Perhosia ja niittykukkia

Monena lämpimänä kesäpäivänä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kävelin lapsena paljain jaloin tienreunaa pitkin. Heinäsirkat sirisivät, kärpäset surisivat ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Tienvarsi kuhisi monenlaista elämää, jota kaikessa rauhassa seurailin. Voisi sanoa, että nuo muistot kuuluvat elämäni onnellisimpiin muistoihin.

Mehiläinen etsimässä mettä yhdestä lempikukastani, hiirenvirnasta. Keltaiset kukat ovat leinikkejä, luultavasti niittyleinikkejä.

Yhä edelleen kiinnitän huomioni tienvarren kukkiin, mutta heinäsirkkojen ääntä en enää kuule. Suren sitä, sillä jotakin tuntuu puuttuvan ympäröivästä äänimaailmasta. Mutta onneksi sentään näen - ja mitä kaikkea silmäni näkevätkään: kukkia, perhosia ja kaiken maailman ötököitä.

Loistokultasiipinaaras katselee, minnehän seuraavaksi lentäisi.

Pysäytin autoni tienreunaan, mutta huomasin pian olevani ohiajavien autojen tientukkeena, joten suuntasin kulkuni yleiseltä tieltä peltotielle. Siellä voisin kaikessa rauhassa tutkailla tienreunoja ja sen varrella kasvavia niittykukkia.

Päivänkakkara kuuluu lämpimiin kesäpäiviin, lapsuudenmuistoihin ja tienvarsipenkkoihin. Oletko sinä nyhtänyt kukan terälehtiä ja laskenut, rakastaakö hän sinua vai ei? Kukapa ei olisi sitä tehnyt...

Tämän perhosen tuntevat kaikki, ainakin nimeltä. Nokkosperhosen. Se laskeutui peltotiellä olevalle matalalle kivelle ja käänsi siipensä kohti aurinkoa.

Ensimmäisenä silmiini osui peltotielläkin lupiinit. Ne olivat levinneet tännekin, peltotien alkupäähän. Kauniitahan ne olivat suurine erivärisine kukkineen, vaikka ne onkin luokiteltu haitallisiksi vieraslajeiksi. Kun ne eivät osaa mokomat pysytellä ruodussaan, omalla paikallaan, vaan leviävät, minne ikinä haluavat.  Mutta ne houkuttelevat perhosia ja ötököitä kuten perinteiset suomalaiset niittykukatkin. Ihmisiäkin. Kuinka moni tunnustaa keränneensä lupiininkukkia maljakkoon? Minä ainakin.

Nämä lupiinit eivät kasva peltotien varrella, vaan moottoritien liittymän ojanpientareella. Kukat ovat niin isoja, että ne pystyy helposti havaitsemaan ohikiitävistä autoistakin. Ehkäpä siksi niitä onkin aikoinaan istutettu tienreunoille - ihmisten iloksi.

Keltavihreä suokeltaperhonen lenteli ensimmäisenä vastaan peltotiellä. Lopulta se laskeutui lupiinin lehdelle levähtämään.

Ja on monet perinteiset niittykukatkin kulkeutuneet tänne Suomeen ulkomailta. Moni on tullut salamatkustajana vaatteiden tai tavaroiden, varsinkin laivojen mukana siemenenä ja täällä sitten tipahtanut maahan, itänyt ja alkanut kasvaa. Ja ne, jotka ovat sopeutuneet Suomen ilmastoon, ovat alkaneet pikkuhiljaa levitä. Ja niistä on tullut suomalaisia perinnekasveja. Näistä muinaistulokkaista. Tällaisia tulokkaita ovat esimerkiksi puna- ja valkoapila, ketoneilikka ja päivänkakkara. Yllättävää, eikö totta?

Näinhän se toimii. Mikään ei ole niin varmaa kuin jatkuva muutos. Luonnossa kaikki etsivät itselleen parhaan mahdollisen elintilan mistä vain sen löytävät. Luonnossa on vahvemman oikeus, sanotaan. Vai onko? Moni asia luonnossa viittaa siihen, että se pyrkii nimenomaan tasapainoon. Luonto kun on kokonaisuus.

Heinätähtimön pienet ja herkät kukat ilahduttavat aina, kun vain näen niitä. Luulisi, että ne häviäisivät elonkamppailussa isojen kasvien jaloissa, mutta ei. Ne kasvavat niiden parissa.

Piippopaksupään suuret silmät ovat kuin pienellä lapsella: suuret ja hellyttävät.

Mutta peltotietä eteenpäin kävellessäni ja kukkia sekä perhosia kuvatessani tulin vihdoin rantaniityn luokse. Ja vaikka tarkoitukseni ei ollut lähteä niitylle kuljeskelemaan, niin sieltähän minä itseni lopulta löysin. Kuinkas muutenkaan. Perhosten perässä käveltyäni. Niiden houkuttelemana, väitän.

Sinisiipi mesiangervon varrella. Heti kun näin sinisen perhosen, minulla ei ollut kiire mihinkään

Valkoisia koiranputkia ja sininen kesätaivas - siinähän on Suomen värit.

Ruutumittari on nimensä mukainen perhonen eli ruudullinen.

Ja perhosiahan siellä oli. Niin kuin viime vuonnakin. Tuo rantaniitty on aivan ihmeellinen paikka!

Näin ruohikossa yllättäen perhosen, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli huomiota herättävän värinen: keltainen ja vaaleanpunainen. Se oli Karhusiilikäs, luin perhoskirjasta.

Kuva ei ole tarkka - anteeksi , mutta perhonen oli niin hauskan näköinen. Se on aivan kuin jostakin oopperasta turkisreunainen viitta päällään ja kaksi sulkaa päässään.  Karhusiilikäs, saanut varmaan nimensä "turkiskauluksesta".

Perhoset olivat kaikki pieniä kooltaan, mutta eri lajeja oli paljon. Ja moni antoi minun ottaa itsestään valokuvankin. Olin siitä yllättynyt ja onnellinen. Ja varsinkin niistä vaaleansinisistä pikkuperhosista, jotka ilahduttivat silmiäni erityisesti. Sininen värinä kiinnittää aina huomioni luonnossa. Oli kyse metsäkurjenpolvesta tai sinisiivestä.

Sinisiipiä lenteli välillä lähekkäin kolmekin yhtäaikaa. Kisailivat ja leikkivät keskenään. Tässä yksi niistä on laskeutunut niittynätkelmän kukalle.

Sinisiipi siivet supussa. Tämä on todennäköisesti juolukkasinisiipi, koska oranssinväriset pilkut siivissä ovat vain alasiiven ulkosyrjässä. Mietin, miksihän perhonen lensi jo kukkineeseen voikukkaan, jossa on vain yksi haihtuva enää jäljellä. Mitä lie mietti...

Metsäkurjenpolvea ja hiirenvirnaa rantaniityllä. Sulassa sovussa.

Mutta joka kesä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä katseeni etsiytyy edelleen tienpenkkaan mielessäni se tunnetila, jonka lapsuudessa koin. Silloin, kun kesät olivat pidempiä ja lämpimämpiä. Ja kesä oli miltei aina. Niin tuntuu, sillä aika kuultaa muistot, eikö niin?

 

Ahomansikat kuuluivat lapsuuden kesiin. Mutta syön minä ahomansikoita aikuisenakin. Vielä vähän aikaa, ennenkuin pääsee maistiaisille.