Vanhat puut

On ollut aikoja, jolloin ikääntymisen tuomaa kokemusta ja viisautta on kunnioitettu ihmistenkin parissa. Tänä päivänä tilanne on usein toinen, ainakin täällä Suomessa. Mutta on vielä jotakin, jossa ikää ei katsota pahalla. Vanhat ja suuret, koko ikänsä valossa kasvaneet puut, ne herättävät arvostusta ja kunnioitusta. Aina.

Paavolan tammi Lohjalla on tällainen, esimerkki puusta, joka herättää suurta mielenkiintoa. Se on puuna kaunis ja sillä on tuuhea ja tasapainoinen latvusto. Se on kaiken kaikkiaan ilo silmälle. Ollut jo 300-400 vuotta. Paavolan tammea onkin sanottu Suomen kauneimmaksi puuksi.

Paavolan tammea oli katsomassa samaan aikaan kanssamme useampiakin ihmisiä ja kaikki halusivat ottaa tai otattaa kuvan itsestään puun edessä. Tässä yksi tyylinäyte. Voitonmerkki!

On hyvä, että metsässä kasvaa sekä vanhoja että nuoria puita. Yllätyin, kun näin, että Paavolan tammen vierelle on jätetty kasvamaan muutama nuorempi tammi. Sen jälkeläisiä, uskoisin. Tämä vanha tammi on monen nuoremman puun emopuu. Ja monen sellaisen, joka ei enää elä.

Paavolan tammen ympärille oli jätetty kasvamaan nuorempia tammia. Ne olivat emopuutaan korkeampia ja kapeampia - kuten niin moni ihmisjälkeläinenkin vanhempiaan. Huomaa, kuinka tammi kasvaa tukevasti pienellä kummulla. Kumpu on ilmeisesti ollut sille loistava paikka kasvaa. Ja Lohjan vesistöt tasaavat lämpötilaeroja ympäri vuoden.

Puiden salattu elämä -kirjan mukaan vanhat puut auttavat nuoria puita ravinnonsaannissa, sillä nuoret puut kasvavat usein emopuidensa alla varjossa, eivätkä saa niin paljon valoa yhteyttämiseen. Ja ne auttavat nimenomaan omia jälkeläisiään. Puutkin. Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. Ja on aivan uskomatonta, että se pätee puihinkin.

Sen lisäksi, että puut auttavat toisiaan ravinnonsaannissa, ne tekevät yhteistyö myös maassa olevan sienirihmaston kanssa. Sienirihmasto välittää ravintoa maaperästä puille ja puut antavat sokereita sienirihmastolle. Yhteistyötä, josta kaikki hyötyvät. 

Puut antavat ravintoa ja kommunikoivat toisilleen juurten välityksellä. Nänä kuusen komeat juuret on kuvattu Aulangon puistometsässä Hämeenlinnassa.

Kun vanha puu lopulta lahoaa ja kaatuu, nuoret puut alkavat kilvan kasvaa kohti valoa ja sitä parasta taivaspaikkaa, joka on juuri auennut. Kilpailu voi olla kovaakin, jossa nopein ja onnekkain voittaa. 

Sanoin myös onnekkain, sillä myös onnella on osuutensa asiaan. Salama saattaa iskeä puuhun tai myrskytuuli vaurioittaa sitä, jolloin taudinaiheuttajat pääsevät vahingoittamaan puuta. Kun toivotetaan onnea toiselle, sille on perusteet, eikä totta? Elämä on yllätyksiä täynnä, puullekin.

Tammen syksyisiä lehtiä. Maassa oli paljon tammenterhoja Lohjan tammilehdossa ja tämäkin tammi oli jo pudottanut terhonsa,  kuten näkyy. Vain kanta oli jäljellä. Tässä Paavolan tammen oksassa.

Viime syksynä eräänä pimeänä ja myrskyisänä iltana vaihdoimme poikani kanssa talvirenkaita autoomme, kun yhtäkkiä metsästä kuului valtava rysähdys ja sitten humahdus. Säikähdimme! Kauheata, mikä se oli!? 

Pienen hetken kuluttua tuli mieleeni puu, jota olin pari päivää aikaisemmin katsellut. Se oli pystyyn kuollut ja vinossa. Niin vinossa, että ajattelin se olevan vaarallinen kovalla tuulella tai lumikuorman alla. 

Ja tämä puuhan se oli sitten kaatunutkin. Rojahtanut ensin isoa koivua vasten, liukunut sen runkoa pitkin sivulle ja romahtanut maahan. Runko oli katkennut neljään osaan. Jo siitä ymmärsin, kuinka laho puu oli.

Paavolan tammen oksat olivat sammaleiset ja jäkäläiset. Eikä ihme, sillä tammi kasvaa kostessa lehtometsässä.

Päätin jättää puun siihen missä se oli, ravinnoksi metsän eläimille ja käpytikallemme, joka pikku metsässämme asustelee. Olkoon se kappale pientä aarniometsää tonttimme laidalla. Luonnon monimuotoisuutta lisäämässä.

Vieressä kasvaa toinenkin pystyyn kuollut puu, kuusi, jossa ei ole havun havua jäljellä ja kuorikin jo irtoilee. Mutta kuinka metsän eliöt ja eläimet rakastavatkaan sitä. Neljäsosa kaikista metsän asukeista käyttää lahopuita ravinnokseen, näin kuulin.

Sammaleiset ja kiemuraiset oksat ovat hyvin koristeelisia. Sammal pidättää kuitenkin kosteutta ja toimii kasvualustana monilla pikku ötököille ja viiruksille. Kukapa sitä lähtisi Paavolan tammen oksilta harjaamaan pois...

Sanotaan, että ihminen kasvaa lopulta aikuiseksi vasta, kun omat vahemmat ovat kuolleet. Puolisoni isä kuoli nyt menneenä torstaiaamuna kello 8. Hän ei vain jaksanut enää herätä, vaan yöuni vaihtui ikiuneen. Suru ja ikävä on suuri, kun suvun päämies on nyt poissa. 

Vaikka leski onkin vielä elossa, hänenkin voimansa alkavat olla jo vähissä. Meidän "lasten" ja lastenlasten - ja lastenlasten lapsienkin on jatkettava ja otettava enemmän vastuuta kaikesta. Suvun pitämisestä koossa ja yhdessä. Jatkettava hyväksi koettuja perinteitä.

Vajaata viikkoa aikaisemmin, kotimatkalla appiukkoa katsomasta, näin taivaalla sadepilvien keskellä sydämen muotoisen aukon. Aukon takaa näkyi sininen taivas. Silloin vielä uskoimme juhlivamme appiukkoni 90-vuotissyntymäpäiviä. Toisin kävi. Syntymäpäivän aikoihin onkin hautajaiset.

Vanhalla puullakin saattaa olla vain enää kanto ja juuret jäljellä, mutta omat jälkeläiset tai "ystävät" saattavat antaa sille ravintoa, niin että se pysyy elossa. Kantoon saattaa tulla jopa vuosirenkaita lisää. Pitkän aikaa. 

Onko tämä nyt sitä inhimillistämistä, josta valitetaan? Jotkut ovat sitä mieltä, ettei luontoa saisi inhimillistää. Miksei? Siinähän vain yritetään itsen kautta ymmärtää luontoa. 

Ja loppujen lopuksi, koostummehan aikalailla samoista aineksista. Synnymme kaikki, lisäännymme kaikki (lähes) ja kuolemme kaikki. Luonnossa. Elämän kiertokulku on kaikilla sama. 

Kauan sitten kaadetun puun kanto on yhä täynnä elämää. Sienet tekevät puiden kanssa yhteistyötä ja pienistä rei'istä päätellen, tässä kannossa asustelee myös pieniä metsän ötököitä.

Luonto on meille vielä monessa suhteessa tuntematon paikka, vaikka toisin moni luuleekin. Siksi sitä onkin hyvä tarkkailla ja yrittää ymmärtää. Ja on hyvä aloittaa vanhoista puista. Noista, jotka herättävät luontaista kunnioitusta muutenkin. 

Ja on hyvä, että näitä kunnioitusta herättäviä elementtejä luonnossa on paljon muitakin, sillä niin paljon olemme luontoa välinpitämättömästi tuhonneet. Ymmärtämättömyyttämme. Kunnioitus ja ihailu auttavat yrittämään. Ymmärtämisessä.

Kohdelkaamme vanhuksiammekin samalla kunnioituksella. He ovat arvokkaita ja tutustumisen arvoisia kohteita. Kuten luontokohteetkin. Vanhat puut esimerkiksi.

Vanhan ja suuren puun äärellä tuntee itsensä niin pieneksi. Miksi ihmiset haluavat tuntea itsensä välillä pieniksi? Me, maapallon valtiaat, jotka haluamme olla luomakunnan herroja? Kaiken yläpuolella. Kertokaapa minulle...

Vanha kuusimetsä

Edessäni aukeni yllättäen vanha kuusimetsä ja tunsin sen heti. Se henki minua vastaan joka puolelta: voima, vakavuus ja arvokkuus. 

Vanha kuusimetsä seisoo vakaasti paikoillaan

Metsikkö oli pienellä alueella, mutta suuret, järeät ja vakaasti paikoillaan seisovat kuusipuut saivat minut unohtamaan paikan koon. En halunnut vain kulkea nopeasti metsikön lävitse, vaan jäin paikalle katselemaan ympärilleni ja ihmettelemään näitä puita. Paikka oli kuin pienenpieni alue aarniometsää.

Metsikön lävitse kulki polku, jota seurailin. Polulla kiemurteli paikoittain paksuja, kiemuraisia kuusen juuria. Ne kulkivat polun pinnalla, levittäytyivät laajalle ja kasvoivat toisen puun juurien lomitse niin, ettei aina tiennyt, minkä puun juuri mikäkin oli.

Polku houkuttelee astumaan kuusimetsään

Peter Wohllebenin kirjassa Puiden salattu elämä kirjoitettiin, kuinka puut viestivät toisilleen juuristonsa avulla, joka muodostaa laajan verkoston eri puuyksilöiden välillä. Kuinka tieto kulkee puulta puulle, paitsi juuriston, myös sienirihmaston ja kemiallisten viestien avulla ilmateitse - hitaasti, mutta kuitenkin. 

Kuinka lajitovereita, sukulaispuita tai ystäväpuita suositaan ja autetaan, ja kuinka joku puu voi olla yksinäinen. Puu, joka ei saa apua keneltäkään, jota kukaan ei varoita tuholaishyönteisistä ja jolle kukaan ei jaa ravinteita, vaikka puu olisi niitä vailla. Ovatkohan nämä kuusipuut kaikki kanssakäymisessä keskenään?

Vanhalla kuusella on laaja pintajuuristo

Vanha kuusimetsä on yleensä paikkana hämärä. Paksut oksat neulasineen varjostavat paikkaa ympäri vuoden ja paikoitellen sellaisessa metsässä ei kasva  aluskasvillisuutta laisinkaan. Tämä on hoidetumpaa metsää, puita on harvennettu, joten valoa on päässyt maanpinnallekin. Sammalta kasvaa puiden tyvessä ja juurilla, mutta myös ruohikkoa ja risukkoakin. Tämä ei ole kuusimetsä synkimmillään.

Sammal viihtyy hyvin vanhassa kuusimetsässä

Tämän kuusikon ikää en tiedä enkä osaa arvata, mutta kuusen maanpäällinen runko voi elää satoja vuosia. Löysin artikkelin Tiede lehdestä, jossa kerrottiin maailman vanhimmasta kuusesta, jonka runko on iältään 600-vuotias, mutta jonka juuristo on iältään 9 550 vuotta.  Ihmeellistä! 

Maailma on ihmeellinen paikka - ainakin minulle. Kaikkea tällainen vanha pieni kuusikko saakin miettimään.


Suddenly I noticed to stand in front of an old spruce forest. Trees were big and old and I wanted to look at them more closely. The atmosphere was there like in a little primeval forest.

I read the book named The Hidden Life of Trees. It was written by Peter Wohlleben and he told that trees communicate with each other with the help of roots. For excample. The book was really interesting and if you have not read it, read it. It changes your way of thinking of trees and forests.

Have you ever heard how old is the world's oldest spruce tree? It lives in Sweden and it is 600 years old and its roots are 9 550 years old. It is difficult to believe, but it is true.

The world is amazing place, isn't it?