Viisaat linnut

Ihmettelin, missä kaikki ulkolinnut olivat. Lintulaudat olivat täynnä ruokaa, mutta lintuja ei näkynyt missään. Mitä oikein oli tapahtunut?

Pyrstötiainen

Olimme todellakin ihmeissämme palattuamme talvella ulkomaanmatkaltamme vuosia sitten, koska ulkolinnut olivat kadonneet täysin pihaltamme. Osa linnuista palaili pikku hiljaa takaisin viikon kahden päästä, mutta osa jäi tulematta. Ehkäpä joku petolintu oli alkanut päivystää alueellamme? Emme kyllä nähneet siitä merkkiäkään...

Naapurin kissa tuli näyttämään saalistaan kuistillemme: talitintti lintujen ruokintapaikaltamme. Yleensä supersuloinen kissa murisi minulle hiljaa. Tämä on hänen saaliinsa, näpit irti! En silti usko, että kyseinen kissa olisi pelästyttänyt kaikki linnut pihaltamme.

Sama toistui vuoden päästä ollessamme jouluna Intiassa. Silloin mieleeni hiipi ajatus, että linnut ehkä tajusivat ruoanantajansa olevan poissa. Vaikka ruokintapaikalla olikin sillä hetkellä paljon ruokaa, kolme mökkiä tupaten täynnä, ruoka loppuisi pian. Siksi olisi viisainta etsiä uusi ruokintapaikka, jossa talon asukkaat olisivat kotosalla. Voisivatko linnut olla näin viisaita?

Silloin en vielä tuntenut lintuja, nytkin vain vähän enemmän. Ja tämäkin johtuu neljästä undulaatistamme, jotka ostin kaksi-kolme vuotta sitten.  Silloin minulle avautui aivan uusi maailma. Nyt katselen ja kuuntelen ulkolintujakin aivan uusin silmin. Ja uusin korvin. Paitsi lintulajeina (Bird Life 2018 -haasteen myötä), myös yksilöinä ja omina persooninaan. Tuntevina ja ajattelevina olentoina.  

Valkoinen urosundulaatti ja vihreä naarasundulaatti. 

Ja yllätyin, kuinka sosiaalisia linnut ovat. Ne auttavat toisiaan, osoittavat tukeaan ja ystävyyttään, lohduttavatkin, mutta ovat myös välillä toisilleen kateellisia ja mustasukkaisia. Kuten me ihmisetkin. Ja ne oppivat koko ajan uusia asioita ja voivat pitkästyä, ruveta oikeaksi kiusanhengiksikin. Ja ne ymmärtävät anteeksipyynnön, kun sen sanoo niin, että tunne kuuluu äänestä. Ja antavat anteeksi. Uskotko minua? Minä en olisi uskonut, ellen olisi itse tätä nähnyt ja kokenut. Linnut ovat älykkäitä ja tuntevia olentoja - ja joskus täysiä pöllöjä. Mutta niin olemme me ihmisetkin. 

Esimerkiksi valkoinen urosundulaattimme on varsinainen alfauros. Kutsuimme sitä aluksi herra Roheltajaksi. Se on rohkea ja toimintakykyinen, tavattoman energinen lintu. Se on parvesta se lintu, joka on aina valmiina taistelemaan tai pakenemaan, jopa niin, että muut häädetän nokkaisuilla kauemmaksi, että itselle jäisi toimintatilaa. Ja se on se, jolla on oikeus kylpeä ensimmäisenä ja herkutella ensimmäisenä. Kukaan ei kyseenalaista sitä. Mutta sekin on muuttunut, kehittynyt. Herra Roheltaja on aikaa myöten pehmentynyt ja alkanut myös auttaa toisia, jos joku on pulassa.

Valkoinen urosundulaatin eli Herra Roheltajan langanrepimistaidonnäyte

Vihreä naarasundulaattimme taas on varsinainen emotyyppi: rauhallinen ja hoivaava. Kaikki muut linnut rakastavat sitä. Sen ei tarvitse kuin olla olemassa. Molemmat urokset käyvät välillä syöttämässä sitä - vuoronperään. Vihreää kohdellaan kuin kuningatarta, se päättää, kenet valitsee kumppanikseen. Sillä on viimeinen sana. Ja se ei ole tehnyt vielä lopullista valintaansa, vaan nauttii kaksinkertaisesta huomiosta. Jopa siinä määrin, että jos ei sitä joskus saa, se puraisee urosten pyrstösulat vinoon. Olen itse nähnyt sen. Uskomatonta...

Vihreä naarasundulaattimme viiniköynnöksen kimpussa. Mustikan- ja puolukanvarvut, viiniköynnökset, pajunoksat ja tyrninoksatkin ovat mukavaa nakerrettavaa ja ajanvietettä.

Sininen urosundulaatti ruokkii vihreää naarasta. Tässä tarjotaan hirssin jyviä.

Sininen poikaundulaatti oli tullessaan noin kolme kuukautinen, selvästi vielä poikanen. Se on kaikkien kaveri. Aina lojaalina istumassa toisen undulaatin vieressä tukena, jos joku on hämillään. Seurallinen ja hyväluontoinen. Tykkää vihreästä naarasundulaatista ja naarasundulaatti siitä, mutta joutuu taistelemaan siitä valkoisen uroksen kanssa, ja se on välillä hankalaa. Saa nähdä kuinka lopulta käy.

Sinisen poikaundulaatin ensilento päättyi keittiön kelloon.

Keltainen tyttöundulaattimme oli myös tullessaan noin kolmekuukautinen ja aivan oma tyyppinsä. Itsenäinen, herkkä, luova, leikkisä - ja yllättävä. Ensimmäinen, joka uhkaili valkoista herra Roheltajaa, kun se meinasi ottaa sen nukkumapaikan. Valkoinen lintu oli niin hämillään siitä, että lensi häkin toiseen päähän ja takaisin useampaankin kertaan - ja aina sama uhkaus. Outoa... Pikku Neiti piti paikkansa. Vaikkakin pienen mutkan kautta. Keltainen lintu opetti toisetkin sanomaan vastaan ja kohta kaikki "uhkailivatkin" toisiaan. Siitä tuli uusi leikki ja muotiaalto, joka onneksi meni aikanaan ohitse.

Keltainen tyttölintu teki myös luovia ratkaisuja, kehitti omia leikkejään, mitä muut matkivat, keskittyi paljon omiin puuhiinsa - ja huomasi kohta olevansa linnuista yksinäisin. Viime kesänä se ymmärsi sen ja silminnähden kärsi siitä. Se istui uuden lelunsa eli ison peilin edessä itsensä kanssa vierekkäin ja katseli omiin silmiinsä kaipaavasti. Värisi ja suri. Mutta jotakin tapahtui sen pienessä päässä, sillä nyt se on muuttunut ja kehittynyt. Se on ruvennut ottamaan aktiivisemmin yhteyttä parven muihin lintuihin, vähentänyt omia leikkejään ja se on auttanut. Linnutkin kehittyvät "lintuina", niin kuin ihmisetkin ihmisinä. Se oli yllättävää.

Lämpiminä ja suhteellisen tyyninä kesäpäivinä vien undulaatit välillä häkkeineen ulos puutarhaan. Linnut ovat onnessaan! Heti alkaa laulanta. Kaikille ulkolinnuille täytyy ilmoittaa, että ne ovat täällä. Ja jotkut vastaavatkin. Ainakin kertoakseen, missä on heidän reviirinsä. Toissa kesänä satakieli lauloi koko päivän alkukesällä kilpaa undujemme kanssa - vuoronperään. Ja kerran loppupäivästä satakielen laulun nuottikin, ja rytmi, olivat samantapaisia kuin undulaateillamme. Satakieli on todellakin nimensä mukainen lintu! Matkijalintu kuten undulaatitkin. Mutta sitä sisälintumme eivät ymmärrä, miksi  ulkolinnut eivät laula eivätkä sirkuta enää puolen kesän jälkeen. Se on niille suuri ihmetyksen aihe. Undulaatit kun sirkuttavat ympäri vuoden ja joka päivä.

Kesälämpimänä raahaan lintuhäkin kuistille ja se on undulaateille aina juhlahetki. Ympäristönvaihdos tekee välillä hyvää kaikille - linnuillekin.

Jotakin yhteistä on laululinnuilla (esim. satakielet, laulurastaat ja undulaatit, papukaijat) ja ihmisillä. Molemmat oppivat puhumaan/laulamaan matkimalla ympäristöstä kuulemiaan ääniä, harjoittelemalla niitä ja käyttämällä sitä materiaalia oman äänensä tuottamiseen. Sitä kutsutaan vokaaliseksi oppimiseksi. Loistavana esimerkkinä tästä on Disco-niminen undulaatti, joka puhuu pitkiä lauseita, jotka on siepattu mm. elokuvista tai Clover-niminen papukaija, jonka sanavarastoon kuuluu yli 350 sanaa. Molemmista löytyy videoita YouTubessa mm. edellisten linkkien kautta.

Ja tiesitkö, että laululinnuillakin saattaa olla puhevika kuten ihmisilläkin. Sekin saattaa esimerkiksi änkyttää. Mielenkiintoista, eikö totta? Ja tiesitkö, että linnut voivat muuttaa oman äänensä taajuutta, jotta oma ääni erottuisi paremmin ympäröivistä äänistä. Se oli minulle täysin uusi tieto.

Mitä hyötyä äänten matkimisesta sitten on linnuille?  Linnut voivat matkia vaikka vastapuolen varoitushuutoa ja saada toisen pakenemaan, jolloin ne itse pääsevät varastamaan toisen hankkimat herkkupalat. Kätevää, eikö totta?

Ja omat undulaattimme pitävät siitä, kun laulan niille. Varsinkin isommat papukaijat voivat olla hyvinkin taitavia laulajia, kuten Groucho-papukaija, jonka laulamista on videoitu YouTubeenkin. Tämän linnun laulua kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä.

Linnut ovatkin eläinmaailman sopeutujia eikä maapallolla ole maankolkkaa, jossa ei olisi lintuja. Se kertoo paljon. Joku kirjoittikin, että pelkkä älykkyys ei ole edellytys jonkin lajin menestymiselle vaan sopeutumiskyky. Ja se on silkkaa viisautta. Osata elää niillä korteilla, jotka on saanut.

Elämä voi olla linnusta innostavaa pienessäkin metsässä. Kuva alapihaltamme ison kuusen oksalta.