Aulanko - ja neljä vuodenaikaa

Tarvitsin irtiottoa arjesta, joten kaivoin reppuni esille, laitoin mukaan eväät ja kamerani - ja lähdin Aulangolle, Hämeenlinnaan.

Oli marraskuu, taivas oli paksussa pilvessä, joten oli hämärää. Edellispäivän kosteus oli kuitenkin muuttunut huurteeksi lehtipuiden ja pensaiden oksille, ja se ilahdutti, kun lunta ei vielä ollut satanut. 



Kuva otettu alemmalta näköalatasanteelta...

Yllätyin, että sekä Joutsenlampi että Metsälampi olivat jäässä, vaikka Aulangonjärvi olikin aivan sula. Jää näytti kutsuvalta ja eräs vastaantulija jo ääneen unelmoi luistelemisesta siellä. Mutta tiesimme molemmat, ettei jää vielä kantaisi, vaikka vahvalta näyttikin. 

Metsälampi oli jäässä ja houkutteli luistelemaan. Tämä olisi upea luistelupaikka, eikö totta?  Takana Ruusulaakson huvimaja.

Siellä Aulangon kävelyreiteillä kävellessäni kaivoin muistojen arkkuni esille, pengoin sieltä ne kauneimmat hetket kuluneen vuoden ajalta, jolloin olin tutustunut itselleni uuteen paikkaan. Joka vuodenajalta, syksystä seuraavaan kesään.  

Sillä jokin tässä paikassa viehätti minua. Ihan kuin luonto ympärilläni olisi puhunut minulle: "Katso kuinka kaunista täällä on!" Ja olin sen kanssa samaa mieltä.

Syksyllä 26.09.2017 Joutsenlammella

Alkutalvella 22.11.2017 samassa paikassa.

Aikaisin keväällä 18.04.2018

Alkukesällä 28.05.2018

Viime syksynä hurautin autollani ensimmäisen kerran Aulangolle ja ihastuin paikkaan ikihyväksi. Oli tiistai-iltapäivä, joten paikalla ei koko päivänä ollut kuin muutama ihminen. 

Tähän tupsahdin, vähän yli vuosi sitten, Joutsenlammen rannalle.

Ruska oli silloin kauneimmillaan, kun pysähdyin Joutsenlammen rantaan ensi kertaa ihmettelemään maisemaa. Sorsaparvi tuli minua heti tervehtimään ja vanhempi tuntematon nainen juttelemaan kanssani. 

Olin unohtanut jotakin tärkeätä - lintujen ruokinnan. Sydäntäni särki näiden toiveikkaiden katseiden vuoksi...

Lähdin kävelemään metsäpolkua pitkin Joutsenlammelta Metsälammelle ja sieltä näköalatornille ja portaita alas Karhuluolalle. Aulangon keskeisille paikoille ja nähtävyyksille.

Metsälampi ja Ruusulaakson huvimaja.

Portaat Karhuluolalle ja Aulangonjärven rannalla, 322 porrasta. Onneksi matkalla on näköalatasanteita (levähdyspaikkoja:)).

Karhuluola ja portaikko ylös näköalapaikalle

Tulin alkutalvella tänne uudestaan, kun lunta oli satanut maahan. Sitä ei ollut tullut paljoa, mutta paikka näytti heti aivan toiselta. Taianomaiselta, sadunomaiselta. Olin taas ihastuksesta mykkänä.

Metsälampi

Metsälampi toiselta suunnalta.

Tulin uudestaan keskitalvella, kun lunta oli enemmän ja se peitti kuusen oksatkin taideteoksiksi. Silloin, talvella, kuusipuu pääsi oikeuksiinsa. Ei ihme, että se on talvipuu, joulupuu. 

Kuusi talviasussaan aivan kuin odottaa lahjapinoa juurelleen, eikö totta?

Edellisenä yönä oli satanut räntää ja kaikki puut olivat peittyneet valkoiseen huntuun. Jokaikinen oksa jokaikisessä puussa ja pensaassa. Valoisuus oli huikaisevaa. 

Voiko metsä näyttää tällaiselta...

Kävelin sen valkoisuuden ja hiljaisuuden keskellä näköalatornille asti ja kiipesin sen alimmalle tasanteelle katselemaan maisemia. Tornin yläosa oli kiinni, sillä oli talviaika.

Huurteinen näköalatorni

Taivaalla oli paksu pilvipeite ja kun päivä alkoi hämärtyä, näytti kuin pilvet yhtyisivät maahan. Sininen hämärä peitti taivaanrannan ja kaikkialla huokui rauha, kun koko maailma näytti nukkuvan. 

Sininen hetki näköalatornista

Palatessani autolle näin Metsälammen rannalla, yllättäen, kolme pientä metsäkaurista kävelemässä ja etsimässä syötävää. Olin haltioissani!

Kauriit uskaltautuivat päivän hämärtyessä lammen rannalle. Kävelivät siinä pienen hetken, säikähtivät jotakin ja loikkivat takaisin metsään.

Seuraavan kerran tulin Aulangolle vasta keväällä, huhtikuussa. Lammet olivat vielä jäässä, eikä muuttolintuja vielä näkynyt, vaikka olin toivonut sitä. Vain pari kalalokkia kinasteli jäällä. 

Mutta metsässä kasvoi jo sinivuokkoja ja lumikelloja - ja sitruuna- ja herukkaperhosia lenteli lampien ympärillä. Luonto oli heräilemässä.

Herukkaperhonen koivun rungolla - ihmettelemässä kameran suurta silmää.

Sinivuokkoja oli kaikkialla, myös vaaleanpunaisia.

Alkukesällä taas, aivan toukokuun lopulla, kasvoi kaikkialla niittykukkia: metsäkurjenpolvia, heinätähtimöitä, lemmikkejä.... Kukkalajeja oli loputon virta. 

Metsäkurjenpolvi on lempikukkani.

Ja lampien rannoilla lokkiemot hautoivat muniaan ja telkkäemo poikasineen uiskenteli vedessä. Sinisorsapari kierteli lampea ympäriinsä. Eivätkä ne pelänneet katselijaa, koska olivat niin tottuneet ohikulkijoihin.

Hautova lokkiemo ei hievahtanutkaan, vaikka kävelin ohitse ja otin valokuvan.

Oikea lokkiyhdyskunta Metsälammen tekosaarella. Huomaa pieni telkän poikanen uiskentelemassa yksinään vasemmalla...

Telkänpoikanen odottelemassa emoa ja sisaruksiaan rannalta. Poikue emoineen oli ollut päiväunilla.

Nyt, marraskuun lopulla, lammilla ei näkynyt linnun lintua, ne olivat muuttaneet muualle, sulan veden alueelle. Niittykukatkin nukkuivat talviuntaan herätäkseen taas ensi keväänä ja kesänä uuteen loistoonsa. 

Käkkäräiset rantapuut ovat lehdettömänäkin hyvin koristeellisia. Nyt marraskuussa.

Mutta kesällä ... kaikki näyttää aivan toiselta.

Kesä-heinä-elokuussa en käynyt Aulangolla laisinkaan. Miksen? Siihen ei ole mitään erikoista syytä, oli vain niin paljon muita paikkoja, joissa kävin. Ehkäpä ensi kesänä. Ja kierrän sitten sen Aulangonjärvenkin...