Strömforsin ruukkikylä

Strömforsin ruukkikylä sijaitsee Kymijoen läntisimmän haaran varrella ja sinne menimme, minä ja puolisoni, toisena pääsiäispäivänä.

Mietimme, miltä maisemat näyttäisivät, kun oli vielä huhtikuu, eikä lehdetkään olleet puissa. Luonto oli vielä kovin harmaa ja väritön, muttei se haitannut retkeä. Päinvastoin. Kaikki ne punamullalla maalatut vanhat rakennukset, Museoviraston suojelemat, tulivat hyvin esille, kun kesäinen vihreys ei vienyt huomiota muualle. Huomiota itse luontoon. 

Ajelimme pienelle parkkipaikalle ja ensimmäisenä eteemme nousi valkoinen, suuri rakennus, joka osoittautui Strömforsin kartanoksi. Nykyisin siinä toimii Strömforsin Bed and Bistro, paikallinen hotelli. Talo on rakennettu jo 1892, samalle paikalle, jossa aikaisemmin sijaitsi Petjärven kartano.

Strömforsin kartano eli nykyisin Strömforsin Bed and Bistro.

Lähdimmekin heti kävelemään tietä pitkin, joka kulki kartanon ohitse, punamullatun entisen palolaitoksen ja armonlinnan ohitse.

Vasemmalla kartano ja oikealla entinen palolaitos letkutornineen  ja sen takana vanha toimistorakennus, Armonlinna. Huomaa opasteline, joka on rakennettu samaan tyyliin kuin vanhat rakennuksetkin. Arvostan tällaisia pieniä yksityiskohtia.

Nykyisin entisen palolaitoksen tiloissa toimii matkamuistomyymälä Virginia ja Armonlinnassa Lomatähdet -majatalo. Mutta koska nyt oli pääsiäispyhä, mm. kaikki matkamuistomyymälät ja käsityöpajat olivat kiinni.

Tien reunassa kasvoi itsellemme tuntematon mänty, joka tuoksui hyvin voimakkaasti. Mikähän se on?

Tien päässä oli rakennus, jossa oli maakellari. Pieni yksityiskohta, johon kiinnitin huomiota. Ehkäpä siksi, että olen sellaisesta haaveillut itsellenikin.

Tien perällä, Patolammen rannalla, oli kiviä, joissa näkyi veden korkeus värimuunnoksena. Vesi on aikaisemmasta keväästä laskenut jo aika paljon...

Kaikki rakennukset olivat kuin vasta maalattuja. Strömforsin ruukkikylä onkin yksi parhaiten säilyneistä ruukkialueista Suomessa kartanoineen, kirkkoineen, tuotanto- ja asuinrakennuksineen. Se on osa myös valtakunnallisesti arvokasta Kymijoen laakson maisema-aluetta.

Paikasta onkin tehty monipuolinen matkailukohde hotelleineen, museoineen ja käsityöläisten pajoineen. Ruukkikylässä voi mm. harrastaa melontaa, joogata ja kiipeillä sekä retkeillä. 

Kirkon ohitse kulkeekin Kukuljärven vaellusreitti, ja paitsi kävellä, siellä on mahdollista myös meloa jokea pitkin. Paikka oli huhtikuussakin mielenkiintoinen, ja voin hyvin uskoa, minkälainen epäsuomalainen maisema paikasta kehkeytyykään kesäaikana. Runsas ja vehreä.

Voi vain kuvitella, miltä tuntuisi meloa tätä joenhaaraa pitkin kesäaikana. Kun nyt huhtikuussakin tässä maisemassa jokin viehätti suunnattomasti. Mäellä seisoo puiden takana puoliksi piilossa Ruotsinpyhtään kirkko, joka on rakennettu  vuosina 1770-1771.

Näitä valkoisia siltoja oli kaikkialla: kylässä että ulkoilureiteillä.

Kun ruukkikylä on rakennettu Kymijoen molemmin puolin, on ilmiselvää, että veneillä on kuljettu paikasta toiseen. Sillä vesistöreitit ovat aina olleet tärkeitä kulkuväyliä kautta aikojen. Joten laitureitakin oli kylän alueella useampiakin.

Tällä katollisella laiturilla voi odotella jokiristeilyn alkamista.

Toisesta suunnasta.

Pieni venelaituri keskellä kylää. Takana asuintaloja.

Tästä Roseborg-nimisestä liikkeestä voi ostaa materiaaleja ja varaosia perinnerakentamiseen. Talo on rakennettu 1700-luvulla ja se on toiminut ennen saharakennuksena.

Tavallisten ihmisten koteja keskellä kylää. Ruukkiajoilta säilyneitä.

Jopa koristetuulimylly oli  maalattu alueen tyyliä mukaillen.

Tämä vuorimalmia aikoinaan valmistanut, jo 1698 perustettu ruukki, on harvinaisen hyvin säilynyt kokonaisuus. Paikan omistaa tänä päivänä kolme eri tahoa: Ruotsinpyhtään kunta, A. Ahlström Oy ja Helsingin yliopiston Kehityspalvelut.

Vaikka ruukkikylä onkin jäänne menneisyydestä, siitä on onnistuttu rakentamaan suosittu nähtävyys- ja matkailukohde. Kunnioittaen vanhaa ja luoden jotakin uutta. Ja se on hieno asia, minusta.

Valkoiset joutsenet

Valkoisissa joutsenissa on jotakin taikaa. Jotakin sadunomaista.

Ajattele vaikka satua rumasta ankanpojasta, joka sitten olikin yllättäen joutsen.  Kaiken sen  hyljeksimisen jälkeen, mitä se sai ankkaseurueessa kokea, kun ei ollut samanlainen kuin muut. Ja sitten siitä lopulta tulikin kaikkien ihailema  kaunis, valkoinen joutsen, joka löysi paikkansa ja omanlaistansa seuraa. Ihana, koskettava ja lohduttava satu.

Valkoiset joutsenet symboloivatkin kaikkea hyvää, puhdasta ja kaunista. Ja siksi halusinkin ehdottomasti tehdä niistä postauksen. Mutta mistä löytäisin niitä läheltä tutkittavaksi ja kuvattavaksi, nyt huhtikuussa?

Joutseniahan on periaatteessa nyt kaikkialla. 

Niitä lentää talomme ylitse ja ne valtaavat naapurin pellon etäisimmän nurkan. Ja näin niitä valtavia parvia Ridasjärvelläkin ja jälleen kerran mahdollisimman kaukana lintutornista, kaukana vastarannalla.

Sitten, lopultakin, joutsenpariskunta löytyi Sammalistonsuolta, Riihimäeltä. Sieltä otin viimein kuvat. Vanhalla kamerallani. Ja linnutkin olivat kohtalaisen lähellä rantaa.

Laulujoutsenet erottaa kyhmyjoutsenista keltaisesta nokasta ja mustasta nokan kärjestä. Ja ne "laulavat" nimensä mukaisesti, toisin kuin kyhmyjoutsenet, jotka ovat enimmäkseen hiljaa.

Ympäristö Sammalistonsuolla ei ole kauneudella pilattu. Mutta vesilinnut viihtyvät siellä, noissa lammissa, jotka ovat syntyneet turpeen noston seurauksena. Siellä viihtyvät niin joutsenet kun pienemmät sorsatkin - ja lokit, joita oli iso parvi. Elämä ei vaadi häikäisevän kaunista maisemaa ympärilleen, kun elinolosuhteet vain ovat otolliset. Ja Sammalistonsuolla ne ovat.

Jostakin syystä laulujoutsenpariskunta päätti vaihtaa lampea ja ne lensivät aivan vierestäni tien ylitse toiselle lammelle.

Nyt linnut lensivät lammen kaukaisimmalle ja rauhallisimmalle paikalle, vastarannalle. Siellä ne jatkoivat kasvien syömistä upottamalla pitkän kaulansa syvälle veteen. Joutsenet syövät myös selkärangattomia pikkuötököitä.

Eikä ole kauaakaan, kun laulujoutsenet olivat uhanalaisia täällä Suomessakin. Tapasinkin Ridasjärvellä lintumiehen, joka muisteli joutsenten olevan 70-luvulla niin harvinaisia, että niiden saaminen valokuvaan tuntui melkein lottovoitolta. Hän muistaa vieläkin sen hetken, ensimmäisen joutsenkuvansa, vielä tänä päivänäkin. Piilokojusta otetun.

Laulujoutsen onkin nykyisin suojeltu koko EU-alueella, vaikka se pesiikin ainoastaan pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa laulujoutsenpariskuntia onkin nykyisin noin 10 000 paria. Pahimpina aikoina niitä oli vain muutama kymmen pari pesimässä.

Kohta joutsenpari päättikin palata takaisin "omalle" lammelleen. Vaikka kotilammen valitseminen onkin haastavaa, niin parisuhteessaan laulujoutsenet ovat hyvin pariuskollisia. Ne elävät yhdessä koko elinikänsä.

Joskus laulujoutsen kuitenkin eksyy esimerkiksi Venäjän puolelle eikä se ole siellä rauhoitettu. Päinvastoin. Venäjällä lintu onkin melkein sukupuuttoon kuollut, sillä se on haluttu paisti ruokapöytään maukkaan lihansa vuoksi, tänä päivänäkin. Niin kuin Suomessakin aikoinaan. 

Nykyisin laulujoutsen mielletään täällä meillä niin kansallislinnuksi, että harva haluaa sitä syödä tai vahingoittaa. Ei aina edes metsästäjä.

Mutta osa maanviljelijöistä on toista mieltä. Kun laulujoutsenparvi laskeutuu pellolle, syö sen kasvustoa, talloo satoa ja ulostaa sen pilalle, on siinä kestämistä. Kuitenkin hyvin harva hakee joutsentuhoista korvauksia, eikä niitä helpolla maksetakaan, sillä joutsenten tuhot eivät kuulu satovahinkolain piiriin.

Laulujoutsenen arvo on 2018 euroa rahassa, kerrotaan ympäristöministeriössä.

Laulujoutsenen ampumisesta voi todellakin saada 2018 euron ja kyhmyjoutsenen 589 euron laskun. Lisäksi päälle tulee vielä sakko ja aseensa menettäisi valtiolle. 

Myöskään lupaa joutsenparven hätistelemiseksi pois viljellyiltä alueilta ei saa helposti, mutta moni käyttää myös oman käden oikeutta. Kovat äänet ja traktorilla ajelu ovat käytettyjä pelottelukeinoja. Näin luin.

Kaikella on puolensa ja puolensa. Maanviljelijöille joutsenet aiheuttavat harmaita hiuksia ja minä vain luen satuja Rumasta ankanpojasta. Mutta mitähän laulujoutsen itse mietti, kun näki minut kamerani kanssa seisomassa ja tiiraamassa sitä lammen reunalla? Ei, se ei tullut kerjäämään ruokaa kuten monet sorsat joskus tekevät. Se katseli aikansa ja ui lopulta rauhallisesti kauemmaksi.

Kohta on kuitenkin lintujen pesimäaika ja pesimärauha. Silloin ei kannata liikaa innostua munivia joutsenia ja sen pieniä poikasia kuvaamaan. Annetaan niille oma rauha jatkaa sukua, jotta voisimme tulevaisuudessakin katsella laulujoutsenten ylvästä ja kaunista olemusta.

Yleinen lintujen pesimärauha alkaakin nyt huomenna maanantaina 15.04. ja kestää 15.07. asti, ja esim. kurjilla ja joutsenilla se kestää jopa 31.08. asti.

Puutarha vs. villi luonto

Eilen aurinko paistoi ja oli kesäisen lämmintä, kuten tänäänkin. Nautin puutarhassani olosta suunnattomasti ulkolintujen touhuja katsellen ja ympäriinsä kävellen.

Katselin, kuinka kuusitiaispariskunta valtasi linnunpönttömme ja vartioi tarkasti uutta reviiriään. Linnuillekin kelpaa rakennettu asunto, eikä haittaa vaikka käpytikkamme on vähän nakuttanut sen ulkopintaa.

Mutta jänisten talvenaikana järsimiä oksia tutkaillessani aloin miettiä puutarhan ja ns. villin luonnon suhdetta toisiinsa.

Sainpas sinut kiinni, itse teossa!! Minun norjanangervoni ovat jänisten suurta herkkua...

 

Huomasin, kuinka koko piha on täynnä jänisten papanoita. Mietinkin, riittäisiköhän tämä nurmikolle lannoitteeksi? Jos sitä ei haravoisi pois...

Olenpa tehnyt tästä aiheesta, puutarha vs. villi luonto, postausaihionkin joskus 1,5 vuotta sitten, mutten ole koskaan julkaissut sitä. Moni asia on sen aikaisista ajatuksista muuttunut ja se yllätti minut.
  

Ajatukset ja asenteet voivat muuttua.

Huomaamatta, hyvinkin lyhyessä ajassa. 

Kuuluin muutaman vuoden Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:hyn. Selailin tunnollisesti jäsenlehteä ja kävin kuuntelemassa muutaman kerran Finlandia-talolla luontokuvafestivaaleilla esitelmiä ja katselemassa upeita luontokuvia. 

Hämmentyneenä kuuntelin jääkarhujen kuvausretkistä Pohjoisnavalla, lintujen kuvausretkistä Lapissa pahimmalla pakkaskaudella sekä karhujen ja susien kuvausretkistä eri kuvauskojuilla. 

Kuva otettu Korkeasaaresta panssarilasin lävitse. Minun karhukuvani...

Minun valokuvissani ilves loikoilee auringonpaisteessa kivellä - jälleen  Korkeasaaressa. En ole koskaan nähnyt ilvestä luonnossa. Naapurin mies on.

Ihastuneena katselin varsinkin espanjalaisen luontokuvaajan Jose B. Ruizin upeita luontokuvia, jotka ylittivät todellisuuden rajan. Niissä oli uutta ulottuvuutta ja uutta merkitystä, joista pidin. Ne kuvat eivät olleet enää pelkästään luontokuvia, ne olivat taidetta.

Kun valokuvaaja tuo kuvaan jotakin lisää, 

mitä muut eivät näe, 

siitä tulee taidetta 

Sitten aloin miettiä suhdettani luontoon ja suhdettani puutarhaan, ja tajusin, että todellinen villi luonto on jopa pelottava.

Huomasin myös kuinka vähän samoilin isoissa metsissä, erämaista puhumattakaan. En edes uskalla lähteä minnekään pelkän kompassin kanssa, sillä minulta puuttuu tyystin suuntavaisto. Eksyn helposti kaikkialle. 

Enkä halua kyyristellä tuntikausia kameran kanssa missään kuvauskojussa tai muuallakaan. Se ei sovi minulle, se ei ole minun luontoni. Siksi erosin yhdistyksestä. Olen puutarhaihminen, selitin eroamistani. Pidän rakennetummasta ympäristöstä.

Parasta koskemattomassa luonnossa onkin se, ettei sille tarvitse tehdä mitään. Ei suunnitella, ei kitkeä eikä hoivata. Luonto on, se hoitaa itse itsensä. Silti viihdyn paremmin puutarhassa, jonka voin suunnitella mieleiseksini. Pidän siitä, että olen puutarhani luoja. Ja pidän siitä, että puutarhani on rajattu paikka: kappale turvallista luontoa minun, perheeni ja ystävieni käytössä.

Loistokärhö 'Jackmanii' on lempikärhöni. Kukkiessaan rungollisen siperinahernepensaan päällä, se näkyy sisälle ruokailutilaan. Mikä onkaan ihanampaa, kuin katsella noita sinivioletteja suuria kukkia syödessä.

Sitten tajusin, ettemme me ihmiset - tai osa meistä - ole mitenkään erilaisia tässä asiassa kuin monet eläimetkään. Eläimetkin rakentavat itselleen pesän kylmyyttä ja vihollista vastaan ja varastoivat ruokaa talven varalle.

Ja esimerkiksi muurahaiskeko pitää sisällään kokonaisen kehittyneen yhdyskunnan ja ne pitävät kirvoja "kotieläiminään", joita käyvät lypsämässä. Poikkeammeko tuossa asiassa niistä jotenkin kovin oleellisesti? 

Lypsäköön muurahaiset kirvojaan, mutta jos ne rupeavat vilistämään ruokalautastemme välissä, hermostun.  Meidän reviiri.

Oma tarpeeni rakentaa talo ja puutarha onkin vain normaalia toimintaa luonnossa. Järkevää toimintaa, sillä niin tekevät muutkin. Sekä eläimet että ihmiset. Luonnossa ja luonnostaan. En ehkä olekaan pilalle hemmoteltu ja luonnosta vieraantunut, vaan toimin kuten muutkin luonnossa. Omaksi ja läheisteni parhaaksi. Näin ajattelin silloin.

Mutta nyt, 1,5 vuotta myöhemmin, ajattelen jo hivenen toisin. Villi luonto kiehtoo ja uteliaisuus voittaa pelon. Pikkuhiljaa, askel askeleelta, huomaan matkaavani sieltä puutarhastani metsän puolelle, sinne villin luonnon puolelle. Sieltä on auennut kokonainen uusi maailma, enkä ole ottanut kuin vasta ensiaskeleita. 

Ja  kyllähän puutarhakin on osa sitä, villiä luontoa. Jatkuvalla työllä saamme sen pidettyä omassa hallinnassamme, omana reviirinämme.

Mutta jollemme huolehdi puutarhastamme, villi luonto valtaa sen takaisin alta aikayksikön. Maalta, ilmasta ja vesistöistä käsin kaikkialta. Ja siitä tulee jälleen osa sitä villiä luontoa. Joka ei meitä kaipaa.