Sateenkaaren sisässä

 

Olen ollut ihan oikean sateenkaaren sisässä, sen päässä. Uskotko sen? Minäkin uskoin niin - todella pitkään.

Parikymmentä vuotta sitten, kun lapset olivat pieniä, olimme autoajelulla Keravalla. Oli kesä ja sateista, mutta sateen loputtua aurinko alkoi jälleen paistaa. 

Silloin näimme tien vieressä pellolla sateenkaaren, joka liikkui. Seurasimme, kuinka sen pää tuli tien päälle edessämme, se läheni ja läheni, kunnes se osui automme konepellin päälle. Olimme innoissamme, sillä sanotaanhan, ettei sateenkaaren päätä saa kiinni. Niin kerroin lapsillemmekin. Mutta se ei ollutkaan totta, sillä sateenkaaren pää nousi konepelliltä etuikkunaan ja sitten koko auton päälle. 

___________________________________

Hetki oli ikimuistoinen: 

olimme sateenkaaren sisässä.

___________________________________

 

Sanotaan, että sateenkaaren päästä voi löytää aarteen, arkun kultarahoja. Mutta missä se aarrearkku nyt oli? Olisin kaivannut niitä kultarahoja silloin, asuntovelallisena, kun käyttörahat olivat aina vähissä. 

Kun sitä maallista mammonaa ei ollut heti näkyvissä, selitin itselleni, että ehkäpä se aarre olikin perheeni. Perheeni, joka toi elämääni niin paljon uusia asioita. Eikö sekin ole eräänlaista rikkautta?! 

Näin onnellisena luulottelin itselleni ainakin parikymmentä vuotta, kunnes...

Kunnes luulin näkeväni sateenkaaren Kuun ympärillä ja etsin siitä tietoa Ursan eli tähtiteteellisen yhdistyksen sivuita. Sieltä sitten luin, ettei varsinainen sateenkaari liiku, vaikka joku niin väittäisikin. Sateenkaaren lisäksi on olemassa ns. heijastussateenkaari, ja tämä heijastuskaari voi sitten heijastua paikasta toiseen. 

Tällaisen liikkuvan heijastussateenkaaren näin pellolla myös pari-kolme kesää sitten Nurmijärvellä ja olisin halunnut pysähtyä sitä kuvaamaan. Mutta ajoin silloin ruuhka-aikana moottoritiellä eikä ollut mahdollista parkkeerata autoa tien varteen. 

Mikä on sitten heijastussateenkaari?

Normaali sateenkaari saa suoraan valonsa Auringosta (tai Kuusta), mutta heijastussateenkaarella on toinenkin valonlähde. Ensimmäisellä autoreissulla ajoimme Keravalla, aivan Keravanjärven rannan lähellä, ja toisella kertaa ajoin Nurmijärvellä aivan Vantaanjoen lähellä, Myllykosken tienoilla. 

Eli auringonvalo heijastui veden pinnasta ilmassa oleviin pieniin pisaroihin. Ja koska veden pinta liikehtii, aaltoilee ja virtaa, koskessa kuohuukin, valon heijastus muuttuu ja liikkuu - ja saa heijastussateenkaarenkin liikkumaan. Näin olen asian ymmärtänyt.

Olimme siis parikymmentä vuotta sitten heijastussateenkaaren sisässä.

Mutta oliko tuosta feikkikokemuksesta varsinaisesti mitään haittaa? Olinhan onnellinen asiasta parikymmentä vuotta - jotakin niin pyhää kokeneena - ja onhan sekin myönteinen asia, eikö totta? 

 

 

 

 

Mitä hienoa voisi vielä kokea sateenkaarien osalta? Sellaista, mikä ylittäisi aikaisemmat kokemukset?

Yllättäen luin, että sateenkaari on aina täysi ympyrä, mutta osa siitä jää yleensä piiloon horisontin taakse. Mutta on hetkiä, jolloin sateenkaaren voi nähdä täytenä ympyränä. 

Eli seuraavan kerran sateen loppuessa, kun sinäkin ihailet laskevan auringon viime säteitä ollessasi korkealla vuorella tai lentokoneessa,  käännä katseesi selkäsi taakse, sillä sateenkaari näkyy aina vastakkaisella puolella Aurinkoa, ja voit nähdä yllättäen sateenkaaren, joka muodostaa täyden ympyrän. 

Sellaisen haluaisin vielä nähdä itsekin - joku päivä... 

Sateenkaarikuu vai Kuun kehät

"Hei, tule katsomaan! Kuun ympärillä on mahtava valokehä", puolisoni huudahti. Niin tohkeissaan hän oli, että nousin sohvalta, lempipaikaltani, ja lähdin ulos kylmään ja pimeään.

"Tänne autotallin taakse, täältä näkee paremmin". Ja näkyihän se, täysikuu taivaalla. Ja kuun ympärillä oli todellakin valokehä, sellainen, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Kuun ympärillä oli kuin sateenkaari. Voiko tämä olla tottakaan...

Kuun kehät 30.10.2020 kello 21.41

 

Yksi pojistanikin tuli taskulamppu mukanaan, pimeää kun oli, ja kun hän sillä valaisi ilmaa, syy sateenkaareen mielestäni löytyi. Vaikkei satanut, ilma oli täynnä pienen pieniä vesipisaroita. Ja näistä vesipisaroista taittui ja heijastui valo, joka hajosi spektrin eri väreihin Kuun ympärille. Näin ajattelin ja selitin ilmiötä itselleni.

 

Mutta oliko kyse sittenkään sateenkaaresta Kuun ympärillä vai oliko kyse halosta tai kuun kehistä, koronasta?  Kun selasin nettiä, huomasin, että ihmiset kaikkialla maailmassa olivat yhtä hämmentyneitä tästä luonnonilmiöstä. 

Niin paljon kuin ilahduinkaan ajatuksesta nähdä Kuun sateenkaari (niitäkin on, muttei Kuun ympärillä), on pakko taipua ajatukseen, että ilmiöstä on kyse Kuun kehistä. Niin samalaisia kuvia löytyi Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan sivuilta. Tässä tapauksessa Kuun kaksois- tai kolmoiskehistä, koska värit toistuvat useampaan kertaan, jossa punainen väri on aina kehän uloin väri.

Kuvaa on voimakkaasti muokattu, että kehät näkyisivät paremmin. Sisintä osaa on tummennettu ja uloimpia kerroksia ja taivasta vaalennettu. Kuvasta näkyy vielä yksi, hyvin himmeä värikehä lisää kaikkein uloimpana Kuusta, kun oikein tarkasti katsoo.

 

Mistä tämä taivaanilmiö sitten saa oikein alkunsa?

 

Luin, että Kuun ympärillä on yläpilviä, jotka ovat niin harvoja, että ne päästävät läpi Kuun valoa. Kuusta tuleva valo siroaa pilvien pienenpienistä jääkiteissä, ja tulos näkyy värillisenä kehänä tai kehinä. Kehän värit toistuvat aina samassa järjestyksessä, mutta kehän ulkoreuna on aina punainen ja sisäreuna sininen. Ja mitä ulommaksi mennään sitä himmeämpinä kehien värit näkyvät. 

 

Kehien kirkkaus ja värikkyys vaihtelevat riippuen jääkiteiden määrästä ja koosta, ja niin tapahtui minunkin ihmetellessäni kehää. Luulin välillä, että kehät katoaisivat kokonaan, kun otin niistä valokuvia, ja sitten ne yhtäkkiä palasivatkin ja kirkastuivat jälleen.

 

Sanotaan, että avaruus on kylmä paikka. Mutta kun sen upeita ilmiöitä katselee, ne herättävät valtavaa ihmetystä, innostusta ja iloa. Kyllä maailma on ihmeellinen paikka...

Suomiehen luontopolku sijaitsee hiekkakuopalla

Voitko kuvitella, että hiekkakuopalle on rakennettu luontopolku, ja että siellä käy ihmisiä ulkomailta asti? 

Suomiehen luontopolku on sellainen, entiselle soranottopaikalle rakennettu, aluetta kauniisti ennallistaen. Ja paikka on erilainen, sillä se on täynnä ympäristötaideteoksia, mikä oli hauska yllätys. Myös luonnon muovaamat merenrantakivikot ja supat ovat paikan nähtävyyksiä.

Lähdin puolisoni kanssa alueelle sunnuntaiaamuna, jotta ehtisimme paikalle ennen ihmispaljoutta. Olin nimittäin kuullut, että pienellä parkkipaikalla on ollut välillä ruuhkaa ja vapaista autopaikoista pulaa. 

Aurinko paahtoi, ilma oli tuuleton ja lämpö nousi nopeasti hellelukemiin. Odotettavissa olisi siis hyvin kokonaisvaltainen luontokokemus, kuin hiekka-aavikolla olisi ollut. 

Tiesin ennestään, että alueelle oli rakennettu risuaitoja, mutta ympäristötaideteokset ja lahopuualueet yllättivät.

Tämä ympäristötaideteos on nimeltään Mennyttä aikaa etsimässä, ja sen on suunnitellut biodiversiteettiasiantuntija Riku Lumiaro.

Onko sinulla luurankoja kaapissa, jossakin menneisyydessäsi?

Kun ensimmäiset kivirakennelmat näkyivät, suuntasimme heti sinne niitä ihmettelemään: isoja kiviä, vanhoja ikkunapuitteita, heinäseipäitä - ja luita. En heti edes ymmärtänyt, että kyse oli kivilabyrintistä, sillä malttamattomana katse etsiytyi jo seuraavaan kohteeseen eli ylöspäin käännettyihin puun runkoihin juurakoineen. Ne seisoivat hieman etäänpänä vakaana mäen päällä kuin toteemit ikään.

Siellä puunrunkojen luona kun katseli alaspäin, eteen aukeni vähän toisenlainen maisema kuin yleensä luontopoluilla. Entinen soranottopaikka on 80 hehtaarin kokoinen avara alue, joten mäen päältä näki etäälle ja moneen suuntaan.

Ylöspäin käännetty puunrunko juurineen on osa paikan lahopuualuetta.

Suomiehen soranottopaikan toiminta lopetettiin jo vuonna 2014, jonka jälkeen alueelle tehtiin jälkihoitosuunnitelma. Alueelle päätettiin rakentaa luontopolku, jossa paikalliset - ja selvästi muutkin - voisivat ulkoilla ja viettää vapaa-aikaansa samalla seuraten kuinka luonto ennallistuu vuosien myötä.

Paikalla kannattaakin käydä lähivuosina, jos haluaa vielä käyskennellä aavikkomaisessa ympäristössä. Näin 10 senttisen kuusenalun kasvavan puhtaassa hiekkarinteessä ja vihreitä lehtipuiden alkuja oli kaikkialla. Männyntaimia oli istutettu paikoittain laajoille alueille. Nyt maanpintaa peitti lähes kauttaaltaan ohut sammalkerros, joka näillä helteillä oli rutikuivaa ja lepotilassa, mutta joka sateella saisi jälleen hehkuvan vihreän värinsä takaisin.

Ensimmäiseltä pysähdyspaikalta jatkoimme kävelyä eteenpäin ja tulimme kukkakedolle. Sen paras kukinta-aika oli ikävä kyllä jo mennyt, olihan jo elokuun puoliväli. Paikalle oli kylvetty paahdetta kestäviä lajeja kuten päivänkakkaroita, kangasajuruohoja ja kissankäpäliä, jotka houkuttelivat luokseen perhosia ja muita pölyttäjiä. 

 

Pikkukultasiipi päivänkakkaralla

Kimalainen etsii mettä nurmikaunokin kukasta

Hiekkakuopan pohjalla oli kuitenkin jo tukahduttavan kuuma, hiki alkoi virrata ja vesi väheni uhkaavasti juomapulloissa. Varjoa ei ollut missään ja Jättiläisen jalanjälki-teoksen luona päätimme kiivetä ylös rinteessä olevaa polkua metsän siimekseen, jotta pääsisimme varjoon ja jotta näkisimme taideteoksen ylhäältä käsin.

 

Tässä se on, kuvatuin paikka Suomiehen luontopolulla. Teos on maisema-arkkitehti Vilma Pylkön suunnittelema, ja se on nimeltään Jätin jalanjälki.

 

Olipa ihana astua metsän hämärään!! 

Ilma oli siellä paljon viileämpää ja kosteampaa, ja sitä oli paljon helpompi hengittää. Tämän takia täytyy maailmassa olla metsiä, pohdimme. Metsät tasaavat lämpötilaeroja ja pidättävät kosteutta. 

Ylhäällä oli näköalapaikalla Info-taulu, jossa kysyttiin, olinko hengästynyt kiivettyäni rinteen harjalle? Sitten taulussa kehotettiin pysähtymään, hengittämään syvään antaen katseen samalla vaellella rauhoittavassa maisemassa.  

 

Niin siis teimme. 

Koska istuinpenkkejä ei ollut missään, seisoimme ylhäällä katsellen avaraa maisemaa ja Jättiläisen jalanjälkeä, ja mietimme nimen syntyä. Mikähän tarina nimen takana oli?

Jätin jalanjälki ja tie. Nyt vasta ymmärsin syyn, mksi tiellä oli käytetty tummanharmaata kivituhkaa. Kyse on laajemmasta ympäristötaideteoksesta, joka näkyy kokonaisuudessaan vasta täältä ylhäältä, näköalapaikalta. Edessä paahdeketo, joka on rakennettu rinteeseen.

  

 

Paitsi alhaalle hiekkakuopan pohjalle, myös tänne rinteeseen oli rakennettu paahdeketo. Hiekkarinteeseen oli kylvetty kasveja, jotka kestäisivät kuivuutta ja isoja lämpötilaeroja mm. päivänkakkaroita, nurmikaunokkeja ja pietaryrttejä.

 

Nurmikaunokki heinien keskellä

Pietaryrtti on rohtokasvi ja lepää tässä kuivan sammalpedin päällä.

Jatkoimme matkaa ja tulimme uudelle lahopuualueelle, jonne oli myös laitettu pystyyn puunrunkoja juurineen, ja runkoihin oli porattu reikiä hyönteisiä varten.

Samoin oli rakennettu risuaitoja ja -laatikoita useampaankin paikkaan suojaksi ja talvehtemispaikoiksi näitä pölyttäjiä varten.

Lahopuualueet oli rakennettu mäkien päälle.

Hyönteishotelli 1 metri x 1 metri

Mutta nyt oli taas aika jatkaa matkaa. Jätimme Jätinlukot väliin, sillä juomapullot alkoivat olla jo tyhjiä, ja päätimme lähteä katsomaan paluureitin varrella olevaa Jätinkatua.

 

Suomiehen luontopolun kartta kuvattuna parkkipaikan Info-taulusta. Jätinkatu on merkitty kartan alaosaan.

 

Jätinkadun hiekkakuopan puoleisessa päässä oli korkea kukkula, jonne johti puuportaat ja joka oli aidattu. Näköalapaikalta näki hyvin Jätinkadun.

 

Info-taulussa kerrottiin Jätinkadun saaneen nimensä vanhasta uskomuksesta, jonka mukaan laajat kivikentät olivat jättiläisten aikaansaannoksia.

Todellisuudessa nämä kivitiet ovat Itämerta edeltävän Yoldiameren muovaamia muinaisrantoja, ja näitä kutsutaan yleisesti myös pirunpelloiksi.

Jätinkatu on 200 metrin pituinen muinaisranta 10 000 vuoden takaa.

Info-taulun mukaan Suomiehen jätinkatu syntyi noin 10 000 vuotta sitten, kun Yoldiameren rantaviiva oli maankohoamisen myötä vetäytynyt pohjoisesta Hyvinkään alueelle. Maanpinta kohosi edelleen ja Jätinkatu jäi syvälle sisämaahan, ja on nyt jo noin 120 metriä merenpinnan yläpuolella.

Jätinkadun kivet olivat sammaleisia, irtonaisia ja epätasaisia, eikä niitä pitkin ollut helppo kulkea. Jätinkatua ei siis oltu tehty meille "pikkuihmisille" kuljettavaksi. Aikamme paikkaa ihmeteltyämme lähdimme parkkipaikalle päin kulkien hiekkaisen rinteen harjannetta pitkin.

Hiekkarinteen pintaa peitti kauttaaltaan ohut, rutikuiva sammalpinta, joka sateiden myötä tulisi kyllä taas vihertymään. Nyt se näyttää hiekalta, muttei ole.

 

Harjanteelle ja sen rinteisiin oli istutettu paljon männyntaimia. 

Ei kestäisi kauaakaan, kun ne kasvaisivat isoiksi, sillä mänty on nuorena nopeakasvuinen puu. Eikä aikaakaan, kun maisema tulisi muuttumaan niin, ettei näitä avaria näkymiä enää näkyisi, vaan paikalla kasvaisi korkea ja tiheä männikkö. Näin soranottopaikka ennallistuu ja siitä tulee kuiva kangasmetsä jälleen.

Paikalle tullessa olimme ainoita ulkoilijoita, mutta nyt parkkipaikalla oli toinenkin auto: matkailuauto, jossa oli saksalaiset rekisterikilvet. Eli kyllä täällä käy paikkaan tutustumassa ihmisiä ihan ulkomailta asti.:)

Pikkuinen metsäjänis puutarhassamme

Siellä se oli, omenapuiden välissä. Metsäjänis, tämän kevään poikanen, makoili nurmella ja pesi itseään. Jokainen kohta nuoltiin huolella, niin käpälät, takajalat kuin leuanaluskin.

Onhan tuota metsäjänistä hauska seurata. Heti aamulla, kun avaa verhot, se syö ruohoa ja apiloita ikkunan lähellä.

 

 

 

 

Kun katsahtaa iltapäivällä olohuoneen ikkunasta ulos, se istuskelee pyykkitelineen alla  ja käy lopulta syvempään lepoasentoon. Kuinka se uskaltaa, vaikka perhettäni on ulkona pihan toisella puolella?

 

 

 

 

 

 

Kun kävelee puutarhassa, se tulee yllättäen vastaan, molemmat säikähdämme, ja se väistää ja juoksee karkuun, jopa 65 kilometria tunnissa. Ota siinä nyt valokuvia siitä...

 

 

 

 

Ja sekä yöllä että päivällä se jää tuijottamaan riistakameran linssiä. Niin pitkään ja hartaasti se sitä tuijottaa, että sen täytyy kuulla kameran surina ja nähdä yöllä musta salama, vaikken minä näe enkä kuule niitä. 

 

 

Riistakamerakuva 07.07.2020 klo 07.08.

 

Joka tapauksessa tulevana syksynä osa puista ja pensaista on tarkasti suojattava ja verkotettava. Norjanangervoaitani tulee olemaan silti kovilla. Onneksi isokokoiset selviytyvät jänisten hampaista, kaunistuvat ja tuuheutuvatkin vain entisestään. Mutta uudet ja pienet pensaat tulee varmaan syötyä maata myöten... 

 

 

Sainpas sinut! Yllätin metsäjäniksen viime vuoden maaliskuussa tekemässä tuhotöitä norjanangervojeni luona. Tämä on eri jänis kuin yllä.

Mutta onhan se hauskaa, että meillä on ihan oma puutarha(metsä-)jänis pihallamme. Pitäisiköhän sille antaa nimi...

 

 

 

Nukarinkoskella Vantaanjoen varrella

Kaunis, aurinkoinen kesäpäivä - ja vielä hääpäivämme - onko parempaa hetkeä lähteä retkelle, tutustumaan itsellemme aivan uuteen luontokohteeseen. 

Nukarinkoskea oli moni suositellut jo kauan sitten, mutta silti kesti useampi vuosi, ennen kuin sinne lähdin. Nyt kun olimme paikan päällä, en voi kuin ihmetellä, miksen ollut tullut jo aikaisemmin.

Nukarinkoski virtaa pienen Nukarin kylän läpi Nurmijärvellä, ja se on osa Etelä-Suomen tärkeintä jokea eli Vantaanjokea. Paikallisille se on ollut iät ja ajat tärkeä kalastusalue, ja onpa siellä aikoinaan sijainnut Raalan kartanon saha ja myllykin. Historiasta kertovat nimetkin: Rusthollinkoski ja Sahakoski.

Sahakoski - ja perällä alkaa Koulunsuvanto

Nyt kosken varrella sijaitsee uusi Nukarin koulu, jonka kuva peilautuu tyynellä säällä Koulunsuvannon pintaan, ja josta vesi lähtee verkalleen virtaamaan kohti Koulunkoskea. 

Koskien nimiä ei ole täällä tarvinnut kaukaa hakea eikä keksimällä keksiä. Aivan tässä lähellä sijaitsee koulumuseo, jossa on aikoinaan ollut Nurmijärven ensimmäinen kansakoulu (v.1873). Nykyinenkin koulu on rakennettu aivan Nukarin koskialueen viereen. Siitä koulu-nimi on tullut vieressä olevalle suvannolle ja koskelle.

Edessä Koulunsuvanto ja oikealla puiden takana Sahakoski. Joen toisella puolella Nukarin koulu.

Nukarin koskialuetta ympäröi lehtomainen runsaus. Metsä on lehtipuuvaltaista, ja siellä kasvaa leppiä, haapoja ja varsinkin vaahteroita, joita on kaikkialla. Nuoremman puuston seassa on myös huomiota herättävän isoja ja vanhoja puita, joita jää aivan ihmeissään katselemaan. Ja kiviä näkyy myös kaikkialla: metsässä, rannalla ja joessa.

Oikealla kasvaa suuri, vanha koivu, joka näyttää puolikuolleelta. Mutta vielä on puussa eloa, sillä näin latvassa vihreitä lehtiä. Yleisnäkymä on vehreän lehtomainen ja runsas, etten sanoisi peräti sadunomainen. Ja tuo iso, sammaleinen kivi, joka on ihmistä korkeampi... en ihmettele, että Jukolan seitsemän veljestä kiipesi sellaiselle härkiä karkuun. Nämä maisemathan ovat Aleksis Kiven tarinoiden maisemia.

Yllättävintä oli, että vaikka koski onkin paikan päänähtävyys, eniten minua viehätti virran suvantopaikat. Niiden rauhallinen tunnelma koskialueiden jylyn välissä, puiden ja taivaan heijastus veden pinnalla, sudenkorentojen leikki rannalla. Ne olivat kuin lepokeitaita elämän kuohujen keskellä. 

Heijastukset tyynen veden pinnalla ihastuttavat aina - Nukarin koskialueellakin. Tämä osuus koskesta  on Koulunsuvantoa.

Neidonkorentojen leikkiä veden äärellä oli hauska seurata.

Tiesitkö, että siniset neidonkorennot ovat useimmiten uroksia...

Ja vapaa-ajan kalastajia, heitä oli paljon. Enimmäkseen miespuolisia: poikia, nuoria miehiä ja varttuneempia miehiä. He olivat yksin, kaksin tai kolmisin, viettämässä yhdessä kaunista sunnuntaipäivää kalastellen meritaimenia, kirjolohia ja harjuksia.

Nukarin koski- ja virtapaikat ovatkin Vantaanjoen merkittävimpiä meritaimenen ja kirjolohen lisääntymispaikkoja. Ei siis ihme, että Info-taulut ovat täynnä kalastusohjeita, eikä siellä ollut niinkään tietoja itse luontopolusta, alueen kasvillisuudesta tai muusta eläimistöstä. Siinäpä kehittämisen kohde!

Nuotiopaikka vapaana.

 

Myös perheitä oli liikkeellä retkeilemässä, syömässä laavulla eväitään tai paistamassa vaahtokarkkeja ja makkaroita nuotiopaikoilla. 

Ja sitten oli meitä keski-ikäisiä pariskuntia. Ja juuri meillä oli ne kamerat mukana, joiden kanssa pyörimme ympäriinsä tallentamassa näkemäämme.

Paikalla oli siis kaikenikäisiä ihmisiä ja silti oli vielä tilaa ottaa niitä valokuviakin. Eikä kiire ollut kellään, ihmiset näyttivät selvästi tyytyväisiltä ja antoivat toisilleen tilaa.

Tämän paikan on kuvannut moni. Mikä veden ylle kaartuvissa puissa oikein viehättää...? Tässä lähestytään Nukarin tammen vanhaa patoa.

Tilaa tuli lisääkin, kun sadekuuro yllätti. Taivaalta satoi suuria pisaroita ja hetken pysyimme kuivina tiheän lehtipuun alla, mutta sitten se antoi periksi ja tiputti vettä niskaamme. Mutta sade ei kestänyt kauaa ja pian auringon paiste kuivatti sen, minkä sade oli kastellut.

Tämän puun alla yritimme pidätellä sadetta. Takana oikealla Nukarin tammen silta ja sen alla Nukarin tammen pato. Tiesitkö, että tammi tarkoittaa patoa vanhalla suomenkielellä?

Tässä Vanhantammenkosken haarat yhtyvät yhdeksi kapeaksi virraksi ja pudotusta on paljon... vaikuttavin koskijakso Nukarinkoskella.

Padolta alaspäin koski virtaa vuolaana, varsinkin oikealta puolelta, jossa kalaportaat sijaitsevat.

Jatkoimme kivituhkapolulla kulkemista, joka jossakin vaiheessa vaihtui pitkospuiksi ja joissakin paikoissa normaaliksi metsäpoluksikin. Ja vähän väliä reitiltä lähti kapeita polkuja Vantaanjoen rantaan, josta pääsi halutessa ihailemaan jokimaisemaa - tai kalastamaan, niin kuin moni tekikin.

Kyllä jokimaisema voi olla kaunis sammaleisine kivineen, saniaisineen ja veden ylle kaartuvinen puineen.Tässä kohden joen vesi virtaa reippaasti, joki haarautuu ja myöhemmin taas yhtyy yhdeksi virraksi.

Itse Nukarin koskialue on kahden kilometrin pituinen, josta varsinaisia koskiosuuksia on 1300 metriä. Sinä aikana joen vedenpinta putoaa yhteensä 25 metriä alaspäin. 

Ja kuten aikaisemmin kerroin, koskialueelle mahtuu myös noita suvantopaikkoja. Joen keskellä on saariakin, mikä oli minusta hauska yllätys.

Info-taulun kartta alueesta

Yksi lempipaikoistani löytyikin yllättäen pienestä sivuvirrasta, jonka pieneltä sillalta pääsi ihailemaan varsinaista satumaailmaa. Pieni rauhallinen jokiuoma oli täynnä sammaleisia kiviä, ja auringonvalo sai niiden välissä virtaavan veden kimmaltelemaan. Miten tuon satumaisen tunnelman saisi valokuvattua ja näytettyä muillekin...

Puolison kanssa mietittiin, että tämän sillan alle olisi voinut päästä sadettakin karkuun.

Katso, kuinka valo saa kaiken hehkumaan... hämärän ja kostean paikankin.

Sen verran paljon oli Nukarinkoskella katsottavaa, ettei ihan kaikkea kerennyt ensimmäisellä kerralla tutkia. Lemmensilta ja Rusthollinkoski jäivät katsomatta, myös ulkoilureitti joen toisella puolella jäi tutkimatta. Koskialueen alavirrassa on vielä kaksi virtaumaa (Lohenojan- ja Harrinkoski), joita emme käyneet katsomassa.

Puolisoni sanoikin haluavansa tulla tänne uudelleen syksyllä, ihailemaan vaahteroiden ja haapojen syysruskaa. Hän kun pitää erityisesti puista. Silloin voisimme myös tutkia aluetta laajemmin, kun kaikki ei ole enää niin uutta ja ihmeellistä.

Ja minä, ensilumi-ihminen, ajattelin ilman muuta tulla tänne talvella ihastelemaan huurteisia puita ja lumisia maisemia, joita halkoo tummavetinen joki. 

Ja keväällä ja alkukesällä taas lukemattomat tuomet kukkivat valkoisina, niitäkin on tultava katsomaan.

Paikassa siis riittää tutkimista tulevalle vuodelle. Ja hyvä niin...

Rannalla näkyi myös ruskeita neidonkorentoja, jotka ovat naaraspuolisia. Neidonkorennot viihtyvät virtaavien vesien äärellä, siksi niitä näkyi Nukarinkoskella niin paljon.