Lemmikkieläinten hautausmaa

Kuului tömähdys - ja lintu lähti lentoon. Valkoinen tyttöundulaatti lenteli ympäri oleskelutiloja ja päätyi lopulta roikkumaan oksankarahkaan pää alaspäin. Mitä oikein oli tapahtunut, mitä se oli pelästynyt? 

Lintuhäkin luona sitten huomasin pienen keltaisen undulaatin lattialla makaamassa. Se oli oudossa asennossa ja aivan liikkumaton: se oli selvästi kuollut...

Vain tunti sitten se oli katsonut minua iloisesti ja lennellyt ympäriinsä, syönyt ja sirkuttanut -  ja nyt se oli kuollut. Nyyh!  Katselin lintua epäuskoisesti, niiskutin ja pyyhin kyyneleitäni. Ja mitä tekivät muut linnut, kun näkivät suruni?

---------------------------------------------------

Ne lohduttivat minua,
surijaa.

Istuivat orrella,

kaikki minuun päin kääntyneinä

ja narskuttivat hiljaa nokkaansa.

----------------------------------------------------

Olin hämmentynyt. Linnuilla oli nyt minun roolini, sillä minä olin yleensä se, joka lohdutti ja suojeli. Se, joka rauhoitti säikähtynyttä tai hämmentynyttä. Naksuttamalla kieltäni, laulamalla tai lepertelemällä kuin pienelle lapselle. 

Eivätkö ne surreet parvensa jäsentä, ihmettelin. Sirkuttivat vain ja lentelivät, välillä katsoivat sivusilmin kuollutta, mutteivat menneet luo. Ihan kuin ne olisivat ymmärtäneet, ettei kannustaminen enää auttanut...

-------------------------------------------------------------

Sitten kerran kuulin kaksi kutsuhuutoa

kirkasta ja kovaäänistä.

Se toistui tietyin väliajoin.

Mitä se oli? Mitä varten?

Yksi linnuista, se alfauros

vain kutsui poismennyttä.

Peilin edessä, itsekseen jutellen.

 Viikon ajan, aina silloin tällöin.

Sekin suri, omalla tavallaan.

Minulta salaa, se luuli.

----------------------------------------------------------

Suomi on lemmikkieläinten luvattu maa. Täällä on pelkästään koiria  700 000 - 800 000 ja kissojakin noin 600 000 kappaletta, muista lemmikkieläimistä puhumattakaan. 

Eikä kukaan elä ikuisesti, ei rakas lemmikkimmekään, vaan jossakin vaiheessa tulee aika, jolloin se jättää jäähyväiset meille ja elämälle. 

Suru ja ikävä on suuri. Aina. 

Sitten astuu kuvaan arkitodellisuus: minne lemmikin hautaisi?

Katajien keskelle on jo 24 vuotta sitten haudattu rakas kissamme, mutta ympäristöä ei oltu mitenkään muunnettu varsinaiseksi hautausmaaksi: se oli vain puolivilli alue pihan perällä. Mutta nyt oli aika raivata paikka oikeaksi lemmikkieläinten hautausmaaksi. Ja tällainen siitä tuli... järvenrantakivineen kaikkineen.

Lemmikeille on tietty olemassa omia hautausmaita, mutta sellainen on mahdollisuus perustaa myös omalle pihalle. Kunhan hautapaikka ei sijaitse pohjavesialueella, eikä ranta-alueella tai rinteessä, joka viettää vesistöön, ei myöskään vedenottamon suoja-alueella tai kaivon läheisyydessä. 

Lemmikki pitää myös haudata tarpeeksi syvälle, n. 0,5-1 metriin, riippuen eläimen koosta. Lemmikkiä ei myöskään saa haudata maatumattomassa materiaalissa. Näin ohjeistetaan virallisesti.

Ehkäpä nyt oli sen aika, rakentaa oma lemmikkieläinten hautausmaa omalle pihallekin. Sillä haudattavia tulisi tulevina vuosina lisää ja siihen olisi nyt hyvä varautua. Lemmikkien olisi saatava arvoisensa paikka.

Tein laudoista kehikon ja täytin sen hiekalla, jotta hautoja olisi helppo kaivaa lisää vaikka keskellä talvea. Hautapaikat tein yhteensä kuudelle linnulle, joista yksi on nyt käytetty. Kehikon päällystin kahdella leveällä laudalla, ja näin takaan hautarauhan ikiunta nukkuville. Lyhtyjen pylväät tein vanhoista marjapensaiden tuista, joihin ruuvasin lyhtypidikkeen.

Undulaatille tein hautakiven pienestä järvenrantakivestä, tekstit tein öljykultauksella. Pieni keltainen tyttöundulaatti oli nimetään Pikku Neiti. Sillä sellainen se oli: sievä, oikukas, luova, kekseliäs oman tiensä kulkija. Ja siksi ehkä hivenen yksinäinen, parvessakin. Mutta kaipaan sitä, sillä Pikku Neidillä oli vankka paikka sydämessäni...

 
Hautausmaa-alue sijaitsee hiekkamaalla, loivan rinteen yläpäässä. Paikka on hieman hankala, mutta onneksi löysin kauan sitten saamiani vanhoja, jo unohtuneitakin, ratapölkkyjä pihan perältä. Niitä sitten käytin tasaamaan ja rytmittämään kaltevaa pintaa.

Kuten näkyy, maanpinta on viettävä, siksi vanhoista ratapölleistä on paljon apua, kun ne vähän porrastavat ja jäsentävät paikkaa.

Kuvasta näkyy hyvin, kuinka rinne laskeutuu alapihalla.

Aitasin tämän katajan juurialueen, sillä sen juurella kasvaa valkokukkaista tarha-alppikärhöä. Samaa kärhöä kasvaa vastakkaisella puolella aluetta ja oikean lyhdyn luona kasvaa sinistä alppikärhöä.

Maanpinnan peitin sanomalehdillä, jonka päälle laitoin männyn kuorikatetta alueen reunoille ja keskialueelle käytäviltä haravoimiani havunneulasia. Minusta ne sopivat hyvin maisemaan, alue kun on mäntyjen alla katajien ympäröimänä. Neulasia saa lisättyä vuosittain ihan omasta takaa. Lisäksi halusin, että alue olisi helppohoitoinen.

Männyn juurelle olin joskus istuttanut valkokukkaisen tarha-alppikärhön, mutta se ei viihtynyt paikallaan, vaan oli levinnyt katajien juurialueille ja kiipeili niiden oksilla. Talon luota oli leijaillut köynnösten siemeniä lisää, sillä yllättäen viime kesänä näin yhdessä katajassa sinisiä kukkia: sininen alppikärhö. Ja kannon luonakin kiemurteli jokin kärhö, on jopa pieni mahdollisuus, että se on keltakukkainen kiinankärhö, jota kasvaa lähellä talon seinällä. 

Kärhöt olivat itäneet ja kasvaneet itsekseen ilman mitään maanparannuksia.  Mikäs siinä, ainakin valkokukkaisia ja sinikukkaisia kärhöjä kiipeilee nyt katajissa kurottaen silmujaan kohti taivasta. Eläinten hautausmaalla.

Alppikärhö on vaatimaton ja kestävä luonnonköynnös, joka menestyy Etelä-Lappia myöten. Se kukkii sinisin kukin alkukesällä ja viihtyy puolivarjossa.

Alueen reunoilla kasvaa myös viisi seppelvarpua. Ne ovat pieniä ja matalia maanpeittopensaita, joilla on pienet lehdet ja alkukesällä pienet valkoiset kukat. Pensas on helppohoitoinen ja viihtyy puolivarjossa. 

Alueen ulkopuolella alareunalla kasvaa myös ikivihreä alppiruusu P.M.A. Tigerstedt, joka kukkii valkoisin kukin kesäkuun puolissa välissä. Ja sen alapuolella kasvaa valkokukkainen lumipalloheisi ja valkoisen kirjava kirjokanukka. Ja niiden takaa alkaa pihlaja-angervopensasaita, valkokukkaisia nekin. Mutta niistä enemmän ensi kesänä...

Ja lopputuloksesta tuli kuin tulikin oikea lemmikkieläinten hautausmaa, rauhallinen mietiskely- ja muistelupaikka, eikö totta?

Ja pitäähän hautausmaalla olla mietiskely- ja muistelupenkki, tässä tapauksessa kunnon istuinkivi. Kivi on huoltovapaa ja lähes ikuinen materiaali, siis sopiva elementti lemmikkieläinten hautausmaalle.

Hautausmaan reunalla on myös istuinkivi, jossa istuen voi hetken levähtää muistelemaan ja kunnioittamaan yhteistä matkaa lemmikkien kanssa. Tai mietiskellä muuten vain, elämän merkitystä ja ihmeellisyyttä pohtien.

Kynttilät kuuluvat hautaismaille, niin meilläkin. Niiden sytyttäminen ja tulen ääressä hiljentyminen rauhoittaa mieltä.

Ympärillä maisema hiipuu illalla pimeyteen, mutta kynttilä palaa kirkkaalla liekillä. 

Muistot rakkaista lemmikeistä säilyvät pitkään, koko loppuelämän. Se yhdessä kuljettu matka jonkin täysin erilaisen olennon kanssa. Jonkun sellaisen, jonka kanssa ei ole muuta yhteistä kieltä kuin tunnekieli. Mutta se onkin tärkeä kieli. Tunteiden voimaa ei kannata koskaan aliarvioida.