Kanto- ja sammalpuutarha Linnunlaulu-metsässämme

"Onpa täällä ihanaa", huoahti äitini kesällä, kun istahti penkille ja antoi katseensa vaellella kanto- ja sammalpuutarhani alussa. Aurinko paahtoi kuumasti, ilma oli kuivaa ja olotila tukala, mutta metsän siimeksessä, isojen puiden varjossa, olo helpottui ja oli helpompi hengittää. 

Metsässä ilma on todellakin kosteampaa, auringon säteet eivät pääse polttamaan ihoa ja tuulen voimakin vaimenee puiden ansiosta. Ja sinne, metsään, olin jo päättänyt rakentaa uuden oleskelualueen: kanto- ja sammalpuutarhan.  Ja tietenkin myös penkit, joissa istuen voisi seurailla sammalten kasvua ja ötököiden elämää tuolla pienellä alueella.

Luin kantopuutarhasta ensi kertaa vasta viime keväänä - ja se kolahti heti. Tuohan olisi mahdollista minullekin, ajattelin, minulla olisi paikkakin jo valmiina ja materiaalia omasta takaa vaikka kuinka paljon.

Jo heti aluksi päätin, että haluan tehdä kantopuutarhastamme mahdollisimman luonnonmukaisen, se kun tulisi pikku metsikköömme eikä varsinaiseen puutarhaamme. Halusin, että se näyttäisi siltä, kuin se olisi ollut siinä aina, ja me ihmiset vain olisimme kulkeneet reittejämme väistellen noita kantoja ja lahoavia puunkappaleita, joita erilaiset sammaleet peittäisivät.

Paikkakin, jossa kanto- ja sammalpuutarhaa voisi alkaa rakentaa, löytyi. Sillä metsikköömme oli syntynyt vaivihkaan polkuja, ja noiden polkujen keskelle oli jäänyt luonnostaan eräänlainen liikenneympyrä, tai ennemminkin kolmio, ja siinä oli mielestäni luonnollinen paikka kantoasetelmalle. Voisin aloittaa koko prosessin sieltä.

Muutama askel alapihan alueelta metsään ja eteen tulee tämä näkymä. Kieltämättä se vähän yllättää, jollei sitä osaa odottaa...

Aloittaisin kantopuutarhan teon pienesti, suunnittelin aluksi, vain yksi alue kerrallaan, ja se saisi kaikessa rauhassa laajeta ja kehittyä aivan omaan tahtiinsa. Vuosien myötä. Mutta myöhemmin päätin jättää sen yhteen paikkaan, sillä ympärillä kasvaa puita, joita on tarkoitus kaataa takka- ja saunapuiksi. Ja niiden kaataminen olisi vaikeata, jos täytyisi varoa kaikenmaailman kanto- ja sammalasetelmia.

Tässä penkillä istuen voi katsella paitsi kanto- ja sammalaluetta myös sen takana olevaa alapihaa. Penkit tein alueelta kaadetusta kuusen rungosta, liiteristä löytämästäni laudasta ja paksummasta lankusta, joka toimii tukipuuna laudan alla.

Lahoavat puunkappaleet voivat olla hyvinkin koristeellisia. Tätä kappaletta oli pakko tukea monella tapaa, että se pysyisi pystyssä kuten se aikaisemminkin oli löydettäessä. Mietin vain, miten saan käpytikkamme pysymään poissa näiltä apajilta...

Vaihtoehtoja, kuinka tämän kolmion täyttäisin ja rakentaisin, oli valtavasti.  Pyörittelin eri vaihtoehtoja mielessäni eikä osa polkuverkostostakaan tahtonyt aluksi hahmottua. Sitten tein sen, mitä niin monesti aikaisemminkin.

-----------------------------------------------------------------

Kun en tiennyt mitä tehdä, en tehnyt mitään.
Odotin.

Ja sitten ratkaisu syntyi.  
Kuin aivan itsestään. 
  
----------------------------------------------------------------

Ajalla on ihmeellinen vaikutus ideoiden syntyyn ja niiden kehittymiseen. Rakastan tuota prosessia jossakin aivojen sopukoissa. Välillä tuntuu, ettei minulla ole sen kanssa mitään tekemistä, koska olen itse niin passiivinen. Mutta olen jo oppinut luottamaan, että jokinlainen perusidea sieltä lopulta nousee esille, jota lähteä sitten jalostamaan.

Olisin voinut kerätä kantoja ja puunkappaleita ja asetella ne röykkiöiksi tuolle alueelle ja istuttaa väliin erilaisia varjossa viihtyviä kasveja. Ja laittaa lisäksi, kuten Arboretum Magnoliassa, maahan kantojen ympärille punaista kuorikatetta väriä ja näyttävyyttä tuomaan ja tehdä käytävät kivituhkasta. Tai raahata paikalle korkeampia ja isompiakin kantoja ja tehdä niihin ikkunoita ja ovia, parvekkeitakin. Tehdä kohteesta oikea satumaailma. 

Täytyyhän Linnunlaulu-metsässä olla "linnunpesä". Vanhan puunrungon oksanreikään on laitettu kolme "munaa" eli järvenrantakiviä Savonlinnasta.

Savonlinnasta toin myös kaksi kiveä, joissa kasvoi sammalta päällä. Ihan tätä varten.

Vaihtoehtoja oli niin paljon, loputtomiin. Eteen tuli valinnan vaikeus...

Mutta sen ymmärsin, etten halunnut tehdä pikkumetsiköstämme mitään kantojen hautausmaata, joten sinne täytyy saada myös uutta elämää. Tiedäthän sanonnan, kuinka kuolema tekee tilaa elämälle. Kyllä kantopuutarhassakin täytyy näkyä koko elämän kiertokulku: syntyminen, kasvu ja kuolema. Minusta.

--------------------------------------------------------------------------

Kantopuutarhassani täytyy näkyä koko 

elämän kiertokulku.

Se ei saa olla vain kantojen hautausmaa,

vaan myös uuden elämän alku.

Siksi istutin kantojen keskelle 

pikkuruisen puuntaimen.

Pienen serbiankuusen. 

-----------------------------------------------------------------------

Joten päätin istuttaa niiden kantojen ja sammalien keskelle pienen kuusen taimen. Se saa aikojen kuluessa kasvaa isoksi ja tuuheaksi, samalla kun kannot sen ympärillä lahoavat yhä enemmän ja enemmän, ja lopulta maatuvat näkymättömiin. Minusta ajatus tuntui hyvältä.

Ja kasvaahan kantoalueella myös metsäkasveja: pikkuruisia valkokukkaisia ketunleipiä, vanamoa ja metsätähtiä, mustikan- ja puolukanvarpuja, saniaisia ja metsäkorteita, erilaisia sammaleita ja jäkäliä. Sieniäkin. Tämä pieni kantojen hautausmaa on täynnä monenmoista elämää, ötököineen ja niitä etsivine lintuineen, ohi pomppivine metsäjäniksineen ja kauriineen. Ei siis kuollut paikka ollenkaan. 

 

Tässä kasvaa käenkaalia eli ketunleipää, rönsyilevää vanamoa ja mm. karhunsammalta. Ensi kesänä voin siis odottaa monenlaista luonnonkukkaa alueelle. Ja pölyttäjiä...

Yhdellä puolilaholla puunrungonpätkällä kasvoi sieniä sammalien ja vanamon keskellä. Erilaisia sieniä kasvaa muuallakin tällä alueella.

  
Kesällä, kun kantopuutarhassa oli vasta penkit ja lyhdyt paikoillaan, istuin penkillä ja haaveilin - ja katselin, kuinka lyhtyjen valot syttyivät yksi kerrallaan. Mieli rauhoittui ja satakieli alkoi laulaa viereisen kuusen latvassa. Hetki oli taianomainen enkä pelännyt pimeyttä enää laisinkaan. Silloin ajattelin, että tästä saattaisi tulla jotakin, jotakin erityistä. Ja nimesin pikku metsikkömme Linnunlaulu-metsäksi.

Auringonkennovalaisimet - eli auringon lainavalo -  tuovat kesäaikana kaivattua valoa yön pimeyteen. Ne palavat silloin koko yön. Mutta lokakuussa enää vain hetken aikaa.

 ---------------------------------------------------------------------

Lyhdyt loistivat pimeydessä

ja

satakieli alkoi laulaa.

Ajattelin, ettei tämä voi olla totta.

Hetki oli taianomainen. 

Silloin päätin nimetä pikku metsikkömme

 Linnunlaulu -metsäksi. 

---------------------------------------------------------------------

Ja tuosta Linnunlaulu-metsästämme löysin viime kesänä sepelkyyhkyn valkoisia sulkia päivittäin yhden viikon aikana. Keräsin niitä kaksin käsin talteen, sillä ne olivat niin kauniita. Ne lohduttivat minua, sillä minulla oli silloin surua elämässäni.

Ja kuinka pikku metsikkömme onkaan nyt muuttunut! 

Se pimeä ja tiheän tiheä metsä, jossa en ollut kulkenut lähes kolmeenkymmeneen vuoteen, on nyt avartunut niin, että auringon säteet pääsevät sen pohjaa valaisemaan. 

Nyt sinne voi mennä ja siellä kulkea, istua penkillä ja katsella, kuinka mustikka kukkii tai puolukka kypsyy, kuinka sienet nousevat sammaleesta ja maatuvat jälleen, kuinka auringon lainavalo illalla syttyy ja työntää pimeyttä ympäriltään  pois. 

Sillä kasvu täällä, pikku metsässämme, kuten kaikkialla muuallakin, tarvitsee valoa - ja nyt sitä siellä on.


Ja lopuksi kuvasarja muutoksesta:

Tästä kaikki alkoi. Polut olivat syntyneet aivan itsestään ja niiden keskelle oli jäänyt alue, jossa kasvoi puita, vähän sammalta ja jonkin verran erilaisia varpuja. Kuva otettu 16.04.2019.

Puut on kaadettu "liikennekolmiosta", penkkejä ja penkkien paikkoja suunniteltu. Aurinkokennovalaisimiakin on laitettu paikoilleen ja niitä sitten hämärässä ja pimeässä katselin ja haaveilin tulevasta.  Edessä on kantojen kaivamista, sillä vaikka paikalle tuleekin kanto- ja sammalpuutarha, nämä kannot eivät kelpaa. Kuva otettu 07.06.2019.

"Liikennekolmio" on valmis ja kuva otettu 26.10.2019. Ensi kesänä vasta pääsee tarkemmin tutkimaan, mitä kaikkea tuolta sammalikosta oikein nousee. Ainakin alkukesästä pitäisi pienten valkoisten ketunleipien kukkia. Ja vanajan. Ja metsätähden. Ja puolukoiden ja mustikoiden. Nyt metsämaa on ruskeiden lehtien peitossa, mutta kesällä, varsinkin vasemmalla puolella, maa on paikoittain vihreänä sammaleista ja varvuista.Takana ja oikealla puolella on karumpaa, mutta paikoitellen sielläkin jo vähän vihertää. Mutta siitä sitten ensi kesänä lisää...

 

Joutsenet pesulla Piilolammella

Keskiviikkona oli kaunis syksyinen ilma ja tuuleton päivä. Ruska oli kauneimmillaan, joten jonnekin halusin lähteä. Jonnekin luontoon. Metsään. Päätin lähteä Piilolammelle, Kytäjä-Usmin ulkoilualueelle.

Olin Piilolammella ensimmäistä kertaa ja sen kierrettyäni jäin hetkeksi ihailemaan lammenpinnalla kelluvia lumpeenlehtiä. Tai ulpukanlehtiä, en tiedä kumpia olivat. Info-taulun mukaan lehdet pystyy erottamaan toisistaan vain lehden alapinnan värityksen perusteella. Sitä pohtiessani, siis syntyjä syviä, näin yllättäen liikettä lammen toisessa päässä: sinne oli tullut joutsenia.

Piilolampi on kapea, mutta pitkulainen lampi, ja joutsenet uiskentelivat juuri lammen toisessa, kaukaisimmassa päässä. Siellä, missä olin rannalla jokin aikaa sitten seisonut ja ihaillut lammen ympärille levittäytyvää syksyistä ruskaa. Ja silloin paikalla ei ollut näkynyt linnun lintua.

Joutsenet uiskentelivat lammella tarkkaavaisina, sillä lammen toisella rannalla oli lapsiperhe retkellä ja lasten iloiset äänet kaikuivat veden yllä. Perheen lähdettyä hiljaisuus ja rauha palasivat lammelle ja mietin, lähtisinkö minäkin vai jäisinkö. Jäisin, päätin. Ja lähdin kiertämään lampea uudelleen, päästääkseni lähemmäksi noita joutsenia. Jos vaikka saisin niistä muutaman valokuvankin. Sitä toivoin.

Aikani käveltyäni linnut ilmestyivätkin näkyviin. Jäin aika kauaksi seisomaan, rannastakin muutaman metrin päähän, sillä en halunnut säikäyttää niitä. Toinen joutsenista alkoi peseytyä lammen vedessä toisen tarkkaillessa minua varuillaan. 

 

Joutsenethan ovat valkoisina puhtauden symboleja ja kyllähän sen mielikuvan eteen on nähtävä linnunkin vaivaa, eikö? Vesipisarat vain roiskuivat ympäriinsä, kun vettä piti saada selkäpuolellekin. Aikansa räiskyteltyään vesi täytyi saada myös ravisteltua höyhenistä pois, ja silloin alkoi kaunis näytelmä, kun joutsen nousi ylös ja leyhytteli siipiänsä eteen ja taakse. Kuivatellen näin itseään. 

Katso vaikka!

Joutsen toisti pesunsa kolme kertaa ja sen jälkeen hetki oli ohi.  Tyytyväisenä pariskunta uiskenteli nyt lammella välillä sukien itseään, välillä taas työntäen päänsä veteen ruokaa etsien.

Joutsenparin näkeminen kruunasi koko luontoretken, sillä mitä on metsälampi ilman elämää: lintuja, kaiken maailman pörriäisiä, sammakoita, kalojakin. Isommista metsäneläimistä puhumattakaan. Täynnä tyhjyyttä.

Nyt siellä oli elämää, syksylläkin. Ja se ilahdutti minua. Paljon. 😊