Kaunis Fagervikin ruukkimiljöö

Suuret, vanhat tammet kehystivät kapeata hiekkatietä, jota pitkin kävelin, ja näytti kuin puiden latvukset katoaisivat taivaisiin. Missäkö olin? Olin Fagervikin ruukkialueella ja opastettu kiertomatka oli juuri alkanut. 

Olin Helsingin Seudun Kesäyliopiston kasviretkellä  ja kohteena oli tällä kertaa Fagervikin ruukkialue. Rakastan näitä kasviretkiä, ne ovat minulle luksusta: valmiiksi suunniteltuja ohjelmineen, oppaineen ja ruokineen. Ne ovat yhden päivän pituisia hyppyjä toiseen paikkaan ja toiseen maailmaan. 

Retken järjestäjät pitivät huolen, että vatsat olivat täynnä ennen kävelykierrosta. Tässä retkeläiset kokoontumassa kahvion ulkopuolelle valmiina opastetulle kierrokselle. Rakennus on entinen tinaamo, nykyisin paitsi kahvila, myös museo ja museokauppa.

Ja toinen maailma Fagervikin ruukkialue onkin. Se on kuin suoraan menneestä maailmasta - ja onkin, 1600-1800 -luvulta, ja silti ihmiset siellä elävät tätä päivää ja tässä ajassa. Paikka on eräänlainen elävä museo, mutta siksi, ja silti, siellä asuvien ihmisten yksityisyyttä täytyy kunnioittaa. 

Vanhojen tammien kiemuraiset rungot ovat hyvin koristeellisia. Ikä tuo puille arvokkuutta, miksei ihmisillekin...

Ruukinkadun punamullatut työläisasunnot on rakennettu 1775. Ne toimivat nykyisin kesäasuntoina. Kuva kirkolta päin.

Tunnelmalliset mökit kuvattu tien toisesta päästä.

Mutta on hyvä, että on ihmisiä, jotka jaksavat taistella vanhojen puukoulujen, elokuvateattereiden ja punatiilisten tehdasalueiden puolesta. Tai tällaisten vanhojen ruukkialueiden kuin tämäkin. Vaikka omistajien mukaan työmäärä on suuri, sillä alue on laaja kokonaisuus. Näin kertoi oppaamme.


Sillä vanhat rakennukset tuovat historiallista monikerroksellisuutta ympäristöönsä. Ne tekevät siitä mielenkiintoisemman. Ne antavat viestin jatkuvuudesta, vuosisadasta toiseen. Tämänkin paikan on perustanut Carl Billsten jo 1646. Tuo vuosiluku hämmästyttää minua, se tuntuu niin kaukaiselta.

Ihmettelin tienvarsien sinisä kiviä, sillä en ollut koskaan nähnyt sellaisia. Niitä löytyi lopulta kaikkialta. Ne ovat kuonakivia, viisaammat valistivat.  Ne ovat masuunikuonaa, jota syntyy raudan valmistuksen yhteydessä ja joka on sitten heitetty pois jätteenä.

Jo alkumatkasta tulimme yksityisen kirkon luokse. Se on valmistunut vuonna 1737 ja punamullalla maalattu. Ja siellä on Suomen vanhimmat, toimivat urut. Ne ovat väriltään siniset.

Kirkko on yksityiskäytössä, mutta siihen voi tutustua opaskierroksilla ja kesäaikaan siellä pidetään musiikkihartauksia kerran kuussa. Sitä voi myös vuokrata yksityiskäyttöön esim. häitä varten.

Punamullattu kellotapuli (edellisessä kuvassa) ja keltainen hautakappeli on rakennettu 1766. Koko paikkaa kiertää hieno kivimuuri, jonka katkaisee puinen, valkoinen portti. Useimmiten lukittu.

Hetken kirkon ympärillä kierreltyämme pääsimme tutustumaan sen sisätiloihin. Paikka ei ole yleensä yleisölle avoinna, joten kiinnostuneena katselimme ja kuljeskelimme sisällä ympäriinsä.

Kuva otettu kirkon yläparvelta. Huomaa, että kirkossa ei ole laisinkaan sähköjä. Valoa saadaan tarvittaessa kynttilöistä.

Saarnastuolin maalaukset ja koristukset olivat hienoja.

Kuinka moni on päässyt käymään saarnastuolissa? Täytyy sanoa, että sieltä näkee hyvin ympäristöön. Sieltä on hyvä pitää kirkkokansaa silmällä...

Näillä penkeillä ei nukuta, vaan istutaan selkä suorana kuuntelemassa viisaita elämänohjeita. Saarnatuolista annettuja.

Kirkkokatselmuksen jälkeen kävelimme kartanon luokse. Keltainen ja komea rakennus toimii yksityisasumuksena, ei siis museona, joten sitä oli mahdollista katsella vain lukitun portin takaa. Kuten niin moni muukin on sitä katsellut.

Kartano on kolmikerroksinen ja valmistui 1773. Rakennus on suojeltu Uudenmaan lääninhallituksen päätöksellä 1992. Sisätiloihin pääsee paremmin tutustumaan Ylen julkaisemassa Kartanokeitoksia Fagervikissä -ohjelmassa.

Kartanon ohitettuamme tulimme lopulta ranskalaiseen muotopuutarhaan, joka on Mikael Hisingerin omistusajoilta. Vaikka puutarha on tänä päivänä vain kalpea aavistus siitä, mitä se on joskus parhaina päivinä ollut, se on edelleen vaikuttava. 

Tästä alkaa ranskalaistyylinen muotopuutarhaosuus. Rinteen yläosassa on kivillä pengerrettyjä tasoja, joilla on ennen vanhaan kasvatettu muun muassa hedelmäpuita.

Puistoissa ja puutarhoissakin hyvä pohjapiirustus on kaiken a ja o, ja kun vanhat puut ovat paikoillaan, samoin valurautaiset suihkulähteet laajan nurmikentän keskellä, paikka hivelee silmää. Mitä muuta sitä oikeastaan tarvitaankaan? 

Puutarhan pääkäytävä halkoo koko puutarhan portille ja tielle asti.

Suihkulähde puutarhan yläosassa  on kaunis, vaikkei siinä nyt vettä ollutkaan. Alhaalla kasvaa laajoina aloina ruttojuurta.

Valurautainen suihkulähde pääkäytävällä on yhä toiminnassa.

Yleisnäkymää...

On vaikea kuvitella, että isonvihan aikana 1713-21 ruukki todellakin hävitettiin maan tasalle. Onneksi sodan jälkeen Hisingin veljekset ostivat paitsi Fagervikin, myös Billnäsin ruukin ja Skogbyn masuunin. Paikat kunnostettiin ja tuotanto aloitettiin uudelleen. 

Ruukin todellinen kukoistuskausi alkoi kuitenkin vasta toisen veljeksen pojan, Johan Hisingin, omistusaikana. Masuuni uusittiin ja kanki- ja nippuvasarapajat rakennettiin. Johanin aikana rakennettiin myös uusi päärakennus sivurakennuksineen sekä Ruukinkadun punamullatut pikkumökit. Puutarhanhoitoa kehitettiin. Kaikki todellakin kukoisti.
 

Tässä kuvataan kankivasarapajaa.

Tässä peltivasarapajan rauniot. Takana entinen tinaamo.

Kahvilan eli entisen tinaamon takana on entinen seppien taukotupa. Tämän veden yllä olen nähnyt lepakon, vesisiipan, lentelevän aivan päiväsaikaan.

Ja lopuksi kuva info-taulusta, jonne on merkitty kierroksen tärkeimmät kohteet. Pidän pohjakuvista, niistä kun saa niin hyvän yleiskuvan alueesta.

Mikään ei kuitenkaan ole ikuista. Rautaruukin toiminta laantui vähitellen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Masuunin käyttö mm. lopetettiin 1850-luvulla. Kanki- ja nippuvasarapajojen laitteita uudistettiin vielä 1860-luvulla, mutta koskivoimaan ja puuhiilen käyttöön perustuvan raudan tuotanto ei enää ollut kilpailukykyinen. Ruukki lakkautettiin kokonaisuudessaan 1902. Näin luki toisessa info-taulussa.

Kartanokeitoksia Fagervikissä-ohjelmassa (vuodelta 2008) kerrottiin kartanon saavan nykyisin pääasiallisen tulonsa maanviljelyksestä ja metsästä. Ja hyvä niin. Jonkinlainen toiminta jatkuu Fagervikin ruukkialueella, vaikka se muuttaakin välillä muotoaan. Mutta sehän on vain elämää...

Takaisin alkupisteeseen eli kahvion luokse. Siellä linja-auto jo odottikin retkeilijöitä, sillä oli jo kotiinpaluun aika. Oma elämä odotti...

Vantaanjoen luontopolku, Hyvinkää

Paikalle alkoi pikkuhiljaa kerääntyä väkeä. Meitä oli lopulta kymmenkunta kurssilaista, lähdössä tutustumaan Vantaanjoen luontopolkuun. Ihastuin paikkaan heti, jo alkumetreillä!

Luontopolku lähtee liikkeelle entisen Uudenmaan maaseutuopiston pihalta. Pelkästään maaseutuoppilaitos isoine, vanhoine rakennuksineen ja pihapiirineen on kaunista katseltavaa, ja paikka onkin ollut aikaisemmin osa Krissin kartanon aluetta.

Luontopolulle päästäkseen on ensin ylitettävä Vantaanjoki, joka sekin on jonkinlainen elämys. Joen ylittävä silta nimittäin, sillä en ole ennen nähnyt sellaista, jossa mennään portaita alas ja ylös, ja taas alas ja ylös. Onpa monimutkaista! 

Sillan keskiosan alitse pääsee soutaen. Talvikunnossapitoa ei sillalla ole, joten jokainen kiipeilee sillalla talviaikaan aivan omalla vastuullaan.

Silta on paikoitellen lähes veden tasalla ja on hauskaa katsella jokinäkymiä kuin seisoisi joen pinnalla, sen tasalla. Katsella kuinka keltaiset lehdet hiljalleen lipuvat joenvirran mukana eteenpäin. Siinä aika pysähtyy. 

Jokimaisemat sillan molemmin puolin ovat muutenkin uskomattoman kauniit. Varsinkin ruskanaikaan syksyllä ja talvella lumisateen jälkeen.

Näkymä heti sillalta katsottuna oikealle joenmutkaan. Maisema heijastuu veden pintaan niin, ettei aina tiedä, missä kulkee raja varsinaisen luonnon ja veteen heijastuvan kuvan välillä.

Sillalta noustua tullaankin kohta laitumelle, joka on erotettu luontopolusta ja joesta puuaidalla. Tätä kohtaa luontopolusta rakastan eniten, sillä se on niin idyllinen. Voisi sanoa, että luontopolun alkupuoli on upea kulttuurihistoriallinen minimatka suomalaiseen maalaismaisemaan.

Silmä lepää tässä perinnemaisemassa: vasemmalla hiljaa virtaava joki ja oikealla laidunmaa. Ja ruska värittää kaiken.

Luontopolku seurailee suurimman osan matkaa Vantaanjoen vartta ja jossakin vaiheessa se sukeltaa metsän siimekseen. Oppaamme kertoi, että luontopolun tekijät ovat lähinnä raivanneet vesakkoa joen rannasta pois, niin että kulku ja näköalat siellä olisivat esteettömämpiä. Niin, että Vantaanjoestakin pystyisi nauttimaan. Olihan se tämän polun tärkein luontoelementti - ja tärkeä joki on ollutkin lähes aina. 

Jo kivikautena sitä on käytetty kulkureittinä ja pronssikautena kaupankäynnin reittinä, myöhemmin taas tukinuitossa. Sen veden energialla on pyöritetty myllyjä, sahoja, ruukkeja ja vesivoimaloita. Vantaanjoen valuma-alueella asuu tänä päivänä yli miljoona ihmistä. Sitä ei aina tule ajatelleeksi.

Vantaanjoen tärkeyteen onkin havahduttu uudelleen ja sen vesistön elvyttämisen eteen on tehty paljon työtä. Tavoitteena on nostaa sen vedenlaatu tyydyttävästä hyväksi. Jätevesiä on puhdistettu, patoja purettu, koskia ennallistettu, kalateitä ja lohikalojen kutupaikkoja rakennettu. Näin luin infotaulusta reitin varrelta. Vantaanjoki on meritaimenen yksi tärkeimmistä elinalueista Etelä-Suomessa. Tuo oli minulle aivan uusi tieto.

Luontopolun varrella on muitakin info-tauluja Vantaanjoen ja laidunalueiden historiasta, paikalla elävistä lepakoista ja muustakin, vaikka tuulen suhinasta. Siitä pitäisi kuulema muistaa nauttia. 

Ja se onkin hyvä muistutus, sillä vaikka paikka on idyllinen, se sijaitsee kahden ison tien varrella, joista toinen on moottoritie, ja liikenteen melu on välillä häiritsevän kovaa. Ehkäpä aamulla aikaisin ja illalla myöhempään hiljaisuus laskeutuu tännekin, Vantaanjoen luontopolulle.

Luin, että ruska-aikana puu kerää itselleen tärkeän vihreän värin talteen ja jättää keltaisen ja punaisen lehtien mukana pois tiputettavaksi. Siis kaunis syysväri on vain puulle turhuutta. Ja tätä turhuutta me ihmiset ihastelemme, mutta kuinka kaunista se onkaan...

Laidunalueen puolessavälissä vasemmalta tulee eteen karjasilta, jota pitkin pääsee joen toisellakin puolella olevalle laitumelle. Kesällä tuolla laitumella näin yllättäen hevosen ja ponin seisoskelevan kaikessa rauhassa puiden varjossa. Ne valpastuivat kuitenkin heti, kun näkivät minun kuikuilevan niitä kamerani kanssa. 

Mikä kumma tuolla joenrantaryteikössä oikein hiippailee?

Karjasilta ylittää Vantaanjoen kahden laitumen välillä.

Karjasilta ja sen rakenteita, en aivan tiedä mitä... vedenottopaikka?

Maisemat karjasillalta Maaseutuopistolle päin ovat mykistäviä. Voisi jopa sanoa, että tässä on luontopolun kaunein näköala...

Kesäaikana paikalla pystyi katselemaan paitsi tuota hevosta ja ponia niin karjaa, lehmiä. Lehmiä näki kuljeskelemassa ja makoilemassa timotei-pellossa, jossa ne näyttivät nauttivan täysin siemauksin kesäisestä auringonpaisteesta ja sen lämmöstä. Edes seisomaan ei tarvinnut nousta voidakseen syödä. Mitkä oltavat lehmillä olikaan! 

Kesä ja onni kuuluu karjallekin ja tätä se on: makoilua timotei-pellossa auringon paisteessa.

Varsinainen luontopolku kulki kuitenkin sillan ohi suoraan eteenpäin kohti pientä vanhahkojen kuusien ryhmää, joka vaihtui kohta nuoriksi lehtipuiksi. 

Luontopolku kulkee tämän nuoren koivikon molemmin puolin.

Aluksi metsikössä kasvoi pihlajia, sitä seurasi nuorta koivikkoa ja haavikkoa jne jne, kunnes tulimme vanhan kuusimetsän luokse. 

Vanha kuusimetsäalue on vain pieni saareke ympäristössään, mutta silti tunnelma muuttuu heti. On kuin astuisi suoraan satuun. Mikä tekee vanhoista puista niin vaikuttavia? Vakaus ja voima, joka niistä uhkuu, luulen. Puun rungot ovat niin paksuja, että ne voisivat olla maisemapuina suojeltuja. Ehkäpä ne ovatkin, en tiedä. 

Jykevät vanhat kuuset seisoivat tukevasti paikoillaan, seisoneet jo kauan.

Ja sammalta, sitä näkyi kaikkialla: juurien päällä, kivien päällä, vanhojen kantojen päällä ja ihan kaikkialla maassa. Sammal on vanhan, kostean ja hämärän metsän tunnusmerkki. Kaikki ensiretken retkeilijät vaikuttuivat ja huokailivat ihastuksesta käydessämme täällä ensi kertaa.

Sammaleisia kiviä.

Tästä kohtaa pääsee suoraan aivan joenrantaan, vanhan kuusialueen toisesta päästä. Keltaiset pisteet puissa ovat luontopolun merkkejä.

Vanhan kuusimetsäosuuden jälkeen käännyn yleensä takaisin, enkä kierrä yläkautta takaisin alkupisteeseen, sillä loppumatkassa ei ole niin paljon mielenkiintoista nähtävää kuin täällä joenrannassa.

Mutta tällä luontopolulla kannattaa käydä joka vuodenaikana, sillä vuodenaikojen vaihtelut tuovat omat lisänsä reittiin.

Viime marraskuussa satoi kahdesti lunta ja molemmilla kerroilla kävin täällä katselemassa muuttuvaa maisemaa.

Ensilumien aikana tunnelma metsässä muuttuu heti.

Peilikirkas joki ja vastasatanut lumi...

Varsinkin kun sataa märkää lunta, joka kuorruttaa kaiken, olen mykkänä ihastuksesta. Mikä on hienompaa kuin olla paikalla ensimmäisenä, kun ei muita jalanjälkiä näy missään. Kun maailma näyttää puhtaalta ja kaikki on uutta, lumi kaikkialla ympärilläni.

Oli aivan uskomatonta kävellä keskellä tätä lumimaisemaa. Lunta ei ollut paljoa, mutta sitä oli kaikkialla. Tätä polkua pitkin oli hienoa kävellä.

Ja tullessani takaisin karjasillalle ja katsellessani tätä talvista jokimaisemaa, kun lumiset puut kaartuvat joen ylle, tiedän palaavani tänne takaisin. Kun tarvitsen annoksen kauneutta elämääni.

Jos joenpinta olisi vahvassa, kirkkaassa jäässä ja tänne pääsisi luistelemaan, se olisi huikeata. Olen joskus lapsena luistellut puiden välissä vetisellä suolla ja muistan sen lopun ikäni.

Vain minun jalanjälkeni maassa. En halunnut edes aitaan koskea, etten tuhoasi tätä lumimaisemaa.

Vain punaiset pihlajanmarjat värittävät näkymää.

Viimeinen silmäys Vantaanjokeen ennen kotiin lähtöä. 

Vantaan luontopolku on yleisesti ottaen kiemurainen, kapea ja poukkoileva.

Polku kiemurtelee kiertäen puita ja kantoja, siinä risteilee valtavasti puiden juuria, ja polku nousee laskee miten sattuu maanmuotojen mukaan. Välillä se kulkee niin lähellä joenrantaa, että yksi askel ja tipahtaisit kaksi-kolme metriä alaspäin jokeen. Välillä taas saat kävellä ne pari-kolme metriä joelle päin, että pääset sinne joenrantaan aivan veden äärelle tarkkailemaan joenpintaa ja elämää siellä.

Luontopolku on selvästi muotoutunut aikojen kuluessa itsestään niin kuin vain polut yleisesti syntyvät: arkikäytössä. Ja vaikka tätä luontopolkua luonnehditaankin melko helppokulkuiseksi, kunnon pitävät kengät on hyvä olla jalassa, varsinkin sateisilla ja märillä keleillä.

AtlasArt Oy:n tekemä info-taulukuva Vantaanjoen luontopolusta

Suosittelen kaiken kaikkiaan tutustumaan Vantaanjoen luontopolkuun Hyvinkäällä. Tiedän, että Vantaanjoen varrella on useitakin luontopolkuja ja uskon, että kaikki ovat hienoja paikkoja.

Mutta tämä luontopolku on vain 2,2 kilometrin pituinen ja kulkee sekä laidunmaiden välissä että metsän siimeksessä - ja joenviertä pitkin. Ympärillä on siis paljon ja monipuolista katsottavaa ja ihmeteltävää. Ympäri vuoden. Eikä se vie kuin pienen hetken päivästä. Piipahtaa siellä voi aivan ohimennen. Niin kuin moni tekeekin.

Vanhat puut

On ollut aikoja, jolloin ikääntymisen tuomaa kokemusta ja viisautta on kunnioitettu ihmistenkin parissa. Tänä päivänä tilanne on usein toinen, ainakin täällä Suomessa. Mutta on vielä jotakin, jossa ikää ei katsota pahalla. Vanhat ja suuret, koko ikänsä valossa kasvaneet puut, ne herättävät arvostusta ja kunnioitusta. Aina.

Paavolan tammi Lohjalla on tällainen, esimerkki puusta, joka herättää suurta mielenkiintoa. Se on puuna kaunis ja sillä on tuuhea ja tasapainoinen latvusto. Se on kaiken kaikkiaan ilo silmälle. Ollut jo 300-400 vuotta. Paavolan tammea onkin sanottu Suomen kauneimmaksi puuksi.

Paavolan tammea oli katsomassa samaan aikaan kanssamme useampiakin ihmisiä ja kaikki halusivat ottaa tai otattaa kuvan itsestään puun edessä. Tässä yksi tyylinäyte. Voitonmerkki!

On hyvä, että metsässä kasvaa sekä vanhoja että nuoria puita. Yllätyin, kun näin, että Paavolan tammen vierelle on jätetty kasvamaan muutama nuorempi tammi. Sen jälkeläisiä, uskoisin. Tämä vanha tammi on monen nuoremman puun emopuu. Ja monen sellaisen, joka ei enää elä.

Paavolan tammen ympärille oli jätetty kasvamaan nuorempia tammia. Ne olivat emopuutaan korkeampia ja kapeampia - kuten niin moni ihmisjälkeläinenkin vanhempiaan. Huomaa, kuinka tammi kasvaa tukevasti pienellä kummulla. Kumpu on ilmeisesti ollut sille loistava paikka kasvaa. Ja Lohjan vesistöt tasaavat lämpötilaeroja ympäri vuoden.

Puiden salattu elämä -kirjan mukaan vanhat puut auttavat nuoria puita ravinnonsaannissa, sillä nuoret puut kasvavat usein emopuidensa alla varjossa, eivätkä saa niin paljon valoa yhteyttämiseen. Ja ne auttavat nimenomaan omia jälkeläisiään. Puutkin. Veri on vettä sakeampaa, sanotaan. Ja on aivan uskomatonta, että se pätee puihinkin.

Sen lisäksi, että puut auttavat toisiaan ravinnonsaannissa, ne tekevät yhteistyö myös maassa olevan sienirihmaston kanssa. Sienirihmasto välittää ravintoa maaperästä puille ja puut antavat sokereita sienirihmastolle. Yhteistyötä, josta kaikki hyötyvät. 

Puut antavat ravintoa ja kommunikoivat toisilleen juurten välityksellä. Nänä kuusen komeat juuret on kuvattu Aulangon puistometsässä Hämeenlinnassa.

Kun vanha puu lopulta lahoaa ja kaatuu, nuoret puut alkavat kilvan kasvaa kohti valoa ja sitä parasta taivaspaikkaa, joka on juuri auennut. Kilpailu voi olla kovaakin, jossa nopein ja onnekkain voittaa. 

Sanoin myös onnekkain, sillä myös onnella on osuutensa asiaan. Salama saattaa iskeä puuhun tai myrskytuuli vaurioittaa sitä, jolloin taudinaiheuttajat pääsevät vahingoittamaan puuta. Kun toivotetaan onnea toiselle, sille on perusteet, eikä totta? Elämä on yllätyksiä täynnä, puullekin.

Tammen syksyisiä lehtiä. Maassa oli paljon tammenterhoja Lohjan tammilehdossa ja tämäkin tammi oli jo pudottanut terhonsa,  kuten näkyy. Vain kanta oli jäljellä. Tässä Paavolan tammen oksassa.

Viime syksynä eräänä pimeänä ja myrskyisänä iltana vaihdoimme poikani kanssa talvirenkaita autoomme, kun yhtäkkiä metsästä kuului valtava rysähdys ja sitten humahdus. Säikähdimme! Kauheata, mikä se oli!? 

Pienen hetken kuluttua tuli mieleeni puu, jota olin pari päivää aikaisemmin katsellut. Se oli pystyyn kuollut ja vinossa. Niin vinossa, että ajattelin se olevan vaarallinen kovalla tuulella tai lumikuorman alla. 

Ja tämä puuhan se oli sitten kaatunutkin. Rojahtanut ensin isoa koivua vasten, liukunut sen runkoa pitkin sivulle ja romahtanut maahan. Runko oli katkennut neljään osaan. Jo siitä ymmärsin, kuinka laho puu oli.

Paavolan tammen oksat olivat sammaleiset ja jäkäläiset. Eikä ihme, sillä tammi kasvaa kostessa lehtometsässä.

Päätin jättää puun siihen missä se oli, ravinnoksi metsän eläimille ja käpytikallemme, joka pikku metsässämme asustelee. Olkoon se kappale pientä aarniometsää tonttimme laidalla. Luonnon monimuotoisuutta lisäämässä.

Vieressä kasvaa toinenkin pystyyn kuollut puu, kuusi, jossa ei ole havun havua jäljellä ja kuorikin jo irtoilee. Mutta kuinka metsän eliöt ja eläimet rakastavatkaan sitä. Neljäsosa kaikista metsän asukeista käyttää lahopuita ravinnokseen, näin kuulin.

Sammaleiset ja kiemuraiset oksat ovat hyvin koristeelisia. Sammal pidättää kuitenkin kosteutta ja toimii kasvualustana monilla pikku ötököille ja viiruksille. Kukapa sitä lähtisi Paavolan tammen oksilta harjaamaan pois...

Sanotaan, että ihminen kasvaa lopulta aikuiseksi vasta, kun omat vahemmat ovat kuolleet. Puolisoni isä kuoli nyt menneenä torstaiaamuna kello 8. Hän ei vain jaksanut enää herätä, vaan yöuni vaihtui ikiuneen. Suru ja ikävä on suuri, kun suvun päämies on nyt poissa. 

Vaikka leski onkin vielä elossa, hänenkin voimansa alkavat olla jo vähissä. Meidän "lasten" ja lastenlasten - ja lastenlasten lapsienkin on jatkettava ja otettava enemmän vastuuta kaikesta. Suvun pitämisestä koossa ja yhdessä. Jatkettava hyväksi koettuja perinteitä.

Vajaata viikkoa aikaisemmin, kotimatkalla appiukkoa katsomasta, näin taivaalla sadepilvien keskellä sydämen muotoisen aukon. Aukon takaa näkyi sininen taivas. Silloin vielä uskoimme juhlivamme appiukkoni 90-vuotissyntymäpäiviä. Toisin kävi. Syntymäpäivän aikoihin onkin hautajaiset.

Vanhalla puullakin saattaa olla vain enää kanto ja juuret jäljellä, mutta omat jälkeläiset tai "ystävät" saattavat antaa sille ravintoa, niin että se pysyy elossa. Kantoon saattaa tulla jopa vuosirenkaita lisää. Pitkän aikaa. 

Onko tämä nyt sitä inhimillistämistä, josta valitetaan? Jotkut ovat sitä mieltä, ettei luontoa saisi inhimillistää. Miksei? Siinähän vain yritetään itsen kautta ymmärtää luontoa. 

Ja loppujen lopuksi, koostummehan aikalailla samoista aineksista. Synnymme kaikki, lisäännymme kaikki (lähes) ja kuolemme kaikki. Luonnossa. Elämän kiertokulku on kaikilla sama. 

Kauan sitten kaadetun puun kanto on yhä täynnä elämää. Sienet tekevät puiden kanssa yhteistyötä ja pienistä rei'istä päätellen, tässä kannossa asustelee myös pieniä metsän ötököitä.

Luonto on meille vielä monessa suhteessa tuntematon paikka, vaikka toisin moni luuleekin. Siksi sitä onkin hyvä tarkkailla ja yrittää ymmärtää. Ja on hyvä aloittaa vanhoista puista. Noista, jotka herättävät luontaista kunnioitusta muutenkin. 

Ja on hyvä, että näitä kunnioitusta herättäviä elementtejä luonnossa on paljon muitakin, sillä niin paljon olemme luontoa välinpitämättömästi tuhonneet. Ymmärtämättömyyttämme. Kunnioitus ja ihailu auttavat yrittämään. Ymmärtämisessä.

Kohdelkaamme vanhuksiammekin samalla kunnioituksella. He ovat arvokkaita ja tutustumisen arvoisia kohteita. Kuten luontokohteetkin. Vanhat puut esimerkiksi.

Vanhan ja suuren puun äärellä tuntee itsensä niin pieneksi. Miksi ihmiset haluavat tuntea itsensä välillä pieniksi? Me, maapallon valtiaat, jotka haluamme olla luomakunnan herroja? Kaiken yläpuolella. Kertokaapa minulle...