Metsänpeitto

Yhtäkkiä ympärilläsi on aivan hiljaista, olosi on outo, etkä tiedä, missä olet. Kaikki näyttää vieraalta ja jotenkin nurinkuriselta. Vaikka olisit itsellesi tutussa metsässä. Mistä oikein on kysymys? 

Olet metsänpeitossa, eksyksissä. Et löydä oikeaa tietä ja aikakin saattaa pysähtyä.

Suomalaisen vanhan uskomusperinteen mukaan metsänpeittoon joutunut saattaa juuttua lopullisesti nurinkuriseen maailmaan. Metsän olennot, nuo entisaikojen maahiset tai metsänhaltijat, saattoivat lumota tai eksyttää varomattoman kulkijan. Heidän kanssaan sitten täytyi neuvotella ja tehdä vaihtokauppaa.

Yhtä hämmentävää kuin on menettää tietoisuutensa sijainnista, on saada se hetkessä takaisin. Metsänpeitosta voi siis vapautua. Joskus aivan itsestään, joskus taas entisaikojen ihmiset lukivat loitsuja tai toistivat Isä meidän-rukousta, mutta joskus joku saattoi kadota iäksi eikä häntä löydetty koskaan. Näin luin. 

" Päästä, mehtä minun omani,

minä päästän sinun omasi.

Lepy mehtä, lauhu mehtä!

lepy mehtän kultanen kuningas!"

Mutta aina siitä, metsänpeitosta, jää jälki, joka ei unohdu. Ja niin kuuluu jäädäkin, sillä metsässä täytyy olla varovainen. Tutussakin.
   
On huomattu, että metsänpeittokokemuksille ovat kaikkein altteimpia lapset ja naiset, joilla ei ole paljoa kytköksiä ulkomaailmaan. Eli ihmiset, jotka ovat kaikkein heikoimmilla ollessaan yksinään metsissä ilman taitoa selviytyä siellä. 

Metsänpeittokokemusta onkin nykyaikana selitetty vain ahdistus- tai paniikkikohtauksella, joka useimmiten menee itsestään ohitse. Tai alhaisella verensokerilla, kuten joku ehdotti eräällä keskustelupalstalla. Ja siihenhän auttaa pieni välipala.

Mutta Metsänpeitto on silti käsite, jota käytettiin vielä yleisesti kansan keskuudessa 1900-luvun alkupuolella. Sen käyttö hiipui pikkuhiljaa vuosisadan puolivälissä, kun ihmiset muuttivat enimmissämäärin kaupunkeihin ja metsiä ruvettiin katselemaan enemmän hyötynäkökulmasta. Luontainen kunnioitus metsää kohtaan katosi.

Metsänpeitto ei ole kuitenkaan vain jonnekin menneisyyteen sijoittuva ja unohduksiin jäänyt ikiaikainen käsite tai taru, vaan kiinnostaa ihmisiä vielä tänä päivänäkin. 

Viime vuonna, 2018, ilmestyi aikuisille tehty sarjakuvakirja Metsänpeitto, jonka ovat tehneet sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen ja kulttuuritutkija Inkeri Aula. Kirja kertoo paitsi metsänpeitto-tarinan myös yksittäisistä puulajeista ja metsän tärkeydestä ihmisille. 

"Mitä tapahtuu puille, tapahtuu ihmisille" lukee ensimmäisessä otsikossa. Kirjan tekijöiden mukaan aavikoituminen, veden loppuminen ja äärimmäiset sääilmiöt ovat seurausta juuri metsien hävittämisestä. Ymmärrys monimuotoisen metsän elintärkeästä arvosta on maailman yhteistä kulttuuriperintöä. Metsänpeiton on hyvä peittää koko maapallo.

Löysin aiheesta myös toisen kirjan: Metsänpeitto, kertomus kadonneista. Sen on kirjoittanut Leena Krohn ja kuvittanut Inari Krohn vuonna 1980. Kirja on lastenkirja ja aivan ihana. Jo takakannessa lukee: "Yrtit ja vanhat taiat tunteva mummo tietää, mitä on joutua metsänpeittoon, kadota. Mutta lapsenlapset katsovat huomiseen, eivätkä uskomuksista piittaa". Jo näistä sanoista voi päätellä, että tulossa on vanhanajan opettavainen tarina. Kannattaa lukea!

Suomesta löytyy myös Metsänpeitto -niminen aarniometsä. Se on Pentti Linkolan nimikkometsä, ja se on 18 hehtaarin suuruinen alue Urjalassa, Etelä-Suomessa.  Metsänpeitto on vanha metsä, noin 100-vuotias, ja siellä on paljon erilaista lahopuuta. Se on Luonnonperintösäätiön 44. suojelualue.

 

Metsänpeitosta on tehty myös dokumenttielokuva, joka on ollut joskus YLE:lläkin katsottavissa. Se kertoo luonnontietäjä ja -tuntija Markku Mäkisen jalanjäljistä, ja siitä, kuinka hänelle metsä on henkinen koti. 

Markku Mäkiselle metsänpeitto-kokemus ei ole ollut pelottava, vaan hyvin myönteinen kokemus. Kokemus täydellisestä sulautumisesta luontoon, oleminen osa sitä. Jopa siinä määrin, että tavallinen arkielämä ihmispaljouden keskellä ei ole enää yhtä miellyttävää kuin aikaisemmin. Metsä voi siis olla jollekin turvapaikka ja itselle normaali ympäristö. Se voi toimia eräänlaisena suojapeittona maailmaa vastaan. 

Mäkisen pitämiä luentoja luonnosta, ja luonnonhengistäkin, löytyy internetistä paljon. Lisäksi tuo Metsänpeitto- lyhyt- ja dokumenttielokuva  (2012) on vielä katsottavissa Arhi Kuittisen blogissa (sen lopussa, 20 minuuttia, kannattaa katsoa!). YLE:llä sen katseluaika on jo päättynyt.

Markku Mäkisen -linkin kautta pääsee halutessa lukemaan hänen ja hänen naisystävänsä haastattelun Kodin Kuvalehdestä. Haastattelu kertoo heidän  vuoden vaelluksestaan Lapin metsissä.


Metsänpeitto käsitteenä kiehtoo siis yhä. 


Jo pelkästään internetistä löytyy aihetta käsitteleviä  kirjoituksia ja videoita vaikka kuinka paljon. Eikö metsänpeiton luulisi olevan vain vanha taru, johon kukaan ei enää usko? Miksi aihe sitten kiehtoo yhä ihmisiä?

En tiedä, mutta sen tiedän, että ihmisiä menee ja/tai katoaa metsiin vielä tänä päivänäkin. Osa omasta halustaan, mutta osa myös vasten tahtoaankin. Ehkä siksi...

Tai siksi, että metsästä on tullut ihmisille yhä enenemässä määrin myös vapaa-ajanviettopaikka. Puista ja metsän terveellisistä vaikutuksista kirjoitetaan ja puhutaan yhä enemmän ja enemmän. Siksi kaikki metsään liittyvä alkaa kiinnostaa - myös vanhat tarut. 

Tarut, jotka eivät ole kaikille vain taruja. Vaan totisinta totta.





 
(Huom! Metsäloitsu on Hukkasen ja Aulan Metsänpeitto-kirjasta.)