Torholan luolan luontopolku, Lohja

Siinä se oli. Suomen suurimman kalkkikiviluolan suuaukko. Melkein piilossa, kuopassa kasvillisuuden alla. Tuoko se todellakin oli? Torholan luola Lohjalla...

Ja sehän se oli. Joten taskulamput esille ja sisälle. 

Luin infotaulusta, että tämä luola koostuu kolmesta eri tilasta eli huoneesta: eteisestä, salista ja kellarista. Joten ensimmäisenä astuimme tietenkin siihen eteiseen. Se oli kivenmurikoiden täyttämä, joten täytyi katsoa tarkasti, minne astui, ettei kompuroisi. 

 

Tuonne pimeyteen?

Käveleminen tässä, Torholan luolan eteisessä, vaati hivenen taiteilemista.

Eteisen jälkeen edessä oli suuri kivi, joka täytyi kiertää jommalta kummalta puolelta ja laskeutua toiseen huoneeseen eli ns.Torholan saliin. 

Salissa oli helpompi kävellä, sillä siinä oli maalattia, mutta sitten salin perällä luola laskeutui alaspäin ja katto mataloitui jyrkästi. Hetki piti kömpiä niin matalana kuin pystyi, ettei iskisi päätään katon teräviin kiviin. Salin perällä pystyi kuitenkin onneksi seisomaan.

Torholan luolan sali ylempää eteisestä kuvattuna. Sali on leveä ja korkea tila - ja jatkuu perällä vielä eteenpäin, vaikka katto mataloituukin voimakkaasti. Siellä alhaalla seistessä on hyvä ihmetellä, kuinka vesi on syövyttänyt kalkkikiven pois ja jättänyt jälkeensä kovemman kiviaineksen - ja muodostanut näin tämän Torholan luolan.     Ja aina joku haluaa tehdä puumerkkinsä (At ) seinään... tuo ei ole luolamaalaus.

Olipa paikka. Puolisoni kehotti minua sammuttamaan valaisimeni ja hetken seisoimme hämärässä. Aivan pimeätä ei ollut, sillä valo ylettyi suuaukosta joihinkin seinän kiviin. Mutta kieltämättä alkoi ahdistamaan, kaikki se pimeys ja hiljaisuus, seisova ilma. Hyttynenkin inisi korvan juuressa.

Vielä kun puolisoni löysi sen pienen mustan ahtaan reiän salin vasemmasta takanurkasta, sen, josta voisi tiputtautua kapeaan käytävään päästäkseen ryömimään kellariin, luolan perimmäiseen huoneeseen, tajusimme molemmat, ettei meistä tulisi koskaan intohimoisia luolaharrastajia. 

 

Kuvan keskellä on tuo kellariin vievä n. 50 x 50 cm:n musta aukko, josta tiputtautumalla pääsee ryömimäään Torholan luolan kellariin.  Kellari on pimeä paikka, johon ei luonnonvalo yllä, mutta sinne mahtuu - lukemani mukaan -  useampi ihminen ja  yksi pystyy kerrallaan  seisomaankin siellä. Mutta tuo kellarionkalo ei ole meidän paikkamme, joten käännyimme takaisin, valoa kohti.

 
Kumpikin käänsi yhteistuumin katseensa kohti luolan suuaukkoa, sen valoa ja tietoa siitä, että siellä olisi avara maailma. Tilaa olla ja hengittää, liikkua ja nähdä elämää ympärillään. 

Tämä iso kivenmurikka erottaa salin ja eteisen toisistaan. Kiven molemmin puolin pääsee kiipeämään kohti luolan suuaukkoa, kuten puolisoni onkin jo tehnyt.

Ulkona odotti  valo, vihreys ja vehreys.

Ja kuitenkin, ihmiset ovat asuneet luolissa kivikaudelta asti - ja asuvat paikoin vielä tänä päivänäkin. Esimerkiksi pelkästään Kiinassa asuu arviolta 40 miljoonaa ihmistä luola-asunnoissa. Tänä päivänä, näin luin. Katso vaikka äskeinen linkki!
  
Mutta me jätimme luolan taaksemme, vaikka se onkin Suomen suurin kalkkikiviluola, ja jatkoimme Torholan luolan luontopolun kiertämistä. 

"Katso orava", huudahti mieheni. Ja siinähän se oli, puun oksalla. Todennäköisesti tämän kevään poikasia, sillä niin oli utelias ja rohkea.

Oravanpoikaset kiinnostavat aina, suloisia kun ovat.

Jatkoimme hetken päästä matkaamme ja laskeuduimme jyrkkää rinnettä alaspäin kohti Lohjanjärveä kaiteista kiinni pitäen. Rinnelehdossa kasvoi jalavia, sekä vuori- että kynäjalavia, luin. Mutta emme osanneet tunnistaa, kumpia mikin puu oli. Lehtomainen rehevyys kuitenkin ilahdutti meitä molempia. 

Jalava, mutta kumpi: vuori- vai kynäjalava?

Jalavan yläoksat olivat kauniin sammaleiset. Puu oli iso ja jo kohtalaisen vanha.

Myös kivet peittyivät sammaliin, ja  kallioimarrekin kasvoi sen pinnalla. Tiesitkö, että kallioimarteen juuret ovat syötäviä?

Tulimme Lohjajärven rantaan. Kohtaan, jossa tervaleppiä kasvoi vedenrajassa juuret osin näkyvissä. Siinä oli hieno hiekkaranta, mutta kaksi mökkiä sijaitsi aivan luontopolun vieressä, molemmin puolin. Ja molemmissa mökeissä oli asukkaat nyt paikalla. Joten alensimme molemmat ääntemme voimakkuutta, innostuksesta välillä jo kohonneitakin.

Tervaleppiä Lohjanjärven rannalla

Loppumatkalla eteen tuli vielä pieni metsikkö, jossa kasvoi isoja suorarunkoisia niinipuita eli metsälehmuksia. Noita puita, joista on aikoinaan tehty niiniköysiä meidän suomalaistenkin käyttöön. Näin puolisoni valisti minua.

Mutta luontopolku oli nyt kuljettu, Suomen suurin luola katsahdettu ja Lohjan mäkiset ja kiemuraiset pikkutiet ajettu. Kotona odotti lauantaisauna, ikiaikaisen suomalaisen tradition mukaisesti. Poikiemme lämmittämä. 

Joten aloitimme viikonlopun vieton - ja siksi toivotankin teille kaikille muillekin hyvää ja antoisaa viikonloppua!