silmäni näkevätkään: kukkia, perhosia ja kaiken maailman ötököitä.

Loistokultasiipinaaras katselee, minnehän seuraavaksi lentäisi.
Pysäytin autoni tienreunaan, mutta huomasin pian olevani ohiajavien autojen tientukkeena, joten suuntasin kulkuni yleiseltä tieltä peltotielle. Siellä voisin kaikessa rauhassa tutkailla tienreunoja ja sen varrella kasvavia niittykukkia.

Päivänkakkara kuuluu lämpimiin kesäpäiviin, lapsuudenmuistoihin ja tienvarsipenkkoihin. Oletko sinä nyhtänyt kukan terälehtiä ja laskenut, rakastaakö hän sinua vai ei? Kukapa ei olisi sitä tehnyt...
Tämän perhosen tuntevat kaikki, ainakin nimeltä. Nokkosperhosen. Se laskeutui peltotiellä olevalle matalalle kivelle ja käänsi siipensä kohti aurinkoa.

Ensimmäisenä silmiini osui peltotielläkin lupiinit. Ne olivat levinneet tännekin, peltotien alkupäähän. Kauniitahan ne olivat suurine erivärisine kukkineen, vaikka ne onkin luokiteltu haitallisiksi vieraslajeiksi. Kun ne eivät osaa mokomat pysytellä ruodussaan, omalla paikallaan, vaan leviävät, minne ikinä haluavat.  Mutta ne houkuttelevat perhosia ja ötököitä kuten perinteiset suomalaiset niittykukatkin. Ihmisiäkin. Kuinka moni tunnustaa keränneensä lupiininkukkia maljakkoon? Minä ainakin.

Nämä lupiinit eivät kasva peltotien varrella, vaan moottoritien liittymän ojanpientareella. Kukat ovat niin isoja, että ne pystyy helposti havaitsemaan ohikiitävistä autoistakin. Ehkäpä siksi niitä onkin aikoinaan istutettu tienreunoille - ihmisten iloksi.
Keltavihreä suokeltaperhonen lenteli ensimmäisenä vastaan peltotiellä. Lopulta se laskeutui lupiinin lehdelle levähtämään.
Ja on monet perinteiset niittykukatkin kulkeutuneet tänne Suomeen ulkomailta. Moni on tullut salamatkustajana vaatteiden tai tavaroiden, varsinkin laivojen mukana siemenenä ja täällä sitten tipahtanut maahan, itänyt ja alkanut kasvaa. Ja ne, jotka ovat sopeutuneet Suomen ilmastoon, ovat alkaneet pikkuhiljaa levitä. Ja niistä on tullut suomalaisia perinnekasveja. Näistä muinaistulokkaista. Tällaisia tulokkaita ovat esimerkiksi puna- ja valkoapila, ketoneilikka ja päivänkakkara. Yllättävää, eikö totta?

Näinhän se toimii. Mikään ei ole niin varmaa kuin jatkuva muutos. Luonnossa kaikki etsivät itselleen parhaan mahdollisen elintilan mistä vain sen löytävät. Luonnossa on vahvemman oikeus, sanotaan. Vai onko? Moni asia luonnossa viittaa siihen, että se pyrkii nimenomaan tasapainoon. Luonto kun on kokonaisuus.

Heinätähtimön pienet ja herkät kukat ilahduttavat aina, kun vain näen niitä. Luulisi, että ne häviäisivät elonkamppailussa isojen kasvien jaloissa, mutta ei. Ne kasvavat niiden parissa.

Piippopaksupään suuret silmät ovat kuin pienellä lapsella: suuret ja hellyttävät.


Mutta peltotietä eteenpäin kävellessäni ja kukkia sekä perhosia kuvatessani tulin vihdoin rantaniityn luokse. Ja vaikka tarkoitukseni ei ollut lähteä niitylle kuljeskelemaan, niin sieltähän minä itseni lopulta löysin. Kuinkas muutenkaan. Perhosten perässä käveltyäni. Niiden houkuttelemana, väitän.

Sinisiipi mesiangervon varrella. Heti kun näin sinisen perhosen, minulla ei ollut kiire mihinkään
Valkoisia koiranputkia ja sininen kesätaivas - siinähän on Suomen värit.

Ruutumittari on nimensä mukainen perhonen eli ruudullinen.
Ja perhosiahan siellä oli. Niin kuin viime vuonnakin. Tuo rantaniitty on aivan ihmeellinen paikka!

Näin ruohikossa yllättäen perhosen, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli huomiota herättävän värinen: keltainen ja vaaleanpunainen. Se oli Karhusiilikäs, luin perhoskirjasta.

Kuva ei ole tarkka - anteeksi , mutta perhonen oli niin hauskan näköinen. Se on aivan kuin jostakin oopperasta turkisreunainen viitta päällään ja kaksi sulkaa päässään.  Karhusiilikäs, saanut varmaan nimensä "turkiskauluksesta".


Perhoset olivat kaikki pieniä kooltaan, mutta eri lajeja oli paljon. Ja moni antoi minun ottaa itsestään valokuvankin. Olin siitä yllättynyt ja onnellinen. Ja varsinkin niistä vaaleansinisistä pikkuperhosista, jotka ilahduttivat silmiäni erityisesti. Sininen värinä kiinnittää aina huomioni luonnossa. Oli kyse metsäkurjenpolvesta tai sinisiivestä.

Sinisiipiä lenteli välillä lähekkäin kolmekin yhtäaikaa. Kisailivat ja leikkivät keskenään. Tässä yksi niistä on laskeutunut niittynätkelmän kukalle.
Sinisiipi siivet supussa. Tämä on todennäköisesti juolukkasinisiipi, koska oranssinväriset pilkut siivissä ovat vain alasiiven ulkosyrjässä. Mietin, miksihän perhonen lensi jo kukkineeseen voikukkaan, jossa on vain yksi haihtuva enää jäljellä. Mitä lie mietti...
Metsäkurjenpolvea ja hiirenvirnaa rantaniityllä. Sulassa sovussa.

Mutta joka kesä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä katseeni etsiytyy edelleen tienpenkkaan mielessäni se tunnetila, jonka lapsuudessa koin. Silloin, kun kesät olivat pidempiä ja lämpimämpiä. Ja kesä oli miltei aina. Niin tuntuu, sillä aika kuultaa muistot, eikö niin?

 
Ahomansikat kuuluivat lapsuuden kesiin. Mutta syön minä ahomansikoita aikuisenakin. Vielä vähän aikaa, ennenkuin pääsee maistiaisille.






10.6.2018

Haagan Alppiruusupuisto

Omassa puutarhassanikin kasvaa alppiruusu, vaaleanpunakukkainen 'Helsinki University'. Se kasvaa pääsisäänkäynnin vieressä, kunniapaikalla, mutta jää kalpeaksi aavistukseksi tämän kaiken rinnalla, joka nyt aukeni eteeni. Olin Haagan Alppiruusupuistossa Helsingissä ja oli rhodojen kukinta-aika. Mikä kukkameri ympärilläni olikaan!




Yltäkylläistä kukintaa...

Ihmisiä virtasi puistoon tasaiseen tahtiin, kaiken ikäisiä. Todellakin vauvasta vaariin. Aina yllätyn siitä, kun näen teini-ikäisiäkin tällaisissä paikoissa. Keskenään ja aivan yksinäänkin. Katselemassa kukkasia. Olenko asenteellinen? Kauneus kiinnostaa kaikkia ja kauneus kuuluu kaikille. Teinitkin tarvitsevat sitä, luonnon kauneutta. Kaiken sen älypuhelinähkyn jälkeen.


Sisäänkäynnin luona jokainen kaivoi kännykkänsä esille ja alkoi valokuvata. Niin minäkin. Ja onhan alppiruusut kuvaamisen arvoisia, eikö totta?

Oli ollut pitkä lämmin ja aurinkoinen ajanjakso, mutta juuri ennen tänne tuloa sadekuuro oli kulkenut paikan yli. Alppiruusujen lehdillä oli vielä sadepisaroita, mutta vain pisaroita, sillä sadetta ei ollut tullut paljoa. Sen näki pölystä lehtien pinnalla, sillä kova sade olisi huuhtonut sen kaiken pois. Nyt niin ei ollut käynyt.


Todennäköisesti 'Haaga' - tai 'Helsinki University'. Molemmat ovat vaaleanpunaisia ja ylimmässä terälehdessä on tumma täplitys. Molemmat kasvavat myös kaksimetrisiksi. Alppiruusujen luona ei ollut nimikylttejä.
Runollista, eikö totta?

Kävelin puiston pitkospuita pitkin ja olin yllättynyt, kuinka pieniltä ihmiset näyttivät suurimpien alppiruusujen vierellä. Osa alppiruusuista oli lähes kuusimetrisiä! Olin kuin alppiruusumetsässä. Mutta vanhimmat kasvit olikin istutettu jo 1975 eli 43 vuotta sitten. Oma alppiruusuni kun on vasta alle metrin korkuinen.

Yllätyin alppiruusujen korkeudesta. Ihmiset näyttivät niin pieniltä niiden rinnalla.

Oli myös vaikea uskoa olevansa mäntymetsässä ja suolla. Mielikuvat perinteisestä suomalaisesta maisemasta kun olivat aivan erilaiset kuin se, mitä ympärilläni sillä hetkellä näin. Mutta kasvaahan suomalainen versiokin alppiruususta eli suopursu juuri kostealla rämeellä tai suolla, kangasmetsässäkin. Niin äsken luin. Joten ympäristö alppiruusuille oli ehkä sittenkin aivan oikea.


Tämä näkymä ei näytä perinteiseltä suomalaiselta mäntymetsä- ja suomaisemalta. Mutta se on ihan oikea ja totta!

Viime vuonna alppiruusujen kukinta täällä oli ollut ylitsevuotavaa, joten tämän kesän kukinta jäi vaisummaksi. Myös omassa puutarhassanikin. Osa pensaista oli puistossa jo lähes kukkinut, osa oli vielä täydessä kukinnassa. Ja näkyipä nuppujakin. Tulin paikalle ilmeisesti viime hetkellä. Kukinta olisi pian ohitse.


Alppiruusupuistossa oli penkkejä siellä täällä, mutta ihmiset eivät joutaneet istumaan niillä. Oli kiire katsella ympärille.

Valkoisten alppiruusujen takana näkyy kerrostaloja. Paikka onkin keskellä kerrostaloaluetta. Mikä puisto alueen asukkailla!
Helsingin kaupungin rakennusviraston info-taulu suomalaisista alppiruusuista.

Todennäköisesti alppiruusu 'Mikkeli'. Mikkelillä on punaiset kukkanuput ja kukat vaalenevat vanhetessaan lähes valkoisiksi - ja se saattaa kasvaa jopa nelimetriseksi pensaaksi.


Mietin puistossa kävellessäni omaa puutarhaani ja haluani lisätä sinne kukkivia pensaita ja puita, ja vähentää samalla pikku hiljaa perennojen osuutta. Alppiruusut olisivat sellaisia. Kukkivia pensaita. Joten ostin valkokukkaisen 'P.M.A. Tigerstedtin eilen lauantaina ja istutin sen tontin reunalle mäntyjen, kuusten ja katajien luokse. Ikivihreiden kasvien eteen.


 Istutin alppiruusu P.M.A. Tigerstedtin mustikanvarpujen eteen puolivarjoisaan paikkaan kuusten, mäntyjen ja katajien väliin.

Kestää kuitenkin vielä kauan, ennen kuin omat alppiruusuni näyttävät yhtä hienoilta kuin täällä Alppiruusupuistossa. Mutta sanotaanhan, että vielä viimeisenäkin elonpäivänä kannattaa istuttaa puu. Tai soveltaen mikä muu kasvi tahansa. Kaikkea ei tehdä aina vain itseä varten, vaan myös niitä ihmisiä varten, jotka jäävät jälkeemme. Niin maailmaa rakennetaan. Kaikkia varten.


Kaksi kesykyyhkyä tuli nimensä mukaisesti aivan lähelleni Alppiruusupuistossa. Alppiruusupuisto ei ole vain ihmisiä varten, siellä oli myös paljon erilaisia lintuja. Ja enkä ihmettele, sillä mustikanvarpuja kasvoi alppiruusupuistoalueen ympärillä valtavasti. Ja mustikathan ovat monien lintujen herkkua.





Ja vielä kerran - kukkarunsautta.