Luonto Santahaminassa, suljetulla sotilassaarella

"Teidän nimenne...?" kysyi sotilaspoliisi portilla, selaili hetken papereitaan ja sanoi: "olen pahoillani, mutta nimeänne ei löydy listalta". 

Mitä? Ei voi olla totta!!

Santahaminaan ei pääse ilman kulkulupaa tai vierailusopimusta. Se on sotilasaluetta ja siellä sijaitsee muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulu. Onneksi paikalla oli vanhempi naishenkilö, joka kysyi, olenko kasviretkeläisiä. Ja soitti sitten oppaallemme, joka haki minut portilta. Jostain syystä retken nimilistat eivät vain olleet tulleet perille. 

Meitä oli sotilaskodissa aamiaisella vajaa parikymmentä innokasta retkeilijää valmiina tutustumaan Santahaminan luontoon ja sen kasveihin. Tunsin jo ulkonäöltä monta, sillä mukana oli samoja ihmisiä, joita oli ollut mukana jo Valli- ja Isosaariretkellä. Ja monilla aikaisemmilla retkillä myös. Eli tiesin olevani hyvässä seurassa uutta oppimassa.

Varsinaisena oppaanamme oli Jarmo Nieminen, mies, joka on ollut - ja on edelleen - monessa mukana. Hän on kirjoittanut ja toimittanut monta kirjaa mm. Santahamina, sotilassaaren luontoaarteet -kirjan, jota käytänkin muistin virkistämiseksi tätä kirjoittaessani.

Mutta heti aluksi lähdimme kävelemään kohti Saharaa, paikkaa, jonka puolisonikin muisti armeija-ajoiltaan. Se on suuri hiekkakenttä, joka toimii tänä päivänä sotilasharjoitusalueena, mutta on ollut aikoinaan Helsingin ensimmäinen lentokenttä. 

Jo matkalla sinne huomioni kiinnittyi erityisen kauniiseen ja leveälatvuksiseen hevoskastanjaan, joka kasvoi punatiilisten kasarmirakennusten välissä. Puun olivat aikoinaan istuttaneet venäläiset sotilaat, joilla oli tapana istuttaa hevoskastanjoita kaikille kasarmialueilleen. Oppaamme kertoikin saaneensa aikoinaan hyvän neuvon esimieheltään: "Seuraa kasveja, niin pääset historian jäljille."

 

Hevoskastanja hedelmineen

Ryhmän kasviasiantuntijat sen sijaan kulkivat nenä kiinni nurmikkossa ja hipelöivät kasvien lehtiä ja kukkia: "Tuo on joku kierto-kasvi, kesäkierto? Peltokierto? Onpa kauniit kukat!" 

Peltokierto on yksi maailman vihatuimmista rikkaruohoista somista kukistaan huolimatta  - ja yllätys, yllätys - se on karhunköynnöksen eli elämänlangan sukulainen. Santahaminaan se on tullut todennäköisesti venäläisen rehun tai viljan mukana ja elää täällä omilla äärirajoillaan. Kukkii elo-heinäkuussa ja juuret voivat ylettyä jopa kahden-kolmen metrin syvyyteen. Ja jokaisesta  pienestäkin juurenpalasesta voi kasvaa uusi elinvoimainen kasvi.

Ja lopulta, vihdoinkin, eteemme avautui laaja hiekkakenttä - Sahara. Kaikki pysähtyivät ja hiljentyivät tuon ison hiekka-alueen edessä.

Edessä Santahaminan Sahara.

Vaikka oli pilvinen aamu, lämmön tunsi. Hiekka oli varastoinut edellispäivien auringon säteet ja tuntui lämpönä kasvojen iholla. Se oli yllättävää ja hämmentävää.


Sahara on ollut avoalueena jo lähes 200 vuotta. Avonaisena ja paahteisena paikkana se on monen keto- ja hietikkokasvin elinympäristö. Kasvit taas houkuttelevat eri hyönteislajeja ja perhosia, ja paikalla onkin kuulema kuhinaa varsinkin öiseen aikaan. Ja se taas tekee paikasta houkuttelevan myös lepakoille. Niitäkin on tunnistettu Santahaminassa kahdeksan eri lajia.


Nyt päivällä ei kuitenkaan näkynyt lepakoita eikä perhosiakaan. Oli jo elokuu ja pietaryrtin kukinta-aika. Heinäkasvitkin hehkuivat kullan värisinä, kuin kypsä viljapelto ikään.

Keltainen pietaryrtti. Pietaryrttiä on käytetty ennen vanhaan rohtona moneen vaivaan, mausteena, tupakan korvikkeena, villan värjäämisessä. Sitä on käytetty balsamointiin ja se toimii monen tuholaisen karkottajana. Ei mikään turha kasvi. Huomaa retkeläisten päiden asento! Katse on koko ajan tiukasti maanpinnassa...

Ja koska olimme harjoituskentällä, ympäriltä löytyi poteroja, pesäkkeitä ja kaikenlaisia pieniä sotilasrakennelmia, panssarivaunukin. Omat poikani olisivat olleet lapsina onnessaan tästä paikasta, leikkiessään sotaleikkejään. En tiedä, mitä isommat varusmiehet ja maanpuolustuskorkeakoulun opiskelijat miettivät täällä ollessaan...

Ja nytkin, retkemme aikana, oli ampumaharjoitukset menossa saaren toisessa päässä. Taustahäly poikkesi tavanomaisesta autojen hurinasta, lintujen laulusta ja puheensorinasta ja synnytti ristiriitaisia tunteita. Kasvien ja kukkien tutkiminen ja aseiden pauke eivät tuntuneet kuuluvan yhteen. Onneksi tilanne ei ollut "oikea", kuten sota-alueilla on ympäri maailmaa. Siitä olen valtavan kiitollinen ja onnellinen.

Yllä avopotero ja alla osittain katettu.

Oppaamme Jarmo Nieminen kertoi, ettei koivu tykkää siitä, että sen juuristoalueella kaivetaan. Joten on syntynyt uusi käsite: sotilaseroosio.

Tämä panssarivaunu on selvästi parhaat päivänsä nähnyt, harjoituskohde.

"Tiedättekö, mitkä kolme kasvia kasvavat koko Suomen alueella aivan etelästä pohjoiseen asti?" kysyi Pentti Alanko, mukana ollut suomalainen kasvitieteilijä ja -kirjailija, ja vastasi kohta: " kataja, kultapiisku ja pihlaja." 

Kataja ja pihlaja, uskon sen, mutta kultapiiskukin? Olin yllättynyt.

Pihlajan valkoiset kukat keväällä ja punaiset marjat syksyllä ovat yleinen näky kaikkialla täällä Suomessa. Myös Saharan laidalla Santahaminassa.

Mutta nyt Sahara jäi taakse ja tulimme pieneen 70-vuotiseen metsään. Maassa näkyi kauriin jalanjälkiä ja oppaamme kertoikin, että Santahaminassa on noin 30 yksilön peurakanta, joka on osittain yhteinen Vallisaaren kannan kanssa. Eläimet uivat mantereelta saarille aikaisin keväällä ja vasovat saaressa turvassa monilta pedoilta. Ja myöhään syksyllä, ennen meren jäätymistä, uivat sitten takaisin mantereelle Sipoonkorpeen. Kuka väittää, etteivät eläimet muka osaisi suunnitella elämäänsä...

Sitten tulimmekin tervaleppäkorpeen, joka oli jätetty luonnontilaan. Ojituksesta huolimatta maaperä oli märkää, ja oppaamme mielestä ojituksia pitäisikin vähentää, sillä märkä maaperää vähentäisi mm. metsäpalojen määrää.

Kosteata tervaleppäkorpea

Santahaminassa onkin monenlaisia alueita: merenranta-, metsä-, lampi- ja paahdealueita. Ja koska saari on suurimmaksi osaksi kuivaa hiekka- ja kalliopohjaista kangasmaastoa, valtapuuna on siellä mänty.

Ympäri tätä saarta kasvaakin puita, jotka ovat 200-300-vuotiaita. Kilpikaarnaiset vanhat männyt ovat kunnioitusta herättävä näky. Ne kestävät, kilpikaarnansa ansiosta, hengissä jopa metsäpaloilta. Pieniä maastopaloja täällä vuosittain onkin, mutta ampumaratojen läheisyydessä. Näin luin.

Jos Santahaminassa onkin vanhoja puita, niin itse saari on vasta 6000-vuotias, ja se on noussut merestä aste asteelta maankohoamisen myötä. Ja jatkaa edelleen nousemistaan.

Santahaminassa on kuljettu ja asuttu jo kauan. Viikinkiaikoina ilmasto oli lämpimämpää ja saaressa kasvoi luonnostaan mm. tammia. Keskiajallakin saaressa asuttiin, ja sen aikaisia rakennuksen jäänteitä kartoitetaan tänä päivänäkin. 

Tämän kummun alla, kilpikaarnaisen männyn juurella, on keskiaikainen asumus. Etualalla toinen oppaamme, Pentti Alanko.

"Mennään käymään vielä meren rannalla!" Jarmo Nieminen kiirehti ryhmää.

Niinpä kävelimme kapeata polkua pitkin Radioniemen kärkeen, josta on suora näkymä Helsingin rantaan. Takana kaukana oikealla siinsi tuttu Tuomiokirkon torni ja satama-alueella näkyi ainakin kolme suurta matkustajalaivaa. Ja aivan Santahaminan editse kulki hiljalleen Eira-hiililaiva, nimensä mukaisesti mustanpuhuva kuin lastinsakin.

Eira-hiililaiva oli juuri ohittamassa Santhaminaa, Helsingin rannalla näkyy useampikin suuri ja valkoinen matkustajalaiva.

Kello kulki, oli aika palata jo takaisin sotilaskodille. Palasimme takaisin vanhojen, aikaisemmin käytössä olleiden, mutta nyt tyhjillään olevien rakennusten kautta. Taloihin olisi tulijoita, mutta ne on laitettu asumiskieltoon.

Hylätty Radioniemen rakennus on venäläisen rakennustaidon tyylinäyte. Näissä rakennuksissa asui aikoinaan radiotoiminnan huippuosaajat, nyt ne ovat asumiskiellossa.

Jo käytöstä poistunut punatiilirakennus.

Mutta summa summarum. 

Santahamina on 400 hehtaarin kokoinen alue ja meillä oli aikaa tutustua saareen noin neljä tuntia. Saarella kasvoi valtavasti kasveja, joita en nyt kuvina esittele, koska niiden kukinta-aika oli jo ohitse esim. kyläkarhiainen, idänhierakko, pikkutakiainen, harmio, ketunsara jne jne. Mutta ryhmän kasvitieteilijöitä kuvien kauneusarvon vähyys ei haitannut laisinkaan, sillä oli kasveja, joita ei edes voi kuulema tunnistaa ennen siementen kypsymistä. Näin minulle kerrottiin.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, kuinka monet luonnonkasvit risteytyvät keskenään ja niistä syntyy uusia muunnoksia. Ja etsiä näitä alkuperäisiä kasveja muunnosten joukosta. Mitä kaikkea sitä oppiikaan, kun kulkee itseään tietävämpien joukossa. Suosittelen sitä kaikille.

Ja lopuksi, mitä opinkaan...

Luonto on koko ajan muuttuva,

koko ajan uutta luova 

ja koko ajan vanhasta luopuva. 

Siis mikään ei ole niin pysyvä asia
kuin kaiken muuttuminen.

Koko ajan.