5 parasta puutarhamuistoa

Sain haasteen Puutarhurintyttäreltä: 5 parasta puutarhamuistoa tältä kaudelta.

Otan haasteen vastaan, mutta muutan sitä niin, että kerron 5 parasta puutarhamuistoa koko siltä ajalta, jonka olen asunut talossamme eli 28:lta vuodelta.

Sillä viime vuoden aikana olen enemmänkin ollut kiinnostunut tutustumaan ympäröivään luontoon eli laajentamaan luontokokemusta oman puutarhani ulkopuolelle. Joten nyt palaan aikaan, jolloin rakastuin siihen puutarhaelämään. Aikoinaan.

Mutta nyt muistoihin, niihin parhaihin...

1. ENSIKUKKAPENKKI JA KASVUN IHME

Kun muutimme uuteen taloomme ja katselin pihapiiriä ympärilläni, en tiennyt mitä tehdä. Ympärillä oli metsää ja talon ympärilläkin vain hiekkaa ja metsänpohjaa. Pihalla ylijääneitä lautapinoja, tiilikasa ja puolisoni häthätään kyhäämä laudoista ja pressuista rakennettu väliaikainen puuliiteri. 

Mutta onneksi olin ostanut Suomalainen puutarha- tietokirjasarjan ja avasinkin pian sen ensimmäisen osan: Oma piha, ja sitten toisen osan: Kukkiva puutarha - ja aloin lukea. Sieltä sain ensioppini.

Yksi ensimmäisistä kukistani, jalokallioinen.

Siihen aikaan ei ollut tällaista määrää puutarhakirjoja Suomessa kuin nykyään. Kirjastossakin vain muutama perusteos ja kaksi englanninkielistä puutarhasuunnitteluun liittyvää kirjaa, joita rakastin yli kaiken.

Puutarhanhoidosta en tiennyt mitään, sillä en ollut koskaan asunut talossa, jossa olisi ollut puutarha. Anopilla oli omansa ja hieman ihmetellen katselin hänen intoaan ja touhujaan siellä. Valtavia mummonkukkapenkkejä (yksi kukka joka lajia) ja ruusupensasaitoja. "Ei meille, kiitos", ajattelin.

Kultapallo voi kasvaa yli kaksimetriseksi. Siirsin sen aikoinaan ensikukkapenkistäni alapihan perälle, josta kuva.

Mutta kerran, kun tuttavani oli lastensa kanssa leikkimässä pihallamme, hän ehdotti, että voisi tuoda vanhempiensa pihalta kukan taimia minulle. Heilläkin on kuulema samanlainen kuiva piha kuin meillä yläpihalla oli. "Mikäs siinä", sanoin, tietämättä mihin se johtaisi.

Ensimmäistä kukkapenkkiä kaivaessani, painavalla rakennusaikaisella pistolapiolla, lasten riippuessa housunlahkeissani ja ihmetellessä, miksei äiti kiinnitä heihin huomiota, manasin koko taimikasaa vierelläni. Miksi suostuinkaan tähän? Ei minulla ole tällaiseen aikaa... 

Kukkapenkin teko kesti kaksi päivää.

Keltaiset siperian unikot viihtyvät hyvin kuivalla ja aurinkoisella paikalla. Ensikukkapenkistäni.

Sen kesän katselin niitä, kukkia. Ihmettelin, mitä ne tarvitsisivat. Kielsin lapsia katkomasta niitä. Tuli syksy, tuli talvi ja tuli seuraava kevät. Ja keväällä kukkapenkistä nousi jotakin vihreätä. Ne kasvoivat pikkuhiljaa täyteen mittaansa, niihin tuli aikoinaan nuput ja aikoinaan nupuista kukat. Ihan itsestään, siltä tuntui. Se ilahdutti minua valtavasti.

Jalokallioinen nuppuineen

Silloin rakastuin kukkiin. Ja ymmärsin, miksi muutkin hurahtivat niihin. Kasvun seuraaminen on ihmeellinen asia. Ja ovathan ne pihan kaunistus.

Ensimmäisen kukkapenkkini perennat olivat siperianunikkoja, jalokallioisia, kultapiiskuja ja kultapalloja. Kaksi jälkimmäsistä olivat aivan liian korkeita ruokailutilamme ikkunan eteen. Ne tuntuivat täysimittaisina kaatuvan ruokapöytämme päälle, kullankeltaisina ryöppyinä. Ikkunaa vasten. 

Tämän blogin taustankin kuva on kultapallosta, noista ensimmäisistä kukista pihallamme.

Ensimmäisen kukkapenkin perennat ovat vaihtuneet ja muuttaneet mikä minnekin. Nykyisin tilalla kasvaa mm. ukonlaukkaa ja kaiken keskellä on pieni rungollinen siperianhernepensas.

Tästä se kaikki alkoi, ensimmäisestä kukkapenkistäni.  Puutarhani laajeneminen ja puutarhuriksi kasvaminen.

2. ENSIMMÄINEN LINTUJEN RUOKINTAPAIKKA

Kun ei ollut koskaan asunut puutarhan ympäröimänä eikä luonnossa muutenkaan liikkunut paljoa, metsän eläimiin ei ollut tullut kiinnitettyä paljoa huomiota. Mutta anopillani, rakkaalla anopillani, oli lintulauta keittiön ikkunan edessä. Ja niitä, lintuja, hän seuraili päivät pitkät. Syötti ja kesytti pihan oravia. Ja jutteli niistä meille.

Oravan touhuja on mielenkiintoista seurata. Ihan oikeasti.

Jospa mekin laittaisimme lintulaudan! Tein sen vanhasta kukkatelineestä, jossa oli välihylly. Sahasin jalat poikki ja käänsin sen ylösalaisin, jolloin hylly leveämpänä toimi kattona. Siemeniä sisälle ja sitten vain odotettiin. Olohuoneen ikkunan takana pienten lasten kanssa. Siinä meillä oli ihmettelemistä.

Lintuja tuli, tavallisia tiaisia ja muita lintuja, iso osa sellaisia, joita en tuntenut - ja fasaaneja, sillä "lintulauta" oli laitettu kannon päälle ja se oli matalalla. Tarkoituksella. Ja lapsille se oli jotakin aivan uutta, joka toi myös mukanaan vastuuta ja tekemisen iloa.

Lintujen seuraaminen on aivan yhtä mielenkiintoista kuin oravienkin. Lintujen ruokintapaikka kannattaakin sijoittaa aina ikkunan lähelle. Lintukirjalle on käyttöä.

Muistan, kun vanhin poikani, silloin 5-6-vuotias, vei lintulaudalle ensimmäisen kerran siemeniä. Ulkona oli paljon lunta, joten hän laittoi saappaat jalkaansa, kaulaliina kaulaansa, myssyn päähänsä ja käsineet käteensä ja lähti college-paita päällä pakkaseen. Me muut katselimme olohuoneen ikkunasta ja kannustimme. Lasten innon ja riemun näkeminen näinkin normaalissa toimessa lämmitti valtavasti mieltäni, siksi muistan sen tänäkin päivänä. 

Lintujen ruokintapaikka nykyisin, yksi mökeistä roikkuu vielä oksasta männyn rungon takana ja kaksi talipaakkua oksissa eri puolella puuta. Mäntyjen takana vasemmalla on iso kataja, jossa linnut käyvät usein siemenensä ja pähkinänsä syömässä.

Sen jälkeen olemme ostaneet useammankin lintumökin kaupasta, mutta ensimmäinen oli ylösalaisin käännetty kukkateline - ja se toimi ihan hyvin.

3. LASTEN PIHALEIKIT PUUTARHASSA

Meillä on kolme poikaa, nyt jo aikuisia, mutta kolmas syntyi vasta talomme valmistumisen jälkeen. Mikä on ihanampi paikka poikalaumalla - ja kahdelle naapurin pojallekin, kuin iso piha ei missään. Hehtaarin tontilla oli tilaa juosta, pyöräillä, leikkiä ja meluta.

Oli aika, jolloin kaikki pelasivat paikallisessa jalkapalloseurassa ja ihmettelimme kerran, minne kaikki pallot olivat hävinneet pihaltamme? Olipa kumma tilanne. Lopulta löysin yhdeksän jalkapalloa ja kaksi koripalloa kukkapenkeistäni ympäri pihaa! Kaikki somasti piilossa näkymättömissä. 

Korkeiden kurjenmiekkojen sekaan voi kadota montakin jalkapalloa. Kukkapenkistä voi tehdä vaikka mitä löytöjä...

Kerran taas pysähdyin ihailemaan rusopäivänliljaani, jossa kaikki seitsemän kukkavartta olivat täydessä kukassa. Ensimmäistä kertaa. Mutta mitä tapahtuikaan? Samana päivänä huomasin niiden kadonneen: ne lojuivat nurmikolla.  Joku oli "miekalla" ne aivan ohimennen katkaissut maahan. Kuin viholliset konsanaan. Kukaan ei muistanut tehneensä sitä...

Rusopäivänlilja on kestävä ja vaatimaton kasvi - siis meille sopiva.

Pihaleikkejä ja touhuja oli valtava määrä, mutta tärkeintä oli, että niitä oli. Olipa lause! Mutta se on totta, sillä leikkivä lapsi on onnellinen. Ja leikkivä aikuinenkin.

4. VALOKUVAN VOIMA

Pahimpina ruuhkavuosinani, kun kaikki aika meni työtä tehden, lapsia kouluun ja harrastuksiin vieden ja hakien, en paljoa kerennyt puutarhassa olosta nauttia. Kitkin, kun kerkesin ja jos kerkesin.

Kerran, taas kerran autolle mennessäni, huomasin, kuinka hienosti auringonvalo siivilöityi kukan terälehden lävitse. Kyykistyin kukan luokse sitä hetkeksi ihailemaan, mutta kohta oli jatkettava taas matkaa. Tämä tapahtui muutaman kerran. Mietin, miten voisin ja ehtisin nauttia kätteni tuloksista. Noista kukista, joita niin innolla olin kasvattanut, kun lapseni olivat pieniä ja mietin, kuinka saada aikani kulumaan pihalla heitä vahtiessani.

Voisin valokuvata niitä! 

Olin kerran aivan vahingossa saanut pari kohtalaista valokuvaa omenapuun kukista ja hämmästynyt. Aivan mitättömällä taskukameralla. Voisinkohan minäkin oppia valokuvaamaan?

Kuva omenankukista otettu joskus kauan sitten halvalla, pienellä taskukameralla 1990-luvulla. Ensimmäinen "valokuvani" oli vahinkolaukaus, eikä teknisesti kovinkaan hyvälaatuinen. Mutta siitä iti ajatus, josko oppisin joku päivä valokuvaamaan.

Ostin järjestelmäkameran, filmikameran. Mutta huomasin, että kuvaaminen tuli turhan kalliiksi, sillä olen tunnekuvaaja. Eli ei järjen hivenettä, kun täysin taitamattomana halusin filmille näkemäni. No, eihän se onnistunut kuin todella harvoin. Liian kallista ja turhauttavaa! 

Canonin filmijärkkärillä otettu valokuva jalopionistani aivan 2000-luvun vaihteessa.

Ostin parin-kolmen-neljän vuoden kuluttua Canonin digijärkkärin, EOS 400D:n, ei mikään ihmeellinen kamera, mutta se oli minulle lottovoitto. Nyt voisin tehdä erehdyksiä, eikä se maksaisi mitään. Voisin aivan rauhassa harjoitella. 

Aloin myös kiinnittää yhä enemmän ja enemmän huomiota kukkien ja kasvien yksityiskohtiin. Huomasin, kuinka kauniita monet pienet asiat olivat, esimerkiksi lehtosinilatvan kukat, läheltä katsottuna, vaikka kukka muuten oli, ja on, vaatimattoman näköinen. 

Lehtosinilatvan pienen pienet kukat ovat uskomattoman herkkiä ja kauniita läheltä katsottuna. Kaukaa niitä ei edes kunnolla huomaa.

Näitä ensimmäisiä tulosteita sitten laitoin mappien eteen työhuoneessani keskellä talvea ja huomasin jotakin erikoista. Kuvilla oli valtava vaikutus minuun!

Siirryin toiseen olotilaan. Ja rentouduin. Tunsin kuinka oli kesä ja olin ulkona puutarhassani; tunsin kuinka istuin omenapuun alla ja aurinko paistoi lämpimästi; tunsin kuinka päässä humahti aivan fyysisestikin, kun stressitaso laski. Se oli ihmeellistä!

Silloin ymmärsin valokuvan voiman. Silloin ymmärsin, kuinka tärkeä merkitys ympäristöllä on ihmisille. Siksi otan vain kauniita kuvia.

5. OMA RAUHA OMASSA PUUTARHASSANI - EIKÄ SE YLLÄTTÄEN RIITÄKÄÄN

Kävin muutama vuosi sitten asuntomessuilla. Kiertelin siellä ihmisvilinässä puolisoni kanssa, ihmettelimme yhdessä sitä kaikkea.

Mikä kiinnitti huomiotani? Pihat!

Ne olivat niin pieniä! Jos seisoin pihalla, pystyin katsomaan pahimmillani naapurin taloon sisälle ja katselemaan, mitä ihmiset siellä puuhailivat. Missään ei ollut katseilta suojattua paikkaa! Pihallakin olit katseiden kohde. Kauheata!

Kävin viime keväänä Helsingissä Kirsikkapuistossa parhaana kukinta-aikana. Paikka oli täynnä ihmisiä, vilttiä oli vieri vieressä ja ohikävelijöitä joka puolella. Ihmiset "nauttivat" kirsikankukista ihan virallisestikin. Mutta siellä ei ollut minkäänlaista rauhaa!

Roihuvuoren kirsikkapuisto

Kun tulin kotiin, sekä asuntomessuilta että kirsikkapuistosta, huokaisin helpotuksesta. Kävelin omien hedelmäpuidemme lomitse, myös kahden kirsikkapuun ympärillä, eikä ketään näkynyt missään häiritsemässä rauhaani. Sain nauttia siitä kaikesta aivan yksinäni. Onko minusta tullut niin erakko vai olenko vain tottunut niin omaan rauhaani?

Kaksi päärynäpuutamme kukassa

Kävelin takapihallemme, jossa pystyin vaikka kulkemaan yöpaitasillani eikä kukaan näe puuhiani. Mikä rauha! Mikä onni! Suuren pihan ylellisyyttä, kun pihan kolmella sivulla ei ole taloja eikä muuta asutusta.

Käyskentely omalla pihalla on silkkaa hupia, tässä 'Huvitus'-omenapuun luona.

Tiedän, etteivät kaikki halua asua näin, mutta minulle tämä sopii. Kunhan on auto alla, kaupungille on lyhyt ajomatka vain, jos rupeaa kyllästyttämään. Tai minne vain. 

Ja lisää nyt kaipaamaani rauhaa saan menemällä repun kanssa metsään, sillä Suomi on täynnä luontopolkuja ja kansallispuistoja, erämaista puhumattakaan. Ja sinnepäin suuntaan nyt - ja raahaan puolisonikin mukaan. Tiedän, että hänkin pitää siitä...

Villistä luonnosta löytyy senkaltaista rauhaa, mitä tällä hetkellä etsin ja tarvitsen. Puutarhan lisäksi...

Mutten tiedä, miten ensikesänä käy, jos/kun ostan sen ison multakuorman pihalleni. Multakuorma saa ihmeesti vipinää ja innostusta aikaan...

Eli


Puutarhamme on antanut minulle ja perheelleni paljon uusia asioita. Se on tuonut elämääni paljon iloa, joskin myös työtä ja kuluja, mutta paljon iloa kasvien kiertokulun seuraamisessa ja puutarhan suunnittelussa, metsän eläinten seuraamisessa, leikki- ja oleskelutilana, stressin vähentäjänä ja omana tilana.


Kuten yltä voi lukea, puutarhaani liittyy valtavasti lämpimiä muistoja. Muistoja pitkältä ajalta. Niistä saisi kokonaisen kirjan.
 
Tämä haaste on Puutarhurintyttäreltä, mutta alunperin lähtöisin Maatiaiskanasen elämää-blogin pitäjältä. En itse haasta ketään erityisesti, mutta kuka tahansa, joka innostuu muistelemaan viime kesää puutarhassaan tai kuten minä, pidemmältä ajanjaksolta, voi ottaa haasteen vastaan. Tai kertoa, miten puutarha on vaikuttanut omaan elämään aivan yleisesti.

Tarkemmat ohjeet löytyvät Puutarhurintyttären sivuilta.