Talviaikaan Myllykoskella

Edellisenä yönä oli ollut myrsky ja oli satanut lunta. Tuuli oli kuitenkin pudottanut lumet puiden latvoista ja paljaat oksat näyttivät ankeilta, jopa karuilta. Kun lumi ei kuorruttanut ja kaunistanut niitä. Maailma oli kovin mustavalkoinen.

Silti oli lähdettävä. Ulos jonnekin. Kaiken sen joulun ja uudenvuoden herkkujen ääreltä. Minulla oli - ihan oikeasti - ähky olo, eikä se tuntunut mukavalta.

Ulos oli siis lähdettävä. Jonnekin luontoon, haaveilin.

Joten lämpimät ja mukavat vaatteet päälle, sitten autoon - ja menoksi. Myllykoskelle, päätin.  En ollutkaan käynyt siellä talvella.

Siellä ollessani, aivan yksinäni, pystyin kaikessa rauhassa kuljeskelemaan ympäriinsä. Katselemaan, kuinka kivet joen pinnalla olivat peittyneet lumeen. Ne olivat niin kauniita, tumman veden ympäröimänä. Muistelemaan, missä kulkikaan tietty kapea polku, etten astuisi vahingossa veteen. Kun maa oli peittynyt lumeen ja kuljin kauempana valmiilta poluilta. 

Nautin suunnattomasti hiljaisuudesta. Ja rauhasta. Kuinka olin kaivannutkaan tätä!

Luin, että ihmisen hyvinvoinnille tärkeimpiä elementtejä luonnossa ovat puut ja vesi. Ja kun täällä Myllykoskella seisoo kuohuvan ja pauhaavan kosken vierellä, metsä ympärilläni, en ihmettele tuota väitettä. Koskea ei voi olla ottamatta huomioon.

Sen ääreen minäkin aina ensimmäisenä kiiruhdan tänne tullessani. Kaikki unohtuu kosken ääniä kuunnellessa ja sen kuohuja katsellessa. On vain koski ja minä. Ja se on hyvä.

 Kaikki muu unohtui. 
Oli vain koski ja minä - ja se oli hyvä. 

Kuuntele vaikka...

Jonkin matkan päästä näin, aivan yllättäen, sorsan. Tammikuussa. Se oli musta ja sillä oli punaruskea rinta, mutten tunnistanut sitä. Halusin siitä valokuvan, mutta se ei ollut tänään seurallisella päällä. Lintu lensi heti pois, kun näki minut kameroineni.  Kauemmaksi. Toiselle sulavesialueelle.

Ja sitten näin jonkin muunkin liikkuvan. Se oli pienempi ja musta. Koskikara! Tuoko on se lintu, joka info-taulussa esiteltiin...

Se oli kaukana, muttei se voinut olla muu. Se istui välillä kivellä, välillä jään päällä, katseli ympärilleen ja sukelsi vähän väliä veteen. Kyllä, mustaan, kylmään ja  hyiseen veteen - eikä se ollut moksiskaan! Lintu oli puuhakas, ja elämä oli siitä selvästi mukavaa ja mielekästä.
 
Ja hauskaa elämän pitäisi olla meilläkin, ihmisillä. Vaikka on talvi ja hämärää, eikä kylmin talviaika ole vielä edes tullut. Mutta valon määrä lisääntyy koko ajan, ja kaikesta tulevasta kylmyydestä huolimatta, olemme menossa kohti kesän lämpöä ja valoa. Sen mielikuvan ja tiedon turvin voi sitten nauttia talven pimeydestä ja kylmyydestäkin. Täysin rinnoin. Kuten Myllykosken vesilinnutkin. Kesää odotellessa.

Myllykosken sivuhaarassa oli näin rauhallista.