Sapokan Vesipuisto, suosikkipuistoni

Tällaisenä helleaikana pelkkä sanakin Sapokan Vesipuisto kuulostaa ihanalta ja vilvoittavalta. 

Mutta täytyy muistaa, että kyse ei ole mistään ulkouimalasta tai vesikylpylästä, vaan ihan oikeasta kaupunkipuistosta. Puistosta, joka on rakennettu merenlahdelle, ja joka on suunniteltu vesi- ja kiviteeman ympärille. 

Ja kun ollaan Kotkassa, kaupungissa, joka sijaitsee meren rannalla, niin merivettä riittää luonnostaan. Ja sitä onkin sitten helppo pumpata vaikka minne: korkean kallion päällekin - vaikkapa vesiputoukseksi. Kuten alla...

Sapokan Vesipuisto olikin helppo löytää, sillä vesiputous näkyi lahdenpoukaman toiselle puolelle asti, ja haikaranpesäkoristekin oli aivan parkkipaikan vieressä. Nuo niin tärkeät puiston maamerkit! Ainakin minulle.

Tästä olikin hyvä aloittaa puistokierroksemme, sillä tässä näkyi kaikki oleellinen: vasemmalla huvimajassa INFO-piste, tien päässä näkyy kaarisilta, oikealla ylhäällä kalliolla vesiputous, alempana haikaranpesä - ja runsas kasvipaljous veden äärellä. Mitä muuta puistolta voi toivoa?

Kotkan puistojen tunnuksenomainen runsaus vyöryi jo tuttuna vastaan. Pensaita ja kukkia, puitakin, oli istutettu suurina ja tiheinä massaistutuksina. Kaiken tämän keskeltä löytyi vielä myös paljon pieniä yksityiskohtia: kiviasetelmia tai moderneja taideteoksia, tai jopa pieni japanilainen puutarha.

 Onpa hauska idea, haikaranpesä kukkapedillä! Tämä jos mikä nostaa hymyn huulille:))

Puiston pieniä yksityiskohtia: pieni hiekka-alue istutusryhmän päädyssä, jossa luonnonkiviä vierekkäin ja päällekkäin. Ei mitään kummallista, mutta kuitenkin... tämäkin yllätti.

Kiersimme, minä ja puolisoni, lahden rantaa ja ylitimme sillan, jonka toisella puolella oli venettä veneen vieressä meren rannalla eli pienvenesatama - siellä oli aivan toinen maailma kuin se, jota me olimme tulleet katsomaan. 

Varsinainen pienvenesatama oli vastakkaisessa suunnassa takanani, mutta olihan noita veneitä puiston alueellakin. Puiston kulkureitti kulkee lahden molemmilla puolilla ja jatkuu pitkälle edessä olevan kaarisillan taakse lahdenpoukamaan.

Penkkejä oli kaikkialla, sillä täytyyhän puistossa olla paikkoja, joissa istahtaa ja antaa paitsi jalkojen myös katseen levähtää. Ja kyllähän ihmisiä penkeillä istuikin, vaikka suurin osa olikin liikkeellä: kuka minnekin menossa tai jostakin tulossa. 

Levähdyspaikat varjossa kukkapenkkien keskellä. Huomaa pelastusrengas roskakorin vieressä - olemme veden äärellä.

Ja olihan meitä turistejakin. Meidät erotti paikallisista pysähtelevästä ja poukkoilevasta kulkutyylistä - ja kameroista. Paitsi kännykkäkameroita, monella oli myös järjestelmäkameroita mukanaan, joilla kuvata. Sapokan Vesipuisto oli ihan oikeasti turistikohde, monelle. Kotkaan tullaan katsomaan puistoja!

Takana rakastamani hopeapaju ja edessä keltaisia nauhuksia. Minulle on tulossa selvästi keltainen ja hopeinen kausi, kun huomaan nuo värit nyt kaikkialla. Keltaisen ja hopean...

Näin kävellessäni vasemmalla pienen lammen, josta virtasi lahteen pieni purontapainen tai jokin ylivuoto-oja. Lähdin sitä tutkimaan vähän lähemmin ja yllättäen huomasinkin pienen japanilaistyylisen alueen sivummalla. 

Lampeen virtasi vettä ylempää rinteestä ja näin ihmisiä kiipeilevän siellä puolimetsäisellä alueella. No minäkin uteliaana myös ja puolisonikin perässä, kun vaimokin meinasi kadota jonnekin...

Sapokan Vesipuistossa oli myös tällainen pieni oma puistoalueensa vähän sivummalla, japanilaistyylinen puutarha. 

Ihmisiä kiipeili rinnettä ylöspäin, joten minä myös. Eikä minulla ollut hajuakaan, minne olin menossa. 

Polku oli kuin vahingossa syntynyt monen kulkijan toimesta. Niin kuin vain voi polku luonnostaan syntyä minne vain. 

Puron ylitse oli laitettu pieni vaatimaton kivisiltakin ja aivan huomaamatta olinkin jo kohta kiivennyt rinteen huipulle - ja mitä siellä ensimmäisenä tulikaan vastaan? Kivipatsaita paljaalla kalliolla! 

Silloin tajusin olevani ylhäällä kalliolla lähellä vesiputousta - aivan vahingossa.

Kallion päällä oli kivinäyttely eri kivilajeista. Näin kaupungin omilla sivuilla sanottiin. Minusta nämä kivet esittävät ihmisiä, eikö totta?

Paikalla oli muitakin ihmisiä, ja kaikki kuljimme ja katselimme ympärillemme. Lopulta seisahduin kallion korkeimmalle paikalle ja katsoin lahden ylitse kaupungille päin. Näkymät olivat hienot. Ei ihme, että portaita oli rakennettu vesiputouksen molemmille puolille. Jos vesiputous on nähtävyys, niin mikä tämä sitten on, tällainen näköala? 

Näköala lahdelman ja kaupungin suuntaan. Tällaisella kirkkaalla ja aurinkoisella ilmalla näkee todella kauas.

Sapokan Vesipuiston alue on ollut aikaisemmin satama- ja tehdasaluetta ja siellä onkin jouduttu tekemään aikamoisia puhdistustöitä ennen kuin puistoa on päästy rakentamaan. Puhdistus- ja rakennustyöt alkoivat vuonna 1990 ja kestivät jopa neljä vuotta. 

Kaupunginpuutarhuri on kertonut, että hänen toimestaan on aikoinaan viety pitkä vesijohto kallion päälle ja laskettu siitä merivettä alas vain näytettäväksi kaupungin päättäjille, miltä putous näyttäisi, jos se rakennettaisiin. Kun kukaan ei aluksi uskonut koko vesiputousideaan. Ja tällä konstilla hän sai rahoituksen sille.

Vesiputous saa alkunsa kallion laelta 20 metrin korkeudesta ja vesi sinne tuodaan johtoa pitkin puolen kilometrin päästä merestä. Kuva vesiputouksen yläpäästä.

Ja täytyy myöntää, että vesiputous onkin koko Sapokan Vesipuiston vetonaula ja kohokohta. Jos jossakin täällä puistossa näin ihmisten ottavan valokuvia niin tämän putouksen edessä, vierellä ja yläpuolella. 

Jos missä, niin putouksen ympärillä valokuvattiin. Vesiputous on puiston vetonaula  - muidenkin kuin minun  mielestäni.

Valokuvia vesiputouksesta otettiin lahden toiselta puoleltakin, minäkin, sillä se näkyy kauas. Muu osa puistosta on toki kaunista ja hyvinhoidettua, muttei erityistä kuten tämä vesiputous, sillä Suomihan nyt ei ole varsinaisesti mikään vesiputousmaa. 

Vesiputous levittäytyy alaspäin tullessa viuhkaksi ja on valaistu, joten se näkyy pimeälläkin.

Emme voineet jäädä vesiputouksen luokse oleilemaan ja valokuvaamaan koko päiväksi, vaikka olisimme halunneetkin, sillä oli jatkettava matkaa. Oli vielä paljon nähtävää edessäpäin.

Vesiputouksen jälkeen löytyi tällainen levähdyspaikka kallion kupeesta, jossa pystyi levähtämään kevyessä varjossa. 

Huvimaja kuvattuna lahden toiselta puolelta. Sen varjossa olisi ollut mukavaa levähtää tällaisena hellepäivänä, mutta meitä ei onnestanut: huvimaja oli varattu.

Lahden rannalle oli istutettu rantakukkia, kurjenmiekkoja ja tyrnejä koristeeksi. Kestäviä ja hyviä luonnonkasveja kaikki.

Rannalla kävellessäni katselin perhosen liihottelemista ja laskeutumista rantakukan terälehdelle. "Onnellinen perhonen", ajattelin ja jatkoin mielessäni:
"Ainakin tällaisena lämpimänä ja aurinkoisena päivänä".

Pikkuperhonen etsi rantakukasta syötävää. Tämä Suomessa luonnonvaraisesti kasvava kukka on kestävä ja kaunis kasvi - ja perhonen oli selvästi samaa mieltä.

 
Kävellessäni eteenpäin näin edessäni  isoja ruukkuja täynnä kesäkukkia. Varsinkin suuret, vaalenapunaiset kosmoskukat ihastuttivat. Olivatpa kauniita! 

Erilaisia kesäkukkia oli istutettu isoihin ruukkuihin istuinryhmän vierelle.

Vaaleanpunaisia kosmoskukkia edellisestä kukkaryhmästä.

Rantakivillä näin torkkuvan sinisorsia. Ne eivät lentäneet heti pakoon, kuten joellamme talomme lähellä, sillä nämä olivat tottuneet ihmisiin. 

Nyt oli kaiken kaikkiaan aikaa enemmän tutkia ja leikkiä turistia kuin viime kesänä, kiipeillä kallioilla ja ottaa paikasta ne sata valokuvaa, joita sitten kotona kävisin myöhemmin kaikessa rauhassa lävitse. 

Puistokierros lähenee loppua, mutta nähtävä ei ole vielä loppunut. Silti on jätettävä hyvästit tälle puistolle - ainakin joksikin aikaa, sillä on jatkettava matkaa.

Katseltavaa oli silti niin paljon, etten pystynyt millään käymään esimerkiksi kasviryhmiä lähemmin lävitse enkä tutustumaan patsaisiin ja veistoksiin, joita oli siellä täällä. Mutta sehän on hyvä merkki, eikö totta? Se on merkki siitä, että paikka kestää useammankin käyntikerran ennenkuin se on koluttu tarkasti läpi. 
Puhumattakaan siitä, miltä puisto näyttää eri vuodenaikoina ja eri vuorokaudenaikoina.

Mutta onneksi otin niitä valokuvia, sillä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Uskon tähän vanhaan sanontaan, olen siitä niin samaa mieltä. Siksi otan niitä kuvia. Yleensä aivan liian paljon. Muistoksi ja muistutukseksi.