Keskikesä - valon ja yltäkylläisyyden aikaa

Keskikesä on aikaa, jolloin kukat kukkivat ja linnunpoikasia lentelee pihapuissa. Tai uiskentelee lammissa ja järvissä. Yltäkylläisyys huokuu kaikkialta.

Sorsanpoikaset käyvät päivälevolle

Istuin toissa yönä kuistilla ja katselin vaaleata taivasta. Ulkona oli niin valoisaa, että olisin voinut lukea, vaikka kello olikin puoli kaksi yöllä. Nyt on todellakin vuoden valoisin aika.

Eikä moni tiedäkään päivän rajaa, sillä linnutkin laulavat öisin. Päivälinnut myös - ja hämärälaulajat. Sellaisiakin on. Ja aamulaulajia. 

Varsinkin auringon nousun aikaan laulu voimistuu. Pihassamme ja pikku metsässämme on silloin valtava, moniääninen laulukuoro. Kunpa tuntisin nuo kaikki linnut vain äänen perusteella!
  
Miten ihmeessä linnut jaksavat laulaa yötäpäivää?

Koska kesäaikana linnut pitävät pieniä taukoja eli nukkuvat pieniä päiväunia aina tarpeen tullen. Näin jostakin luin. Pitäisiköhän minunkin ottaa niistä mallia? Kesäaikana...edes loma-aikana?

Naurulokki on päivälaulaja.

Samoin harmaalokki

Ja perhoset, niin moni sanoo, että niiden määrä on vähentynyt. Ei sellaista halua edes ajatella. Sillä voiko olla kauniimpaa kuin pikkuperhoset kukkaniityllä...

Niittyhopeatäplä

Piippopaksupää

Kesä on kauneimmillaan.

Nyt keskikesällä, kukkaniityllä. 

Sinisiipi seisoi tukevasti kuudella jalallaan ja tuijotti minua - eikä avannut kauniita siipiään, vaikka toivoin sitä.

Mutta se ylläkyltäisyys ei tarkoita vielä sadonkorjuuaikaa, sillä sekä vilja- että marja- ja kasvimaan sato kypsyy vasta loppukesällä ja syksyllä. Nyt kaikki vain kasvaa ja antaa aavistuksen tulevasta hyvästä. 


Mutta onneksi kukat kukkivat omalla pihallammekin. Ja nyt onkin kurjenmiekkojen aika. Rakastan kurjenmiekkoja, niiden pystyä ja ryhdikästä olemusta ja monimutkaisia, kauniita kukkia. Ne ovat myös uskomattoman helppoja kasvattaa, ainakin vanhat maatiaislajit.

Keltakurjenmiekka on Suomessa luonnonvarainen ja on aikoinaan siirretty pihallemme Saimaan saaristosta.

Saksankurjenmiekka kukkii alapihallamme.

Siperiankurjenmiekka on saatu anopiltani. Ihastuin sen siniseen väriin heti.

Tämän kurjenmiekan nimeä en tiedä. Tilasin sen postimyynnistä,  ja kun se vuosi myöhemmin kukki, kukka olikin toisenlainen kuin myyntikuvassa. Mutta se kukkii vähän myöhemmin kuin siperiankurjenmiekka.

Valkoinen kurjenmiekka on kulkeutunut puutarhaamme hevoskastanjan mukana Turun Ruissalosta. Aivan vahingossa.

Mutta tästä päivästä alkaen päivät rupeavat lyhenemään. Pieni huoli onkin herännyt, onko kesästä osannut nauttia vielä laisinkaan, vai onko aika vain kulunut juhannusta odotellessa?

Välillä täytyisikin vain osata pysähtyä ja tarttua hetkeen. Elää nyt. Se oli helpompaa, kun lapset olivat pieniä, sillä he osasivat hetkessä elämisen taidon. Ja se taito tarttui silloin minuunkin. Eräs tuttavani tästä asiasta minua muistuttikin: elä tässä hetkessä, äläkä murehdi vain huomista. Tiedän, että hän on oikeassa.

Lapset tuovat mukanaan paljon hyvää: hetkessä elämisen taitoa ja uskomattoman paljon rakkautta.

Sillä kesä jatkuu vielä, ainakin syyskuuhun asti. Luin hetki sitten Sirpan luontoblogista, että alkukesän pikkukesä jatkuu juhannuksen jälkeen isokesänä. Se oli lohduttava tieto. Tieto, että kesä jatkuu vielä. Ja se jatkuu täydempänä kuin se on nyt. 

Joten nautitaan siitä. Loppukesän isosta kesästä.

Sudenkorennot kuuluvat kesän lämpimiin päiviin.

Suomen Metsästysmuseo

Olen käynyt Suomen Metsästysmuseossa Riihimäellä kerran aikaisemminkin, katsomassa lähinnä Vuoden luontokuva -näyttelyä. Ainut, mitä sen lisäksi jäi silloin mieleeni, oli takajaloillaan seisova suuri karhu. Sen edessä seisoessani tunsin syvää kunnioitusta. Ja sen karhun halusin nähdä nyt uudelleen.

Metsästysmuseo on ollut kuukausia suljettuna tämän vuoden alussa, sillä museon perusnäyttelyä on uusittu. Se on myös nimetty Otsoksi, tuon äsken mainitsemani karhun mukaan. Ja kuten lempilapsilla yleensäkin, karhulla on monta muutakin nimeä: mesikämmen, ohto, kontio, nalle, metsän kultainen kuningas ja tötötöö.

Mikä ihmeen tötötöö? Karhua on menneinä aikoina kunnioitettu niin paljon, ettei sitä ole aina haluttu kutsua omalla nimellään. On nimittäin uskottu, että se nimensä kuullessaan ilmaantuisi paikalle. Ja sitähän ei aina haluttu.

Ruskeakarhu takajaloillaan on vaikuttava näky, kun seisoo vieressä. Vaikka kyse olisikin täytetystä karhusta, kuten tässä.

Suomen Metsästysmuseo kertoo suomalaisen metsästyksen tarinan kivikaudelta nykypäivään. Esillä on tietenkin esimerkiksi tärkeimmät riistaeläimemme, 1900-luvun metsästysasenäyttely ja myös suurriistametsästäjä Jaakko Ojanperän trofeenäyttely. 

Täytettyjä metsäpeuroja seisomassa tekolumella takanaan valokuva talvisesta maisemasta. Näyttää aivan aidolta tilanteelta oikeine pikkupuineen ja kasveineen.

Takana äskeiset metsäpeurat ja edessä kivikautinen metsästysmaja.

Näyttely koostuu useista eri pikku näyttelyistä, joissa kaikissa on eri teema. Alla kuva Merilinnustus-näyttelystä. Luin, että tärkeimmät riistalintumme merenrannoilla ja saaristossa ovat alli, haahka, koskelot ja telkkä.

Alla olevassa info-taulussa lukee Luotojen saalista.

Seuraavassa kuvassa metsästäjä on piiloutunut isoon tynnyriin ruovikon suojaan järven rannalle. Kuollut sinisorsa roikkuu tynnyrin kyljessä. Kolmiulotteisessa asetelmassa on käytetty hienosti oikeita materiaaleja tuomaan todenmukaista tunnelmaa.

Asesalissa on esillä 1900-luvun metsästysaseita moderneissa lasikaapeissa, jolloin aseisiin on helpompi tutustua molemmin puolin. 

Aikaisemmin Metsästysmuseossa oli näytteillä myös 1800-luvun aseita, mutta muutama vuosi sitten, 2013, museoon murtauduttiin, ja sieltä anastettiin 14 toimintavalmista asetta. Varkaat saatiin kiinni, mutta iso osa aseista vietiin tuntemattomaan paikkaan, eikä asekokoelma ole enää tapahtuman jälkeen niin laaja kuin aikaisemmin. 

Metsästykseen on nimittäin aina käytetty paitsi metsästysaseita myös sotilaskäyttössä olleita kivääreitä.

Varsijousta alettiin käyttää Suomessa 1300-luvulta alkaen.

Vaikuttavin tila museossa oli kuitenkin huone täynnä täytettyjä eläintenpäitä ympäri maailmaa. Voi taivas, kuinka Jaakko Ojanperän trofee-salissa oli kaunista! Ja samalla niin äärettömän surullista... Surullista, koska eläimet oli tapettu vain täyttämistä varten, ei edes ruoaksi, vaan voitonmerkiksi suurriistaharrastuksen vuoksi. 

Ja siitä tuo sana trofeekin tulee. Voitonmerkistä. Trofee on metsästysmuisto, joka voi olla esimerkiksi jonkun eläimen pää tai sarvet. Ja noita täytettyjä päitä ja eläimiä on tuossa Ojanperän salissa yli sata eri eläinlajia. Eläimiä Afrikasta, Aasiasta, Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. 

Krokotiili, musta- ja jääkarhuja, hirven- ja kauriinpäitä...

Vuorikauriita, oletan. Ja hieno vuorimaisena takana,

Ja kuitenkin, Jaakko Ojanperä on lahjoittanut trofeet Suomen Metsästysmuseolle, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä niitä katselemaan ja ihmettelemään.

Osa Jaakko Ojanperän trofeekokoelmasta. Alhaalla ahma ja susikin.

Oikealla elefantin jalka ja häntä. Kukahan sai pään ja syöksyhampaat voitonmerkiksi seinälleen?

Jaakko Ojanperän kokoelma sisältää ns. the big sevenin eli afrikkalaisen norsun, sarvikuonon, leijonan, leopardin ja kafferipuhvelin sekä krokotiilin ja virtahevon.

Mitä pidemmälle harrastus eteni, sitä enemmän Ojanperä piti itseään nimenomaan luonnon taltioijana eikä metsästäjänä. Kauneuden ja luonnon monimuotoisuuden vaalijana.

Sarvikuono, leijona, afrikanpuhveli

Mutta on noita isoja riistaeläimiä Suomessakin. Hirveä on metsästetty täällä jo 10 000 vuotta ja joka vuosi metsästyskortin lunastaa noin 300 000 metsästäjää.

Suomessa on metsästetty hirviä jo 10 000 vuotta. Tässä kopio, luulisin, hirvenpääkoristeesta, eräänlaisesta taikaesineestä.

Valkohäntäpeura

Peurakantakin on voimakkaasti lisääntynyt Suomessa ja metsästyslupia valkohäntäpeurojen kaatamista varten myönnettiin vuosille 2018-2019 noin 19 000 kappaletta. Yhteensä valkohäntäpeuroja arvellaan olevan 100 000 yksilöä. Ja tuo suuri määrä näkyy arkielämässä, sillä meilläpäinkin peuroja näkyy jatkuvasti.

Ennen vanhaan metsästys oli elinehto, paitsi syksyllä myös kevättalvella, kun talven ruokavarastot hupenivat. Tänä päivänä metsästys on enemmänkin harrastus ja paikoitellen myös hyvä mahdollisuus verkostoitua - ainakin harvaanasutulla haja-asutusalueella. 

Mutta olen kuullut monen metsästäjän myös sanovan, että he nauttivat luonnossa olosta, sen eläinkuntaan tutustumisesta ja luonnonilmiöiden seuraamisesta yleensäkin. Pääasia ei ole aina pelkästään metsästys.

Ja kun noita Ojanpelto-salin trofeepäitä katseli, ne olivat oikeasti kauniita ja vaikuttavia. Ne herättivät syviä tunteita, sekä ihailua että surua, kuolleitten eläinten puolesta. Minusta se on hyvän näyttelyn merkki. Jos näyttely onnistuu herättämään suuria tunteita.

Puutarhassamme kukkii ja tapahtuu

Sanotaan, että vielä viimeisenä elinpäivänäkin kannattaa istuttaa puu. Tai pensas. Tai edes kukka. 

Kaikkea ei kuitenkaan kannata tehdä vain itseä tai omaa perhettä varten, vaan myös naapuria, satunnaista ohikulkijaa tai tulevaa asujaa ajatellen. 

Ja tietenkin, onhan puutarha olemassa myös itsensä vuoksi, siellä olevia kasveja ja eläimiä varten. Puutarhahan on ihan oma kokonaisuutensa.

Alppiruusu 'Helsingin yliopisto' ja jokin onnellinen pikkuötökkä.

Vaaleanpunainen syreenikiitäjä on Suomen suurin perhonen, siipiväli jopa 12 cm. Se viihtyy paitsi syreeninkukissa, myös pensasangervoissa - josta sen löysinkin viime sunnuntaina. Asustelee lähinnä Etelä-Suomessa, mutta minulle aivan uusi tuttavuus...

Olen itse saanut kipinän puutarhanpitoon käydessäni kerran 17-vuotiaana tuntemattoman sukulaiseni pihalla. Se puutarha, ja kauneus siellä, kosketti minua syvästi. Tämähän on kuin paratiisi, muistan ajatelleeni.

Ja kun oikea hetki koitti, asuessani itse myöhemmin omakotitalossa, tuo muisto palautui mieleeni, se aktivoitui suunnitelmiksi ja lopulta teoiksi. Puutarharakkauteni sai alkunsa itselleni tuntemattoman ihmisen puutarhasta.

Jokainen meistä voi olla inspiraation lähde.

Jopa aivan tietämättään. 

Kävin joskus kauan sitten Pentti Alangon perennaluennolla. Se herätti minut.
Tuolla luennolla Alanko suositteli rakentamaan puutarhaan kerroksellisuutta. Kuten luonnossakin on. Luonnossahan ylinnä on puut, sitten pensaat, kukat ja alinna aluskasvillisuus. Kasvit viihtyvät paremmin tuollaisissa olosuhteissa. Luonnollisissa.

Alppiruusun ympärillä kasvaa kesäpikkusydäntä laajana mattona. Kuva otettu eilen.

Joten niin päätin silloin tehdä, eikä minulla ole ainuttakaan kukkapenkkiä, jossa ei kasvaisi myös pensaita ja/tai puita. Ja varsinkin rungollinen pikkupuut ihastuttavat minua, sillä ne tuovat ryhtiä eri istutusalueille. Minun mielestäni. 

Tämän kesän ensimmäinen keltapäivänlilja aukeamassa, rungollisen pikkusyreenin alla. Pikkusyreenin kukat ovat vielä nupussa.

Mutta nuo ovat kaikki makuasioita ja muoti muuttuu  koko ajan. Puutarhassakin. Jokainen luokoon sellaisen pihan ja oleskelutilan kuin itse haluaa. 

Näin keväällä kaupassa metallikurkia ja ihastuin heti, vaikken yleensä varsinaisista puutarhakoristeista välitäkään.

Olen myös kaivannut puutarhaani vesiaihetta, joten ostin pienen altaan ja siihen aurinkoenergialla toimivan suihkuosion. Suihkulähteen ympärillä mm. sininataa. Pidän heinistä!

Eräs tuttavani kärsi valtavasti erään naapurinsa vuoksi, jonka piha kukoisti upeana kukkatarhana, kun heillä kasvoi pelkkä nurmikko. Ja siinäkin tuntui olevan liikaa työtä. Alemmuudentunne ja syyllisyys kukattomasta pihasta painoivat, ja kerran jalkapallokentän reunalla hän siitä minulle uskoutui. Mitä siihen voisi sanoa? Jokainen on kiinnostunut eri asioista. Ja hyvä niin.

Siperiankurjenmiekka on yksi lempikukistani, anopilta aikoinaan saatu. Huomaa mehiläinen keskellä kukkaa, näetkö?

Eli antaa kaikkien kukkien kukkia. Ja kukka-aika nyt onkin, sillä onhan jo kesä ja lämmin. Paitsi puutarhoissa myös tienvarsilla, joiden niittykukkiin katse etsiytyy aivan huomaamatta. Onnelliset lapsuudenmuistot mielessäni.

 

Puutarhassaolosta voi nauttia vaikkapa riippukeinussa lojuen, metsänreunassa luontokappaleita tarkkailen.

Tämä kurre käy ruokavarkaissa kuistillamme. Se on tarkkaillut minua ja tietää, missä säilytän auringonkukan siemeniä, ja niitä se käy varastamassa. Puutarha on kokonaisuus, johon kuuluu paitsi kasvit, myös eläimet. Ja onhan niitä hauska seurata, molempia. Puolin ja toisin.

Sateen jälkeen

Ilma on nyt, sateen jälkeen, kosteaa ja ihanaa hengittää. Se on kaikesta pölystä puhdas ja uskomattoman raikas. Oletko muuten koskaan ajatellut, mistä tämä kokemus oikein syntyy?

   

Luin, että sadevesi liuottaa kasveista tuoksuvia aineita, jotka höyrystyvät ilmaan. Näitten ilmassa olevien kemiallisten molekyylien pitoisuudet nousevat ja se tuntuu mietona tuoksuna, joka tekee aivoille hyvää.

Muistele vaikka sateen jälkeistä metsän tuoksua, leikatun nurmikon tai maaperän, mullan tuoksua - kukkien tuoksusta puhumattakaan. Kaikki ne nostavat positiivisia mielleyhtymiä mieleen ja näin vähentävät mm. stressin tunnetta.

Mutta koska hajuaisti väsyy nopeasti, jopa 2-3 minuutissa, on välillä vaihdettava paikkaa ja tuoksumaailmaa. Ja nyt halusin pihaltani, sateen jälkeen, jonnekin muualle. Halusin Vantaanjoen varteen, sen luontopolulle, päätin. "Minne olet lähdössä?", puolisoni kysyi. Ja näin sain itselleni samoiluseuraakin.

Luontopolku kulkee osan matkaa laidunmaan laitaa.

Halusin vaihtaa maisemaa, en vain sateen jälkeisten tuoksujen vuoksi, vaan ihan vaihtelun takia. Rakastan pihaani ja puutarhaani, ja siellä onkin tällä hetkellä monta uutta projektia alulla ja vireillä, mutta sade on pahasti keskeyttänyt työskentelyni ja se vähän turhauttaa. 

Joten tekemisen sijaan halusinkin vain lähteä katselemaan ympäristöä, jota ei voi suunnitella eikä rakentaa. Maisemaa, jossa voi vain olla, kävellä ja samoilla. Jossa ajatus voi vapaasti virrata ilman päämäärää, vain havainnoiden ympäristöä, sen kasveja ja eläimistöä.

Luonnossa olo on silkkaa lepoa.

Samoileminen siellä ilman kelloa, ilman päämäärää. 
Hetken aikaa.

Sitten on mukava taas palata normielämään.

Ja heti sateen jälkeen ei luontopolulla ollut tungosta, olimme ainoat ihmiset siellä. Miksei muut halua lähteä mutaista luontopolkua tarpomaan, kengät ja housun lahkeet kurassa kävelemään? Metsän pohjan tuoksuja haistelemaan...

Vantaanjoki

Vaikkei paikalla muita ihmisiä ollutkaan, lintuja oli. Vantaanjoen luontopolku kulkee Maaseutuoppilaitoksen mailla, joten opiskelijat ovat tehneet joen varteen paljon linnunpönttöjä, joissa oli nyt paljon poikasia. 

Tässä pöntössä asustelee rastasperhe.

Ja näin, kuinka rastasnaaras sekä -uros, molemmat, kantoivat poikasilleen isoja matoja ja ötököitä, mutta kun huomasivat meidät, rupesivat meitä houkuttelemaan muualle. Ihan kuin emme tietäisi, missä pöntössä heidän poikasensa ovat! Mutta lähdimme lintujen leikkiin mukaan, "hölmöinä" niiden huijattavaksi, kävelemään vain polkua pitkin eteenpäin. Ja hävittyämme näköpiiristä, emo meni heti ruokkimaan poikasiaan.

Ja jo ihan alkumatkasta puolisoni näki rastaanpoikasen polulla, ja se meidät huomattuaan hyppi niityn heinikkoon, työnsi päänsä ruohonmättään juureen, oli liikkumatta ja luuli olevansa piilossa. Kuinka hellyttävää...

Valokuvat linnuista jäivät ottamatta, hellämielisyyttämme ja myös ajankäytön vuoksi. Eläintenkuvaus vaatii monesti paljon aikaa, paikallaan oloa, odottelua - ja siihen meillä ei ollut halua. Reagointi pikaottoihin ei nyt onnistunut, sillä valoa oli sateen jälkeen vähänlaisesti. 

Karjasillalta näin, kuinka sorsa lensi sillan alitse. Se yllätti minut, ja mietin, kuinka linnut tajuavatkin sen hetken, kun olen keskittynyt johonkin muuhun. Ja käyttävät sitä tilannetta hyväkseen.

Yllätyin, kuinka paljon pidemmällä kasvu oli täällä kuin kotiympyröissä. Tuomet olivat jo lähes kaikki kukkineet, samoin terttuseljat. Kielot taas olivat vasta nupuillaan, mutta leinikit lähes kukkineet, niityllä näin metsäkurjenpolviakin, joista jaksan aina innostua yhtä paljon. Kurjenpolvet ovat lempikukkiani. Näin myös sinisiä ketoorvokkeja ja ahomansikan kukkia sekä voikukkia, joita oli kaikkialla. Nyt onkin oikea voikukka-aika.

Ylhäällä ahomansikan kukka, sitten metsäkurjenpolvi ja tuomen kukinto, alhaalla keltaisia leinikkejä.

Vantaanjoen luontopolku kulkee rehevällä alueella, joten metsässä kasvaa paljon saniaisia ja metsäkorteita, jotka olivatkin hyvässä kasvussa. Paras kausi on vielä edessäpäin, kausi, jolloin paikka on kukkeimmillaan. Silloin täytyy käydä myös paikalla. Jospa silloin näkisin lampaitakin ja lehmiä laitumella, hevosiakin. Nyt laitumet olivat luontopolun varrella tyhjiä.

Jo toukokuun lopulla kasvusto joen mutkassa on näin rehevää. Sateen jälkeen. Joen toisella puolella voi kesäaikana nähdä lehmiä laiduntamassa.

Yksi lempipaikoistani, vanha kuusimetsä. Polun päässä kävelee puolisoni, niin pienenä...

Kotipihalle palatessa kaikkialla oli aivan märkää, sadevesi oli painanut norjanangervon kukatkin aivan lurpalleen. Sanotaan, että sateen jälkeen paistaa aurinko, ja retkeä seuraavana aamuna, sunnuntaina, se paistoikin. Vähän aikaa - ja sitten sade jatkui jälleen. 

Vaikka itseäni sade hieman harmittaakin, tiedän, että luonto nauttii siitä. Lämpö ja kosteus saa kaiken oikein räjähtämään kasvuun.

Maanantaina kuitenkin pääsee taas puutarhatöihin, sillä silloin sateet ovat ohitse. Ja valoisaakin on jo onneksi puoleenyöhön asti. Kukkua pihalla hiljaisuus vain ympärilläni. 

Voi tätä kesän alkua, sillä kun aurinko paistaa ja vettä sataa, on kesä. Ja nyt on kesä.

Keskikesällä tulen tänne uudestaan, kun laitumella on eläimiä ja niittykukat kukkivat.

Luumupuun kukat ja pölyttäjät

Perjantaina oli aurinkoinen, lämmin ja tuuleton päivä, ja ehkäpä siksi kukkivan luumupuumme ympärillä kävikin valtava kuhina. Ampiaiset ja mehiläiset, ja varsinkin lukemattomat kimalaiset, kukkakärpäset ym ym pörräsivät kukasta kukkaan sellaisella vauhdilla, ettei tahtonut kuvia keretä ottamaan. Vihdoinkin pölyttäjillä koitti pihallamme onnen päivät!

Kimalainen luumunkukkien kimpussa

Luumupuumme kukkii hedelmäpuistamme ensimmäisenä - ja se on meille erityinen hetki. Kesä! Se on nyt täällä. Vai voiko joku muuta väittää, kun näitä kukka- ja pölyttäjäkuvia katsellee...

Sinikka-luumupuumme kukkia ilta-auringon paisteessa viime torstaina. Kauniita, eikö totta?

Olin ollut vähän huolissani hyönteisten ja pölyttäjien vähäisestä määrästä. Viime kesä oli ollut kuuma ja kuiva, ja jo heinäkuussa tuntui, ettei hyttysiäkään ollut. Ja vain yksi paarma kävi pyörimässä pääni yläpuolella. Koko viime kesänä. Outoa!

Ampiaisen tuntee keltaisista radoistaan ja karvattomuudesta. Ampiaisilla oli viime kesänä iso pesä avoullakollamme.

Jokin perhonen, jolla on läpinäkyvät siivet ja vihreä vartalo. Tiedätkö mikä?

Mutta eivät pölyttäjät minnekään olleet kadonneet. Ne vain odottivat, että pihallamme olisi jotakin syötävä. Että puut, pensaat ja kukat alkaisivat vihdoinkin kukkia. Ja kun se hetki koitti, mehiläiset, ampiaiset ja muut pölyttäjät löysivät kyllä tiensä tänne. Sillä myös norjanangervopensaat ja marjapensaat ovat nyt kukkimisvaiheessa. Syötävää on siis yllin kyllin.

Kimalainen on paksu ja karvainen ja usein sen peräpää on valkoinen tai keltainen. Se on helppo erottaa mehiläisistä ja ampiaisista ison kokonsa vuoksi.

Sinikka-luumupuumme on jo 23-vuotias. Se on helppo, kestävä ja satoisa luumupuu. Itsepölyttyvä ja kohtalaisen matala.

Sen luumut ovat pieniä, mutta makeita ja maukkaita. Ne voidaan käyttää heti raakana tai säilöä. Sinikka-luumupuumme onkin yksi pihan lempihedelmäpuistamme.  

Joten katselen tuon puun kukintaa ja pölyttäjien pörräämistä siellä hyvillä mielin. Suurella kiitollisuudella. Sillä vesi herahtaa kielelle pelkästä sadon ajattelemisestakin, syötävän herkullisista luumuista.

Tätä luumusatoa odotellen...