3.11.2018

Pilvet taivaalla

Olin seitsemännessä taivaassa, kun istuin mökkiniemen kärjessä ja katselin järven selälle - ja taivaalle sen yllä. Mikä näky!




Oli elokuinen ilta ja auringonlaskun aika. Ja auringon viime säteet kuulsivat taivaanrannassa ennen kuin aurinko painui kaukana olevan saaren ja niemen taakse piiloon. Noustakseen taas seuraavana päivänä, toiselta puolelta näkyviin. Mutta sen aika ei ollut vielä, sillä nyt oli aika nauttia vielä tästä auringonlaskusta ja sen väreistä.

Kuinka monta väriä taivaalla näkyikään? 

Luin, että muinaisessa Kiinassa kiinnitettiin erityistä huomiota viisivärisiin pilviin, sillä niitä pidettiin onnen pilvinä ja rauhan vertauskuvana. Näin luin Suuresta symboli kirjasta. Niiden pilvien uskottiin syntyvän kaukana lännessä alkuprinsiippien jinin ja jangin yhtymisestä. 

Eikö tässä ollut sellainen pilvi, jossa oli viisi eri väriä: siniharmaata ja violettia, vaaleanpunaista, oranssia ja keltaista?




🌞🌞🌞 

Eräänä toukokuun lopun iltana, puoli yhdentoista aikoihin, aurinko laski myös taivaanrannan taa, mutta nyt iltarusko oli hillitympi. Ilta oli rauhallinen ja jokin lintu lenteli järven yllä. Lokki? 

Tällaisena kauniina ja lämpimänä kesäiltana ei maltaisi aina mennä illalla nukkumaan, vaan tulee lähdettyä ulos rannalle kävelemään ja nauttimaan Suomen kauniista kesästä ja luonnosta. 



 🌞🌞🌞

Mutta aina ei ilma ole kaunis ja lämmin. Kerran sunnuntai-iltana viedessäni poikaani armeijaan, koko matkan meitä seurasi myrskyrintama. Se kulki menomatkalla oikealla puolellamme ja tulomatkalla vasemmalla, muttei tullut päälle. 




Mutta taivaankansi oli upea. Oli kesäkuun loppu, vuoden valoisin aika, ja aurinko paistoi pilvien yläpuolella osuen pilviin ja värjäten valkoiset vaaleanpunaisiksi. Osa pilvistä oli kuin jäätelöpalloja. 




Taivaalla oli valtava näytelmä, jota en voinut olla katsomatta ja seuraamatta. Satoi ja paistoi yhtäaikaa, tuo niin tuttu kesäinen ilmiö. Kesäiset sadekuurot.




🌞🌞🌞

Mutta yön jälkeen tulee aamu ja aurinko nousee, vaikka olisi vielä aikaista ja sankka sumu peittäisi maiseman. Lokakuussa, kun kello lähenee seitsemää, aurinko on aika korkealla. Pysäytin auton, tervehdin aurinkoa, uuden päivän luojaa, ja otin siitä valokuvan. Sillä parin kuukauden kuluttua on jo vuoden lyhyin päivä, joulunaika, eikä Pohjois-Suomessa aurinko nouse näkyviin pitkään aikaan.




 🌞🌞🌞

Mutta kevättalvella aurinko taas paistaa kirkkaasti siniseltä taivaalta ja auringonsäteet heijastuvat valkoisesta lumesta niin, että silmiä häikäisee. Valon määrä on huikea. Silloin kannattaa ulkoilla ja tankata auringonvaloa tyhjentyneeseen varastoon pitkän ja pimeän talven jälkeen. Silloin, kun taivaalla ei ole pilviä auringon edessä.





Pilvettömältä taivaalta aurinko paistoi niin kirkkaasti, että sitä ei voinut katsoa paljain silmin, vaan täytyi varovasti ja vain nopeasti vilkaista sitä oksien lomitse. Tai ottaa siitä valokuva ja katsoa sitä, aurinkoa, valokuvan kautta.




 🌞🌞🌞

Joskus taivas kuitenkin näyttää synkältä ja sitä peittää mustat pilvet, mutta 
sitten pilvet väistyvät ja auringon säteet pääsevät taas valaisemaan taivaanrantaa. Maailma näyttää hetkessä aivan toiselta, kun toivo valosta nostaa päätään. Tiedäthän sanonnan, jossa luvataan auringon lopulta paistavan risukasaankin? Täyttävän jokaisen hämärän sopukan valolla. Siltä tällaisella hetkellä tuntuu. Synkkyys kaikkoaa.




 🌞🌞🌞

Joskus taas, aivan tavallisena arkipäivänä, kun olet ajelemassa moottoritietä pitkin kotiin päin, kiinnität huomiota valtaviin, valkoisiin kumpupilviin taivaalla. Ne näyttävät niin suurilta, että tunnet hetken itsesi aivan pieneksi. 





Tuntuu kuin taivaalla olisi aivan oma maailmansa, joka elää omaa ihmeellistä elämäänsä ja sinä saat vain seurata sitä täältä maan pinnalta pystymättä laisinkaan vaikuttamaan tähän näytelmään. 

Ei ihme, että taivasta on pidetty paikkana, jota kohti kurkotella. Jonkinlaisena ihmetyksen kohteena. Sillä sen ilmiöt voivat olla huikaisevan kauniita, kauniimpia kuin mikään muu täällä alhaalla maan päällä.




 🌞🌞🌞

Veden äärellä taas taivas kaksinkertaistuu heijastuessaan sen pinnalle. Taivaankantta ja pilviä voi seurata vedenpinnalta kuin peilistä. Heijastuksena. Näkymä on sama, vain mittasuhteet hieman muuttuvat ja kuva hieman vääristyy. Kuva ei nimittäin ole koskaan alkuperäisen väärti.





Joskus on vaikeata nähdä, missä taivas alkaa ja missä veden pinta loppuu. Ja onko sillä oikeastaan niin väliäkään? 

Varsinkin isomman veden äärellä, missä vastaranta on kaukana tai vastarantaa ei edes näy, ulapalla, taivaan ja maan ero hämärtyy. Yhtymäkohta vain katoaa jonnekin, taittuu kahtia. 

Jokin siinä viehättää, siksi katselemme niin mielellämme tuota taivaanrantaa. Ja annamme ajan vain kadota. Jonnekin.

6 kommenttia:

  1. on kyllä ollut nautinto katsella ja kuvata noin kauniita näkymiä. Pilvet ja taivaan valo on ihmeellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa saisikin aina kuvattua sen kaiken kauniin mitä ympärillään näkee ja kunpa malttaisi edes aina pysähtyä näitä tilanteita ihmettelemään ja katselemaan. Niin moni asia ja hetki menee vain ohitse...

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Eikö olekin? Joskus on ihan hyvä nostaa katseensa ylöspäin sieltä maanpinnalta. Vaikka olisi kuinka kaunis puutarha siellä ympärillä...:)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Auringonlaskut ja -nousut ovat varmaan yksi ihailtumpia ja kuvatuimpia luontoilmiöitä...:)

      Poista