Terveysmetsäpolku kutsuu rentoutumaan

Terveysmetsäpolku kauppakeskuksen viereen? Niin on tehty - usko tai älä - Kauppakeskus Willan lähelle aivan Hyvinkään keskustaan.

Joten aikani alemyynneissä kierreltyäni ajelin autolla uuden terveysmetsäpolun luokse (Jousikadun parkkipaikka), vaihdoin retkeilykengät jalkaani ja lähdin metsään rentoutumaan ja rauhoittumaan.

Tämä on ns.esteetön puinen kävelysilta, jossa voi kulkea vaikka pyörätuolilla tai kävellä rollaattorin kanssa - ja tietenkin lastenrattaiden kanssa. 

Hyvinkään terveysmetsäpoluston rakentaminen aloitettiin tänä keväänä aivan keskustan tuntumaan, Tehtaansuon alueelle, ja se on pääosin jo tehty. Virallisesti paikka on valmis vasta syyskuussa, johon mennessä paikalle saadaan myös opasteet ja muut sisältörakenteet. 

Mutta halusin tutustua polkuun jo nyt, sillä tiedän monen siellä jo käyneen. Ja tiedän, että sinne on helppo mennä, vaikka ostosreissun yhteydessä, kuten minä tein. 

Hyvinkään terveysmetsäpolun kartta. Kuva INFO-taulusta.

Virallinen terveysmetsäpolkukierros on vain 2,3 kilometrin rengasreitti, mutta tuntien itseni, aikaa kierrokseen menee kuin pidempäänkin matkaan.  Minulla kun on taipumus ihmetellä näkemääni ja pyöriä häkkyränä ympäriinsä kamerani kanssa. Joten ei ihme, etten aina edes tiedä, missä oikein olen. 

Mutta onneksi Hyvinkään kaupungin sivuilla kerrottiin, että alue on kooltaan sopivan pieni, ettei suurta eksymisvaaraa ole. Silti välillä polkujen risteysalueilla otin maastokarttasovelluksen käyttöön, että pystyin paikallistamaan itseni. Reitti oli kyllä merkitty keltapäisillä kepeillä ja punaisilla ruseteilla puiden oksilla, mutta paikka oli minulle uusi ja outo, ja siksikin halusin tietää sijaintini.

Aloitin kierroksen nurinkurin, eli loppupäästä jalkapallokenttien takaa, Parsijanpuiston lammen luota. Yllätyin metsäpurosta ja lammesta, ja halusin tutustua niihin ensimmäisenä.

Parsijanpuiston lampi oli täynnä sorsia, jotka olivat tottuneet, että niitä ruokitaan. Ne eivät pelänneet katsojaa laisinkaan.

Sinisorsa on kaunis lintu.

Kivituhkalla päällystetty polku kulki hetken tuota lammen viertä ja kääntyi sitten kohti metsää ja jatkoi mustikkametsän halki. Ja olihan siellä mustikoitakin, heinäkuun loppupuolella. 

Reitti kulki kuitenkin tässä vaiheessa melko tavanomaisen metsämaiseman halki. Maiseman, joka on meille suomalaisille tuttuakin tutumpi: sekametsä.

Kivituhkapolku kulki sekametsässä mustikkavarvikon keskellä.

Mustikat ovat lempimarjojani, parhaita kaikista.

Sitten pitkospuut alkoivat ja ne ylittivät pienen kesän kuivattaman purontapaisen. Aikani kuljettuani pitkospuutkin loppuivat ja alkoi varsinainen metsäpolku, jossa risteilivät puiden juuret ja reunustivat kivet ja kaatuneet puunrungot. Saniaisia oli kaikkialla, samoin metsäkorteita, ja metsä oli rehevää.

Sitten alkoi pitkospuut...

Metsäkortetta kasvoi terveysmetsän rehevillä alueilla.

Ja näinpä siellä yllättäen lentelevän pienen vaalean perhosenkin, lanttuperhosen. Se lenteli pitkospuiden molemmin puolin edestakaisin, pysähdellen välillä sammaleelle, välillä mustikanvarvulle - kävipä se pikaisesti pitkospuillakin. 

Ja pitkospuiden molemmin puolin lenteli vaalea lanttuperhonen. Jäin sitä hetkeksi ihailemaan....

Jossakin vaiheessa alkoivat uudet pitkospuut ja maisema muuttui täysin. Valpastuin. Kaikkialla kasvoi nyt suopursuja. Olin suolla! Tästä siis koko paikka oli saanut nimensä Tehtaansuo..

Kesäkuussa, suopursun kukinta-aikana, paikka on varmaan upea ja tuoksu huumaava, sillä suopursun kukista haihtuu eteerisiä öljyjä. Siis silloin tänne on tultava uudestaan, viimeistään.

Suopursua kasvaa pitkospuiden molemmin puolin

Suoalueen jälkeen maisema muuttui jälleen aivan toisenlaiseksi. Se muuttui kivikkoiseksi ja karuksi - ja nousi mäelle. Tänne ei ole huonojalkaisilla asiaa.

Tämä on polku, ihan totta...

Kumpaan suuntaan, vasemmalle vai oikealle? Keltapäinen keppi ja punainen rusetti oksalla ohjasivat vasemmalle polulle.

Mäeltä laskeuduttuani näin sammaleisella kivellä jotakin vaaleata: kasan höyheniä. En tunnistanut lintua höyhenten väristä, mutta kauniit höyhenet muistuttivat minua elämän kiertokulusta. Siitä, että elämään kuuluu syntyminen ja kuolema. Ja, että toisen onni on toisen suru. Tässä joku sai hyvän aterian itselleen...

Sammaleisella kivellä oli kasa linnun sulkia. Tuuli leyhytteli niitä hiljaa ja muistutti, että elämään kuuluu  myös kuolema. Ne kulkevat rinnakkain.

Nyt tulin alueelle, josta alkoi puinen kävelysilta. Huokaisin hieman helpotuksesta, olin oikealla tiellä. Kohta vastaani tulikin nuori isä pienen poikansa kanssa, molemmilla omat polkupyöränsä. Kohdallani he kääntyivät takaisin, sillä pyörillä ei pääse kuin sen 750 metriä, jonka pituinen tämä esteetön kävelysilta on.

Kuinka helppoa tällä polun osuudella onkaan ihmisten päästä tänne metsään nauttimaan linnun laulusta ja metsän tuoksuista. Seuraamaan vuodenaikojen vaihtelua, kuuntelemaan sateen ropinaa ja tuulen huminaa. Kävellä ensilumen aikaan lumisen metsän keskellä ja keväällä taas polku kuivuu ennen muuta maastoa.

Hienoa, että tällaista tehdään ja rakennetaan. Keskelle kaupunkiakin. Kaikilla kun ei ole mahdollista hurautella autolla minne tahansa ja luonto metsineen kuuluu heillekin.

Jossakin vaiheessa alkoi uudenuudet puiset ns. esteettömät polut.

Paluumatkan varrella oli vielä noita pikkupuroja, suon laskupuroja. Ne tuovat arvokkaan lisän maisemaan. Isot saniaiset puron rannoilla luovat rehevän vaikutelman ja ilahduttivat silmää. 

Ja täytyy sanoa, että yllätyin kaikenkaikkiaan iloisesti reitin vaihtelevuudesta. 

Matkalla näin lammen ja metsäpuroja, rehevää mustikkametsää ja suolla kasvavaa suopursumattoa, korkeita mäkiä sammaleisine kivineen. Ja sain kävellä kivituhkapolkua ja pitkospuita pitkin sekä kapeita, kiemuraisia metsäpolkuja ja puista kävelysiltaa pitkin. Paljon polkuja risteili virallisen terveysmetsäpolun ulkopuolellakin. Paikan moninaisuus ja vaihtelevuus yllättivät. Todella.

Metsäpuro - tai suon laskupuro 

Luin, että kuka tahansa ei voi kutsua mitä tahansa metsää terveysmetsäksi. Terveysmetsä-sertifikaatti voidaan antaa vain sellaiselle metsälle, jossa metsän hyvinvointivaikutuksia voidaan kokea keskimääräistä enemmän.

Yleensä täysi-ikäinen metsä, jossa on suuria puita ja vesistöjä koetaan positiiviseksi. Ja se, että metsä on selkeä, moninainen, ja että siellä on helppo kulkea.

Ja minkälaisia vaikutuksia terveysmetsässä sitten voi kokea?

On huomattu, että luonnossa olo lisää yleistä hyvinvointia vähentämällä stressihormoneja, alentamalla verenpainetta ja laskemalla sykettä. Se lisää keskittymiskykyä ja onnellisuutta. Ja hauskinta on, että pelkkä kuvakin ja luonnon äänetkin vaikuttavat, vaikkeivat itse luonnossa oloa kokonaan korvaakaan.

Tänä päivänä puhutaan teveysmetsien yhteydessä luontoaltistuksesta ja luontokontaktista. Nuo käsitteet vähän hämmentävät, varsinkin kun ollaan Suomessa, jossa 3/4 osaa maan pinta-alasta on pelkkää metsää. 

Mutta yhä useampi viettää suurimman osan päivästään sisätiloissa töitä tehden tai vapaalla ollen. Matkatkin taittuvat sisätiloissa mm. autossa, junissa ja raitiovaunuissa. Ulkona ollaan paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Suomessakin, varsinkin kaupunkialueilla. Emmekä ole vielä sopeutuneet siihen.

Siis ulos puutarhoihin, puistoihin ja metsiin. Katselemaan öistä tähtitaivasta, tuntemaan tuulen vire kasvoilla, kuuntelemaan linnun laulua. Seurailemaan vuodenaikojen vaihtumista. Sillä tosiasia on, että ihminen tarvitsee enemmän luontoa kuin luonto ihmistä. Että pysyisimme terveinä ja tyytyväisinä.

Hyvinkään terveysmetsäpolun virallinen sisääntuloreitti alkaa tästä. Ensimmäisellä kerralla kuljin sen ohitse, sillä se oli niin piilossa kasvillisuuden keskellä. Nyt sisäänkäynnin luokse on rakennettu suuri, puinen info-taulu. Reitti alkaa kivituhkapolkuna, kunnes vähän myöhemmin alkaa puinen kävelysiltaosuus, joista kuvia ylempänä tekstissä.

Uudet viitoitusmerkit ovat puisia ja kuusen muotoisia.

Uudet opasteet on laitettu eräänlaisiin "linnunpönttöihin". Tässä aiheena metsän kiertokulku.

 

Pensashanhikit aloittavat kukintansa

Pensashanhikin kukat eivät ole suuren suuria. Ne eivät kiinnitä huomiota valtavalla koollaan tai erikoisella muodollaan, vaan kukat ovat pieniä ja yksinkertaisia. Mutta kukkia onkin sitten sitäkin runsaammin. Ja monissa väreissä: punaisina ja oransseina, keltaisina ja valkoisina. Ja kaikkea siltä väliltä. Vaaleanpunaisinakin.

Pensashanhikki 'Limelightin' kukat ovat hyvin vaalean limenkeltaiset.

Pensashanhikki 'Creme Brule' kasvaa käytävän varrella. Sillä on valkoiset ja vähän kerratut kukat.

Herkänvärinen 'Pink Queen', nyt edellisenä sunnuntaina ostettu. Pienet, kurttuiset kukat.

Pensashanhikit ovat luottopensaitani. Pikkupensaita, jotka kukkivat heinäkuun puolestavälistä pakkasiin asti. 

Ne kasvavat vaatimattomallakin, mutta mielellään kuitenkin valoisella paikalla. Vähällä vaivalla, vuodesta toiseen. Vain vanhemmiten sen kuivuneita oksia täytyy yksitellen leikata tyvestä, sillä muuten pensas muuttuu risumaiseksi ja kukinta vähenee.

 

Todennäköisesti McKay's white, kasvaa autotallimme takana. Ja muuallakin.

Pensashanhikki 'Goldfinger' kasvaa talomme paraatipaikalla, jo yli 25 vuotta. Suurikukkainen - jos pensashanhikista voi niin sanoa.

 
Olen vasta viime vuosina lisännyt pensashanhikkien määrää pihallani, joten suurin osa omista pensaistani on vielä hyvin pieniä. Mutta olen muuttamassa puutarhaani helppohoitoisemmaksi lisäämällä kukkivia pensaita perennojen tilalle - ja tämä on osa suunnitelmaa.

Pensashanhikki 'Tilford Creamin' kukat ovat kermanvalkoiset ja hieman kurttuiset. Tämä pikkupensas kasvaa sisäänkäynnin varrella.

Ostin nyt sunnuntaina myös pensashanhikki  'Red Ladyn'. Sillä on hehkuvan punaiset pienet kukat, jonka alapinta on aivan vaalea.

Pensashanhikit sopivatkin hyvin paitsi yksittäispensaiksi myös isoiksi ryhmiksi peittopensaiksi vaikkapa rinteeseen tai aidanteiksi. Näin olen myös itse niitä istuttanut.

Pihallani kasvaa myös kelta-oranssikukkaista pensashanhikkia 'Mango Tangoa' , mutta minulla se ei vielä kuki. Tämä kuva on otettu puutarhaliikkeestä ja se on lehdiltään vähän hailakka. Mutta hyvällä hoidolla ja hyvällä paikalla sekin vielä komistuu.

Pensashanhikki 'Pink Paradisen' kukat ihastuttivat, joten ostin sellaisen itsellenikin. Taidan istuttaa sen paraatipaikalle, talon viereen.

Joten tulevina vuosina odotan, että syksyisin piha loistaa pensashanhikkien monista väreistä - ja valkoisenakin. Huomasin nimittäin yllättäen, kuinka hyvältä valkoinen näyttääkään syysväristen lehtien rinnalla. 

Joten pensashanhikkien parasta kukinta-aikaa odotellessa...

Pensashanhikki 'Pink Paradisen' kukka

Niittykukkia ja perhosia Nuuksion kansallispuistossa, Espoossa

Mitähän tekisin? 

Halusin tehdä jotakin sellaista, mikä sopisi tällaiseen heinäkuiseen, kauniiseen sunnuntaipäivään. Hetken mietittyäni päätin, aivan yllättäen,  että halusin lähteä Nuuksion kansallispuistoon. Nahkiaispolulle, siellä olisi niitty ja niittykukkia. Ja perhosiakin, toivoin. 

"Minne olet lähdössä?" puolisoni kysyi. Ja niin sain taas itselleni retkiseuraa.

Oli kohtalaisen kaunis sunnuntaipäivä, joten Haukkalammen parkkipaikka oli aivan täynnä autoja. Mutta paikka autolle löytyi ja lähdimme kiertämään Nahkiaispolkua, sen loppupäästä alkaen. Polun varrella on yli 30 vuotta sitten autioitunut tila, jonka entisessä pihapiirissä kasvaa nyt niitty. Sinne halusin mennä, katsomaan niittykukkia. 

Kesken Nahkiaispolun kierroksen lähtee myös reitti Haukankierrokselle, jota pitkin päätimme jatkaa jonkin matkaa ja käydä siellä korkealla kalliolla olevalla näköalapaikalla. Näin suunnittelimme retkeämme. 

Nahkiaispolku on merkitty vihreillä pisteillä. Aloitimme reitin oikealta tien kohdalta, jatkoimme ylöspäin, kunnes tulimme Haukkalammen reitin sinisten katkoviivojen luokse, Sitten kävelimme Haukkalammenreittiä ylöspäin, kunnes käännyimme pyöräreitille (pyöräilijän kuva), jota pitkin palasimme parkkipaikalle. Haukkalammen ja Haukkalammenreitin välillä on korkeita kalliota ja näköalapaikkoja, joihin halusimme tutustua.

Olen jo muutamana kertana huomannut, ettei Nahkiaispolku ole kovin suosittu retkeilyreitti, joten saimme kulkea siellä kaikessa rauhassa. Ja sehän sopi meille mainiosti. Ruuhkaisella luontoreitillä kulkeminen ei ole mikään nautinto, jos saa väistellä ihmisiä kuin olisi keskellä suurkaupunkia. Joten rauhallinen reitti houkutteli.

Heti reitin alussa huomasin yllättäen, että tuon alueen läpi virtaava, rakastamani metsäpuro oli lähes kuivunut. Mutta oli siellä vettä paikoitellen ja puron kivillä hyppiessäni huomasin yllättäen liikettä jalkojeni juuressa. Mikä se oikein oli? Sammakko!

 

Hyppelin kiveltä kivelle etsien katseellani kaloja, mutten nähnyt niitä.

Sammakko säikähti minua, hyppäsi puron veteen ja meni sen pohjalle makaamaan, oli liikkumatta. Luuli, etten huomaisi sitä. Menin niin lähelle tuota sammakkoa, että se hermostui ja siirtyi vähän kauemmaksi rannan tuntumaan ja koetti piiloutua ison lehden alle. Olipa se söpö! Jätin sen rauhaan ja jatkoimme eteenpäin.

Ruskosammakko on Suomen yleisin sammakko ja tässä se todellakin luulee olevansa piilossa puron rannalla ison lehden alla.

Tulimme metsätien varteen ja valoisana paikkana sinne oli kasvanut niittykukkia. Perhonen! Nyt minua ei pidätellyt mikään. "Odota hetki!" sanoin puolisolleni, "otan kuvan vain yhdestä perhosesta ja parista kukasta". Enkä ollut vielä edes päässyt varsinaiselle niitylle...

 

Sitruunaperhonen vierailee huopaohdakkeen (tod.näk.) kukalla.

Puolisoni rakastaa jalopuita. Hänen silmänsä etsivät niinipuita eli metsälehmuksia, vaahteroita ja tammia, olipa hän huomaavinaan jalavankin. "Katso lehtiä, aivan samannäköisiä kuin Torholan luontopolullakin!"  

Hän katseli korkeuksiin puita ja minä kuljin katse maassa etsien kukkasia ja perhosia ym. ötököitä.  Olimme mekin pari...

Mesiangervo kukki kaikkialla ja tuoksui huumaavasti.

Lopulta tulimme niitylle, tuolle vanhalle Purola-tilan entiselle piha-alueelle. Mutta se olikin niitetty! Voi mikä pettymys! 

Onneksi niityn laitamilla oli kuitenkin alueita, joihin ei ollut kajottu. Ja toisin paikoin jokin pieni alue oli jopa merkitty sinisellä nauhalla, kun oli haluttu säästää jokin kasvi siementämistä varten. 

Siellä oli esimerkiksi kaunokkeja, peurankelloja, hirvenkelloja - ja ahomansikoita.  Niityn laitamilla kasvoi myös hiirenvirnaa, niittynätkelmää, päivänkakkaroita, ohdakkeita, rantakukkaa ja ketoneilikoita. Vain osan mainitakseni.

Niittykaunokki

Ratamoverkkoperhonen, tässä päivänkakkaran kukassa.

Koiranputken kukalla on tungosta. Aterioimassa mm. nelivyöjäärä (isoin), rusokukkajäärä (ruskea-musta pienempi), leppäkerttu ja kukkakärpäsiä.

Voisi ihan oikeasti sanoa, että tunnit kuluivat, vaikka tämän reitin kulkemisen piti info-materiaalin mukaan kestää vain 40 minuuttia. Eihän tuossa tavoiteajassa kerkeäisi edes ympärilleen katsoa. Niin kuin ne kaksi pyöräilijää ja se yksi juoksija, jotka vain suhahtivat ohitse. He katsovat maailmaa aivan toisin silmin kun me.

Ranta-alpi, takana hiirenvirna

Ketoneilikoita

Metsäapilan kukat olivat uskomattoman voimakkaan pinkkejä. Niityllä kasvoi myös puna-apiloita, jotka erottaa metsäapiloista valkoisesta juovasta lehdissä. Ja tietenkin valkoapiloita myös.

Ja meidänkin oli lopulta jatkettava matkaa. Joten suuntasimme Haukankierroksen polulle, sillä halusimme käydä ylhäällä kalliolla näköalapaikalla. 

Rakastan jäkäläisiä kallioita, kanervia ja männynkäppyröitä, suuria korkeuseroja. Ja mustikoita. Niitä kasvoikin kaikkialla ja varvut olivat täynnä marjoja. Niitä syöden kävelimme ja kiipesimme yhä korkeammalle ja kauemmaksi polulta välillä maastokarttasovelluksesta tarkistaen sijaintiamme. 

Ihanaa, että on mukana toinen, joka huolehtii, etten eksy. Sillä minulla on siihen paha taipumus.

Näköalapaikalta näkee kauas, metsääkin silminkantamattomiin.

Ylhäällä kalliolla on jylhät maisemat.

Korkealla kalliolla oli näkäala Purolan laaksoon, tuohon äsken tutkimaani paikkaan, ja metsää, sitä riitti silmänkantamattomiin. Oli vaikea uskoa, että olimme Suomen tiheimmin asutulla alueella, Ruuhka-Suomessa.

Siinä kallion päällä istuessani ja eväitä syödessäni pieni sininen perhonen kiinnitti huomioni lennellessään kanervan kukalta toiselle. Jossakin vaiheessa se istahti kuivuneelle oksankäppyrälle, lepäsi hetken - ja silloin nappasin siitä kuvan. Sinisiivestä, lempiperhosestani.

Sinisiipi levähti hetken kuivalla oksankarahkalla. Katso sen suuria silmiä ja pitkiä ripsiä, sinisiipi on todella kaunis perhonen.

   
Kotona vasta huomasimme, että retkeen oli kulunut matkoineen lähes kuusi tuntia, joista neljä tuntia paikan päällä. Kuinka aika kuluukaan aivan huomaamatta... 

Torholan luolan luontopolku, Lohja

Siinä se oli. Suomen suurimman kalkkikiviluolan suuaukko. Melkein piilossa, kuopassa kasvillisuuden alla. Tuoko se todellakin oli? Torholan luola Lohjalla...

Ja sehän se oli. Joten taskulamput esille ja sisälle. 

Luin infotaulusta, että tämä luola koostuu kolmesta eri tilasta eli huoneesta: eteisestä, salista ja kellarista. Joten ensimmäisenä astuimme tietenkin siihen eteiseen. Se oli kivenmurikoiden täyttämä, joten täytyi katsoa tarkasti, minne astui, ettei kompuroisi. 

 

Tuonne pimeyteen?

Käveleminen tässä, Torholan luolan eteisessä, vaati hivenen taiteilemista.

Eteisen jälkeen edessä oli suuri kivi, joka täytyi kiertää jommalta kummalta puolelta ja laskeutua toiseen huoneeseen eli ns.Torholan saliin. 

Salissa oli helpompi kävellä, sillä siinä oli maalattia, mutta sitten salin perällä luola laskeutui alaspäin ja katto mataloitui jyrkästi. Hetki piti kömpiä niin matalana kuin pystyi, ettei iskisi päätään katon teräviin kiviin. Salin perällä pystyi kuitenkin onneksi seisomaan.

Torholan luolan sali ylempää eteisestä kuvattuna. Sali on leveä ja korkea tila - ja jatkuu perällä vielä eteenpäin, vaikka katto mataloituukin voimakkaasti. Siellä alhaalla seistessä on hyvä ihmetellä, kuinka vesi on syövyttänyt kalkkikiven pois ja jättänyt jälkeensä kovemman kiviaineksen - ja muodostanut näin tämän Torholan luolan.     Ja aina joku haluaa tehdä puumerkkinsä (At ) seinään... tuo ei ole luolamaalaus.

Olipa paikka. Puolisoni kehotti minua sammuttamaan valaisimeni ja hetken seisoimme hämärässä. Aivan pimeätä ei ollut, sillä valo ylettyi suuaukosta joihinkin seinän kiviin. Mutta kieltämättä alkoi ahdistamaan, kaikki se pimeys ja hiljaisuus, seisova ilma. Hyttynenkin inisi korvan juuressa.

Vielä kun puolisoni löysi sen pienen mustan ahtaan reiän salin vasemmasta takanurkasta, sen, josta voisi tiputtautua kapeaan käytävään päästäkseen ryömimään kellariin, luolan perimmäiseen huoneeseen, tajusimme molemmat, ettei meistä tulisi koskaan intohimoisia luolaharrastajia. 

 

Kuvan keskellä on tuo kellariin vievä n. 50 x 50 cm:n musta aukko, josta tiputtautumalla pääsee ryömimäään Torholan luolan kellariin.  Kellari on pimeä paikka, johon ei luonnonvalo yllä, mutta sinne mahtuu - lukemani mukaan -  useampi ihminen ja  yksi pystyy kerrallaan  seisomaankin siellä. Mutta tuo kellarionkalo ei ole meidän paikkamme, joten käännyimme takaisin, valoa kohti.

 
Kumpikin käänsi yhteistuumin katseensa kohti luolan suuaukkoa, sen valoa ja tietoa siitä, että siellä olisi avara maailma. Tilaa olla ja hengittää, liikkua ja nähdä elämää ympärillään. 

Tämä iso kivenmurikka erottaa salin ja eteisen toisistaan. Kiven molemmin puolin pääsee kiipeämään kohti luolan suuaukkoa, kuten puolisoni onkin jo tehnyt.

Ulkona odotti  valo, vihreys ja vehreys.

Ja kuitenkin, ihmiset ovat asuneet luolissa kivikaudelta asti - ja asuvat paikoin vielä tänä päivänäkin. Esimerkiksi pelkästään Kiinassa asuu arviolta 40 miljoonaa ihmistä luola-asunnoissa. Tänä päivänä, näin luin. Katso vaikka äskeinen linkki!
  
Mutta me jätimme luolan taaksemme, vaikka se onkin Suomen suurin kalkkikiviluola, ja jatkoimme Torholan luolan luontopolun kiertämistä. 

"Katso orava", huudahti mieheni. Ja siinähän se oli, puun oksalla. Todennäköisesti tämän kevään poikasia, sillä niin oli utelias ja rohkea.

Oravanpoikaset kiinnostavat aina, suloisia kun ovat.

Jatkoimme hetken päästä matkaamme ja laskeuduimme jyrkkää rinnettä alaspäin kohti Lohjanjärveä kaiteista kiinni pitäen. Rinnelehdossa kasvoi jalavia, sekä vuori- että kynäjalavia, luin. Mutta emme osanneet tunnistaa, kumpia mikin puu oli. Lehtomainen rehevyys kuitenkin ilahdutti meitä molempia. 

Jalava, mutta kumpi: vuori- vai kynäjalava?

Jalavan yläoksat olivat kauniin sammaleiset. Puu oli iso ja jo kohtalaisen vanha.

Myös kivet peittyivät sammaliin, ja  kallioimarrekin kasvoi sen pinnalla. Tiesitkö, että kallioimarteen juuret ovat syötäviä?

Tulimme Lohjajärven rantaan. Kohtaan, jossa tervaleppiä kasvoi vedenrajassa juuret osin näkyvissä. Siinä oli hieno hiekkaranta, mutta kaksi mökkiä sijaitsi aivan luontopolun vieressä, molemmin puolin. Ja molemmissa mökeissä oli asukkaat nyt paikalla. Joten alensimme molemmat ääntemme voimakkuutta, innostuksesta välillä jo kohonneitakin.

Tervaleppiä Lohjanjärven rannalla

Loppumatkalla eteen tuli vielä pieni metsikkö, jossa kasvoi isoja suorarunkoisia niinipuita eli metsälehmuksia. Noita puita, joista on aikoinaan tehty niiniköysiä meidän suomalaistenkin käyttöön. Näin puolisoni valisti minua.

Mutta luontopolku oli nyt kuljettu, Suomen suurin luola katsahdettu ja Lohjan mäkiset ja kiemuraiset pikkutiet ajettu. Kotona odotti lauantaisauna, ikiaikaisen suomalaisen tradition mukaisesti. Poikiemme lämmittämä. 

Joten aloitimme viikonlopun vieton - ja siksi toivotankin teille kaikille muillekin hyvää ja antoisaa viikonloppua!