Käännä kasvosi aurinkoon

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja oli kylmä, helmikuinen pakkaspäivä. Seisoin lumihangessa metsän reunassa, käänsin kasvoni ylöspäin, kohti aurinkoa ja suljin silmäni. Annoin auringon lämmittää palelevia poskiani ja kylmiä silmäluomiani. Ja se lämmitti! 

On ihmeellistä, kuinka se on edes mahdollista! 

Auringon lämpimät säteet kulkevat 149 600 000 kilometriä halki kylmän avaruuden, halki maan ilmakehän ja silti lämmittävät pakkasen kylmettämiä kasvojani. Se on uskomatonta...

Lähes kaikki Auringon energia syntyy sen ytimen fuusioreaktiossa vapauttaen valtavan määrän energiaa, joka sitten kulkeutuu tänne Maankin päälle valona ja lämpönä. Jopa minä saan osani siitä.

Auringon valo ja lämpö symboloivat toivoa, iloa, lämpöä ja rakkautta. Kuvaillaanhan, kuinka tulevaisuus näyttää valoisalta. Että jollakin on valoisa, aurinkoinen luonne. Kuinka rakkaus lämmittää sydäntä ja ilo valaisee mieltä. Kuinka aamulla, kun aurinko nousee, kaikki näyttää valoisammalta, paremmalta.
  
Kymmenen vuotta sitten olin ajelemassa autolla kaupungilta kotiani päin. Elin pahimpia ruuhkavuosiani, elämä oli puurtamista aamusta iltaan. 

Joskus omalle kohdallekin voi sattua auringonpimennys. Joko osittainen tai täydellinen. Mutta ne ovat luonnossakin aina vain väliaikaisia ja menevät ohitse, jonka jälkeen Aurinko tuntuu paistavan entistä kirkkaammin ja lämpimämmin. Tässä osittainen auringonpimennys 20.02.2015, josta kuva otettu Tieteen Kuvalehdestä saatujen paperisten ja muovisten suojalasien lävitse. Mutta kuvan sain, vaikka heikohkon, vanhalla kamerallani.

 
Silloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, käänsin kasvoni aurinkoa kohden, kuin se olisi ollut ainoa paikka, josta saisin lisää valoa ja lämpöä elämääni. Vähän lisää energiaa. Vähän lisää iloa. Vähän vähemmän ratkaistavia ongelmia ja tekemättömiä töitä.

Myös kultapallon kukat kääntyvät kohti valoa, aurinkoa. Keltaiset kukat ovat kuin pieniä aurinkoja itsekin.

Tein niin lukemattomia kertoja tuona aikana. Annoin auringon valaista ja lämmittää kasvojani ja mieltäni, kovina kevättalven pakkaspäivinä - ja lepäsin siinä valossa hetkisen. 

Anoppini antoi minulle yli 35 vuotta sitten nimipäiväkortin. Minulla on se vieläkin. "Käännä kasvosi aurinkoon, silloin et voi nähdä varjoa." Kortissa on kuva lumpeenkukasta, joka on kääntynyt aurinkoon päin. 

Kortti on kunniapaikalla työpöytäni edessä seinällä. Vieläkin. Se toimii jonkinlaisena ohjenuorana elämässäni, viimeisenä oljenkortena. Mistä hän tiesikään, että tarvitsisin lauseen neuvoa joku päivä? Mikä ennaltanäkijä...

Saamani nimipäiväkortti yli 35-vuoden takaa on yhä kunniapaikalla työpöytäni takana seinällä.

Luonto on ihmeellinen paikka. Taivaalla säteilevä aurinkokin muistuttaa siitä, että elämässä pitää aina olla jotakin iloa tuottavaa. Jotakin, josta innostua. Oli se kuinka pieni asia tahansa. Sillä ilo kantaa ja vie eteenpäin.