Puutarha vs. villi luonto

Eilen aurinko paistoi ja oli kesäisen lämmintä, kuten tänäänkin. Nautin puutarhassani olosta suunnattomasti ulkolintujen touhuja katsellen ja ympäriinsä kävellen.

Katselin, kuinka kuusitiaispariskunta valtasi linnunpönttömme ja vartioi tarkasti uutta reviiriään. Linnuillekin kelpaa rakennettu asunto, eikä haittaa vaikka käpytikkamme on vähän nakuttanut sen ulkopintaa.

Mutta jänisten talvenaikana järsimiä oksia tutkaillessani aloin miettiä puutarhan ja ns. villin luonnon suhdetta toisiinsa.

Sainpas sinut kiinni, itse teossa!! Minun norjanangervoni ovat jänisten suurta herkkua...

 

Huomasin, kuinka koko piha on täynnä jänisten papanoita. Mietinkin, riittäisiköhän tämä nurmikolle lannoitteeksi? Jos sitä ei haravoisi pois...

Olenpa tehnyt tästä aiheesta, puutarha vs. villi luonto, postausaihionkin joskus 1,5 vuotta sitten, mutten ole koskaan julkaissut sitä. Moni asia on sen aikaisista ajatuksista muuttunut ja se yllätti minut.
  

Ajatukset ja asenteet voivat muuttua.

Huomaamatta, hyvinkin lyhyessä ajassa. 

Kuuluin muutaman vuoden Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:hyn. Selailin tunnollisesti jäsenlehteä ja kävin kuuntelemassa muutaman kerran Finlandia-talolla luontokuvafestivaaleilla esitelmiä ja katselemassa upeita luontokuvia. 

Hämmentyneenä kuuntelin jääkarhujen kuvausretkistä Pohjoisnavalla, lintujen kuvausretkistä Lapissa pahimmalla pakkaskaudella sekä karhujen ja susien kuvausretkistä eri kuvauskojuilla. 

Kuva otettu Korkeasaaresta panssarilasin lävitse. Minun karhukuvani...

Minun valokuvissani ilves loikoilee auringonpaisteessa kivellä - jälleen  Korkeasaaressa. En ole koskaan nähnyt ilvestä luonnossa. Naapurin mies on.

Ihastuneena katselin varsinkin espanjalaisen luontokuvaajan Jose B. Ruizin upeita luontokuvia, jotka ylittivät todellisuuden rajan. Niissä oli uutta ulottuvuutta ja uutta merkitystä, joista pidin. Ne kuvat eivät olleet enää pelkästään luontokuvia, ne olivat taidetta.

Kun valokuvaaja tuo kuvaan jotakin lisää, 

mitä muut eivät näe, 

siitä tulee taidetta 

Sitten aloin miettiä suhdettani luontoon ja suhdettani puutarhaan, ja tajusin, että todellinen villi luonto on jopa pelottava.

Huomasin myös kuinka vähän samoilin isoissa metsissä, erämaista puhumattakaan. En edes uskalla lähteä minnekään pelkän kompassin kanssa, sillä minulta puuttuu tyystin suuntavaisto. Eksyn helposti kaikkialle. 

Enkä halua kyyristellä tuntikausia kameran kanssa missään kuvauskojussa tai muuallakaan. Se ei sovi minulle, se ei ole minun luontoni. Siksi erosin yhdistyksestä. Olen puutarhaihminen, selitin eroamistani. Pidän rakennetummasta ympäristöstä.

Parasta koskemattomassa luonnossa onkin se, ettei sille tarvitse tehdä mitään. Ei suunnitella, ei kitkeä eikä hoivata. Luonto on, se hoitaa itse itsensä. Silti viihdyn paremmin puutarhassa, jonka voin suunnitella mieleiseksini. Pidän siitä, että olen puutarhani luoja. Ja pidän siitä, että puutarhani on rajattu paikka: kappale turvallista luontoa minun, perheeni ja ystävieni käytössä.

Loistokärhö 'Jackmanii' on lempikärhöni. Kukkiessaan rungollisen siperinahernepensaan päällä, se näkyy sisälle ruokailutilaan. Mikä onkaan ihanampaa, kuin katsella noita sinivioletteja suuria kukkia syödessä.

Sitten tajusin, ettemme me ihmiset - tai osa meistä - ole mitenkään erilaisia tässä asiassa kuin monet eläimetkään. Eläimetkin rakentavat itselleen pesän kylmyyttä ja vihollista vastaan ja varastoivat ruokaa talven varalle.

Ja esimerkiksi muurahaiskeko pitää sisällään kokonaisen kehittyneen yhdyskunnan ja ne pitävät kirvoja "kotieläiminään", joita käyvät lypsämässä. Poikkeammeko tuossa asiassa niistä jotenkin kovin oleellisesti? 

Lypsäköön muurahaiset kirvojaan, mutta jos ne rupeavat vilistämään ruokalautastemme välissä, hermostun.  Meidän reviiri.

Oma tarpeeni rakentaa talo ja puutarha onkin vain normaalia toimintaa luonnossa. Järkevää toimintaa, sillä niin tekevät muutkin. Sekä eläimet että ihmiset. Luonnossa ja luonnostaan. En ehkä olekaan pilalle hemmoteltu ja luonnosta vieraantunut, vaan toimin kuten muutkin luonnossa. Omaksi ja läheisteni parhaaksi. Näin ajattelin silloin.

Mutta nyt, 1,5 vuotta myöhemmin, ajattelen jo hivenen toisin. Villi luonto kiehtoo ja uteliaisuus voittaa pelon. Pikkuhiljaa, askel askeleelta, huomaan matkaavani sieltä puutarhastani metsän puolelle, sinne villin luonnon puolelle. Sieltä on auennut kokonainen uusi maailma, enkä ole ottanut kuin vasta ensiaskeleita. 

Ja  kyllähän puutarhakin on osa sitä, villiä luontoa. Jatkuvalla työllä saamme sen pidettyä omassa hallinnassamme, omana reviirinämme.

Mutta jollemme huolehdi puutarhastamme, villi luonto valtaa sen takaisin alta aikayksikön. Maalta, ilmasta ja vesistöistä käsin kaikkialta. Ja siitä tulee jälleen osa sitä villiä luontoa. Joka ei meitä kaipaa.

 

Lumisessa Nuuksion kansallispuistossa

Täällä taas, Nuuksian kansallispuistossa. Jo toisen kerran parin viikon sisällä. 

Mutta haluan tutustua tähän paikkaan. Jo nyt talvella, kun on lunta ja kaunista - ja paikalla ei ole ruuhkaa. Tai niin ainakin luulin, sillä Haukka- ja Mustalammen lähiympäristö kuhisi ihmisiä. Ainakin nyt lauantai-iltapäivänä. 

Nuuksio on täynnä jyrkkiä ja korkeita kallioita - ja aarniometsää.

Mutta parasta oli, että sain puolisonikin innostumaan ja lähtemään mukaan, jättämään työasiat mielestään. Tekemään jotakin hauskaa, vain me kahdestaan. Sääkin oli kohtalainen, pakkasta noin -10 astetta eikä tuullut laisinkaan. Ei ainakaan metsässä.

Nostan puolisolleni hattua, että hän jaksoi rauhallisesti odotella, kun minä kahlasin jokaikisen puron varren luona ottamassa valokuvia.

Kaikki vesi ei ollut sulana tai lumena, vaan näin myös tällaisen jäävirran kalliolla.

Halusin lähteä kiertämään Punarinnankierrosta, joka on noin 2 km:n pituinen rengasreitti ja helppokulkuinen. 

Punarinnankierros on merkitty punaisella katkoviivalla ja Nahkiaispolku vihreillä pisteillä.

 

Kierros alkaa Haukkalammen parkkipaikan läheltä ja kulkee jonkin matkaa yhtäaikaa Haukan- ja Korpinkierrosreittien kanssa. Se erkanee omaksi reitikseen Mustalammen luona, ja suurin osa retkeilijöistä jäikin sen pohjoispuolella olevalle tulentekopaikalle viettämään aikaansa. Suoraan sanottuna lähes kaikki.

Mustalammen pohjoispuolelle, sen lasku-uoman luokse, on 1950-luvulla rakennettu betoninen pato. Sen ansiosta lammen vedenpinta kohosi yli 3 metriä ja soistuva lampi muuttui jälleen järvimäiseksi. Tässä yhteydessä lammen pohjalla ollut turve myös kohosi turvelautoiksi lammen pinnalle ja nimenomaan näistä lautoista lampi on tänä päivänä tunnettu.

Mustalampi padon sillalta katsottuna. Tästä Mustalammen pohjoispuolelta laskee pieni metsäpuro metsän lävitse Haukkalampeen.

Mutta me jatkoimme eteenpäin ja saimmekin aivan kahdestaan kulkea kierroksen loppuun. Ja lunta oli paljon, mutta vaikka reiteillä ei ole talvikunnossapitoa, siellä oli kävelty sen verran paljon, että polulla pystyi kävelemään vaivattomasti. Puut kuitenkin notkuivat tykkylumesta, varsinkin nuoret lehtipuut, jotka taipuivat jopa aivan maahan asti.

Tykkylumi taivuttelee nuoria lehtipuita.

Valklampi ja vastarannan kalliot.

Valklammen luona taivas aukeni ja saimme nauttia pienen hetken sinisestä taivaasta, kunnes pilvet taas peittivät sen. Aurinkokin paistoi männyn oksien lomitse. Kylläpä luonto helli meitä!

Pieneksi hetkeksi taivas aukeni ja näytti sinistä väriään.

Kevättalven aurinko meni juuri kevyen pilviharson taakse piiloon. Mutta sieltä se paistaa ja päivä pitenee - koko ajan.

Parkkipaikalle päästyämme houkuttelin puolisoni vielä lähtemään Nahkiaispolulle, joka kulkee osittain Myllypuron ja Haukkalammenpuron vartta pitkin. Sillä olen ihastunut noihin pieniin metsäpuroihin, jotka virtaavat tummina valkean lumen keskellä.

Tämä heijastus puron veden pinnasta ei ole Nahkiaispolun varrelta, vaan Mustalammen ja Haukkalammen väliltä.

Nahkiaispolku oli huomattavasti vaikeakulkuisempi kuin Punarinnankierros - sen suurten korkeuserojen vuoksi. Polku alkoikin heti parkkipaikalta kiipeämisellä jyrkkiä portaita ylos ja laskeutumalla sieltä alas syvälle laaksoon. Oli vaikea uskoa olevansa Suomessa, korkeuserot olivat niin suuret ja maisema jylhä. 

Tämä polku ei ollut tähän vuodenaikaan kaikkein suosituin, sillä polulla oli vain yhdet jalanjäljet ja nekin edellispäiväiset. Olin yllättynyt.

Maisemia Nahkiaispolun varrelta. Kaatuneet puut saavat jäädä aloilleen ja nuoret kuusen näreet kasvaa täyteen mittaansa. Näin metsä ennallistuu ja luonto monipuolistuu. Siihen tällä alueella pyritään.

Mutta tummavetisiä puroja en tällä reitillä nähnyt, sillä lumi peitti kaiken. Vain solinan kuulin parista paikkaa. Mutta reitti on hieno, varsinkin kesällä, uskoisin. Sillä tällä polulla voi nähdä, kuinka metsä ennallistuu ihmisten toimien jäljiltä. 

------------------------------------------------------------------------

"Metsä ei tarvitse ihmisen apua 
luonnontilan ennallistamisessa."


------------------------------------------------------------------------

Tuo on niin totta! Sen huomaa ihan kotipihallakin. Nahkiaispolun varrella onkin monta pientä kohdetaulua, josta saa tuosta prosessista tietoa. Tälle reitille pitää tulla ehdottomasti uudestaan kesäaikana!

Nahkiasipolun varrella on monta kohdetaulua, joissa kerrotaan, kuinka paikkaa ennallistetaan takaisin metsäksi. Ihmisapua kaivataan, onko sinulla aikaa?

Mikä yllätti minut Nuuksiossa? Hiljaisuus. Ei linnunlaulua, ei eläinten jälkiä kaikkialla metsässä. Vain yhdet jäniksen jäljet näin. 

Ja kotipihalla taas käy kova kuhina, lintulautojen luona. Siellä käy paitsi linnut, myös jäniksiä, naapurin kissa ja kun olimme tulleet Nuuksiasta kotia, näimme siellä ketun jäljet. Kettu oli kävellyt pihakäytävällä. 

Onko niin, että eläimet tajuavat talvella tulla ihmisasutuksen lähelle ruoan hakuun ja tuollaiset aarniometsät saavat ihan oikeasti nukkua talviuntaan? Ainakin kevääseen asti. Tiedä sitä...

Kotihalla ei ole koskaan hiljaista, sillä lintujen ruokintapaikalla on aina kuhinaa ja elämää.

Metsän parantava voima ja kävelemisen taito

Suomalaiset ovat aina tienneet, että metsä parantaa. Että metsä on turvapaikka. Muttei ehkä enää tänä päivänä, sillä kaupungistumisen myötä luontoyhteys on ohentunut ja jopa osittain unohtunut. 

Ja kaupungistuminen jatkuu edelleen ja sitä tarkoituksellisestikin suositaan, sillä se on tehokasta: ihmiset ovat palvelujen ja työpaikkojen lähellä. Lisäksi maailmalla on tarjolla niin paljon muutakin uutta ja mielenkiintoista tänä päivänä, ettei aika riitä kaikkeen. Kuten luonnossa samoilemiseen.

Onneksi metsään lähtemistä on tarkoituksella helpotettu tekemällä valmiita polkuja eri kohteisiin. Tässä polku Aulangon puistometsässä.

Ja sitten ilmestyy kirjoja, ulkomaisia ja kotimaisia, jotka herättävät. Luonto parantaa, se rentouttaa, niissä kerrotaan. Luonnossaolo lisää luovuutta ja onnellisuutta. Se kerrotaan meille kuin uutena asiana. Ihan kuin emme tietäisi sitä, tuota meille niin totta ja tuttua asiaa. Joillekin jopa vähän unohtunuttakin tosiasiaa. Minulle esimerkiksi.

Kuva oman tontin reunalta ensilumen aikaan, kun lumi oli kuorruttanut kaikki puut, isot ja pienet, ja varvut.  Lumisessa metsässä oli hauska kävellä, kaikessa rauhassa.

Vuosia sitten joskus hieman kyllästyin haja-asutusalueella asumiseen ja omassa puutarhassani ahertamiseen, ja lähdin silloin monesti Helsinkiin piristymään. Taidenäyttelyihin, kauppakierroksille ja kaikenmaailman kursseille, mitä tuo kaupunki vain pystyi tarjoamaan. Ja tarjontaahan oli paljon.

On tutkittu, että kaikkia ihmisiä luonto ei kosketa. Arviolta 15-20 % ihmisistä ei tunne saavansa luonnossa olosta mitään positiivisia kokemuksia. Metsässä on hyttysiä, ryteiköitä, karhuja ja susia, sinne eksyy ja pahimmassa tapauksessa sinne voi jopa kuolla. Lisäksi ulkona sataa vettä ja on usein kylmää. Vaatteetkin likaantuvat. Ja mitä siellä voisi tehdä? Istua kannonnokassa ja yrittää nauttia jonkun linnun laulusta, ja eiväthän linnut edes laula kuin kesän alussa.

Luonnossa voi tehdä muutakin kuin kävellä, esimerkiksi tässä nuori mies viettää aikaansa kalastellen. Ja hän näytti nauttivan olostaan suunnattomasti kevään ensi lämmössä.

Mutta suurin osa kokee luonnon elähdyttävänä paikkana. Ja varsinkin he, jotka ovat uupuneita, ahdistuneita tai masentuneita. Silloin luonnossaolo, jossakin itselle turvallisessa paikassa, voi tehdä ihmiselle hyvää. Se rauhoittaa, lisää vastustuskykyä ja parantaa, tekee ihmisestä luovemman, toimintakykyisemmän ja onnellisemman. Näin luin, kirjasta nimeltä Metsän parantava voima (Florence Williams).

Talvinen jokimaisema metsien ja peltojen keskellä iltapäivän auringonlasku aikaan. Jos tässä maisemassa kuljeskelu ei rauhoita, niin missä sitten.

Ja tähän on herätty monessa maassa. Esimerkiksi Japanissa on metsäkylpyperinteensä, jota pidetään normaalina ehkäisevänä lääketieteen hoitomuotona. Siellä kuljeskellaan metsässä, kirjoitetaan haikuja ja nuuhkitaan luonnon tuoksuja. Avataan aisteja luonnossa. 

Etelä-Koreassa oli viime vuonna kolme ns. parantavaa metsää, mutta niitä on tarkoitus perustaa aivan lähivuosina 34 lisää. Kaikkien suurimpien kaupunkien lähelle. 

Skotlannissa on hanke, Kansallinen kävelystrategia, jonka tarkoitus on kannustaa yhteisöjä hoitamaan merkittyjä luontopolkuja ja järjestämään terveyskävelyjä. Hallitus on siellä linjannut, että turvallisia metsäalueita on oltava korkeintaan 500 metrin päässä kotiovelta. Puita istutetaan kaikkialle.

Metsän parantava voima ja merkitys ihmisten hyvinvoinnille on siis todellakin ymmärretty. 

Monet vapaaehtoiset rakentavat ja pitävät huolta suomalaisistakin luontopoluista. Oletko tutkinut, missä on kotisi lähimmät kohteet? Tässä syksyinen Vantaanjoen luontopolku.

Nyt joulun alla on paljon ylimääräistä työtä ja muukin tehtävälista on itsellä vain kasvanut, joten en ole ehtinyt ja malttanut lähteä edes pienelle luontoretkelle pariin kolmeen viikkoon. Vanne on alkanut kiristyä pääni ympärillä, ja se alkaa näkyä ja tuntua olotilassa.  Alkaa ihan oikeasti ahdistamaan, joten on aika lähteä jonnekin metsään vain kuljeskelemaan ja viettämään aikaa. 

On siis aika lähteä kävelemään, vain samoilemaan jonnekin.

"Parempaa kuin käveleminen ei ole keksittykään, jos haluaa mennä hiljempaa", sanoi ranskalaistutkija, kirjailija ja filosofi Frédéric Gros teoksessaan Kävelyn filosofia. 
"Kaikki todella suuret ajatukset syntyvät kävellen", kirjoitti Friedrich Nietzsche.
Henry Thoreau taas kirjoitti esseessään Kävelemisen taito: "Käveleminen, josta minä puhun, ei muistuta lainkaan niin kutsuttua liikunnan harjoitusta ... vaan on päivän tehtävä ja seikkailu."

Siis käveleminen metsässä, ja muuallakin luonnossa, paitsi rauhoittaa myös aktivoi, kuten herrat edellä totesivat.

Aavasaksan kansallismaisemassa samoileminen lämpimänä kesäpäivänä oli silkkaa nautintoa. Mäntyjä ja kiviä, kalliota - ja joki. Ja näköala. Ja ja...

Olen huomannut, että on kaksi erilaista tapaa kävellä luonnossa niin, että se rentouttaa. Ainakin itseäni. Ja nyt en puhu kuntokävelystä älykellon ja askelmittarin kanssa. En mistään tavoitteellisesta toiminnasta. Mutta rauhoittuakseen kannattaa mennä metsään yksinään, silloin siitä saa kaikkein eniten irti, kun ei tarvitse keskittyä toiseen ihmiseen. Näin luin ja näin olen sen myös itse kokenut käytännössä.


1. tapa: tarkkaavaisuus kohdistuu ympäristöön

Luontoon voi lähteä vain samoilemaan. Kävellä vain kaikessa rauhassa ilman aikarajaa paikassa, jonka kokee turvalliseksi ja inspiroivaksi, ja keskittyä tarkkailemaan ympäristöä. 

Kun astut polulle, et voi koskaan tietää, minne se sinut vie.

Metsässä voi katsella, kun lintu lehahtaa lentoon, kuinka perhonen imee mettä kukasta tai ampiainen touhuaa kukan terälehtiin kaivautuneena. Kuulla, kun polun toisella puolella kuuluu hermostunutta liikehdintää ja miettiä, kumpi siellä on, kauris vai hirvi. Katsella kuinka niittykukat availevat nuppujaan tai lopettavat kukintaansa. Tai talvella, kuinka lumi kimmeltää tai kuinka kuura peittää kaiken. 

Kuva ei ole aivan tarkka, mutta tällainen lintu tuli vastaan Koskikaran luontopolulla. Käpylintu vai jokin muu... Se herätti kuitenkin huomioni hehkuvan punaisella värillään, jota ei kovin usein lintumaailmassa täällä näe.

Kumpi tarkkailee, minä vai perhonen? Molemmat ihmettelemme toisiamme.

Tämä tarkkaileminen tapahtuu aivan huomaamatta ja automaattisesti, ja vie huomion omista asioista pois. Samalla lailla kuin lapselle näyttäisi jotakin kiinnostavaa, että hän lopettaisi itkemisen. Unohtaisi sen, syyn itkuun. Tällä lailla pääsee eroon kielteisistä ajatuksista, niiden märehtimisestä, ja alkaa nähdä maailman parempana paikkana.

2. tapa: tarkkaavaisuus kohdistuu omaan itseen

Voi lähteä kaikessa rauhassa kävelemään tuttua, turvallista polkua, pitkospuita tai tietä pitkin luontoon, ja kävellä vain eteenpäin. Kun kävelee valmista ja tuttua reittiä pitkin, ajatukset vaeltelevat asiasta toiseen kaikessa rauhassa ja kääntyvät jossakin vaiheessa sisäänpäin. 

Koskikaran luontopolun pitkospuut. Kun on ensin pari tuntia valokuvannut Myllykoskea ja sen ympöristöä, ja sitten lähtee kävelemään loputtomilta tuntuvia pitkospuita pitkin joenvarren metsässä, aika pysähtyy. Kaikki hiljenee.

Mieleen nousee kaikenlaista ja siinä kävellessä löytyy moneen asiaan erilaisia ratkaisuja. Tai asiat saavat vain oikeat mittasuhteet, mikä on hyvin tärkeätä. Tiedäthän sanonnan, kuinka tehdä kärpäsestä härkänen? Ei ne omat asiat ehkä olekaan niin valtavia kuin on luullut. Siellä luonnossa kun tuntee itsensä niin pieneksi, vain osaksi suurempaa kokonaisuutta. 

Kuinka pieneksi sitä itsensä tunteekaan metsän keskellä.

Niin tai näin, on tärkeätä kuunnella omaa itseä. Jos haluaa energiaa ja säpinää ympärilleen, silloin pitää tehdä jotakin sellaista, mikä vaikuttaa itseen niin. Jos haluaa rauhoittua, vähentää stressiä, ja sitä kautta saada uutta energiaa ja suuntaa asioihinsa tai elämäänsä, sitä voi saada erilaisilla luontokokemuksilla. 

Suomessa jos missä, on valtavasti kesämökkejä järvien rannoilla. Ilta-auringon valossa järvelle katselu tekee monen onnelliseksi. Tärkeimmät luontoelementit ovat paitsi puut, myös vesi. Tässä molemmat.

Nyt lauantaina oli yllättäen Helsingin Sanomissa jouluaiheinen juttu aineettomista joululahjoista: hieronnoista, laulutunneista, teatterilipuista. Ja lopuksi todettiin, että jos rahat ovat vähissä, luontoretkikin on hyvä. ????? Olin ällistynyt. Kuinka halventavaa! Minä en mene luontoon ja metsään siksi, ettei minulla olisi muuhun rahaa, vaan luonnon itsensä vuoksi.  

Suuret ja vanhat kuuset luontopolun molemmilla puolilla. Kaikkien ulottuvilla.

Mutta on hyvä, että täällä Suomessa metsissä kuljeskelu ja luontoretkeily on mahdollista kaikille jokamiehenoikeuksien vuoksi, kuten muissakin Pohjoismaissa ja Skotlannissa. Siihen voi käyttää enemmän tai vähemmän aikaa ja rahaa omien tarpeidensa ja halunsa mukaan, mutta sitä mahdollisuutta ei pidä aliarvostaa. Vain sen takia, että se on kaikille mahdollista.

Ja metsäähän Suomessa riittää.

Ja se on hieno asia. Miksemme käyttäisi sitä hyväksi, metsän parantavaa voimaa.

Metsätien molemmin puolin kasvaa valkovuokkoja ja puiden lehdet ovat jo hiirenkorvilla. Aurinko paistaa ja on kevään ensimmäinen lämmin päivä. On kaiken uuden aika. Metsässäkin. Joka ikinen vuosi.

Keväinen valkovuokko

Aulanko - ja neljä vuodenaikaa

Tarvitsin irtiottoa arjesta, joten kaivoin reppuni esille, laitoin mukaan eväät ja kamerani - ja lähdin Aulangolle, Hämeenlinnaan.

Oli marraskuu, taivas oli paksussa pilvessä, joten oli hämärää. Edellispäivän kosteus oli kuitenkin muuttunut huurteeksi lehtipuiden ja pensaiden oksille, ja se ilahdutti, kun lunta ei vielä ollut satanut. 



Kuva otettu alemmalta näköalatasanteelta...

Yllätyin, että sekä Joutsenlampi että Metsälampi olivat jäässä, vaikka Aulangonjärvi olikin aivan sula. Jää näytti kutsuvalta ja eräs vastaantulija jo ääneen unelmoi luistelemisesta siellä. Mutta tiesimme molemmat, ettei jää vielä kantaisi, vaikka vahvalta näyttikin. 

Metsälampi oli jäässä ja houkutteli luistelemaan. Tämä olisi upea luistelupaikka, eikö totta?  Takana Ruusulaakson huvimaja.

Siellä Aulangon kävelyreiteillä kävellessäni kaivoin muistojen arkkuni esille, pengoin sieltä ne kauneimmat hetket kuluneen vuoden ajalta, jolloin olin tutustunut itselleni uuteen paikkaan. Joka vuodenajalta, syksystä seuraavaan kesään.  

Sillä jokin tässä paikassa viehätti minua. Ihan kuin luonto ympärilläni olisi puhunut minulle: "Katso kuinka kaunista täällä on!" Ja olin sen kanssa samaa mieltä.

Syksyllä 26.09.2017 Joutsenlammella

Alkutalvella 22.11.2017 samassa paikassa.

Aikaisin keväällä 18.04.2018

Alkukesällä 28.05.2018

Viime syksynä hurautin autollani ensimmäisen kerran Aulangolle ja ihastuin paikkaan ikihyväksi. Oli tiistai-iltapäivä, joten paikalla ei koko päivänä ollut kuin muutama ihminen. 

Tähän tupsahdin, vähän yli vuosi sitten, Joutsenlammen rannalle.

Ruska oli silloin kauneimmillaan, kun pysähdyin Joutsenlammen rantaan ensi kertaa ihmettelemään maisemaa. Sorsaparvi tuli minua heti tervehtimään ja vanhempi tuntematon nainen juttelemaan kanssani. 

Olin unohtanut jotakin tärkeätä - lintujen ruokinnan. Sydäntäni särki näiden toiveikkaiden katseiden vuoksi...

Lähdin kävelemään metsäpolkua pitkin Joutsenlammelta Metsälammelle ja sieltä näköalatornille ja portaita alas Karhuluolalle. Aulangon keskeisille paikoille ja nähtävyyksille.

Metsälampi ja Ruusulaakson huvimaja.

Portaat Karhuluolalle ja Aulangonjärven rannalla, 322 porrasta. Onneksi matkalla on näköalatasanteita (levähdyspaikkoja:)).

Karhuluola ja portaikko ylös näköalapaikalle

Tulin alkutalvella tänne uudestaan, kun lunta oli satanut maahan. Sitä ei ollut tullut paljoa, mutta paikka näytti heti aivan toiselta. Taianomaiselta, sadunomaiselta. Olin taas ihastuksesta mykkänä.

Metsälampi

Metsälampi toiselta suunnalta.

Tulin uudestaan keskitalvella, kun lunta oli enemmän ja se peitti kuusen oksatkin taideteoksiksi. Silloin, talvella, kuusipuu pääsi oikeuksiinsa. Ei ihme, että se on talvipuu, joulupuu. 

Kuusi talviasussaan aivan kuin odottaa lahjapinoa juurelleen, eikö totta?

Edellisenä yönä oli satanut räntää ja kaikki puut olivat peittyneet valkoiseen huntuun. Jokaikinen oksa jokaikisessä puussa ja pensaassa. Valoisuus oli huikaisevaa. 

Voiko metsä näyttää tällaiselta...

Kävelin sen valkoisuuden ja hiljaisuuden keskellä näköalatornille asti ja kiipesin sen alimmalle tasanteelle katselemaan maisemia. Tornin yläosa oli kiinni, sillä oli talviaika.

Huurteinen näköalatorni

Taivaalla oli paksu pilvipeite ja kun päivä alkoi hämärtyä, näytti kuin pilvet yhtyisivät maahan. Sininen hämärä peitti taivaanrannan ja kaikkialla huokui rauha, kun koko maailma näytti nukkuvan. 

Sininen hetki näköalatornista

Palatessani autolle näin Metsälammen rannalla, yllättäen, kolme pientä metsäkaurista kävelemässä ja etsimässä syötävää. Olin haltioissani!

Kauriit uskaltautuivat päivän hämärtyessä lammen rannalle. Kävelivät siinä pienen hetken, säikähtivät jotakin ja loikkivat takaisin metsään.

Seuraavan kerran tulin Aulangolle vasta keväällä, huhtikuussa. Lammet olivat vielä jäässä, eikä muuttolintuja vielä näkynyt, vaikka olin toivonut sitä. Vain pari kalalokkia kinasteli jäällä. 

Mutta metsässä kasvoi jo sinivuokkoja ja lumikelloja - ja sitruuna- ja herukkaperhosia lenteli lampien ympärillä. Luonto oli heräilemässä.

Herukkaperhonen koivun rungolla - ihmettelemässä kameran suurta silmää.

Sinivuokkoja oli kaikkialla, myös vaaleanpunaisia.

Alkukesällä taas, aivan toukokuun lopulla, kasvoi kaikkialla niittykukkia: metsäkurjenpolvia, heinätähtimöitä, lemmikkejä.... Kukkalajeja oli loputon virta. 

Metsäkurjenpolvi on lempikukkani.

Ja lampien rannoilla lokkiemot hautoivat muniaan ja telkkäemo poikasineen uiskenteli vedessä. Sinisorsapari kierteli lampea ympäriinsä. Eivätkä ne pelänneet katselijaa, koska olivat niin tottuneet ohikulkijoihin.

Hautova lokkiemo ei hievahtanutkaan, vaikka kävelin ohitse ja otin valokuvan.

Oikea lokkiyhdyskunta Metsälammen tekosaarella. Huomaa pieni telkän poikanen uiskentelemassa yksinään vasemmalla...

Telkänpoikanen odottelemassa emoa ja sisaruksiaan rannalta. Poikue emoineen oli ollut päiväunilla.

Nyt, marraskuun lopulla, lammilla ei näkynyt linnun lintua, ne olivat muuttaneet muualle, sulan veden alueelle. Niittykukatkin nukkuivat talviuntaan herätäkseen taas ensi keväänä ja kesänä uuteen loistoonsa. 

Käkkäräiset rantapuut ovat lehdettömänäkin hyvin koristeellisia. Nyt marraskuussa.

Mutta kesällä ... kaikki näyttää aivan toiselta.

Kesä-heinä-elokuussa en käynyt Aulangolla laisinkaan. Miksen? Siihen ei ole mitään erikoista syytä, oli vain niin paljon muita paikkoja, joissa kävin. Ehkäpä ensi kesänä. Ja kierrän sitten sen Aulangonjärvenkin...