Nuuksion Nahkiaispolulla, sen purolaaksossa ja kallion rinteillä

Kävin talvella Nuuksion Nahkiaspolulla ja jo silloin päätin, että sinne on päästävä uudestaan - sekä tulevana keväänä että keskikesällä. Katselemaan ja seuraamaan vanhan metsätilan muodonmuutosta maatilasta takaisin metsäksi jälleen, ja kuuntelemaan metsäpuron solinaa. Sillä talvella vain kuulin tuon puron lirinän paksun lumikerroksen alta enkä nähnyt itse purosta vilaustakaan. Ja se harmitti.

Metsäpuro

Joten lähdimme puolisoni kanssa Nuuksioon, vaikkakin aivan liian myöhään iltapäivällä, sillä lumisade oli jo alkanut ja lämpötilakin laskenut sen myötä + 0,5 asteeseen. Mutta molemmilla oli ollut aamupäivällä muita asioita hoidettavanaan, vaikka aurinko paistoi ja ilma olisi ollut täydellinen pikku retkelle. Mutta elämä on välillä sellaista, velvollisuudet on joskus hoidettava ensin.

Lähdimme siis kiertämään Nahkiaispolkua nousemalla aluksi pitkän pitkiä portaita ylös kivistä mäkeä. Tämä maisema on viehättänyt minua heti alusta alkaen, sillä näin jyrkkiä korkeuseroja ei ole ihan joka puolella Suomea. 

Todellakin, korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Ja metsä, ja maisema siellä, se saa  täällä kaikessa rauhassa ennallistua takaisin luonnonmukaiseksi sekametsäksi. Se on tämän alueen tarkoitus. 

Tämä metsä ei tunnu todelliselta.

Ja se on kuitenkin totta, kuten kuvista voi nähdä.

Ja ne korkeimmat ja kivisimmät kalliot ovatkin jo heti reitin alkupuolella. Ne, jotka ovat täysin peittyneet sammaliin. En ole missään nähnyt vastaavaa, vain satukirjoissa. Täältäkö se esimerkki ja malli on saatu, Nuuksion Nahkiaispolulta?:))

Nahkiaispolun sammaleisia kalliota. Aikaisin keväällä.

Toinen itseäni viehättävä kohde on tuo metsäpuro, joka inspiroi minua. Varsinkin talvella, kun maa oli valkoisessa lumessa, tummana virtaava pieni puro oli hyvin kiehtova. 

Puro on itsessään pieni ja matalavesinen, ja se kiemurtelee siellä täällä kaatuneiden puunrunkojen ja oksien alla, vaivattomasti kivien välistä. Se saa nykyisin vapaasti etsiä uomaansa, aivan sellaiseksi kuin se itse haluaa. Ihan kuin se olisi itsenäinen, elävä olento. Ehkäpä se onkin. 

Aina ei ole ollut niin. Puroa on yritetty ohjailla ja kahlita, muuttaa jopa lohialtaaksi aikoinaan. Muttei onneksi enää.

Kivet hidastavat veden virtausta ja luovat otolliset olosuhteet mm. sudenkorennon toukille ja purotaimenelle. Näin luin opastaulusta.

Metsäpuro saa tätä nykyä kiemurrella kuinka haluaa.

Ja se veden solinan ääni, se on jotakin, mitä kaipaisin omalle pihallenikin. Kuuntele vaikka...

Kesällä tulen tänne uudestaan, kun niittykukat kukkivat, päätin. Kävelen metsäniityllä, jossa on aikoinaan ollut Purola -niminen maatila. Se ei ole vielä täysin metsittynyt, vaan on edelleen avoin tila keskellä metsää. Tulen katsomaan, kumpi siellä voittaa: lupiini vai hirvenkello. 

Kyllähän tuolla niityllä kasvoi nytkin kukkia, mutta kevätkukkia: sini- ja valkovuokkoja. Koska oli kylmä ja juuri oli satanut luntakin, kukat olivat lähes kiinni ja ne nuokkuivat kylmät vesipisarat terälehdillään. Vuokkoja tuskin näki, mutta onneksi puolisoni kulki silmät avoinna ja hän minulle niitä osoitteli. Hyvä, että mukana on kahdet silmät, sillä näin me näemme yhdessä enemmän.

Sinivuokot kiinnittivät heti puolisoni huomion.

Mutta sitten keskikesällä keskityn tutkiskelemaan enemmän noita niittykukkia ja perhosia ym., joita tuolla niityllä ja metsäpuron varrella kasvaa ja elelee. Mutta siitä teen sitten eri postauksen.

Valkovuokkoja